Joidenkin selvitysten mukaan tanskalaiset ovat maailman onnellisimpia ihmisiä. Tätä
ei uskoisi, kun katsoo tanskalaisia elokuvia ja tv-sarjoja – pelkkää rikollisuutta
ja muuta murhetta. Toisaalta onhan Tanskan elokuvahistorian alkuhistoriakin suruista
tehty, kun muistetaan suuren mestarin Carl
Th. Dreyerin Jeanne d´Arcin kärsimys (1927),
Vihan päivä (1943) ja Sana (1954). Nyt joka tapauksessa Tanska
on noussut Ruotsin ohi Pohjoismaiden ykköselokuvamaaksi; ensin tuli Lars von Trier (s. 1956) ja hänen
jälkeensä ovat menestystä saavuttaneet mm. Susanne Bier (s. 1960), Per Fly (s. 1960), Nils
Arden Oplev (s. 1961), Thomas Vinterberg
(s. 1969) ja Nicolas Winding Refn
(s. 1970).
Televisiosarjoillaan Tanska on tehnyt niin ikään kovaa jälkeä: Murhakomissio, Rikos, Vallan linnake, Silta. Hollywoodinkin Tanska on jo saavuttanut. Susanne Bierin Kosto (2010) sai parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscarin, Mads Mikkelsen ja Viggo Mortensen ovat tällä hetkellä isoja filmitähtiä ja Rikos-sarjasta tehtiin Hollywood-sarja Jälkiä jättämättä.
Nyt ajankohtainen elokuva on Susanne Bierin Toinen mahdollisuus (2014). Se on taas synkkä tarina kahdesta perheestä. Elokuva alkaa, kun poliisimiehet Andreas ja Simon (kuvassa) menevät kotihälytykselle kurjaan tilanteeseen: nuoripari tai ainakin jotenkin yhdessä asuva mies ja nainen ovat huonossa jamassa, väkivaltaa ja huutamista, ja alle vuoden ikäinen lapsi paskaisissa vaipoissaan jossakin vessan lattialla.
Sitten siirrytään Andreaksen kotiin. Siellä tilanne on vaikea koliikkivauvan takia, nukuttua ei saa ja varsinkin nuoren äidin hermot ovat riekaleina. Sitten Simonin kotiin, jossa yksinään asuva poliisimies vetää viinaa kaksin käsin aina kun suinkin mahdollista.
Ei mitään hyvää. Onnellisista tanskalaisista ei jälkeäkään. Sääkin on sumuisen harmaa ja meri on synkkä, melkein musta.
Sitten tapahtuu sellaista, että en sitä tässä kerro, koska se paljastaa elokuvan juonen liian hyvin. Tuo tapahtuma sekoittaa sekä Andreaksen että kotihälytyskäynnistä tutun pariskunnan elämän. Samalla elokuva muuttuu eräänlaiseksi jännäriksi; ei ammuta eikä ole takaa-ajoja, mutta tilanne kriisiytyy ja alkaa piinaava kurimus, jossa katsojakin joutuu käymään läpi omia moraalisia näkemyksiään.
Hyvä elokuva, joka siis panee katsojankin koville. Ehkä loppuratkaisut ovat kuitenkin löysiä, joten Dreyerin ankaruuteen ei ylletä. Näin nyt, kun ollaan onnellisten, sovinnollisten ihmisten Tanskassa.
kari.naskinen@gmail.com
Televisiosarjoillaan Tanska on tehnyt niin ikään kovaa jälkeä: Murhakomissio, Rikos, Vallan linnake, Silta. Hollywoodinkin Tanska on jo saavuttanut. Susanne Bierin Kosto (2010) sai parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscarin, Mads Mikkelsen ja Viggo Mortensen ovat tällä hetkellä isoja filmitähtiä ja Rikos-sarjasta tehtiin Hollywood-sarja Jälkiä jättämättä.
Nyt ajankohtainen elokuva on Susanne Bierin Toinen mahdollisuus (2014). Se on taas synkkä tarina kahdesta perheestä. Elokuva alkaa, kun poliisimiehet Andreas ja Simon (kuvassa) menevät kotihälytykselle kurjaan tilanteeseen: nuoripari tai ainakin jotenkin yhdessä asuva mies ja nainen ovat huonossa jamassa, väkivaltaa ja huutamista, ja alle vuoden ikäinen lapsi paskaisissa vaipoissaan jossakin vessan lattialla.
Sitten siirrytään Andreaksen kotiin. Siellä tilanne on vaikea koliikkivauvan takia, nukuttua ei saa ja varsinkin nuoren äidin hermot ovat riekaleina. Sitten Simonin kotiin, jossa yksinään asuva poliisimies vetää viinaa kaksin käsin aina kun suinkin mahdollista.
Ei mitään hyvää. Onnellisista tanskalaisista ei jälkeäkään. Sääkin on sumuisen harmaa ja meri on synkkä, melkein musta.
Sitten tapahtuu sellaista, että en sitä tässä kerro, koska se paljastaa elokuvan juonen liian hyvin. Tuo tapahtuma sekoittaa sekä Andreaksen että kotihälytyskäynnistä tutun pariskunnan elämän. Samalla elokuva muuttuu eräänlaiseksi jännäriksi; ei ammuta eikä ole takaa-ajoja, mutta tilanne kriisiytyy ja alkaa piinaava kurimus, jossa katsojakin joutuu käymään läpi omia moraalisia näkemyksiään.
Hyvä elokuva, joka siis panee katsojankin koville. Ehkä loppuratkaisut ovat kuitenkin löysiä, joten Dreyerin ankaruuteen ei ylletä. Näin nyt, kun ollaan onnellisten, sovinnollisten ihmisten Tanskassa.
kari.naskinen@gmail.com
