skip to main |
skip to sidebar
Melkein perättäisinä päivinä "nautin" teattereissa perhehelveteissä riehumisesta, ensin Kansallisteatterissa Eugene O´Neillin Pitkän päivän matka yöhön ja sitten Lahden kaupunginteatterissa Ragnar Strömbergin Ampiaiskesä. Hurjia näytelmiä molemmat.
Lahdessa armottomat perhekuvaukset jatkuvat, kun Lauantainäyttämö tuo ensi-ltaan 30.10. Rosa Liksomin mustan perhekomedian Family Affairs, jossa ydinperhe kiehuu rasvaimukattilassa.
O´Neillin näytelmä on vanha tuttu, ja ruotsalaisen Strömbergin suomenkielinen kantaesitys Lahdessa tuntuu sellaiselta, että se varmaan löytää tiensä muihinkin suomalaisiin teattereihin. Tämä on laji, jonka ruotsalaiset osaavat. Mukavan kansankodin pimeää puolta ovat tunnetusti kuvanneet varsinkin Ingmar Bergman ja Lars Norén, ja Strömberg kuuluu samaan sarjaan.
Miten kuvaavaa on sekin, että Pitkän päivän matka yöhön sai kantaesityksensä kirjailijan toivomuksesta Tukholman Dramatenissa 1956. Ampiaiskesä puolestaan tapahtuu puoliksi vuonna 1959 ja ajoittuu lähinnä niihin hetkiin, kun Ingemar Johansson voitti raskaansarjan MM-ottelussa Floyd Pattersonin. Se oli ruotsalaisille iso asia, se tavallaan sai unohtamaan sen, että Helsingin olympiakisoissa 1952 raukkamaisesti otelleelle Ingolle ei annettu edes hopeamitalia, vaikka loppuottelussa olikin.
Suomenkielisessä esityksessä on vain se vika, että tapahtumat on siirretty väkinäisesti Suomeen. Vaikka Ingon ottelu herätti meilläkin suurta huomiota - Ilta-Sanomatkin julkaisi ottelusta ylimääräisen iltapäivänumeron - niin ei se mikään tasavaltaa heiluttanut asia ollut. Näytelmää katsoessa tuntui jopa siltä, että tekstiä ei olisi pitänyt ollenkaan suomentaa, vaan asia olisi pitänyt hoitaa tekstityslaitteella. (Miltä tuntuisi, jos Seitsemän veljestä muutettaisiin jossakin Ruotsin maaseudulla tapahtuvaksi?)
Varsinainen vika Lahden Eero-näyttämön esityksessä on se, että lavastus on taas tätä nykymallin mukaista viitteellistä minimalismia. On vain iso koroke, jolla näyttelijät näyttelevät, ja välillä korokkeen ulkopuolella näyttämön lattialla. Kyllä Esko Salmista Kansallisteatterin Willensaunassa oli mukavampi katsoa, kun ympäristönä oli oikea huone.
Se myös nykynäytelmissä kummastuttaa, että ne pannaan hyvin usein tapahtumaan useissa eri aikatasoissa, ja sitten näissä eri ajoissa hypitään eestaas. Eikö enää osata kirjoittaa kunnollisia näytelmiä, jotka selvästi alkavat jostakin ja loppuvat johonkin? Mitähän siitäkin olisi tullut, jos Niskavuoret ja Pohjantähdet olisi tehty tällä nykytekniikalla?
Ampiaiskesän näyttelijät loistavat. Mika Piispa ja Tapani Kalliomäki tekevät hienoa työtä veljeksinä, joiden väliset suhteet johtavat traagisiin tapahtumiin. Koulu- ja työpaikkakiusaamisesta kyllä puhutaan, mutta mistä apu piilossa olevalle kotikiusaamiselle?
Mukana on myös se tuttu elementti, mitä alkaa tapahtua, kun seksistä tulee kiinnostava. Näytelmässä eräänlaisena seksiobjektina on kehityksestä jälkeen jäänyt naapurin tyttö Eeva-Kirsti Komulainen. Kyllähän nämä tiedetään; kun meidänkin kerrostalossa 50-luvun lopulla annettiin poikien kanssa markka yhdelle noin 10-vuotiaalle tytölle, niin se näytti pillunsa.
