Vikströmmi käyntiin

Entinen appiukkoni Lapinjärven Porlammilla sanoi aina päivän ensimmäisen puolkupin otettuaan, että ”saatiin taas Vikströmmi käyntiin”. Puolkuppi oli kahvikupillinen, jossa oli puolet kahvia ja puolet kossua – tai jos kukaan ei ollut keittänyt kahvia, niin sitten koko kuppi kossua.

Vikströmmi tarkoitti vaasalaisen John Wickströmin konepajan valmistamia nelitahtisia venemoottoreita. Asia näyttää olevan nyt ajankohtainen, sillä Vaasan kaupunginteatterissa on juuri saanut kantaesityksensä Antti Tuurin kirjoittama näytelmä John Wickströmin elämä.

John Wickström (1870 - 1959) oli syntyisin Vaasan naapurista Koivulahdesta. Sieltä hän lähti 19-vuotiaana Yhdysvaltoihin, jossa työskenteli aluksi kaivoksissa, mutta kouluttautui pian Chicagossa konepiirtäjäksi ja perusti muutamien kavereidensa kanssa vuosisadan vaihteessa oman autotehtaan! Sen nimi oli The Chicago Motor-Cycle Co, ja sen Caloric II -niminen auto esiteltiin Chicagon maailmannäyttelyssä 1901. Samassa näyttelyssä myös Henry Ford esitteli ensimmäisen automallinsa.

Kuva on vuodelta 1899. John Wickström ajaa Caloric I -autollaan ja kyydissä ovat vaimo Ida sekä lapset Werner ja Sigrid.

Moottori-lehdessä 1948 oli haastattelu ”ensimmäisestä suomalaisesta autokuskista” John Wickströmistä, joka tuolloin oli 78-vuotias. Lehden toimittaja kysyi Wickströmiltä, että millaista katuelämä Chicagossa oli 1898-99, kun Wickström sai autonsa valmiiksi – kaduilla surisivat varmaan jo Fordit ja muut autot?

”Ei siellä surisseet Fordit eikä muutkaan”, vastasi Wickström. ”Mutta uskokaa minua, Chicagon kaduilla syntyi eri hälinä, kun ajoin pitkin katuja Caloricilla. Paikoin syntyi suorastaan tungosta. Kaikki tahtoivat nähdä vilauksen ihmeellisestä vaunusta, joka kulki eteenpäin ilman sähkövoimaa, vain gasoliini polttoaineena.”

”Myöhemmin rakensin uuden auton. Siinä oli 10-12 hv, kaksisylinterinen moottori, ilmajäähdytys, periaatteeltaan nelitahtinen, bensiinikäyttöinen, lamppusytytys. Muutamia niitä myimmekin, mutta sitten yhtiö joutui rahallisiin vaikeuksiin ja lopetti toimintansa.”

Mahtoiko Ford olla liian iso kilpailija markkinoilla? Wickström ei kuitenkaan luovuttanut, vaan perusti uuden yhtiön Chicago Caloric Engine Co:n, joka alkoi valmistaa merimoottoreita. Chicagossa valmistui näin ollen myös ensimmäinen Wickström-vnemoottori.

Kun Wickström ei löytänyt Chicagossa rahoittajia moottoreittensa kehitystyöhön, hän palasi Suomeen. Veljensä Jakob Wickströmin kanssa hän perusti 1906 Vaasan Palosaarelle tehtaan, joka 1910 muutti Vaskiluotoon. Siellä tehtiin nelitahtisia vene- ja paikallismoottoreita, joiden polttoaineena oli bensiini tai petroli. Moottorien tehot vaihtelivat 4-100 hevosvoiman välillä. Wickström valmisti myös dieselmoottoreita vuodesta 1936 alkaen. Vuosina 1906-80 Wickströmin konepaja valmisti kaikkiaan noin 30 000 moottoria.

Moottori-lehdessä käytiin läpi myös John Wikströmin myöhempiä autoasioita. Suomeen palattuaan hän osti vasta 1923 Fordin, minkä jälkeen Garyn, Fiatin ja Buickin.

”Kun käynnistän Buickini ja kuulen moottorin surisevan, on se puhdasta musiikkia korvilleni. Minut valtaa mieltymyksen tunne, kun saan istua rattiin ja ajaa Koivulahden Vassouriin, jossa meillä on kesämökkimme”, kertoi Wickström.

kari.naskinen@gmail.com

Rikhard III – Sipilä I

Teatteri Vanhan Jukon Rikhard III -näytelmässä ollaan nykypäivän vaatteissa. Lisäksi tämän Shakespearen näytelmän sovittanut ja ohjannut Jussi Sorjanen vahvistaa ohjelmalehtisessä, että kysymys on nimenomaan tästä päivästä:

”Minulle Rikhard on enemmän kuin historiallinen henkilö. Olen alkanut katsoa maailmaa Rikhardin tekojen kautta. Rikhard hymyilee päivän lehdessä. Seuraavalla aukeamalla hän tekee ihmisistä työttömiä. Rikhard syöksee turvaa etsivät pakolaiset Välimereen.”

