Nyt huulet yhteen ja suu viivaksi

Blondilta otettiin koronatesti. Lääkäri sanoi, että tulos saadaan kahden vuorokauden sisällä, mutta sinä aikana potilaan pitäisi välttää sitä kaikkein lähintä kontaktia miehensä kanssa.

- Eiköhän se onnistu, kun on minulla kolme rakastajaa, sanoi blondi helpottuneena.

Vitsit ovat kuitenkin nyt kiellettyjä, koska on kansainvälinen hätätila. Huumori pahentaa asiaa.

Tämä olisi pitänyt tietää talvi- ja jatkosotienkin aikana, niin olisi niissä ehkä pärjätty paremmin.

Helsingin Sanomatkin on noudattanut THL:n ohjetta ja lopettanut pilapiirrosten painamisen pääkirjoitussivuilleen. Nyt odotetaan niitä seuraavia ohjeita, milloin hauskuuden saa päästää pois karanteenista.

Yllättävää vain, että lehtien sarjakuvasivut eivät ole joutuneet koronamääräysten uhreiksi. Edelleen siellä touhuavat ihan vapaasti Viivi ja Wagner, Lassi ja Leevi sekä Harald Hirmuinen.

Ennen kun ei ollut yhtä vakavia tilanteita, Hesarin Kari Suomalainenkin sai piirtää vapaasti. ”Yöpakkaskriisin” aikana tammikuussa 1959 Kari teki pilakuvan ”kulttuurin neuvottelupäiviltä” Leningradista: ensimmäisessä kuvassa Kekkonen kävelee kohti oopperataloa, toisessa kuvassa hän on astunut ovesta sisään ja näkyy, että oopperatalon julkisivu onkin vain ”Potemkinin kulissi”, jonka takana odottaa pöydän takana Hrushtshov. - Mikä yllätys, sanoo Kekkonen suu hyväntuulisessa virneessä.

kari.naskinen@gmail.com

Asiat tärkeysjärjestykseen

Mitä jos jokin seuraava virus olisi niin paha, että nykyiset varjelukeinot eivät auttaisi alkuunkaan? Niin paha, että käytännöllisesti katsoen kaikki ihmiset olisi määrättävä täydelliseen karanteeniin.

Kävin aamupäivällä pelaamassa tennistä ulkokentällä. Meillä oli käsine siinä kädessä, jolla palloon koskettiin, muuten kaikki aivan normaalia.

Mutta jos tulisi covid-20 potenssiin 20. Ei maailmaa voisi panna täysin kiinni. Olisi luultavasti vain hyväksyttävä se tosiasia, että osa maapallon asukkaista kuolisi ennen aikojaan, ehkä muutama miljoona tai sata miljoonaa.

Moraalifilosofiaa perusteellisesti tutkinut fil. prof. Matti Häyry kirjoittaa Etiikka.fi-sivustolla asioiden tärkeysjärjestykseen panemisesta, josta terveydenhoidossa käytetään vierasperäistä sanaa priorisointi. Vuonna 1841 amerikkalainen William Brown -laiva törmäsi jäävuoreen Newfoundlandin lähellä. Ennen laivan uppoamista sen miehistö ja puolet matkustajista ehti pelastautua kahteen veneeseen. Vuorokauden kuluttua alkoi toinen vene osoittaa uppoamisen merkkejä vuotamisen ja ylikuormittumisen takia. Silloin miehistön jäsenet heittivät 14 miesmatkustajaa yli laidan, ja kaksi naista hyppäsi veljiensä perään kuolemaan.

Maihin päästyään miehistön jäsenet katosivat kuka minnekin, mutta merimies Alexander William Holmes otettiin kiinni ja tuomittiin taposta puoleksi vuodeksi vankeuteen.

Oikeudenkäynnissä kävi ilmi, että merimiehet olivat toimineet määriteltyjen periaatteiden mukaan: aviopuolisoita ei eroteta toisistaan eikä naisia heitetä yli laidan. Jutun tuomari oli kuitenkin sitä mieltä, että tuollaisessa tapauksessa olisi ainoa oikeudenmukainen ratkaisu arvonta.

