EU:n kriisi syvenee

Euroopan unionin kriisiä kuvaa hyvin se, että EU:n strategiakin on vanhentuneena valmis romutettavaksi. Vuodelta 2003 peräisin olevan strategiapaperin alussa sanotaan heti, että Eurooppa on nyt turvallisempi kuin koskaan kylmän sodan jälkeen. Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Kristi Raik sanoi maanantai-iltana Lahdessa, että strategia on nyt pakko panna uusiksi, koska jo lähtökohta on täysin muuttunut: ”Eurooppa on nyt turvattomampi kuin koskaan kylmän sodan jälkeen.”

Kristi Raik luennoi Lahden Paasikivi-seuran yleisötilaisuudessa. Unionin muuttunutta tilannetta hän kuvasi silläkin, että johtajuus on tietyllä tavalla hukassa. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja eli ”EU:n presidentti” on Donald Tusk ja ulkoasiain ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja eli ”EU:n ulkoministeri” on Federica Mogherini – ketkä tunnistavat? Niinpä niin, koska EU:n todellinen johtaja on tällä hetkellä Angela Merkel ja turvallisuuspolitiikassa jättää Mogherinin varjoonsa Francois Hollande.

”Sekin on tosiasia, että kun EU-tasolla keskustellaan ja neuvotellaan terrorisminuhasta muiden kanssa, ei eurooppalainen pääosapuoli ole EU, vaan Ranska”, sanoi Kristi Raik.

EU:n kannatus sinänsä on vähentynyt. Eivätkä sitä vähennä vain Britannian eroamispuuhailut ja Puolan kiukuttelu, vaan muutenkin tilanne on vaikea. Jakolinja unionin sisällä kulkee etelän ja pohjoisen välillä, mutta muitakin linjoja on. Ulkoiset uhkat yleensä yhdistävät, mutta EU:n tapauksessa tämä ei päde.

Kristi Raik sanoi, että ulkopolitiikassa EU:n painoarvo on vähentynyt. Nyt korostuu unionin yhteisen ulkopolitiikan rakenteellinen heikkous, mihin vaikuttavat myös alueen etelä- ja itälaitojen kriisit, institutionaaliset valtataistelut sekä Kreikka-peräisen talouskriisin sivuvaikutukset. Talouspolitiikassa Kiina lähestyy jo bkt-mittareilla Eurooppaa – Japanin ohi se meni jo.

Sotilaspoliittisesti maailman mahtavimmat ovat 1) USA, 2) Kiina, 3) Venäjä, 4) Saudi-Arabia. Isisin iskujen jälkeen tuli EU:n turvatakuulauseke tarkasteltavaksi, ja senkään osalta ei EU:n instituutioilla ole mitään roolia, vaan Ranska neuvottelee takuuasioista kunkin EU-maan kanssa erikseen. Kristi Raik ei sitä suoraan sanonut, mutta antoi ymmärtää, että EU:n turvatakuut ovat Naton varassa.

”EU:n kolme pääpilaria ovat turvallisuus, talous ja arvot. Nyt on kuitenkin jouduttu pohdintaan siitä, mistä tingitään, kun nämä kolme pilaria tuntuvat olevan keskenään ristiriidassa. Selvää on, että agendan ytimeen on asetettu oman alueen turvallisuus”, sanoi tutkija.

”Fakta on, että kun demokratia maailmassa lisääntyy, lisääntyy myös turvallisuus. Nyt demokratian tila on kuitenkin heikentynyt, ja se huolestuttaa.”

Entä arvot, pitääkö niistäkin tinkiä turvallisuuden hyväksi? Tuohon kysymyksen Kristi Raik ei suoraan antanut vastausta, mutta pyöritteli esimerkiksi sitä tilannetta, että kannattaako EU:n antaa jossakin tilanteessa periksi vaikkapa ihmisoikeuskysymyksissä, jos tällaisella periksiannolla saadaan pidettyä hyvät välit johonkin toiseen tahoon. Olisiko vaikka Kiina tällainen?

kari.naskinen@gmail.com

Mauno Kuusistosta Sylfred Huilaan

Vaikka tänään on Mauno Koiviston syntymäpäivä (92), kirjoitan kuitenkin Mauno Kuusistosta (1917 - 2010).

Marraskuun 26. päivä oli tärkeä myös Mauno Kuusistolle. Tuona päivänä 1952 hän piti ensikonserttinsa Tampereen kaupungintalossa. Heti seuraavan päivän Aamulehdessä kehuttiin, että Kuusisto ”antoi myönteisen ja lupaavan kuvan hänen jo saavuttamastaan kehitysvaiheesta laulajana”. Siitä hänen uransa jatkui sellaisessa myötätuulessa, että 1961 Kuusisto sai kultalevyn singlestä, jonka B-puolella oli isoksi hitiksi tullut Kertokaa se hänelle. Levyjä myytiin yli 47 000, mikä on edelleen kotimaisten singlelevyjen ennätys; seuraavina ovat Viljo Vesterisen Säkkijärven polkka ja Tuure Aran Emma, joita molempia myytiin reilut 40 000 kpl.