Katsoin näytelmän samana päivänä, jolloin Helsingissä yli 30 000 ihmistä oli osoittanut mieltä Juha Sipilän veronkiertoparatiisihallitusta vastaan. Vanhan Jukon nettisivulla Sorjanen jatkaa, ja kun minä vaihdan Sorjasen tekstiin Rikhardin tilalle Sipilän, niin hyvin osuu:

”Hyvinvoiva yhteiskunta synnyttää sipilöitä.
Sipilät sanovat yhtä, tekevät toista.
Sipilät herättävät luottamusta, ihailua ja kateutta.
Sipilät esiintyvät marttyyreina.
Sipilät saavat heikot tappamaan toisensa.
Sipilät saavat toiset tuntemaan syyllisyyttä sipilöiden tekemistä teoista.
Olet joko sipilöiden puolella tai sipilöitä vastaan.
Lopulta sipilöitä voi olla vain yksi: Sipilä.
Sipilä rakastaa Sipilää.”

Englannin kuninkaana muutaman vuoden 1400-luvun lopulla ollut Rikhard III murhautti kaikki ne, jotka olivat hänen tiellään. Sipilä I ei tietenkään murhauta, koska sellainen ei enää käy. Sen sijaan hän uhkaa kurjistaa valtakuntansa asukkaiden elämää. Itse hän piilottaa rikkauksiaan pois verottajan ulottuvilta, mutta nimenomaan huono-osaisimpien palkkatyöläisten elinoloja hän aikoo nyt heikentää.

Näytelmän tunnusmelodiana Carola laulaa Bond-laulua, että ”ei aina käy niin kuin haaveillaan, en kaikkea saa, en saa milloinkaan.” Rikhard III melkein sai, ja Sipilä I:n tilanne ratkeaa lähikuukausina. Yli puolivuosisataa sitten Suomessa alkoi yleislakko samana päivänä 1.3.1956, kun Urho Kekkonen aloitti pitkän presidenttikautensa. Lakko ei tosin kohdistunut suoraan Kekkoseen, vaan työnantajiin (STK), jotka olivat torjuneet SAK:n palkankorotusvaatimuksen. Rikhardin aikana ei lakkoja järjestetty, mutta kapinaliike Rikhardia vastaan oli. Rikhard kuoli sotataistelussa, niin myös Shakespearen näytelmässä, mutta Sorjanen viittaa tässäkin asiassa nykypäivän rikhardeihin, eikä pane kuningasta kuolemaan näytelmän lopussa – ”Rikhard elää yhä”. Niin elää Sipilä I:n hallituskin toistaiseksi.

Näytelmän siirtäminen omaan aikaamme puolustaa paikkaansa. Shakespearen kuningasnäytelmät sekä teattereissa että elokuvina ovat niin vahvoja suurteoksia, että Vanhan Jukon voimavarroilla ei todennäköisesti samaan päästäisi. Mutta kun lähtökohta on toisenlainen, toimii pienimuotoinenkin tulkinta. Rikhardin roolissa Jarkko Mikkola on erinomainen, pelottavan ilkeä ja varsinkin salakavala petturi. Muita roolihenkilöitä on 20, joita kuitenkin vaatteita ja varusteita vaihtamalla esittävät vain Sini Hukkanen, Minja Koski, Jussi-Pekka Parviainen, Ilona Pukkila ja Hannu Salminen. Ensimmäisellä jaksolla menoa ja meininkiä on jopa liikaa ja sekavalla tavalla, mutta väliajan jälkeen ote tiivistyy ja näytelmä onnistuu, vaikka ensimmäinen jakso muistuttaa paikoitellen huonoa koulunäytelmää.

Väliajalla tuli huomioiduksi sellainenkin asia, mistä Sipilä I on puhunut, normien purkamisesta. Kun Vanha Juko muutti Vesijärvenkadulta muutaman sadan metrin päähän Rautatienkadulle, ei uudessa paikassa saa myydä olutta. Uusia anniskelulupia ei ole tullut. Anniskelunormit estävät. Paljon on edelleen mälsää ja kirveelle töitä.

kari.naskinen@gmail.com

Maapalloa ei tarvitse 3D-tulostaa

Kom-teatterin uusi näytelmä, Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Muuttomiehet alkaa, kun kaksi muuttomiestä on tavaralaatikoiden ja pianon kanssa Rajalinja 16:n luona. Tavarat pitäisi kuskata perille uuteen kolmen asunnon pienkerrostaloon, johon ovat muuttamassa arkkipiispan tieteellinen neuvonantaja, yt-neuvotteluissa lomautettu köyhyystutkija ja Lammilta kotoisin oleva lehdenjakaja. Tilanne paljastuu kuitenkin ongelmalliseksi, sillä Rajalinja 16:ssa ei ole taloa ollenkaan.

Muuttomiehet ovat kuitenkin perillä asioista. Heidän muuttofirmansa tiedostot pilvipalveluista näyttävät, että ei mitään hätää, koska homma hoituu heti huomenissa, jolloin 3D-tulostettava talo on muuttovalmiina. Näin käykin. Kun aamu koittaa, muuttomiehet ja talon tulevat asukkaat voivat jo juhlia harjannostajaisia.

Vaikka tämänkaltaisesta komediasta on kysymys, Hurme on vakavalla asialla, kuten odottaa sopikin. Näytelmässä on kysymys luonnon tuhoamisesta. Satiirisesti kuvaillaan tulevaisuutta, jossa ihminen kaikessa viisaudessaan keksii lisää ja lisää hienoja juttujaan. 3D:n jälkeen tulee 4D, joka pystyy tulostamaan myös ajan ja tunteet.