Lumikki Kouki poikien äitinä on surullisen hauska hössö. Ei tiedä mistään mitään, ja sopisi hyvin Fakta hommaan Pirren ja Hansun seuraksi. äänenpainoja myöten.
Jännitysnäytelmänkin puollelle mennään vähän - ja onhan näytelmän nimikin sama kuin Mauri Sariola -seuran lehdellä.
kari.naskinen@gmail.com
Taiteilija Timo Jakola kyseli viime viikolla Etelä-Suomen Sanomien yleisönosastossa, mitä DNA-yhtiö kuppaa internetyhteyksiensä kanssa. Tänään Jakolalle vastasi firman Business Director Mikko Saarentaus.
Tämän päivän Ilta-Sanomissa toimittajatyttö Mari Markkanen aloitti juttunsa sillä, mitä amerikkalaiselle toimittajalle oli vastattu, kun tämä oli kysynyt Tony Blairilta jotakin uskonasioista. Blairin Spin Doctor Alistair Campbell oli kiirehtinyt vastaamaan, että "we don´t do God".
Helsingin Sanomien työpaikkailmoituksissa eilen hakivat suomalaiset yritykset uusia ihmisiä mm. seuraaviin tehtäviin: Real Estate and Consept Development Manager, Controller, Cost Accounting Manager, Customer Service Engineer, Mill Maintenance Outsourcing and Development, SAP Application Owner, Spare Part Sales Coordinator, Supply Chain Manager.
Jokohan Mikko Saarentaus on hakenut johonkin näistä hommista? Mari Markkasellakin voisi olla edellytyksiä, koska hän hallitsee tämän pakkoenglannin niin hyvin, ettei osaa kääntää englanninkielisiä sanontoja meille suomenkielisille lukijoille.
kari.naskinen@gmail.com
Jo alkukesästä FC Lahti Oy:n hallituksen puheenjohtaja Mika Halttunen (kuva) ja toimitusjohtajapelle Hasse Kallström sanoivat julkisuudessa, ettei sillä niin väliä ole, vaikka liigasta pudottaisiinkin. Tämä oli selvä viesti valmentaja Ilkka Mäkelälle, pelaajille ja meille penkkiurheilijoille: rahat on loppu ja nyt mennään divariin, jos niikseen tulee. Ei ollut kovin motivoivaa, ammattimaista liikkeenjohtoa. Sama jos yritysjohtaja sanoisi duunareilleen, että ei sen niin väliä, vaikkei hommista mitään tulisikaan, yritetään sitten joskus tulevaisuudessa paremmin.
Toissa vuonna FC Lahti oli SM-pronssilla ja viime vuonna FC Lahti oli paras suomalaisjoukkue eurosarjoissa. Tähän vuoteen lähdettiin kuitenkin täydellisessä sekasorrossa, mitä parhaiten kuvasi joukkueen kasaaminen talvella, ja kasaamisen epätoivoinen jatkaminen vielä sarjan alettua. Täydellistä osaamattomuutta.
Kesällä olisi valmentajaa pitänyt ilman muuta vaihtaa. Mäkelä ei hallinnut tilannetta. Tämä kulminoitua tyypillisellä tavalla viimeisessä ottelussa Turussa. Kun joukkue johtaa 20 minuuttia ennen loppua 2-0, niin kyllä valmentajan siinä vaiheessa pitää tajuta jotakin. Tuollaisessa tilanteessa, varsinkin kun kysymys on sarjapaikasta, olisi kaikki yksitoista pelaajaa pitänyt määrätä vain puolustamaan. Mutta kun ei niin ei. Herääkin epäilys, että FC Lahti antoi lopussa tahallaan kolme maalia, koska ensi vuodeksi oli pakko pudota halvemmalle sarjatasolle.
kari.naskinen@gmail.com
Suomalaista jalkapalloilua kuvaa se, miten meneteltiin Jari Litmasen patsashankkeessa. Ammattilaistaiteilija Satu Loukkolan tekemä luonnos hylättiin ja valittiin tekijäksi harrastelijaveistelijä Reijo Huttu. Tulos on sen mukainen, yhtä tönkkö kuin Stuart Baxterin maajoukkueen esitykset EM-karsinnassa.
