Kolmas uusi mustavalkoinen elokuva lyhyen ajan sisällä. Hyvä tämäkin, Pirjo Honkasalon Betoniyö, hienovireinen tutkielma syrjäytyneistä nuorista
helsinkiläisessä betonilähiössä. Mustavalkoisuus on ainoa mahdollisuus tähän
kuvaukseen, jossa kohteena on lähinnä yksinhuoltajaäidin teini-ikäinen poika. Mukana
on myös vanhempi veli, joka on parin päivän kuluttua lähdössä yhdeksän
kuukauden vankilareissulle jostakin huumerikoksesta.
Pohjana on Pirkko Saision samanniminen romaani (1981), joka aikoinaan on dramatisoitu näytelmäksi ja esitetty ainakin Kom-teatterissa ja espanjaksi käännettynä Venezuelassa.
Vankilaan menevä Ilkka on jo pelinsä menettänyt. Jäljellä on enää tyhjä kyynisyys ja tämä päivä. Veljelleen Simolle hän sanoo kaljaa kitatessaan, että toivoa ei enää ole, ei kenelläkään ihmisellä, ihmiskunta tuhoutuu, jäljelle jäävät vain ydinsäteilystäkin selviävät skorpionit. ”Kun et toivo mitään, olet vapaa.”
Simolla on jäänyt keväällä koulu kesken. Miehen malli on veli. On myös oma itsensä, jota Simo katsookin peilistä. Kuvaaja Peter Flinckenberg hakee kuvia ja kuvajaisia myös laseista, pelleistä ja vedestä. Niistä kuva ei kuitenkaan heijastu Simolle oikein, vaan menee vinoksi ja säröille.
Kaksi kertaa taustalla näkyy jonkin kaupan mainos ”Arjen aarteita”. Niitä ei veljeksille paljon ole tarjolla. Simo sentään vielä etsii, ja saattaisi kerran jotakin löytääkin, mutta tämäkin aarre menee rikki, tosin hänen omaa syytään.
Muita ihmisiä ei betonilähiössä juuri näy. Vastapäisessä talossa näkyy kuitenkin asuvan nuori mies, joka tiedetään homoksi, vähän pelottavakin. Puhuu murtaen suomeakin, ehkä jostakin lähialueelta tullut. Kerran Simo käy miehen luona. Mies laulaa ortodoksikirkon kuorossa ja on ilmeisesti taiteilija. Hän ei vielä ole menettänyt toivoaan, ja Simolle hän selittää, että maailmassa on kaksi tärkeää asiaa, rakkaus ja pelko. Eikä pelkokaan läheskään aina niin paha asia ole, sillä syynä siihen on usein tietämättömyys, joten tieto vähentää pelkoa.
Pirjo Honkasalo on tehnyt elokuvia, pääasiassa dokumentteja, yli 40 vuotta, lähinnä kuvaajana. Parasta Betoniyössäkin on kuvaus, vaikka itse aihekin on tärkeä ja hyvin käsitelty. Betoniyö lähenee käsittelytavaltaan film noir -lajityyppiä, jossa musta on mustaa ja varjot jyrkkiä. Vaaleaa tulee vasta aivan lopussa, mutta se ennakoi jo muille maisemille siirtymistä. Lopussa on mustavalkoista kuvaa sävytetty hieman sinertäväksi.
Näyttelijäntyö on ehjää ja uskottavaa. Viinaanmenevä äiti Anneli Karppinen on jo ihan pihalla poikiensa asioista, joskin yrittää vielä rahalla saada Simon olemaan viimeiset päivät kotona ennen Ilkan lähtemistä lusimaan. Jari Virman isoveljenä ja uusi kasvo Johannes Brotherus (kuvassa) on myös ohjattu niin hyvin, että heissä ei ole jälkeäkään nykyisten suomalaisten nuorisoelokuvien henkilöhahmojen mesovasta pöljyydestä.