Vähän liikaakin rautalangasta vääntäen Hurme selittää katsojille, että mikään ei kuitenkaan pelasta, jos nykyisenlainen meininki jatkuu korjaamattomana. Ihmiskunta tuhoaa elinympäristöään kiihtyvällä vauhdilla, mutta lopputuloksena ei suinkaan ole luonnon, vaan ihmisen tuhoutuminen. Luonto on niin vahva voima, että sitä ihminen ei pysty nujertamaan. Väliaikaisia häiriötiloja kyllä aiheutuu, mutta lopulta luonto on kuitenkin se, joka selviytyy.

Ihmiskunta voi luontoa tuhoamalla tuhota itsensä, mutta maapallon pitkässä historiassa ihmisolion tekemiset ovat niin pieniä ripellyksiä, että ei huolta – maapallo jatkaa matkaansa, eikä sitä tarvitse uudellen tehdä 3D-tulostimella. Maapalloasiaa ei tarvita konsultoimaan myöskään jumalaa, jonka tiedot esimerkiksi matematiikasta ovat hyvin vajavaiset, kuten arkkipiispan neuvonantaja Raamattua siteeraamalla todistaa.

Näytelmässä pannaan jätesäkkiin pvc-muovin ja maailman muun töhnän kanssa mm. Talvivaara, paisuva valtionvelka, Matti Apusen lehtikirjoitukset ja Björn Wahlroosin yhtä päättömät puheet. Erityistä huolta kannetaan myös Huippuvuorten tulevaisuudesta, jossa on retkellään kuollut köyhyystutkijan miesystävä. Tällä hetkellä ilmastonmuutos (jäämassojen supistuminen) ja ympäristömyrkyt (elohopea, bromidi) uhkaavat Huippuvuorilla eläviä jääkarhuja, jotka voivat jopa kuolla sukupuuttoon.

Kom-teatterin aina erinomaiset näyttelijät ovat tässä näytelmässä Eeva Soivio, Juho Milonoff, Vilma Melasniemi, Niko Saarela, Pekka Valkeejärvi (kuvassa vas.) ja Laura Malmivaara (oik.). Laulujen sanat ovat Miira Luhtavaaran runokokoelmasta Ruohikon luut (Teos, 2014), joka sai viime vuonna Kalevi Jäntin säätiön kirjallisuuspalkinnon. Erityishuomion ja arvonannon näytelmässä saa lisäksi puhdas luonnontuote Koskenkorva.

Epäselväksi minulle jäi vain se, miksi Rajalinja 16:een taloa tulostavan 3D-printterin käyttäjä on Rauha Rentola.

Teatteri Vanha Juko järjestää Lahdessa lokakuun 3. päivänä 20-vuotisseminaarinsa aiheesta ”Mihin teatteria tarvitaan?” Kom-teatterin esityksen jälkeenkin voi taas sanoa, että vaikkapa maailmanparannukseen.

kari.naskinen@gmail.com

Sävelradiosta se alkoi

Televisiosta on viime päivinä tullut ohjelmia, joissa Anki Lindqvist laulaa. Hän täyttäisi näinä päivinä 70 vuotta, mutta kuoli 2007. Viime kuussa täyttivät 70 vuotta Katri Helena ja Inga Sulin ensi kuussa pääsee samaan ikään Johnny Liebkind sekä joulukuussa Marion Rung ja Taisto Tammi. Ensi vuoden alkupuolella täyttää myös Anita Hirvonen 70 vuotta.

Tuttua porukkaa. Katri Helena asui ennen Panu Rajalan kanssa alkanutta seikkailuaan Jyväskylän maalaiskunnan Palokassa, jossa meilläkin oli kesämökki, ja mökiltä vähän matkaa toiseen suuntaan asui Sauli Lehtonen. Inga Sulin taas on pikkuserkkuni vaimo, ja iskelmäurani huipulla olin, kun E-liikkeen Me kuluttajat -lehdessä oli kuva osuusliike Mäki-Matin nuorisotapahtumasta, jossa istuimme vierekkäin Anita Hirvosen kanssa.

Säveltäjä Joonas Kokkonen sanoi 1965, että Yleisradio harjoittaa sävelterroria, kun kaksi vuotta aiemmin alkanut Ylen rinnakkaisohjelma tuuttasi iskelmiä 6-8 tuntia päivässä. Kokkonen sai pitää mielipiteensä ja jatkaa oopperoittensa väsäämistä, mutta me normaalit nuoret kuuntelimme joka päivä ne kaikki tunnit, mitkä radio meille iskelmiä tarjosi.

Rinnakkaisohjelman alkaminen 1963 tylsän yleisohjelman vaihtoehdoksi oli yksi vuosikymmenen suurimpia asioita. Sävelradio alkoi sopivasti iltapäivällä, kun oli päästy koulusta kotiin. Jos silloin olisi tehty Pisa-tutkimuksia, olisi koulutulosten heikkeneminen 1960-luvun puolivälissä varmaankin havaittu.

Painetta Yleisradion ohjelmauudistuksiin oli tuonut ”merirosvoradio” Radio Nord, joka lähetti kansainvälisiltä vesiltä tauottomia iskelmäkonsertteja. Paljon kuunneltiin myös kirjeäänestykseen perustuvaa listaohjelmaa Top 20. Keski-Suomeen asti merirosvoradion kuuluvuus ei ulottunut, ja joutui se kokonaan lopettamaankin uuden yhteispohjoismaisen lain perusteella. Idea sävelradiosta jäi joka tapauksessa kytemään Yleisradiossa.