Jos kuviteltu covid-20 iskisi, miten pitäisi menetellä. Jos sairaalassa olisi 50 tehohoitolaitetta, mutta näitä hengityslaitteita tarvitsevia potilaita samanaikaisesti 500, järjestettäisiinkö lotto. Se ehkä olisi oikeudenmukaisinta ja inhimillisintä, mutta yhteiskunnan kokonaisedun ja tulevaisuuden kannalta olisi tietenkin viisainta jättää esimerkiksi sairaat vanhukset pois tekohengityksestä.

Koronakriisin yksi seuraus on varmaan se, että rikkaimmat hankkivat omat tehohoitolaitteensa mahdollisia tulevia tarpeita varten. Muutenkin on tietysti niin, että heikoimmassa asemassa olevat kärsivät eniten, aina.

Häyry kirjoittaa priorisoinnista myös sairaalasta Seattlessa, jossa niukkoja dialyysihoitoja annettiin 1960-luvulla potilaiden yhteiskunnallisen aseman ja arvon mukaan. Kriteereinä olivat potilaiden emotionaalinen kypsyys ja vastuuntuntoisuus, heidän taloudellinen tilanteensa ja arvonsa yhteisössä.

Hankalia kysymyksiä on paljon. Vielä ei ihan olla Newfoundlandin pelastusvenetilanteessa, mutta kuten Matti Häyry kirjoittaa, pitää paremmin varustautua uusia jäävuoria odotellessa. Tämä vain tuntuu aina unohtuvan, kun pahin hätä on ohi.

Priorisoinnistakin pitää puhua, ettei ratkaisuja tarvitse äkkinäisesti yksittäisten merimiesten tehdä. Merimies Holmesin tapauksen kanssa samanlaisessa oikeusjutussa Englannissa otti tuomari päinvastaisen kannan kuin amerikkalainen tuomari. Engelsmanni valkoinen peruukki päässään katsoi, että arvanheitto on ihmiselämän arvoa alentavaa.

GARY COOPER JA
STAR OF FINLAND

Vuonna 1937 tehtiin William Brown -laivan tapauksesta elokuva Vaarojen laiva, jossa merimies Holmesia esitti Gary Cooper. William Browniksi oli ”maskeerattu” laiva nimeltä Star of Finland (rakennettu 1899). Etsin ja etsin, mutta en löytänyt tietoja nimen perusteista. Ennen tuota nimeä se oli ollut Kaiulani, joka oli Hawaijin viimeisen kuninkaan tytär ja kuoli nuorena 1899. Myöhemmin nimi palautettiin Kaiulaniksi, ja lopulta se upposi jossakin Manilan lähellä.

Henry Hathawayn ohjaaman elokuvan englantilainen nimi on Souls of Sea (Meren henget). Kolme vuotta myöhemmin Ohukainen ja Paksukainen tekivät elokuvaan Saps at Sea (Lattapäät lainehilla).

kari.naskinen@gmail.com

Viimeiset Rinkeliajot

TT/RR-mies Martti Salomaa (Honda) kommentoi minulle, että on tästä koronaviruksesta hyötyäkin: ”Sä ehdit lukea enemmän ja jaksat kirjoitella meille.” Näinhän tässä on käynyt, maaliskuun puolivälistä alkaen olen kirjoittanut blogijutun joka päivä. Mitä tässä muutakaan, mutta kun ajoittain olo täällä neljän seinän sisällä tuntuu jotenkin pöhköltä, aloin eilen lukea Dostojevskin Idioottia. Seuraavaksi on varmaan otettava Ivan Gontsharovin Oblomov, joka kertoo täydelliseen toimettomuuteen hiipuvasta Ilja Oblomovista.

Nyt kuitenkin päivän epistolaan, joka kuvastakin näkyy, koskee moottoriurheilua. Siinä ollaan starttiviivalla viimeisen kerran Viipurin Rinkeliajoissa kesällä 1939. Kuvaaja on ollut Armas Venäläinen; kuva kuuluu Museoviraston Karjalan liiton kokoelmaan.

