keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Kolme sisarta videosekamelskassa

Kansallisteatterilla on kaksi pitkää traditiota, Aleksis Kivi ja Anton Tshehov. Suomenkielinen Vanja-eno tuli ohjelmistoon 1914 Eino Kaliman ohjaamana. Kun neuvostoliittolainen Valeri Fokin vieraili Kolmen sisaren ohjaajana 1999, hän valitsi neljästä suomennoksesta Kaliman version. Siinä puheen rytmi noudatteli Fokinin kuulovaikutelman mukaan parhaiten Tshehovin alkuperäisteosta.

Nyt on ohjelmistoon tullut taas Kolme sisarta. Enää ei ole hajuakaan Kalimasta, eikä tshehovilaisesta puheenrytmistä. Teatteri mainostaa, että Paavo Westerbergin tuore sovitus tuo Tshehovin kielen lähemmäs nyky-yleisöä, mutta säilyttää draaman runollisuuden ja ajattoman ilmaisuvoiman. Lähemmäs tuominen tarkoittaa kai esityksen tekemistä kännykkäsukupolvea houkuttelevaksi videosekamelskaksi ja ilmaisuvoimalla tarkoitetaan nyt älytöntä huutamista ja fyysistä melskaamista.

Westerbergille jäi näköjään elokuvanteosta (Viulisti, 2018) päälle kameratyö. Kansallisteatterin näyttämön halkaisee Kolmessa sisaressa iso videoseinä, jossa pitkät ajat on heiluvaa kuvaa kolmella näytöllä. Samanaikaisesti tapahtuu näyttämön lavasteissa, joten katsojan on yritettävä pysyä mukana neljässä kohteessa samanaikaisesti.

Se on jo käynyt selväksi, että nämä nuoret ohjaajat eivät pysty tekemään vanhoja näytelmiä muuten kuin siirtämällä niiden tapahtumat nykyaikaan. Kyllä tämä joskus onnistuukin, mutta nyt Kolmessa sisaressa kaikki on yhtä soopaa. Andrei katsoo televisiosta olympiakisalähetystä ja täyttää Veikkaus Oy:n pelivetokuponkia, jotkut hoilaavat pätkiä suomalaisista iskelmistä, videoilla pyörivät homojen pussailut, automainokset ja lentävät dinosaurukset...

Kolmen sisaren ydin on muutoksen tuntu ja halu siihen. Pitäisi päästä parempaan. Moskovaan, Moskovaan. Nyt Kansallisteatterissa näyttää kaikki siltä, että muutos on jo tapahtunut. Tshehov halusi kuvata sisarusten mielissä niitä vivahduksia, jotka antavat toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Tämän perusidean on Westerberg romuttanut, koska elämänmeno on vaihtunut toisenlaiseksi, ei kuitenkaan paremmaksi. Ollaan muka siellä jossakin syrjäkylässä, jossa talon sisäänkin sataa koko ajan lunta, mutta katsojille näytetään se muutos, joka on pelkkää melua ja melskettä.

”Mikä on kaiken tämän meidän kärsimyksemme tarkoitus”, kysytään näytelmässä. Hyvä kysymys, johon en katsomossa kärsineenä osaa vastata.

Kuvassa ovat vasemmalta Elena Leeve (Olga), Emmi Parviainen (Masha) ja Marja Salo (Irina).

kari.naskinen@gmail.com