Sävelradion ensimmäinen juontaja oli Alpo Jussila, josta sittemmin tuli Asko-Upon tiedotuspäällikkö. Hänen jälkeensä tiedotuspäällikkönä toimi Kalevi Laalo, joka nykyisin toimii Etelä-Suomen Sanomien Kerberos-pilapiirtäjänä.

Kun äänilevyjä ei ollut varaa kovin paljon ostaa, kuunneltiin radiota, ja kaikki kuuntelivat tietenkin samat kappaleet, joten musiikkia koskevat keskustelunaiheet olivat yhteiset. Erityisaseman saavutti Kahdeksan kärjessä -ohjelma, jossa viikoittain pantiin iskelmät paremmuusjärjestykseen Helsingin raadin ja jonkin maaseuturaadin toimesta. Kerran olin mukana minäkin, kun Keski-Suomen alueraati kokoontui Jyväskylän konservatorioon arvioimaan iskelmiä. En muista sen viikon voittajaa, mutta minä annoin parhaat pisteet Ankin Lindqvistin Feverille.

ILTATUULEN VIESTI
JA LEVYRAATI

Huonompaan suuntaan mentiin, kun Kahdeksan kärjessä loppui ja tilalle tuli Matti Paalosmaan juontama Lista. Huonompaan siksi, että meidän nuorten asiantuntijoiden sijasta paremmuusjärjestys ratkaistiin nyt yleisöäänestyksellä. Seurauksena oli sitten mm. se, että kun lauluyhtye Aikamiesten Iltatuulen viesti pysyi kärjessä kohtuuttoman pitkän aikaa, ei ohjelmaa enää viitsinyt säännöllisesti kuunnella.

Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Karikin noteerasi asian 1969, kun piirroksessa Elma Kutiainen sanoi, että hänellä on kaksi suosikkikappaletta, toinen on Iltatuulen viesti ja toinen on sama uudelleen.

Tällaiset iltatuulilaulut olivat siis jäänteitä jostakin esihistoriasta, sillä aika oli jo toinen: Beatleskin oli ilmaantunut, joten iltatuuli sai jäädä rauhassa puhaltelemaan vanhemman väen nukkumattimusiikiksi.

Television mukaantulo muutti ja laajensi iskelmäohjelmiston kirjoa. Edelläkävijä oli ollut Jaakko Jahnukaisen vetämä Levyraati, joka ensin oli näkynyt Tesvisiossa eli ei ollut ”maaseuturaatien” ulottuvilla, ennen kuin siirtyi Mainos-television ohjelmistoon 1964. Tämän ohjelman ansioksi tuli ärsyttävyys, mistä vastasivat mm. Klaus Järvinen, Pirkko Liinamaa, Raimo Lintuniemi ja Tapani Ripatti.

Toinen suosittu iskelmäohjelma oli Kuukauden suositut, jossa Erkki Melakoski johti yhtyettä ja Laila Kinnunen lauloi. Joka kerta mukana oli myös joku vieraileva solisti.

Enää ei vastaavia koko kansan yhteisiä ohjelmia ole.

Musiikkitoimittaja Jake Nyman on luetellut 60-luvun suosituimmat kotimaiset iskelmät (Suomi soi 4: Suuri suomalainen listakirja, Tammi 2005):

Mauno Kuusisto: Kertokaa se hänelle 1960
Marion Rung: Tipi-tii 1962
Reijo Taipale: Satumaa 1962
Rauno Lehtinen: Letkis 1963
The Sounds: Emma/Mandchurian Beat 1963
Taisto Tammi: Tango merellä 1963
Kauko Käyhkö: Rakastan sinua elämä 1963
Katri Helena: Puhelinlangat laulaa 1964
Kari Kuuva: Tango Pelargonia 1965
Tapio Rautavaara: Häävalssi 1966
Danny: Vähän ennen kyyneleitä 1966
Martti Innanen: Elsa, kohtalon lapsi 1967
Aikamiehet: Iltatuulen viesti 1967
Irwin Goodman: Ryysyranta 1967
Tapani Kansa: Delilah 1968
Eero Raittinen: Vanha holvikirkko 1968
Tapani Kansa: Käymme yhdessä ain 1968
Päivi Paunu: Oi niitä aikoja 1968
Tapani Kansa: Kuljen taas kotiinpäin 1969
Pasi Kaunisto: Koskaan et muuttua saa 1969

Mitä musiikkia nämä ovat? Etsin internetistä määritelmää, ja löytyi: ”Iskelmämusiikilla viitataan nykyään keski-ikäisille ja vanhemmille suunnattuun populaarimusiikkiin.” – Pitäisikö lisätä, että sitä esittävät yli 70-vuotiaat?

kari.naskinen@gmail.com

Demokratian painajaisia 11.9.

Syyskuun 11. päivä on synkkä päivämäärä demokratian kannalta. Chilen presidentti Salvador Allende (kuvassa) teki itsemurhan tuona päivänä 1973 – jos ei olisi tehnyt, olisivat CIA:n tukemat vallankaappaajat murhanneet hänet tai vieneet jalkapallostadionille kidutettavaksi. Sama päivämäärä ja 2001: lentokonekaapparit tekivät terrori-iskut New Yorkissa ja Washingtonissa.