Lehtien urheilutoimittajat kuitenkin yrittävät tehdä jalkapallosta jotakin suurta ja ihmeellistä, vaikka siihen ei edellytyksiä näillä leveysasteilla ole. He haluavat esiintyä jalkapalloihmisinä, koska jalkapallo on maailman suurin urheilulaji. Heille jääkiekko on junttien laji, mutta meille penkkiurheilijoille se on ykköslaji.
Jääkiekon SM-liigan runkosarjassa viime kaudella oli yhden sarjakierroksen (7 ottelua) katsojamäärä keskimäärin 34 804. Se oli liigapaikkakuntien asukasmäärästä 1,79 %. Jalkapalloliigassa vastaava katsojaosuus oli 0,93 %. Näitä lukuja korkeammalle päästiin pienten paikkakuntien pesäpallossa: 2,34 %.
Jääkiekon etuna on mm. se, että se kestää myös television. Suomalainen jalkapallo ei. Kun eilen ja toissa päivänä katsoi telkkarista ottelut Real Madrid - AC Milan ja Barcelona - Kööpenhamina, ei enää oikein ole mieltä lähteä katsomaan nollakelissä Suomen jalkapalloliigan otteluita. Jääkiekossa tällainen vertailu on armelias: MM-kisojen ottelut eivät varsinaisesti eroa mitenkään SM-liigan otteluista. Päinvastoin jotkut voivat perustellusti ajatella, että lähdenpä hallille katsomaan tuota mielenkiintoiselta näyttävää urheilulajia.
Se on sitten toinen asia, millä tasolla Suomen maajoukkue pelaa. MM-kullasta on jo 15 vuotta. Viime kevään MM-kisojen aikana valmentaja Jukka Jalonen moitti pelaajiensa huonoa kuntoa, ja tämän vahvistaukseksi maajoukkuepelaaja Mikko Mäenpää paljasti, ettei pysty juoksemaan 12 minuutin Cooperin testissä 3000:ta metriä!
Suomessa jääkiekko on ykkönen siinäkin mielessä, että se on ainoa laji, jossa osataan bisneksenteko. Osataan jo niin hyvin, että alkaa ärsyttää. Muutama vuosi sitten erätaukoja pidennettiin oluenmyynnin lisäämiseksi ja tänä syksynä on jokaiseen erään tullut kaksi mainostaukoa, vaikka Urho-tv ei näihin katkoksiin mainoksia saakaan myydyksi. Kun pelit muutenkin venyvät usein jatkoajan ja rankkarikilpailun takia, muodostuu ottelujen kokonaisaika turhan pitkäksi.
Raha kuitenkin ratkaisee. Jääkiekossa se on viisauden alku. Summat ovat isoja. Kun Lukko viime talvena myi maalivahtinsa Petri Vehasen Venäjälle, hinta oli 800 000 euroa.
Pelaajien palkat ovat korkeat, keskiansio viime kaudella 75 000 euroa. Tällä kaudella ovat isopalkkaisimmat Jokerien Esa Pirnes 350 000, Kärppien Jani Viuhkola 340 000, Kärppien Kamil Kreps 320 000 ja Lukon Kurtis McLean 320 000 euroa. Jalkapalloliigassa kaikkein kovapalkkaisimmat saivat viime vuonna 80 000 euroa, FC Lahden Rafael noin 60 000 euroa.
Junttiudestaan jääkiekko ei tietenkään eroon pääse, ei edes rahalla, siinä jalkapalloväki on oikeassa. Tuorein vahvistus asialle oli Pelicansin pääomistajan ja valmentajan Pasi Nurmisen haastattelu kaupunkilehti Uudessa Lahdessa 6.10., tässä otteita Nurmisen lausunnoista:
”Kyllä mä ihmettelen tätä saatanan SM-liigaa. Kiekotonta pelaajaa ei muka vittu saa estää, mutta joka pelissä meidän kärkikarvaaja otetaan estämällä pois. Aivan vittu käsittämätöntä paskaa. On väärin rangaista meidän taitopelaajaa – ja mä korostan nyt saatana taitopelaajaa.”Tosin Baxter todisti Unkari-ottelun jälkeen kuuluvansa samaan junttiporukkaan Nurmisen kanssa.
kari.naskinen@gmail.com
Television homokeskustelun seurauksena on jo 25 000 ihmistä eronnut kirkosta. Minut puolestaan vakuutti sunnuntai-iltana nähty ohjelma tuloeroista. Sitä katsoessani huomasin, että kyllä minä sittenkin olen edelleen kommunisti, koska olen sitä mieltä, että oikeudenmukaisen tulonjaon nimissä pitäisi rikkaimpien tuloja leikata ja panna ne uuteen jakoon.
