sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Koulumurhaajan muotokuva


Columbine, Red Lake, Virginia Tech, Winnenden, Jokela, Kauhajoki… Skotlantilaisen Lynne Ramsayn ohjaama Poikani Kevin on yhtä kauhea kuin ovat ne tapaukset, jotka ovat ideapohjana tälle elokuvalle. Vaikka elokuva elokuvana on erinomainen, se on tosiaan niin synkän hirveä, että sitä on välillä jopa vaikea katsoa.

Elokuva pohjautuu yhdysvaltalaisen Lionel Shriverin samannimiseen romaaniin (2003). Kirjoittaja on etunimestään huolimatta nainen, ja naisen näkökulmasta asiaa tarkastellaankin. Koulusurmaajaksi kehittyvän pojan äitiä esittää Tilda Swinton, joka ei saa pojastaan minkäänlaista otetta. Pienestä pitäen poika on umpimielinen ääliö, jonka kanssa äiti kuitenkin yrittää tulla toimeen, tekee kaikkensa, mutta mikään ei auta. Virheitäkin tietenkin tulee, mutta kaikkiaan tilanne on niin mahdoton, että pojan ainoa oikea paikka olisi kasvatuslaitos (vai onko sellaisia enää).

Äidin niskaan syytteet lopulta kaatuvat. Kun poika on teini-iässä joutunut koulusurmistaan nuorisovankilaan, se ei äidin osaa helpota. Koko omaisuus menee vahingonkorvauksiin ja koko kaupunki sylkee äitiä kasvoille, myös konkreettisesti, ja pahempaakin.

Äiti on lukenut pojalle ”iltasatuina” Robin Hoodin seikkailuista, jotka kiinnostavat poikaa lähinnä niissä tapahtuvan jousipyssyammuskelun takia. Isä (John C. Reilly, kuvassa vas.) puolestaan innostuu tästä kiinnostuksesta ja alkaa opettaa poikaa jousiampujaksi. Myös väkivaltavideopelit tulevat mukaan. Isä ei kuitenkaan tunnista ongelmia, sillä poika on ”isän poika”, jota äiti vain ei ymmärrä.

Esille tulee sekin, että poika hakee julkisuutta. Hän pilkkaa tavallisten ihmisten elämäntapaa, jossa aamulla herätään, mennään töihin ja palataan illaksi kotiin katsomaan televisiota. Poika itse haluaa televisioon katsottavaksi, ja siihen pääsee, kun tekee jotain ”suurta”.

Elokuva on taiten tehty. Se kulkee eri aikatasoissa, liikkuu niissä edestakaisin, mutta ei aiheuta minkäänlaista sekavuutta. Trillerinomaisesti elokuvan jännite kasvaa kohti vääjäämätöntä ratkaisua, josta katsojalle annetaan pieniä vihjeitä pala palalta. Vaikka tässä olen nyt juonta paljastanut paljonkin, voi elokuvan mennä katsomaan, koska tärkeintä tässä ei ole juoni, vaan se karmea kokonaisuus, mistä tämä kaameus syntyy.

Lynne Ramsayn kirjaa en ole lukenut, mutta se kuulemma kertoo naisen kaksinaisesta suhtautumista lapsen saantiin, kyvyttömyydestä rakastaa lasta ja siitä mikä tällaisesta lapsesta pahimmassa tapauksessa tulee. Shriver on myös kolumnipalstallaan The Guardianissa kirjoittanut suhtautumisesta äitiyteen ja äitiydestä länsimaissa. Elokuvassa äiti ei kuitenkaan ole syyllinen. Hän hakee asiantuntijoiltakin apua, mutta mitään hälyttävää ei löydy. Eikä äiti poikaansa hylkää siinäkään vaiheessa, kun näkee ison muun joukon keskeltä poikaansa tuotavan käsiraudoissa poliisiautoon. Vankilaankin äiti menee poikaansa tapaamaan.

kari.naskinen@gmail.com