Nyt on kulunut 25 vuotta siitä, kun demokratia palasi Chileen. Siihen ei ollut valmiuksia vielä silloin, kun Allende 1970 voitti Latinalaisen Amerikan ensimmäiset demokraattiset vaalit ensimmäisenä vasemmistolaisena valtionjohtajana. Kenraali Augusto Pinochet teki orastaneesta demokratiasta lopun CIA:n avustuksella. Yhdysvallat oli ennen vaaleja rahoittanut entisen presidentin Jorge Alessandrin kampanjaa, mutta vaaleissa sai Kansan yhtenäisyys -liittouman ehdokas Allende äänistä 36,2 prosenttia ja Alessandri 34,9 prosenttia.

Jo 1964 CIA oli väkevästi mukana presidentinvaaleissa, kun se sijoitti kristillisdemokraattien Eduardo Frei Montalven kampanjaan kolme miljoonaa dollaria. Silloin se onnistui ja Allende hävisi vaalit.

Allenden ensimmäisen presidenttivuoden loppupuolella Chilen inflaatio oli pudonnut 35 prosentista 21:een, bruttokansantuote oli kasvanut 9 prosenttia, työttömiä oli vain 4,2 prosenttia jne. Kaikki muutkin tällaiset talousluvut olivat parantuneet. Taloustilanne tosin huonontui 1972 johtuen mm. kuparin maailmanmarkkinahinnan alenemisesta, dollarin arvon romahtamisesta, tuontitavaroiden kallistumisesta sekä USA:n luotonannon ja tavarantoimitusten keskeyttämisestä presidentti Richard Nixonin käskystä: ”Pankaa niiden talous kuralle!”

Keväällä 1973 tilanne oli kuuma ja oikeisto suunnitteli vallankaappausta. Syksyllä tilanne alkoi jo olla niin kireä, että Allenden perheen piti muuttaa presidentinlinnasta La Modenasta toiseen virka-asuntoon, jota pidettiin turvallisempana. Tieto muutosta ei tietenkään pysynyt salassa, mutta tämä rakennus oli niin pieni ja vaatimaton, että kun pommikoneet lähetettiin pommittamaan sitä 11.9.1973, lentäjät eivät uskoneet niin pienen talon olevan presidentin virka-asunto, vaan pudottivat pomminsa viereiseen ilmavoimien sairaalaan.

Lopulta Salvador Allende joka tapauksessa kuoli. – ”Nöyryytetyksi tulemisen sijasta hän päätti riistää itse henkensä”, on Isabel Allende sanonut isästään.

Viime vuonna kuollut kolumbialainen Nobel-kirjailija Gabriel Garcia Márquez kirjoitti, miksi Allende kuoli:

”Allenden suurin hyve oli johdonmukaisuus, mutta kohtalo oli varannut hänelle harvinaisen ja traagisen osan: nousta suuruuteen puolustamalla ase kädessä menneeseen aikaan jämähtänyttä ja itsensä naurunalaiseksi saattanutta porvarillista järjestelmää; puolustamalla Korkeinta oikeutta, joka oli tehnyt hänestä lainsuojattoman mutta alistui mielihyvin vallankaappaajin tahtoon; puolustamalla oppositiopuolueiden oikeuksia, puolueiden jotka olivat myyneet hänen henkensä fasisteille; puolustamalla samaa koinsyömää ja pokkuroinnin pilaamaa järjestelmää, jonka hän oli lupautunut murskaamaan ampumatta laukaustakaan.”

”Chileläisten ikäväksi tragedia toteutui Chilessä, mutta se jää historiaan murhenäytelmänä, joka koskettaa kaikkia tuon aikakauden kokeneita ja joka on jäänyt pysyväksi osaksi elämäämme.”

Augusto Pinochetin diktatuurin aikana 1973-90 tapettiin tuhansia ihmisiä, kymmeniätuhansia kidutettiin ja sadattuhannet lähtivät maanpakoon. Nyt Chilessä on vallinnut demokratia 25 vuoden ajan. Ihmisoikeusloukkaukset ovat loppuneet ja kansalaisvapaudet palanneet. Koko demokratian ajan Chileä on hallinnut vasemmistokeskustalainen koalitio. Tälläkin hetkellä presidentti Michele Bachelet edustaa sosialistista puoluetta. Talous kasvaa voimakkaasti, ja muihin Latinalaisen Amerikan maihin verrattuna köyhyydessä elävien osuus on pieni.

Yksi Pinochetin ajan pakolaisista on Jesús Manuel Martinez, joka perheineen pääsi pakenemaan sotilasdiktatuuria ensin Espanjaan, ja toimii nykyisin Brysselissä Euroopan komissiossa espanjan kieliosaston päällikkönä. Häneltä on suomennettu kirja Salvador Allende ja Chilen kohtalonvuodet (Into, 2013). Kirjan esipuheessa Erkki Tuomioja sanoo, että Allendella oli joitakin heikkouksia, ja teki joskus myös virhearvioita. Yksi sellainen oli kohtalokas: hyväuskoisuus sen suhteen, että maan asevoimatkin kunnioittaisivat demokratian pelisääntöjä.