Ensimmäisen kerran nämä kilpailut oli järjestetty 1932. Lähtö- ja maaliviiva oli satamassa taidemuseon kohdalla alempana, jossa katua ei nyt enää ole, mutta silloin se oli osa joko Etelävallia tai Pontuksenkatua. Lähtösuoran jälkeen tiukka käännös Hovioikeudenkadulle, josta reitti jatkui: Luostarinkatu – Karjalankatu – Pontuksenkatu – Brahenkatu – Havinkatu – takaisin lähtösuoralle.

Meno oli kovaa, kuten lehden jutussa harjoitusajoista kerrottiin: ”Nopeus oli vaikuttavaa, vaikka ajajat eivät käyttäneet kaikkea nopeutta, paitsi Pontuksenkadun suoralla osalla, jolla kilpailija voi puristaa ulos laitteistaan kaiken, mitä niissä on. Täällä katu on päällystetty kivillä ja päättyy kadun eteläseinän yläosaan.”

Viipurin Moottorikerhon järjestämät kilpailut alkoivat harjoitusajoilla jo helatorstaina ja itse TT-ajot seuraavana sunnuntaina klo 13. Ennakkojutussa esiteltiin kovimmat ajajat:

”Isojen kilpakoneiden luokassa on tunnettu virolainen ohjaaja W. Hennok (Excelsior), joka saa vastaansa meidän parhaamme, kuten mm. Raine Lampisen (Norton), Otto Brandtin (Rudge) ja Walter Bergströmin (NSU). Alle 350 cc:n luokassa näemme kuuluisan englantilaisen [todellisuudessa itävaltalainen] moottoripyöräilijän Franz Josef Binderin Velocette-tehtaan erikoiskoneella, jolla on luokassaan Euroopan nopeimman koneen maine. Binderin vaarallisimmat vastustajat lienevät virolainen NSU-ajaja J. Tomson, helsinkiläinen G. Lönnfors DKW:llä ja viipurilainen S. Somerkorpi Nortonilla. Lisäksi on kilpailuissa alle 250 cc:n kilpailukoneiden luokka sekä luettelokoneiden ja alokkaiden sarjat.”

Kahdessa pääluokassa ajettiin 15 kierrosta. Palkinnot olivat 500 mk, 250 mk ja 100 mk. Palkintotuomareina olivat kaupunginjohtaja A. Tuurna, apulaispoliisimestari E. Kokko, toimittaja J. Ilanko ja VMK:n puheenjohtaja, kapteeni L. Nikunen.

Lehtijutussa mainittiin, että kilpailun takaosaan on varattu istuinpaikka myös edelliselle presidentille P.E. Svinhufvudille. Asiat ulkopolitiikassa taisivat jo tuolloin olla sen verran kiireellisiä, että virassa oleva presidentti Kyösti Kallio ei tuohon tapahtumaan ehtinyt.

Viipurin Moottorikerhon toimisto sijaitsi Äyräpäänkatu 11:ssä. Sotien jälkeen seura jatkoi toimintaansa Lahdessa, jossa se järjesti Kariniemen TT-ajot. Osanottajaluettelossa oli vuoden 1951 käsiohjelman mukaan tuttuja nimiä: luettelokonelähdöissä mm. VMK:n omat ajajat Jukka Lehtinen (Ariel), Tuulo Olin (Triumph), E. Piira (Royal Enfield), Leo Romppanen (AJS), Aulis Tuominen (NSU).

Tuloksia en löytänyt Rinkeliajoista enkä Karinieman ajoista. Lahdessa VMK muutti nimensä myöhemmin Salpausselän Moottorikerhoksi, jonka päälajeiksi muodostuivat speedway, maarata ja luotettavuusajo.

kari.naskinen@gmail.com

Venäjä, Venäjä ja Venäjä

Kun USA ja Nato varustavat sotilaallisesti Venäjän naapurimaita Baltiassa, ei se ole mitenkään Venäjän-vastaista. Se on vain yhteistyötä näiden maiden kanssa. Britannian ulkopoliittisen instituutin Chatham Housen Venäjä-ekspertti Keir Giles tekee kirjassaan Moskovan opit (Docendo, 2020) vertailun: ei Naton yhteistyö Portugalinkaan kanssa ole Espanjan-vastaista. Tällaisia hauskuuksia kirja on täynnä. Eli kun Nato sijoittaa lähelle Venäjän rajaa kohti Moskovaa tähdättyjä aseita, se on puolustuspolitiikkaa, mutta kun Venäjä tekee vastaavanlaisia operaatiota rajan toisella puolella, se on pelkästään hyökkäyspolitiikaksi tarkoitettua.