Toimittaja Timo-Erkki Heinon ohjelma Työt, tulot ja optiot paljasti konkreettisesti sen, mitä tässä optiokapitalismin maailmassa ja Suomessa on viimeisten 20 vuoden aikana tapahtunut. Kun ison johtajan vuosiansiot olivat 20-30 vuotta sitten ehkä 30 kertaa suuremmat kuin hänen firmassaan työskentelevän duunarin, niin nyt erot voivat olla jopa parituhatkertaisia. Katsotaan siis, että johtaja on 2000 kertaa parempi ihminen kuin yrityksen työntekijä.
Tässä ei ole mitään järkeä. Parilta isolta porholta kysyttiin, että mitä voi tehdä niin isoilla rahamäärillä. Siis kun saa useita miljoonia joka vuosi. Vastaukset olivat lapsellisia: on vähän parempi auto, voi vaimon kanssa tehdä kerran vuodessa matkan kaukomaille ja venekin on hyvä. Näinhän se tosiaan on, niin suurille rahasummille ei ole mitään käyttöä. Ilmeisesti ne vain sijoitetaan johonkin sellaisiin kohteisiin, joissa turhan omaisuuden määrä entisestään kasvaa.
Kun nämä miljoonapalkat muodostuvat kaiken lisäksi pääomatuloista, niitä ei kunnolla veroteta. Pääomatuloista joutuu maksamaan veroa vain 28 prosenttia. Jo 3000 euron palkastaan tavallinen ihminen maksaa enemmän veroa.
Jos SKDL vielä olisi voimissaan, palaisin äänestämään sitä 30 vuoden tauon jälkeen ensi vuoden eduskuntavaaleissa, koska SKDL:n vaaliohjelmassa todennäköisesti olisi kaikkein radikaalein muutos verotukseen. SKP:tä ei kannata äänestää, koska se on voimaton ja äänet menisivät hukkaan. Kun en oikein ole perillä vihreän Vasemmistoliitonkaan politiikasta, niin tällaisena reaalikommunistina äänestän SDP:tä ja toivon siltä nykyistä tiukempaa otetta.
Heinon tv-dokumentti todisti taas kerran Yleisradion tarpeellisuuden. Vai mitäs luulette, voisiko Mainos-televisiosta tai maksukorttikanavilta tulla tällaisia ohjelmia?
kari.naskinen@gmail.com
Jyväskyläläinen operettiteatteri Bravo vieraili muutama tunti sitten Lahden Sibeliustalossa. Taaskin vanha kunnon operetti veti salin täyteen. Esitettävänä oli ehkä kaikkien aikojen suosituin operetti, Emmerich Kálmánin Mustalaisruhtinatar. Nostalgiaa ja historiaahan tämän lajin musiikkiteatteri jo on, sillä enää ei operetteja sävelletä. Yleisöä operetit kuitenkin kiinnostavat yhä, ainakin niitä ikäluokkia, joille operetit olivat 1950-60-luvuilla vuotuisia kohokohtia.
Nytkin esitys oli muuten täysipainoinen, mutta kiertueteatterina toimiva Bravo ei tietenkään pysty kuskaamaan paikalle kunnon perinteisiä lavasteita. Eikä orkesterikaan ole samaa luokkaa kuin vaikkapa Kansallisoopperassa, missä Franz Lehárin Iloinen leski jatkaa ohjelmistossa taas helmikuussa 2011.
Pääsolistit olivat Sibeliustalossa korkeatasoisia, Kansallisoopperan ammattilaisiin kuuluvat Jyrki Anttila, Aki Akamikkotervo ja Johanna Rusanen. Esityksen on ohjannut Suomen tunnetuin oopperaohjaaja Jussi Tapola, jonka ohjaus on myös Iloinen leski.
