keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Karamazovin veljekset karnevaalitorilla

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä tänään ensi-iltaan tuleva Karamazovin veljekset on hienoa puheteatteria alusta loppuun. Se noudattaa uskollisesti Fjodor Dostojevskin tuhatsivuista romaania, vaikka siitä ei tietenkään alle kolmen tunnin näytelmässä saa raavittua kuin osan. Martti Anhavan suomennos (2014) sekä kärköläläisen Samuli Reunasen dramatisoima ja ohjaama esitys ovat joka tapauksessa niin syvälle ytimiin meneviä, että taas kerran on pää pyörällä. Kansallisteatterin nettisivulla lainataan venäläistä kirjallisuudentutkijaa Mihail Bahtinia, joka sanoi, että Dostojevskin henkilöhahmot kohtaavat kuin olisivat karnevaalitorilla, vapaina valta-asemista ja vapaina puhumaan juuri niin kuin tahtovat. Tämä pitää erinomaisesti paikkansa tähän esitykseen, jonka eilen näin kenraaliharjoituksessa.

Karnevaalitori ei tässä tapauksessa merkitse sekavaa riekkumista eikä säntäilyä. Näitäkin on, mutta perusta on kuitenkin vankka. Sitä määrittää vain teksti. Lavastuskin tuo mieleen ns. lukudraaman, jollaisessa tekstiä vain luetaan, sillä näyttämöllä on 6-7 pöytää, niillä lukuvalot ja mikrofonit. Joitakin vuorosanoja näyttelijät esittävätkin pöytiensä takaa, mutta varsinaisesti esitys on joka tapauksessa normaalia esitysteatteria.

Pelkin perinteisin keinoin ei tätäkään näytelmää silti viedä läpi. Videoseinä pitää nykyohjaajien näytelmissä olla, vaikka tässäkään tapauksessa sille ei varsinaisesti ole mitään tarvetta. Urheilustadioneilla järjestettävissä konserteissa isot videotaulut ovat tarpeen, koska halvimmilla paikoilla olevat katsojat ovat kaukana esiintymislavasta. Karamazovin veljeksissä videoidaan näyttelijöiden kasvoja heidän puhuessaan – täysin turhaan, koska pienessä teatterissa katsojat näkevät näyttelijät muutenkin oikein hyvin. Ison videoseinän tekeminen tosin helpottaa lavastajan työtä.

Mielenkiintoista paluuta vähän vanhempaan teatteriaikaan olen nyt viikon sisällä nähnyt Kansallisteatterin kahdessa uutuusesityksessä, ensi Kolmessa sisaressa punnerrettiin lihakset pinkeinä ja nyt sama taas. Lisäksi Ivan Fjodorovitsh veti turkkalaisittain leukoja ja teki vielä spagaatinkin. Fyysistä sankaruutta ja aikaamme kuuluvaa hedonismia.

Reunasen näytelmässä on kaksi poikkeavuutta Dostojevskin romaaniin nähden. Pavel Smerdjakov on veljesten isän äpäräpoika, mutta Kansallisteatterissa roolin esittää naamaansa kalkilla suttaava Maruska Verona. On nainen, eikä rooliluettelossakaan ole muuta kuin sukunimi Smerdjakov. Mielenkiintoinen ratkaisu, koska näin isän murhaaja on nainen. Zosiman roolin puolestaan näyttelee Seela Sella, mutta hän ei ole romaanin mukaisesti munkki-isä, vaan muuten vain vanha ja viisas nainen.

Musiikkiakin on, koska nykykatsojien ei uskota selviävän kolmesta tunnista pelkän puheen voimalla. Beethoven, Glinka, Rahmaninov, Rimski-Korsakov, Tshaikovski, Ollila. Yksi turha alastonkohtauskin on, jotta voidaan puhua modernista teatteri-ilmaisusta.

MIHIN SINÄ USKOT?

Teoksen pääteemat ovat rikos, sen syyt ja seuraukset sekä usko Jumalaan tai johonkin muuhun. Kun veljesten isä Fjodor Pavlovitsh kohtaa itsensä Vihtahousun, tämä kysyy Fjodorin uskosta. Kun Fjodor ei sano uskovansa, Vihtahousu maanittelee, että kai nyt voisit uskoa edes 0,1-prosenttisesti, silleen homeopaattisesti.

Dostojevski itse uskoi. Kansallisteatterin näyttämön takaosassa on fläppitaulu, johon joku käy tussilla kirjoittamassa tekstin ”Mihin sinä uskot?”. Ivan jakaa muutamille katsojille paperilaput ja kynät ja pyytää kirjoittamaan, mihin he uskovat. En saanut lappua, mutta ajattelin jo valmiiksi, että kirjoittaisin siihen Tapparan tai SDP:n. Vieressäni istunut teologian tohtori Jaakko Ripattikaan ei päässyt vastaamaan.

Ennen Vihtahousun tapaamista on Fjodor Pavlovitshin kuuluisa monologi, jossa hän kännissä pohtii poikansa Aleksein lähtemistä munkiksi ja omaakin kohtaloaan: ”Voit sitten rukoilla meidän syntistenkin puolesta, paljon sitä on tullut syntiä tehdyksikin. - - - Ajattelen, että olisihan mahdotonta, elleivät pirut kiskoisi minua koukuilla luokseen, kun olen kuollut. Mutta sitten mietin, että mistä ne koukut sieppaisivat. Mistä ne on tehty? Raudastako? Tehdasko niillä on siellä? Mutta jos ei koukkuja ole? Mikä on totuus tässä maailmassa? Il faudrait les inventer, ne pitäisi keksiä, ne koukut minua varten, yksistään minua varten…”

Tuolla ranskankieliselle lauseelle Dostojevski viittasi sata vuotta aikaisemmin eläneen Voltairen tunnettuun sanontaan, että ”jos Jumalaa ei ole, hänet pitäisi keksiä,… faudrait inventer”. Myöhemmin Dostojevski jossain kirjoituksessaan kysyi, olisiko modernin ihmisen helpompi uskoa, jos uskosta poistettaisiin myyttinen aines. Dostojevski itse oli sitä mieltä, että tuollaisessa tapauksessa ei jäljelle jäisi mitään. Näytelmässä Ivan sanoo, että jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua. Lisäksi Ivanilla on sellainen teoria, että jos Jumala loi ihmisen, niin ihminen ainakin loi Paholaisen.

Veljekset ovat uutta voimaa, Miro Lopperi, Heikki Pitkänen, Juho Uusitalo. Isä on tietenkin vanhaa voimaa eli Hannu-Pekka Björkman; tämä Fjodor Karamazov -hahmo on varmaan Dostojevskin tärkein ihminen, esiintyy tavalla tai toisella hänen monessa muussakin romaanissaan. Maksim Gorkin sanoin: ”Hän on venäläinen sielu, muodoton ja kirjava, pelkuri ja röyhkimys.”

Vihtahousuna ja kolmena muunakin roolihenkilönä on Petri Manninen. Kaunis Grushenka on Ghanasta pikkutyttönä Suomeen tullut Diana Tenkorang, joka puhuu täydellisen hyvää suomea, mutta on näyttelijöistä ainoa, jonka puheesta ei kaikin paikoin saa selvää.

kari.naskinen@gmail.com