Neuvostoliiton hajottua katsottiin kylmän sodan päättyneen ja länsi pääsi jakamaan paloja Neuvostoliiton geopoliittisesta perinnöstä. Uutistoimisto Reutersin jutussa syksyllä 2017 Vladimir Putin sanoi, että Neuvostoliiton vaihtuessa takaisin Venäjäksi alkoi länsi ”oikeamielisyydessään avoimesti sekaantua suvereenien maiden asioihin ja levittää demokratiaa samaan tapaan kuin Neuvostoliiton johto yritti levittää sosialistista vallankumousta kaikkialle maailmaan”.

Lännen ajatus on sellainen, että Venäjän pitäisi olla samanlainen kuin USA, Saksa, Belgia ja muut siihen blokkiin kuuluvat. Koska Venäjän läntisin osa on tuossa vieressä, niin miksei se voisi olla samanlainen kuin me. Näin ajatus tietenkin yksinkertaisimmin menee, mutta kun se ei vain ole mahdollista. Valtion nimen tai edes yhteiskunnallisen perusjärjestelmän muuttaminen ei Venäjällä muuta sitä historiallista tosiasiaa, että Venäjää määrittelevät edelleen osittain tsaarinvallan ajalta periytyvät käyttäytymismuodot.

Giles lainaa kirjassaan ison joukon muita Venäjän-tutkijoita ja yksi keskeinen johtopäätös on, että Moskovan ja lännen välisten suhteiden jatkuvien epäonnistumisten perimmäisen syyn ymmärtämiseksi ei Venäjään pidä asennoitua karmivana, käsittämättömänä kummajaisena, josta ei saa otetta, vaan sittenkin vain yhtenä maana toisten joukossa, kuitenkin sellaisena, jolla on niitä kummallisia erityispiirteitä.

PUTIN JA JÄRJESTYS

Vielä Boris Jeltsinin presidenttiaikana Venäjällä oli voimassa neuvostoajalta jääneitä lakeja. Kun sitten alettiin säätää uusia lakeja (zakony), asetuksia (ukazy), päätöksiä (postanovlenija) ja muita määräyksiä (rasporjazhenija), tuloksena oli monta kerrosta usein ristiriitaisia säädöksiä (polozhenije) monista lähteistä. Tähän kaaoksen sai selvyyttä vasta Vladimir Putin.

Vladimir Ivanov East West Institutesta (New York) sanoo, että Putin sai aikaan järjestystä siinä, miten lakeja sovelletaan maan eri osissa, verrattuna siihen, että aiemmin lakeja tulkittiin itsenäisesti eri puolilla isoa maata.

Tähän järjestyksen aikaansaamiseen sisältyi sekin, että Putin loi presidentin ja duuman välille toimivan työsuhteen. Presidentin valta kasvoi ja duuma sai uuden roolin presidentinhallinnon ideoimien ja tilaamien lakien liukuhihnana, mistä seurasi, että lainsäädännöllä on vihdoin toimiva prosessi. Putin on nyt enemmän ”tsaari” kuin edeltäjänsä, mutta järjestelmä toimii paremmin.

Toinen iso, lännestä katsoen kummallinen asia on uskonto. Kyllä Donald Trump ja Sauli Niinistökin aina Jumalan siunausta toivovat, mutta Venäjällä uskonto on niin kiinteä osa venäläisyyttä, että esimerkiksi Sergei Lavrov sanoi Dagens Nyheterissä aivan normaalin kanssakäymisen lännen kanssa olevan vastoin venäläisen kulttuurin perusteita, jotka pohjautuvat ortodoksiseen kristillisyyteen. Näin epäilemättä ajatellaan Venäjällä aika yleisesti.