Tuomioja kirjoittaa, että häneltä on jäänyt vain kerran vappupuhe pitämättä. Tämä tapahtui juuri keväällä 1973, jolloin hän oli vierailulla Chilessä. Siellä hän keskusteli myös Salvador Allenden kanssa, tapasi kaikki Unidad Popularin johtajat ja kuuli ensimmäisen kerran Violetta Parran laulavan Gracias a la vidan. Santiago de Chilen torilla Tuomioja osallistui puolen miljoonan muun ihmisen kanssa vappujuhlaan, mutta ei pitänyt puhetta.

Toivottavasti juhlia voidaan järjestää myös tulevina vappuina. Itsestäänselvyyksiä ne eivät ole, sillä vasemmiston uudelleensyntymisten myötä Latinalaisessa Amerikassa on edelleen vallankaappausten uhkia. Tällä vuosituhannellakin ovat vaaleilla valitut presidentit joutuneet vallankaappausyritysten kohteiksi monta kertaa: Venezuela 2002, Bolivia 2008, Honduras 2009, Ecuador 2010, Paraguay 2012.

kari.naskinen@gmail.com

Regina Linnanheimo kaatopaikkajätteeseen

Pari kuukautta sitten vein tuhatkunta vhs-elokuvaa kaatopaikkajätteeseen. Energiajätteeksi ne eivät kelpaa, koska vhs-kaseteissa voi olla vaarallista pvc-muovia. Näin käy vanhalle tekniikalle. Kyllä minullakin edelleen ovat c-kasettisoitin ja vhs-nauhuri, mutta pantuina jo varastokaappiin. Avokelanauhuria ei enää ole.

Sinne menivät myös Kaivopuiston kaunis Regina (1941), Kulkurin valssi (1941) sekä Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943). Kaikissa niissä naispääosassa Regina Linnanheimo. Nyt odotin, että jokin näistä suurista suomalaisista elokuvista tulisi maanantaina TV 1:n päiväelokuvana, koska tuolloin 7.9.2015 tulee kuluneeksi 100 vuotta Regina Linnanheimon syntymästä. Yleisradiossa ei kuitenkaan olla ajantasalla, koska maanantaina näyttää tulevan miesten elokuva Varsovan laulu (1953).

Kaunis, suurisilmäinen Regina Linnanheimo, oikealta nimeltään Axa Regina Elisabeth Leino, oli vanhan kotimaisen elokuvan suurimpia tähtiä. Jo 15-vuotiaana hän oli pienissä nimettömissä sivuosissa Valentin Vaalan ohjaamassa elokuvassa Laveata tietä ja Kalle Kaarnan Jääkärin morsiamessa (1931). Pari vuota myöhemmin hän sai jo roolinimellisen tehtävän Vaalan elokuvassa Helsingin kuuluisin liikemies (1934), mutta vasta Teuvo Tulion intohimoisten melodraamojen ansiosta Regina Linnanheimosta tuli elokuvalehtien kansikuvatähti.

Hiljattain löytyi Ranskan elokuva-arkistosta katkelma tuhoutuneeksi uskotusta Nuorena nukkuneesta (Tulio, 1937). Siinä Regina Linnanheimo tulkitsee palvelustyttö Siljan roolin eroottisesti latautuneessa Sillanpää-filmatisoinnissa, jonka rohkeat kohtaukset aiheuttivat aikanaan kiivasta keskustelua lehdistössä. Regina Linnanheimosta arvostelijat sanoivat, että Siljan rooli on hänelle ”muistiinmerkittävä uusi voitto” – roolissa on ”persoonallista otetta. Siinä on voimaa ja rohkeutta, vaikkakin eräissä kohtauksissa on yliammuttua. Regina Linnanheimo ei ollut tässä elokuvassa vain kaunis, vaan hän sai osansa myös elämään.”

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (Kavi) kokoelmissa ei tätä elokuvaa ole, sillä sen viimeiset kopiot tuhoutuivat Adams-Filmin tulipalossa Kaisaniemenkadulla 1959. Sama kohtalo koitui 12 muun elokuvan osalle. Nyt Kavi pääsee kuitenkin esittämään Ranskasta löytyneen pätkän 7.11.2015 suomalaisen elokuvan studiokauden naistekijöitä esittelevässä seminaarissa.

Naispääosa-Jussin Regina Linnanheimo sai elokuvista Levoton veri ja Rakkauden risti, molemmat Tulion ohjaamia 1946. (Tämän jutun kuva on Rakkauden rististä.)

Regina Linnanheimon viimeiseksi elokuvaksi näyttelijänä jäi Olet mennyt minun vereeni (Tulio, 1956). Se kuvaa naisen alkoholismia, ja sitä pidetään Regina Linnanheimon parhaisiin suorituksiin kuuluvana. Elokuvan käsikirjoituskin oli Regina Linnanheimon, joka kirjoitti uransa aikana muitakin elokuvia. Hurjin niistä on suomalaisen elokuvan seksihistorian kärkeen kuuluva Sensuela (Tulio, 1973), joka viime vuosina on nähty muutaman kerran tv:n myöhäisohjelmistossa.

”Epäilemättä voisin olla paljon onnellisempi ihminen, jos olisin elänyt elämäni turvallisesti porvarisrouvana, mutta ehkäpä silloin hyvinkin paljon olisi ympäriltäni jäänyt ymmärtämättä, näkemättä ja kipeästi tuntematta”, Regina Linnanheimo sanoi joskus. Hän kuoli 1995.