Hieno asia, että Sibeliustalo pitää operettiteatteria ohjelmistossaan. Samaa toivoisi Lahden kaupunginteatterilta, jossa viimeksi on operettia nähty 1992 (Johann Strauss nuoremman Lepakko). Monien muiden teatteritalojen ohjelmistoissa operettien tilalle ovat viimeisten 40 vuoden aikana tulleet modernimmat musikaalit. Lahdessakin on musikaaleja veivattu vaihtelevalla menestyksellä - todella surkeitakin on mahtunut joukkoon. Kuinka olisi, voisiko ohjelmistoon lähivuosina tuoda operetinkin; vaihtoehtoja kyllä löytyy: Bajadeeri, Hawaijin kukka, Hymyn maa, Iloinen leski, Kreivitär Mariza, Luxemburgin kreivi, Mustalaisparoni, Orfeus manalassa, Valkoinen hevonen, Viktoria ja hänen husaarinsa, Wieniläisverta, Yö Venetsiassa... Ensin yleisökysely ja sitten eniten ääniä saanut teon alle.
Sitten vielä yksi ihmettely. Miksi mitkään lahtelaiset tiedotusvälineet eivät noteeraa millimetrin vertaa täysiä saleja (Sibeliustalossa yleisöä 1200) vetävää operettia, ei ennen eikä jälkeen esityksen? Sen sijaan 500 ihmiselle esitettävät sinfoniakonsertit ylistetään joka kerta sekä etu- että jälkikäteen.
kari.naskinen@gmail.com
Eduskunnan kyselytunneilla mennään aina samalla mallilla. Jutta Urpilainen kysyy ja Jyrki Katainen vastaa, Jouko Skinnari kysyy ja Mauri Pekkarinen vastaa. Sitten ministeriaitiossa Anne Holmlund siirtyy takarivistä eturiviin Anni Sinnemäen tilalle, ja kas kummaa, heti joku kysyy Anne Holmlundilta.
Kansanedustaja Marjaana Koskinen kirjoitti Uutispäivä Demarissa (12.10.), että kyselytunnit ovat pelkkää teatteria. Eduskuntaryhmät sopivat ennalta, mistä asioista kysytään ja ketkä kysyvät ja ketkä vastaavat. Puhemies Sauli Niinistölle kerrotaan, kenelle pitää puheenvuorot antaa.
Typerintä nykyisin esitettävissä kysymyksissä ovat ne, jotka tulee hallituspuolueiden sisältä. Ne ovat todellisuudessa kehuja hallitukselle, mutta on näennäisesti peitelty johonkin yhtä tyhjän kanssa olevaan kysymykseen.
Marjaana Koskinen aloitti kansanedustajana 1995, ja silloin kyselytunnit olivat hänen sanojensa mukaan rehellisiä. Silloin kuka tahansa sai kysyä.
"Kyselytunnit olivat ennen aitoja, ei puhemies eivätkä ministerit tienneet etukäteen, mitä kysytään. Vastauksetkin olivat aidompia, joskus tietysti kysyjä jäi myös kokonaan ilman vastausta ministerin tietämättömyyden takia", kirjoitti Marjaana Koskinen.
Nykyministerit eivät halua kärähtää tietämättömyydestä, joten kyselytuntisysteemiä on pitänyt muuttaa. Marjaana Koskisen paljastuksen jälkeen on kuitenkin enää turha katsoa kyselytunteja. Eivätkä kansanedustajatkaan istuisi kyselytunneilla, ellei niitä televisioitaisi - ruhtinaalliset palkankorotukset ja verottomat kulukorvaukset puhtaana käteen saisi ilmankin, vaikka kahvilassa istuskellen.
Nykyisillä kyselytunneilla pääsevät ääneen harvat ja valitut. Marjaana Koskinen sanoo, että entistä enemmän ollaan muutenkin menossa tilanteeseen, jossa eduskunnan kokoonpanoksi riittäisi alle sata kansanedustajaa.
kari.naskinen@gmail.com
Melkein perättäisinä päivinä "nautin" teattereissa perhehelveteissä riehumisesta, ensin Kansallisteatterissa Eugene O´Neillin Pitkän päivän matka yöhön ja sitten Lahden kaupunginteatterissa Ragnar Strömbergin Ampiaiskesä. Hurjia näytelmiä molemmat.