Ortodoksinen kirkko katsoo olevansa erottamaton osa valtiota, jonka toimille se antaa siunauksensa, sellaisillekin, jotka länsimaisin silmin vaikuttavat epäkristillisiltä. Kirkon asemaa valtiollisena auktoriteettina pönkittää se, että uskontoon liittyvistä rikkeistä määrätyt rangaistukset on palautettu virallisesti voimaan. Pussy Riot sai ankarat tuomiot ”uskonvihan inspiroimasta huliganismista”; vaikka kyllähän punkkarien riekkumista kirkon alttarin edessä olisi muuallakin maailmassa pidetty älyttömänä ja loukkaavana.

Venäjän ortodokseilla on vasta tänään 19.4. pääsiäissunnuntai ja Kremlin lehdistöpalvelun välityksellä Putin onnitteli kristittyjä, ”joiden sydämet pääsiäinen täyttää ilolla ja toivolla, uskoen elämän, hyvyyden, rakkauden ja oikeuden riemuvoittoon. Nämä kestävät ihanteet ja arvot pitävät kansamme koossa ja auttavat meitä kestämään vaikeita koettelemuksia.”

SUOMI MALLIMAANA

Keir Gilesin kirjassa korostetaan sitä, että Venäjä sentään on miljoona kertaa parempi kuin Neuvostoliitto. Kaiken lisäksi Neuvostoliitto oli vallankumouksellisesti syntynyt ja siksi laiton. Ranskan vallankumouksesta Giles ei mainitse.

Kun Moskovan opit viime kuussa julkaistiin suomeksi, Keir Giles kirjoitti siihen erikseen suomenkielisen laitoksen esipuheen. Siinä hän kehuu Suomen antaneen maailmalle historiallisia esimerkkejä siitä, miten käsitellä sotaa ja rauhaa Venäjän kanssa. Tänä päivänäkin Suomi on tässä suhteessa mallimaa, J.K. Paasikiven sanoin: ”Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.”

Elävistä suomalaisista Giles on kuitenkin vielä enemmän riemastunut ja varsinkin puolustusministerinä olleen Jyri Häkämiehen lausunto Washingtonissa 2007 oli rehellisyydenosoituksen huippu: ”Suomen tämän hetken kolme suurinta turvallisuushaastetta ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä.”

Kaksi muuta kirjassa lyhyesti mainittavaa suomalaista ovat entinen puolustusministeri Carl Haglund ja Hybridiosaaamiskeskuksen tutkimusjohtaja Hanna Smith.

kari.naskinen@gmail.com

Venäläistä scifiroskaa Foxin levittämänä

Pari vuotta sitten kirjoitin venäläisestä Yövartija-elokuvasta (2004), että dvd:nä on jo saatavana myös sen jatko-osa Päivävartija (2006), mutta jätän sen väliin. Nyt kuitenkin sen katsoin, kun tässä koronalepäilyssä on aikaa turhanpäiväiseenkin ja koska sen näki ilmaiseksi Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen nettilähetyksenä. Yksi merkillepantava asia näissä elokuvissa on, että kaupallisesti niitä levittää Hollywood-firma Fox Searchlight. Roska kelpaa vaikka Venäjältä, jos vain ostajia riittää.

Tämä tieteisseikkailu alkaa muinaisesti Iranista, jossa etsitään jotakin taikaliitua. Sen löydyttyä siirrytään 1990-luvun talviseen Moskovaan, jonka tunnistaa mm. Ladoista, Volgista ja yhdestä Mazdasta. Mielenkiintoisin vehje on kuitenkin suihkuturbiinimoottorilla varustettu GAZ-kuormuri. Eikä sitten muuta kuin vampyyrit ja demonit liikkeelle. Digitaalinen tietokonetoteutus on hienoa, mutta Valon ja Pimeyden taistelua kuvaava sisältö sitä samaa huuhaata, mitä vastaavissa amerikkalaisissakin scifi-elokuvissa.