Ankean betonilähiökadun toisella puolella asuvaa miestä esittää virolainen Juhan Ulfsak, joka vuonna 2012 valittiin Viron parhaaksi miespuoliseksi teatterinäyttelijäksi. Tallinnassa hän työskentelee Von Krahl -teatterissa, jonka kanssa yhteistyötä on tehnyt Kristian Smeds. Ulfsak oli mukana myös Smedsin Von Krahlissa tekemässä Jäniksen vuodessa, joka nähtiin Helsingin juhlaviikoillakin 2006.
kari.naskinen@gmail.com
Pohjana on Pirkko Saision samanniminen romaani (1981), joka aikoinaan on dramatisoitu näytelmäksi ja esitetty ainakin Kom-teatterissa ja espanjaksi käännettynä Venezuelassa.
Vankilaan menevä Ilkka on jo pelinsä menettänyt. Jäljellä on enää tyhjä kyynisyys ja tämä päivä. Veljelleen Simolle hän sanoo kaljaa kitatessaan, että toivoa ei enää ole, ei kenelläkään ihmisellä, ihmiskunta tuhoutuu, jäljelle jäävät vain ydinsäteilystäkin selviävät skorpionit. ”Kun et toivo mitään, olet vapaa.”
Simolla on jäänyt keväällä koulu kesken. Miehen malli on veli. On myös oma itsensä, jota Simo katsookin peilistä. Kuvaaja Peter Flinckenberg hakee kuvia ja kuvajaisia myös laseista, pelleistä ja vedestä. Niistä kuva ei kuitenkaan heijastu Simolle oikein, vaan menee vinoksi ja säröille.
Kaksi kertaa taustalla näkyy jonkin kaupan mainos ”Arjen aarteita”. Niitä ei veljeksille paljon ole tarjolla. Simo sentään vielä etsii, ja saattaisi kerran jotakin löytääkin, mutta tämäkin aarre menee rikki, tosin hänen omaa syytään.
Muita ihmisiä ei betonilähiössä juuri näy. Vastapäisessä talossa näkyy kuitenkin asuvan nuori mies, joka tiedetään homoksi, vähän pelottavakin. Puhuu murtaen suomeakin, ehkä jostakin lähialueelta tullut. Kerran Simo käy miehen luona. Mies laulaa ortodoksikirkon kuorossa ja on ilmeisesti taiteilija. Hän ei vielä ole menettänyt toivoaan, ja Simolle hän selittää, että maailmassa on kaksi tärkeää asiaa, rakkaus ja pelko. Eikä pelkokaan läheskään aina niin paha asia ole, sillä syynä siihen on usein tietämättömyys, joten tieto vähentää pelkoa.
Pirjo Honkasalo on tehnyt elokuvia, pääasiassa dokumentteja, yli 40 vuotta, lähinnä kuvaajana. Parasta Betoniyössäkin on kuvaus, vaikka itse aihekin on tärkeä ja hyvin käsitelty. Betoniyö lähenee käsittelytavaltaan film noir -lajityyppiä, jossa musta on mustaa ja varjot jyrkkiä. Vaaleaa tulee vasta aivan lopussa, mutta se ennakoi jo muille maisemille siirtymistä. Lopussa on mustavalkoista kuvaa sävytetty hieman sinertäväksi.
Näyttelijäntyö on ehjää ja uskottavaa. Viinaanmenevä äiti Anneli Karppinen on jo ihan pihalla poikiensa asioista, joskin yrittää vielä rahalla saada Simon olemaan viimeiset päivät kotona ennen Ilkan lähtemistä lusimaan. Jari Virman isoveljenä ja uusi kasvo Johannes Brotherus (kuvassa) on myös ohjattu niin hyvin, että heissä ei ole jälkeäkään nykyisten suomalaisten nuorisoelokuvien henkilöhahmojen mesovasta pöljyydestä.
Ankean betonilähiökadun toisella puolella asuvaa miestä esittää virolainen Juhan Ulfsak, joka vuonna 2012 valittiin Viron parhaaksi miespuoliseksi teatterinäyttelijäksi. Tallinnassa hän työskentelee Von Krahl -teatterissa, jonka kanssa yhteistyötä on tehnyt Kristian Smeds. Ulfsak oli mukana myös Smedsin Von Krahlissa tekemässä Jäniksen vuodessa, joka nähtiin Helsingin juhlaviikoillakin 2006.
kari.naskinen@gmail.com
