Ranskan elokuvan uuden aallon nero Jean-Luc Godard oli taiteilija, historioitsija, filosofi ja maailmanselittäjä jo uransa alussa. Heti ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Viimeiseen hengenvetoon (1960) hän käsitteli elämää kirjallisiin ja moniin muihin lainauksiin sitoen. Se oli muoto, jolla hän toteutti myös monumentaalisen ”testamenttinsa” Histoire(s) du cinéman (1988-99). Neroksi Godardia sanoi myös presidentti Emmanuel Macron Jean-Luc Godardin kuoltua 91-vuotiaana 13.9.2022: "Olemme menettäneet kansallisen aarteen, neron silmän."
Ostin Histoire(s) du cinéman 2012 Cinecittan studioiden myymälästä dvd-pakettina, joka käsittää 8-osaisen, 4,5 tuntia pitkän dokumenttielokuvan elokuvan historiasta. Vaikka on tämä esseemäinen teos myös maalaustaiteen ja kirjallisuuden historiaa, ja vieläkin enemmän: ihmisen historiaa siltä ajalta, minkä Godard parhaiten tunsi ja muistikin. Tänä vuonna Rosebud julkaisi Filmihullu-pokkarina nro 3 tämän elokuvan kaiken tekstimateriaalin Sampsa Laurisen suomentamana, minkä lisäksi yli 400-sivuinen kirja sisältää Godard-ekspertti Laurisen perusteellisia selvityksiä Godardin teorioista ja käytännöistä.
Ostaessani dvd:n tiesin, että se oli tekstitetty vain italiaksi. Paljon tuli siitä huolimatta ymmärretyksi, ja ostettavahan se oli, koska Suomessa sitä ei kuitenkaan myynnissä ollut. Lopulta tilannekin parani, kun Filmihullu julkaisi vuosina 2015-24 kaiken dvd:n sisältämän tekstin, joka siis nyt on kirjana.
HYVÄSTEJÄ FILMILLE
JA KIELENKÄYTÖLLE
Hyvästit filminkäytölle Godard jätti siirtyessään peräti kännykkäkameralla kuvaamiseen.Histoire(s) du cinéma -videon Godard teki nimenomaan televisiolle, ja Godard oli tässäkin etuajassa eli tunnisti jo aikaisessa vaiheessa, että elokuvia ei enää pidä tehdä vain teattereiden valkokankaita varten. Elokuvan “kuolemaa” Godard torjui digitaalisuuden keinoin.
ELOKUVA PILASI
MAHDOLLISUUTENSA
Meidän musiikkimme -elokuva jakautuu Danten Jumalaisen näytelmän mukaan kolmeen osaan: Helvettiin, Kiirastuleen ja Paratiisiin. Histoire(s) du cinémassa Godard antaa ymmärtää, että elokuva pilasi mahdollisuutensa toisen maailmansodan ja holokaustin kohdalla. Elokuvat eivät osanneet tallentaa eikä varoittaa kauhuista. Godardin tuntema historia onkin surumielinen. Tätä korostaa myös elokuvan toinen päämelodia, Sibeliuksen Valse triste. Toinen keskeinen melodia on Tshaikovskin Slaavilainen marssi.
Helvetti ja Kiirastuli olivat totta, mutta elokuvissa elettiin Paratiisissa. Ehkä voi tulkita Godardia niin, että hän piti elokuvaa petturina 1900-luvulla. Elokuva menetti siteensä aikaan ja todellisuuteen ja ajautui illuusioihin, Hollywoodin unelmatehtaan kapitalistisiin spektaakkeleihin, televisioon, väkivaltaan ja pornografiaan.
TOTALITARISMI
JA TEKOÄLY
Godard tunnisti kaukaa uuden teknologian vaarat ja varsinkin sen, mitä mahdollisuuksia sen hallitseminen antaa diktaattoreille ja muille vaarallisille. Kirjassa Sampsa Laurinen ottaa tästä esille Godardin scifielokuvan Alphaville (1965), jossa tutkiva journalisti Lemmy Caution (Eddie Constantine) tunkeutuu teknokraattiseen yhteiskuntaa ja näkee siellä kulmikkaasti ajattelevan tietokoneen. Toimittaja menee hotelliin:
- Mistä lehdestä olette?
- Figaro Pravdasta.
- Huone 344. Oletteko kirjautunut kansalaisvalvonnan alaiseksi? Se on välttämätöntä, vaikka olisitte poikennut vain juhlimaan.
Elokuvan lopulla Lemmy Caution ryöstää mukaansa totalitarismissa aivopestyn naisen, jonka on vaikea kulkea suoraan omilla jaloillaan; pelastettu takertuisi kuin magneetin vetämänä pitkien käytävien seiniin, ellei Caution kiskoisi häntä armotta eteenpäin. Siinä vertauskuva mallivastaamisen ja itsenäisen päättelyn erosta.
Yhteiskunnallinen ja poliittinen ajattelu oli muutenkin yleistä Godardin elokuvissa. Elokuviaan hän piti poliitisina tekoina. Selvästi vasemmistolaiseksi ja kapitalisminvastaiseksi hän tunnustautui elokuvillaan 60-luvulla, ja toukokuun 1968 opiskelijakapinoiden jälkeen Godard hylkäsi kaupallisen elokuvan ja perusti kollektiivin, joka teki kollektiivista, marxilaista propagandataidetta. Myös Elokuvan historia(t) on yhteiskunnan, historian ja median kritiikkiä mahdollisimman voimakkaasti.
Jean-Luc Godard: ”Yleisesti ottaen on olemassa kahdenlaisia elokuvantekijöitä. Ne, jotka kävelevät kadulla pää painuksissa, ja ne, jotka kävelevät pää pystyssä. Nähdäkseen mitä ympärillään tapahtuu ensin mainitut joutuvat nostamaan päätään usein ja äkillisesti, kääntäen sitä välillä vasemmalle, välillä oikealle ja tarkastellen edessään olevaa näkökenttää useilla katseilla. He näkevät. Jälkimmäiset eivät näe mitään; he katsovat ja kiinnittävät huomionsa juuri siihen kohtaan, joka heitä kiinnostaa. Kun he kuvaavat elokuvaa, ensin mainitun rajaus on ilmava ja sujuva (Rossellini), jälkimmäisen tiukasti rajattu (Hitchcock). Ensimmäisessä havaitaan leikkaustyyli, joka on epäilemättä erilainen, mutta erittäin herkkä sattuman houkutukselle (Welles), ja jälkimmäisessä kameran liikkeet, jotka ovat paitsi uskomattoman tarkkoja kuvauspaikalla, myös omaavat oman abstraktin arvonsa liikkeenä avaruudessa (Lang). Bergman kuuluisi mieluummin ensimmäiseen ryhmään, vapaan elokuvan ryhmään. Visconti taas toiseen tyyppiin, tiukan elokuvan ryhmään.”
kari.naskinen@gmail.com