Oleellista on tietenkin väkivalta. Kun nyrkillä vetää turpaan, niin pahimmassa tapauksessa pää irtoaa. Juoni on niin sotkuinen, että myönnän pudonneeni kärryiltä.

Nämä Timur Bekmambetovin ohjaamat elokuvat perustuvat Sergei Lukjanenkon kuusiosaiseen fantasiaromaanisarjaan, josta Into-kustantamo on viisi kirjaa suomentanutkin.

Ei tästä sen enempää, mutta täytyy nyt katsoa ensimmäinen venäläinen scifi-elokuva, joka löytyy Youtubesta. Se on Jakov Protazanovan vuonna 1924 tekemä mykkäelokuva Aelita. Ollaan Marsissa, jossa työväenluokan edustajat on tarpeettomina pantu kylmävarastoon. Maapallolta lähdetään tilannetta tarkastamaan ja sitten pannaan käyntiin kansannousu. Aelita on diktaattorin tytär.

kari.naskinen@gmail.com

Maailman suurin kysymys

Koronatylsyyden torjumiseksi on tullut pengotuksi kirjahyllyjä. Nyt sieltä osui silmiin tähtitieteilijä Nils Mustelinin (1931 - 2004) teos Elämää maailmankaikkeudessa? (WSOY, 1978). Oheislukemistoksi tuli tarjolle kirjan väliin tallettamiani lehtileikkeitä Uudesta Suomesta, Kansan Uutisista, jostain värikuvallisesta aikakauslehdestä ja Etelä-Suomen Sanomista, johon toimitusharjoittelija Risto Isomäki oli talvella 1981 kirjoittanut jutun ”Sulkeeko neutriinojen massa maailmankaikkeuden?”.

Samoihin aikojen Isomäen neutriinopohdinnan kanssa kävin haastattelemassa Mustelinia, koska olin innostunut hänen maailmankaikkeuskirjastaan. Lehtileikettä omasta jutustani ei ole tallessa, mutta sitä mieltä Mustelin joka tapauksessa oli, että maapallo ei ole ainoa elämää ylläpitävä taivaankappale. Samaa mieltä oli KU:n haastattelussa Helsingin yliopiston tähtitieteen professori Kalevi Mattila: ”Elämän esiintyminen muuallakin avaruudessa on hyvin todennäköistä.”

Koska tästäkään ei kuitenkaan mitään todisteita ole, niin kaikkein tärkeimpänä kysymyksenä se pysyy edelleen. Olemmeko me täällä yksin? Koronaviruksen hellittämisen ajankohta ja koko virusjuttu on pelkkää näpertelyä tämän ison kysymyksen rinnalla.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on tiedesivulla sopivasti juttu asteroidista, joka on ensimmäinen havaittu kappale tähtienvälisestä ”liikenteestä”. Asteroidin nimeksi on annettu havaijinkielinen sana Oumuamua, joka tarkoittaa tiedustelijaa tai viestintuojaa. Ei sillä mitään kunnollista viestiä ihmiskunnalle ollut, mutta tiedustelutehtävästä ei tietenkään voi sanoa mitään.

Jos Covid 19 -virus on älyttömän pieni, niin Mustelinin kirjassa maailmankaikkeuden suuruutta esitellään numeroin niin, että sitä on vaikea edes havainnollistaa. Maapallo on hyttysenpaskaan verrattava pilkku Linnunradassa, jollaisia vastaavanlaisia galakseja on universumissa vähintään 200 miljardia, ehkä perään voi panna yhden nollan lisääkin. Kaukaisin galaksi on 13 miljardin valovuoden päässä ja kun yksi valovuosi on yhdeksän miljardia kilometriä, niin siinä on sitä mittakaavaa, minkä kanssa ollaan tekemisissä.

Helpompi etäisyys on ymmärtää se, josta Tiedelehti juuri kertoi: makkaran voi paistaa auringonvalolla, jos menee makkaran kanssa 58 miljoonan kilometrin päähän auringosta.