Elokuvauransa jälkeen Regina Linnanheimo siirtyi 1961 kääntäjäksi Yleisradioon. Hän toimi siellä lähes 20 vuotta kääntäen Regina Mörnerin nimellä elokuvia ja mm. Ashtonin perhettä, Lucy-showta ja Wagon Trainia.

VALKOINEN PEURA

Kaatopaikkajätteeseen meni myös yksi kaikkien aikojen merkittävimpiin suomalaisiin elokuviin kuuluva Valkoinen peura (Erik Blomberg, 1952), jonka pääosassa on Mirjami Kuosmanen. Kuuluu tähän juttuuni, koska Mirjami Kuosmasenkin syntymästä on kulunut sata vuotta (22.2.1915).

Mirjami Kuosmanen sai Valkoisesta peurasta Jussin, minkä lisäksi Blomberg sai Jussin kuvauksesta ja Einar Englund musiikista. Cannesissa se palkittiin parhaana taruaiheisena elokuvana, Golden Globe -palkinto tuli parhaana ei-englanninkielisenä elokuvana ja Karlovy Varyn elokuvajuhlillakin se palkittiin.

Mirjami Kuosmanen tunnetaan voimakastahtoisten naisten rooleista. Hänen läpimurtonsa oli naispääosa Nyrki Tapiovaaran Miehen tiessä (1940), joka niin ikään on yksi suomalaisen taide-elokuvan merkkiteoksia. Mirjami Kuosmanenkin käsikirjoitti elokuvia sekä toimi maskeeraajana, apulaisohjaajana ja apulaisleikkaajana – aviopuoliso Erik Blomberg teetti hommia.

Ennen Miehen tietä oli Teuvo Tulio kiinnittänyt huomionsa tähänkin naiseen ja otti hänet elokuvaansa Laulu tulipunaisesta kukasta (1938). Mirjami Kuosmanen oli syntyisin Keuruulta, mistä siirtyi opiskelemaan Jyväskylän yhteislyseoon 1930-33. Kouluvuosinaan hän menestyi yleisurheilussa, miekkailussa ja uinnissa. Lisäksi ratsastus kuului hänen harrastuksiinsa.

Nyt sitten odotetaan, milloin dvd-kiekot joutavat roskiin. Viimeistään kymmenen vuoden kuluttua kaiken audiovisuaalisen materiaalin saa joka tapauksesta netistä sieltä jostakin pilvipalvelusta vai mitä ne ovat, en tunne.

kari.naskinen@gmail.com

Monrepos – Murhetta on elo pelkkää

Ludwigsteinin kattaa rusko,
Runoilija: älä usko.
Murhetta vain elämä on, muista, sotamies

Runoilijan laulu helkkää:
Murhetta on elo pelkkää,
murhetta on, murhetta on, muista, sotamies.

P. Mustapää: Satakieli Monrepoossa (1945)

Osa Monrepos´n puistosta Viipurissa saa kävijän edelleen murheelliseksi. Sen muutamat rakennukset ovat surkeassa kunnossa - etenkin kartanon päärakennus, ja kun kävijä kohtaa sen pääportilta puistoon tultuaan melkein ensimmäiseksi, tämä näky harmittaa. Rakennus on peräisin 1700-luvulta, mutta sitä on uudistettu moneen kertaan.

Monrepon alamäki alkoi heti talvisodan jälkeen, kun sinne perustettiin lepokoti puna-armeijan 123. divisioonan sotilaille ja upseereille. Seuraukset olivat niin tuhoisat, että Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan taidekomitea pyysi järjestämään vartioinnin puistoon syksyllä 1940. Lepokodin johtaja palkkasi maalareita ”restauroimaan” kartanorakennuksen pääsalia, ja tästä oli seurauksena, että arvokkaita 1800-luvun seinä- ja kattomaalauksia katosi uusien maalikerrosten alle. Puistossa olevia patsaita myös rikottiin lepokotivaiheen aikana. Osa taideteoksista ja museoesineistä siirrettiin parempaan talteen Leningradin Eremitaasiin.

Jatkosodan jälkeen kartanon kirjastorakennus annettiin Leningradin sähköteknillisen sotilasakatemian käyttöön lepo- ja virkistyskodiksi. Tuhot jatkuivat. Kun esimerkiksi myrsky kaatoi Ystävyyden temppeli -paviljongin, sitä ei yritetty korjata, vaan tehtiin polttopuiksi.

Vuonna 1947 Viipurin kaupunki kuitenkin päätti muuttaa Monrepon kulttuuri- ja virkistyspuistoksi.. Kaupunkineuvosto myönsi puiston kunnostamiseen aloitusmäärärahan ja rakennukset määrättiin korjattaviksi. Helpommin päätetty kuin tehty.

Kun nyt kymmenen vuoden tauon jälkeen kävin Monrepossa, ei paljon muutosta ollut tapahtunut. Tästä huolimatta puisto on viihtyisä. Nurmikot on hyvin ajettu, pensasaidat täsmällisesti leikattu ja polut siistissä kunnossa. Osa vanhoista nähtävyyksistä on tietenkin edelleen kateissa, kuten Bellevue-torni, Kiinalainen suojakatos, Turkkilainen teltta sekä Marienthurmin ja Paulsteinin paviljongit.

