Guédiguianin elokuva on samaa maata Aki Kaurismäen Le Havren kanssa. Molemmissa halutaan sanoa, että hyvyydellä ja solidaarisuudella maailma pelastetaan. Kilimanjaron lumien pääosaa esittää Jean-Pierre Darroussin (kuvassa vas.), joka Kaurismäen elokuvassa on ihmisten ahdinkoa ohi lakipykälien ymmärtävä poliisi.
Elokuva alkaa Marseillen satamasta, jossa tehtaan pääluottamusmies Michel arpoo laatikosta 20 nimeä lopputilin saajiksi. Pitää saneerata, kun globalisaatio vie työpaikkoja. Michel nostaa myös oman nimensä. Michel ja hänen vaimonsa Marie-Claire (Ariane Ascaride, kuvassa) eivät kuitenkaan ajaudu kaikkein pahimpaan tilanteeseen, sillä Marie-Clairella on sentään pienipalkkainen työ, Michel itse pääsee siirtymään varhaiseläkkeelle ja asuntokin on oma. Kaikilla ei kuitenkaan ole yhtä hyvin, ja Michelin mieltä alkaa kalvaa se, onko hän vaimonsa kanssa liian etuoikeutetussa asemassa.
Sitten Michel ja Marie-Claire joutuvat ryöstön kohteeksi. Michel alkaa pohtia tätäkin asiaa kokonaisuuden kannalta. Ovatko ryöstäjän pakottaneet epätoivoiseen tilanteeseen yhteiskunnalliset olot, ja voisiko Michel tehdä jotakin auttaakseen asiaa? Ohimennen Michel viittaa myös salamurhatun sosialistijohtajan Jean Jauresin (1859 - 1914) ajatuksiin, joita äskettäin siteerasi hyväksyvästi myös Nicolas Sarkozy. Jaures oli yksi vasemmistolaisen L´Humanite-lehden perustajia, ja humaani on myös Guediguianin elokuvan viesti.
Elokuvan inspiroijana on ollut Victor Hugon runo. Sen sijaan Ernest Hemingwayn romaanin kanssa elokuvalla ei ole mitään tekemistä. Elokuvan nimi tulee siitä, että Michel ja Marie-Claire saavat ystäviltään lahjaksi matkan Kilimanjaron seutuville Tansaniaan. Jää matka kuitenkin tekemättä, sillä Michel vaihtaa matkaliput rahaksi, kun tarvitsee sitä nyt humanitaariseen työhönsä.
Kohti parempaa maailmaa? Utopiaa kuitenkin. Ei onnistu, sillä nykyinen maailmanmeno ainakin meillä länsimaissa perustuu yhä enemmän itsekkyyteen ja omanedun tavoitteluun. Michel ja Marie-Claire eivät ole tästä maailmasta. Toki yksittäisiä hyväntekijöitä on aina, mutta suuriin linjoihin he eivät pysty vaikuttamaan.
Tämän takia Guediguianin elokuvakin on utopistinen. Kaurismäen elokuva on parempi, koska sen yleisilme on ikään kuin sadunomaisempi. Kun Guediguian on valinnut tyylilajiksi suoraviivaisen realismin, se ei ole uskottava. Kaurismäki julistaa samaa hyvyyden oppia, mutta antaa ymmärtää, että eiväthän asiat todellisessa elämässä näin kuitenkaan ole - ei onnistu.
kari.naskinen@gmail.com