Mustelinin kirjan ilmestymisen jälkeen on avaruustiedekin harpponut eteenpäin, mutta vastausta tärkeimpään kysymykseen ei ole saatu. Ongelma on aina liian pitkä matka. Minkäänlaista tutkimustietoa ei saa, kun kaikki on niin kaukana. Mutta kyllähän se näin maallikosta aika erikoiselta tuntuisi, jos maapallo olisi koko tässä jumalattoman isossa avaruuskokonaisuudessa ainoa älykästä elämää ylläpitävä taivaankappale.

Oliko Oumuamua tiedustelumatkalla? Mustelin oli sitä mieltä, että universumissa on laaja ”puhelinverkosto”, johon kehittymätön maapallo ei vielä ole osannut yhdistää itseään. Saattaa olla, että verkoston muut jäsenet yrittävät saada meitäkin siihen liittymään, mutta tällaisena uutena sivilisaationa emme vielä tunne siihen tarvittavaa kytkentäkaavaa. Oumuamua ehkä kävi tarkistamassa tilannetta.

”Oman aikamme suurin tehtävä” kirjoitti suomalainen matemaatikko ja tähtitieteilijä Edvard Engelbert Neovius jo 1875. Asia oli tämä sama. Mustelin puolestaan oli sitä mieltä, että kyllä vastauksia joskus saadaan: ”Kaikki tilastolliset todennäköisyydet tukevat olettamusta, jonka mukaan ihmiskunnan kanssa ehkä jonain päivänä tekemisiin joutuvat vieraat sivilisaatiot tulevat olemaan omaamme huomattavasti vanhempia ja kehittyneempiä. Ainakin älyllisesti, tieteellisesti ja teknisesti.”

Kirjansa lopussa Mustelin myönsi sen tosiasian, että vielä ei ole saatu minkäänlaista todistetta maanulkoisesta elämästä - ”mutta totista etsintäähän ei vielä ole edes aloitettu”.

Entä sitten, jos yhteydenotto sieltä jostakin kuitenkin tulee? Onko meneteltävä niin kuin tshekkiläinen Zdenek Kopal sanoi: ”Herran tähden, älkää vastatko!” Kannattaako siis pitää riittävä etäisyys, kuten meitä on viime viikkoina muutenkin neuvottu?

Risto Isomäen jutussa oli, että maailmankaikkeudessa on yhdessä kuutiosenttimetrissä 450 neutriinoa, ja neutriinojen yhteenlaskettu massa on kymmeniä kertoja suurempi kuin maailmankaikkeuden muun aineen massa. Siinä grillimakkarassakin on valtavasti neutriinoja.

kari.naskinen@gmail.com

Korona tappaa pihassa ja puutarhassa ja demokratiassa

Koronavirukselle helpoimpia uhreja ovat vanhukset, mutta kun pahaksi äityy, siinä menee nuoret sekä vanhat samanlailla. Sitran Kansanvallan peruskorjaus -hankkeen nettisivuilla varoittaa vanhempi neuvonantaja Petri Tuomi-Nikula, että virus voi tappaa myös kansanvallan. Tästä hän ottaa havainnolliseksi esimerkiksi Unkarin, jossa koronahätätilaan vedoten siirryttiin demokratiasta muodollisestikin Viktor Orbanin yksinvaltiuteen. Tuttu asia Tuomi-Nikulalle, sillä hän on Budapestissa toimivan Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutin hallituksen jäsen.

Orbanin tapauksessa koronavirus tuli sopivaksi ja lopulliseksi tekosyyksi muutokselle, joka ilman sitäkin oli jo käynnissä. Nyt voitiin koronaa käyttäen säätää laki, jolla maata voidaan johtaa ilman parlamentin myötävaikutusta. Eikä kysymyksessä ole mikään väliaikainen tila, vaan diktaattorin yksinvalta päättyy vasta silloin, kun yksinvaltias niin päättää. No ei ainakaan Orbanin aikana, sillä hän on vasta mies parhaassa iässä, 57 vuotta.

Kiinan kansantasavallassa ei ole aivan näin, vaan presidentti Xi Jinpingin on kuunneltava Kiinan kansankongressia. Kommunistisen puolueen diktatuuri siellä joka tapauksessa on, ja koronakaaoksen alkuvaiheessa järjestelmä ei toiminut samalla tavalla haparoiden kuin lännessä.

