tiistai 5. syyskuuta 2017

Pjotr Stolypin, suurin venäläinen

Otsikko on yllättävä, mutta yhden tv-katsojaäänestyksen perusteella näin on. Suosittu Venäjän nimi -ohjelmasarja järjesti 2008 äänestyksen ”suurimmasta venäläisestä” ja voittajaksi nousi tsaarivallan aikaan pääministerinä 1906-11 ollut Pjotr Stolypin. Seuraaviksi sijoittuivat Aleksandr Pushkin, Dmitri Mendelejev, Aleksanteri Nevski ja Fjodor Dostojevski.

Tänä vuonna käsitellään paljon sata vuotta sitten tapahtuneita asioita, mutta menen tässä nyt vielä muutaman vuoden kauemmas.

Helsingin yliopiston Venäjän-tutkimuksen entinen professori Timo Vihavainen kirjoittaa Venäjän sankareista ja epäjumalista kirjassaan Vladimir Suuresta Putiniin (Otava, 2015), jossa hän sanoo Stolypinin nousseen nimenomaan Vladimir Putinin aikana suorastaan kulttiasemaan:

”Neuvostoaikana Stolypin esitettiin kaikkein pahimpana arkkitaantumuksellisena ja julmurina. Äänestäjäjoukko siis oli yllättävän hyvin ajan hermolla ja osoitti tässä irtisanoutuvansa neuvostokauden näkemyksistä.”

Stolypin oli kovaotteinen hallintomies, joka pani vallankumouksellisia kuriin. Hän tukahdutti avoimen opposition, teloitutti yli 3000 vastustajaansa, lakkautti sanomalehtiä jne. Vasemmistolaisille Stolypin sanoi: ”Te haluatte isoja mullistuksia, me haluamme suuren Venäjän.”

Nyt myös muistutetaan, että Stolypinin aikana Venäjän talous kasvoi, ulkomaista rahaa tuli paljon, rupla oli vahva ja teollisuus kehittyi. Stolypinin ansioihin luetaan myös suuri maareformi, jonka tarkoituksena oli hajottaa kyläyhteisöt ja luoda itsenäinen ja vauras talonpoikaisto. Maattomille hän jakoi maata myös Siperiasta.
Reformi tosin oli jo hänen edeltäjänsä Sergei Witten johdolla valmisteltu ja jäi lopulta kesken, kun vallankumouksen jälkeen palattiin takaisin kyläyhteisöihin, jotka purettiin vasta 1930 kollektivisoinnin aikana.


Tämän päivän patriootit joka tapauksessa katsovat, että Stolypinin kausi oli Venäjän kotkan uljasta nousukiitoa. Se katkesi, kun radikaali juutalainen Dmitri Bogrov ampui Stolypinin Kiovan oopperassa.

Neuvostoliiton loputtua on Stolypin siis nostettu jalustalle, konkreettisestikin, sillä patsaita on pystytetty useita.

STOLYPIN,
SUOMI JA LENIN


Suomessa Stolypin tunnetaan toisen sortokauden aloittamisesta. P.H. Svinhufvudin muistosäätiön tilaisuudessa puhunut Vihavainen sanoi, että esimerkiksi J.K. Paasikiveen ei Stolypin tehnyt suurmiehen vaikutusta. Paasikiven mielestä Stolypinin politiikka Suomen suhteen oli alhaista pisteiden keräämistä, jossa totuudesta ei piitattu. Stolypin haali taantumuksen suosiota väittämällä, että Suomen suuriruhtinaskunta olisi poistettava emämaahan kohdistuvan uhan takia. Stolypinin Suomen-politiikka eli toinen sortokausi oli yritys hankkia imperialistien suosiota sortamalla aiheettomasti pientä kansakuntaa.

Paasikiven mielestä Stolypinin suhtautuminen Suomeen oli samalla tasolla kuin Nikolai Bobrikovin politiikka: ”Sama suomalaisten käsitysten huomioon ottamattomuus ja niistä välinpitämättömyys. Sama yksipuolinen jäykkyys ja sovittelemattomuus. Sama suomalaisten yli olkain katsominen ja suomalaisten tunteiden loukkaaminen. Stolypin oli myös altis vihaan, jonka valtiomies ei saisi koskaan antaa johtaa itseään.”

Stolypinin valta-aikana Suomen eduskunnan puhemiehenä oli Svinhufvud. Hänestä Vihavainen sanoi muistosäätiön kokouksessa, että vain Svinhufvudin kaltaiset yksilöt uskalsivat täällä enää uhmata venäläistä virkavaltaa. Toisaalta lojaalisuuskaan ei saanut palkintoa – sorto jatkui, tehtiin täällä miten vain.

Sitten tuli vallankumous, Suomen kannalta onneksi, kuten Vihavainen sanoo: ”Vallankumous tuhosi Venäjän, mutta vapautti siten samalla Suomen. Ilman Leniniä voisimme kenties yhä kuulua imperiumiin, mene ja tiedä. Pidetään vain hänen kuvansa esillä, antaahan se ainakin ajattelemisen aihetta.”

kari.naskinen@gmail.com