Väinämöisen patsas sentään on, mutta se on venäläisen taiteilijan K.N. Bobkovin tekemä, eikä ole samanlainen kuin kaksi ensimmäistä, tanskalaisen Gotthelf Borupin (1831) ja Johannes Takasen (1873) tekemät.

Aikoinaan Monrepos oli hyvin suosittu käyntikohde, esimerkiksi vuonna 1926 vierailijoita oli yli 10 000. Varsinkin 1930-luvulla se oli eräs valokuvatuimpia puistomaisemia Suomessa. Kun viime viikon tiistaina puolenpäivän jälkeen kävin tuolla ”Valtion historiallis-arkkitehtuuri- ja luonnonsuojelumuseo Monrepos-puistossa” (Парк Монрепо), oli parkkipaikalla noin 50 autoa, lisäksi ihmisiä tuli takseilla ja minä tietenkin säästäväisyyssyistä linja-autolla, jonka pysäkiltä piti kävellä 700 metriä pääportille. Viipurin keskustasta on matkaa 2,5 kilometriä.

Jos kuitenkin päärakennus saataisiin kuntoon, koko alue vaikuttaisi aivan erinomaiselta. Mukavan piknik-iltapäivän minä siellä nytkin vietin. Jos minulla olisi älypuhelin, olisin soittanut yhden Annikki Tähden laulun. Paluumatkalla kaupunkiin poikkesimme uuteen Karusel-kauppakeskukseen Neitsytniemen alueella. Ovat tehneet Viipurissa saman asemakaavavirheen kuin on aikaisemmin tehty kaikissa Suomen kaupungeissa: valtava automarketti keskustan ulkopuolelle (pelkästään ruokakaupassa 31 kassaa).

GAMLA WIIBORG

Vanhoissa 1600-luvun kartoissa alueen nimi oli Gamla Wiiborg. Kartano tunnettiin Lill-Ladugård-nimisenä kruununtilana, jonka saivat haltuunsa Gharlotte ja Peter von Stupish 1750-luvulla. Charlotte oli kiinnostunut puutarhanhoidosta ja hän ryhtyi innokkaasti suunnittelemaan englantilaistyylistä maisemapuutarhaa. Sen ansiosta kartanosta ryhdyttiin käyttämään nimeä Charlottendahl.

Nykyisen ilmeen kartano sai paroni Ludwig Heinrich von Nicolayn toimesta. Hän osti sen 1788 Wurttenbergin prinssiltä Friedrich Wilhelmiltä, joka oli ryhtynyt käyttämään kartanosta vuonna 1785 ranskankielistä nimeä Mon Repos ("Minun leponi"). Nicolayn aikana kartanon pää- ja kirjastorakennukset peruskorjattiin ja samalla niitä laajennettiin Pietarissa asuneen italialaisen restauroijan Guiseppe Antonio Martinellin suunnitelmien pohjalta. Martinelli vaikutti Monreposn ilmeeseen 1798-1805. Kartano oli Nicolayn suvun hallussa vuoteen 1942, jolloin Marie von Nocolay kuoli ja hänet haudattiin Ludwigsteinin Linnasaareen. Omistusoikeus siirtyi paroni Nicolas von der Pahlenille.

Monrepon monet tunnetut rakennukset, kuten Neptunuksen temppeli, Marian torni, Sylmian lähde ja koristeelliset kaarisillat rakennettiin aivan 1700-luvun lopulla tai 1800-luvun alussa. Puistoa ehostettiin voimakkaasti 1820-30-luvuilla ja se avattiin yleisölle 1800-luvun puolessa välissä vain viikonlopuiksi ja aluksi vain paronin antaman lupalapun turvin.

Mainitulla Ludwigsteinin kalliosaarella on hautakappeli (kuvassa), joka on muurattu tiilestä ja rapattu valkoiseksi kalkkilaastilla. Nyt vain olisi tärkeätä saada rappaus kuntoon, sillä se on rapissut aika lailla. Kaksikerroksisen kappelin lasimaalauksin koristellussa pohjakerroksessa olivat Ludwig ja Johanna von Nicolayn haudat ja heidän rintakuvansa. Toisessa kerroksessa on näköalatasanne, josta aikoinaan avautui suora näköyhteys Viipurin linnaan. Aikaisemmin saarelle haudatun F. G. Lafermeren muistomerkki oli kappelia vastapäätä, mutta se on hävinnyt.

Monrepon muutamien kohteiden kunnostaminen tuntuu olevan iäisyyskysymys. Kansainvälinen jällenrakennus- ja kehityspankki myönsi 2011 remontteihin rahaa 15 miljoonaa euroa, mutta rahojen antamista on siirretty, kun asiat eivät muuten ole edenneet. Suomalainen Pro Monrepos -yhdistys sen sijaan on kokonaan lyönyt hanskat naulaan, kun hommat Venäjällä eivät ole sujuneet toivotulla tavalla.

”Aiomme tehdä Monreposta nykyaikaisen museon. Restauroimme kartanon, kirjaston ja puiston siihen muotoon kuin ne olivat 1800-luvun puolivälissä”, sanoi puiston johtaja Jevgeni Trufanov viime vuonna. (HS 29.7.2014)

Ludwigsteinin kattaa rusko,
Runoilija: älä usko?

kari.naskinen@gmail.com