Hitler nousi yksinvaltaan jokseenkin samalla tavalla kuin Orban nyt, ja Yuval Noah Harari pelottelee, että tätä voi tullaa lisää: uusien pandemioiden pelko voi johtaa siihen, että annamme hallituksille rajattomat mahdollisuudet valvontaan algoritmien ja muiden nokkelien keksintöjen avulla. Tuomi-Nikula kirjoittaa, että modernilla tietotekniikalla voidaan kansanterveyden lisäksi valvoa myös kansalaisten poliittisia mielipiteitä. Venäjän hallitus ilmoitti juuri ottavansa käyttöön sovelluksen, jolla se voi valvoa karanteenimääräysten noudattamista. Se varmasti kiinnostaa muitakin autokratioita ja siitä haaveilevia.

Kansanvallan uhreja voi siis tulla lisääkin. Meillä on mielenkiintoista odottaa, pysyykö hallitus pystyssä, kun koronaoperaatioiden onnistumisia aletaan jossain vaiheessa setviä. Kokoomus ja perussuomalaiset ovat jo ärhäkkäinä Uudenmaan rajojen avaamisesta, mutta eipä oppositiolla nyt muutakaan tekemistä ole.

Oikein kimurantiksi jos menee, niin periaatteessa oppositio voidaan nyt hiljentää kokonaan. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on jo kehottanut hallitusta selvittämään, voiko päätöksenteko eduskunnassa perustua poikkeusoloissa yksinkertaiseen äänten enemmistöön.

Tv-uutisissa hallituspuolue Vasemmistoliiton ryhmänjohtaja Paavo Arhinmäki piti yllättävänä, että yksinkertainen enemmistö riitti poikkeustoimien käyttöönottoon. Vaikka toimet koronaviruksen leviämisen hillitsemiseksi vietiin yksimielisesti eteenpäin, niin Arhinmäki sanoi, että periaatteellisella tasolla oppositiolla pitäisi aina olla mahdollisuus käyttää valtaansa, kun on kyse perusoikeuksista.

Demokraatti-lehdessä perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Johanna Ojala-Niemi (SDP) sanoi, että yksinkertaisen enemmistön nostamista määräenemmistöksi (2/3 tai 3/4) on pohdittava koronakriisin jälkeen. Erikoista oli, että persujen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio sanoi tv-uutisissa tätä asiaa juuri nyt vähemmän akuutiksi.

Perustuslakivaliokuntaa sanotaan aina sellaiseksi, että sitä ei puoluepolitiikka vie, vaan että se esittää kantansa aina tiukasti perustuslakiin nojaten. Hallituspuolueilla on enemmistö myös valiokunnassa, mutta ei politikoinnista pitäytyminen mikään sääntö ole. Turun yliopiston julkisoikeuden professori Juha Lavapuro on sanonut, että jos jokin ihmisoikeuksista, demokratiasta ja oikeusvaltiosta piittaamaton populistinen puolue saisi enemmistön eduskuntaan, voisi piru päästä irti:

”Unkari ja Puola ovat varoittavia eurooppalaisia esimerkkejä siitä, mitä ihmisoikeusnihilistinen enemmistövaltaan käsiksi päässyt nationalistis-autoritaarinen populismi saattaa merkitä ei vain ihmisoikeuksille, vaan myös demokratialle ja oikeusvaltiolle.”

Jos tällainen tilanne syntyisi Suomessa, saisi ko. puolue enemmistön myös perustuslakivaliokuntaan.

Sitran Kansanvallan peruskorjaus -ohjelmassa ollaan tärkeällä asialla, mutta ei tässä Suomen systeemissä mitään ihmeellistä korjattavaa ole, vaikka Kalle Jokinen, Rami Lehto ja Jari Ronkainen nyt sen verran ärisevätkin, että saivat kuvansa lehteen. Kepun Hilkka Kemppi taas on narisevinaan siksi, että pysyy pinnalla tavoitellessaan ensin puolueen varapuheenjohtajuutta ja sen jälkeen tietysti pääpuheenjohtajuutta.

kari.naskinen@gmail.com