Provinssinäyttelijä Hendrik Höfgen haluaa pois Hampurista tärkeämmille estradeille Berliiniin, ja kun pääsee sinne, myy sielunsa natsihallinnolle oman menestyksensä turvaamiseksi. Unkarilaisen Istvan Szabon elokuvassa Mephisto (1981) eletään 1930-lukua ja Höfgenin ura noudattelee sen ajan huippunimen Gustaf Gründgensin elämää, joka sujui hyvin yhteistyössä natsijohtajien kanssa. Höfgen liippaa riittävän läheltä Gründgensiä siinäkin mielessä, että elokuva perustuu Klaus Mannin romaaniin, joka julkaistiin Amsterdamissa 1936, ja Gründgens oli Mannin entinen lanko, tuttu mies. Klaus Mann oli vaarallinen toisinajattelija ja olikin lähtenyt pakoon Saksasta maaliskuussa 1933 Pariisiin.
Höfgen ei varsinaisesti ole natsiaatteen läpitunkema, vaan noudattaa NSDAP:n taidelinjauksia omaa selustansa varmistaakseen. Kun Höfgenin kollegat neuvovat häntäkin jättämään Saksan, vastaa Höfgen rehellisesti, ettei hän mihinkään voi lähteä, koska ”elän saksan kielestä, olen saksalainen näyttelijä”. Yhteiskunnallisten puhdistusten jatkuessa Saksassa on Höfgen edelleen hänelle syötettyjen periaatteiden vallassa: ”Todellinen taide pysyy aina puhtaana ja rehellisenä, kunhan sen puhtaudesta pidetään huoli ja hylätään vieraat ainekset.”
Televisiossa menee parhaillaan saksalainen sarjaelokuva Lupausten linnake, jossa ollaan myös 30-luvun Berliinissä. Juuri tämän viikon jaksossa tavaratalon omistajan poika Harry sai kokea, että hänen uransa jazzpianistina tyssääntyi natsijohdon kulttuurirajoitteisiin, joiden mukaan musiikin piti olla puhdasta saksalaista, eikä siihen mikään neekerimusiikki sovi. Meillä taas Perussuomalaiset-puolueen vaaliohjelmaan kuuluu verovaroin kustannettavan taiteen karsiminen, Lahdessakin persupuolueen valtuustoryhmä on kaupunginteatterin ja -orkesterin lakkauttamisen kannalla – taide on aina ollut vaarallista ja turhaa kulunkia vallanpitäjille. Loppuyhteenveto on toistaiseksi auki: edustaako persupuolue Mephistoa vai Faustia?
Gründgens valittiin 1934 Preussin Valtionteatterin taiteelliseksi johtajaksi ja Hermann Göring nimitti hänet myös Preussin valtioneuvoston jäseneksi (en ole varma, mutta tuo oli ehkä vain arvonimi). Elokuvassa Höfgenistä tulee Berliinin Valtionteatterin johtaja. Gründgens tuli erityisen tunnetuksi Mephiston paholaisroolista Faust-legendaan perustuvassa näytelmässä ja näin käy myös Höfgenille. Faust myy sielunsa Mefistofeleelle, mutta ironia on siinä, että Höfgen tajuaa vasta myöhemmin asioiden todellisen laidan: hän itse onkin oikeassa elämässä Faustuksen roolissa. Unelma suuresta menestyksestä on toteutunut, mutta hinta on ollut liian kallis, kuten elokuvan lopussa nähdään. Todellinen Mephisto on Natsi-Saksan kenraali-pääministeri, jolla tarkoitetaan Preussin pääministeriä Göringiä.
Sodankylässä 1997 käydessään Szabo sanoi, että Mephistossa niin kuin monissa muissakin elokuvissaan hän käsitteli ihmisten tarvetta saada turvallisuudentunne ja löytää paikkansa yhteiskunnassa. Tähän tavoitteeseen on monenlaisia mahdollisuuksia ja Höfgen tarttuu määrätietoisesti yhteen. Ilman turvallisuudentunnetta on vaikea elää, mutta Höfgenin tapauksessa valinta vain osoittautuu lopulta huonoksi. Istvan Szabo (s. 1938) itse on kokenut paljon huonoja vaiheita elämässään, eikä hän tämän takia kykene elokuvissaan olemaan hauska: ”Pystyn kertomaan vain menettämisestä, häviäjistä.”
Itävaltalainen Klaus Maria Brandauer Höfgenin roolissa on täysosuma. Turhautuminen vähäpätöisiin rooleihin selvästi lahjakkaana ja intohimoisena näyttelijänä vie pohjaa koko elämältä, joten jotain parempaa on saatava aikaan. Ennen NSDAP:n valtaannousua 1933 Höfgen perusti jopa bolshevikkiteatterin osallistuakseen modernin avantgardeteatterin nousukauteen. Kun natsipuolue antaa anteeksi hänen radikaalihistoriansa, alkaa tie tähtiin ja Brandauer näyttelee kuin lumottu tai kuin demoni. Sitten kohta on kuitenkin kaikki ohi. Höfgen luulee olevansa jo jotakin, kunnes huomaa kenraali-pääministerin edessä henkisesti maahan tallottuna olevansa lopulta pelkkä täi, ja tämänkin kohtauksen Brandauer vetää niin suurella antaumuksella, että parempaan ei ole mahdollisuutta.
Elokuvan lopussa Höfgen yrittää antaa jonkinlaista selitystä, mutta ei osaa sanoa muuta kuin: ”Olen vain näyttelijä.” Niin kai Eichmannkin sanoi olevansa vain junanlähettäjä, Speer vain arkkitehti, Mengele vain lääkäri, Riefenstahl vain elokuvantekijä, Furtwängler vain Wagneria johtava kapellimestari jne. Mutta sitten se oli se Hitleri. Näinköhän käy Venäjälläkin, että eihän me muut, mutta se Putin?
kari.naskinen@gmail.com