Mauno Kuusisto oli tärkeässä asemassa myös omalla kohdallani 1968, kun pyrin Tampereen yliopistoon opiskelemaan toimittajaksi. Pääsykokeissa oli tietenkin myös ainekirjoituskoe, ja yhdeksi aiheeksi annettiin Mauno Kuusisto. Minulle aihe sopi hyvin, koska Kuusiston esittämät laulut olivat tuolloin mielimusiikkiani. Juju oli kuitenkin siinä, kuten myöhemmin kuulin, että jos oli ollut huolimaton ja kirjoittanutkin Mauno Koivistosta, se oli nolla pistettä. Huolellisuus ja tarkkaavaisuus ovat tärkeitä ominaisuuksia toimittajalle, mutta vajaat puoli vuotta vasta pääministerinä ollut Koivisto oli tietenkin ajankohtainen henkilö ja jotkut yhteiskunnallisesti minua fiksummat erehtyivät analysoimaan Koivistoa. Osaksi Kuusiston ansiosta pääsin yliopistoon, vaikka enemmän olinkin iskelmäheppu.

Takaisin Kuusiston ensikonserttiin, josta siis tuon ajan tavan mukaan arvostelu oli heti seuraavan aamun lehdessä. Kirjoittaja Y.M. kiitti Kuusiston onnistunutta ohjelmistovalintaa, mikä käsitti kolme ooppera-aariaa ja kotimaisia lauluja. Täysin tyytyväinen arvostelija ei lopulta kuitenkaan ollut ohjelmistoon, koska ”laulut liikkuivat miltei poikkeuksetta surumielisissä tunnelmissa, joten ohjelma tuli liian samansävyiseksi”.

”Kuusiston ääni on lajiltaan mitä lyyrillisin tenori, väriltään kaunis ja huomattavan tasaiseksi muokkaantunut. Äänen avartamiseksi ja pitempien musiikillisten jännevälien yli ulottuvaksi olisi vastaisuudessa pyrittävä. - - - Pylkkäsen, Madetojan, Sonnisen ja Rannan hienoissa sävellyksissä tapasi laulajan tulkinta herkistyneen ilmaisun, koruttomuudessaan lämmittävän. Loppupuolen numerot, Ilmari Hannikaisen, Turusen ja Marvian lauluissa oli kiinteämpi ja vapautuneempi ote.”

Ooppera-aarioista arvostelija kirjoitti, että Taikahuilua ja Jevgeni Oneginia Kuusisto myös lauloi kauniisti, ”mutta jollain lailla pieneksi ja syvemmälti koskemattomaksi ne jäivät. Rigoletto-aaria sen sijaan kohosi parhaaseen äänelliseen tehoon ja vapautuneeseen tulkintaan.”

Kuulijat taisivat olla kuulemaansa tyytyväisempi kuin kriitikko, sillä heidän vaatimuksestaan Kuusisto esitti neljä ylimääräistä laulua. Kuusistoa säesti Tampereen orkesterin johtaja Eero Kosonen.

Vaikka Y.M. ei antanut täyttä hyväksyntää Kuusiston ooppera-aarioille, esitti Kuusisto uransa aikana yli 20 roolia Tampereen oopperassa ja vieraili kaksi kertaa Kansallisoopperassakin. Nämä olivat kuitenkin suuren yleisön kannalta sivujuonteita, tärkeintä oli kuulla Mauno Kuusiston lauluja Lauantain toivotuissa levyissä. Se tärkeistä tärkein oli Kertokaa se hänelle (1959), jonka löytämisestä ohjelmistoon kirjoittaa Ilpo Hakasalo Kuusiston yhden cd-levyn kansipaperissa:

”Mauno Kuusisto oli 1950-luvun puolivälissä Italiassa, kun hän ensi kerran kuuli tunteikkaan laulun. Se teki häneen heti suuren vaikutuksen. Tapahtumapaikka oli pieni venetsialainen kahvila, mutta laulun esittäjä ei ollut paikalla. Radiosta kantautui Mario Lanzan tekemä levytys napolilaisesta laulusta Dicitencello vuie. Suomeen palattuaan Kuusisto hankki lauluun nuotit. Ne jäivät kuitenkin pitkiksi ajoiksi hänen pianonsa päälle odottamaan, että sopiva tilaisuus ilmaantuisi. Lopulta Kuusisto tilasi suomenkieliset sanat, mutta kelpuutti vasta kolmannen saamansa tekstin.” Tekstin teki nimimerkki Timjami, jonka takana oli Sauvo Puhtila.

ELOKUVAYLEISÖ TYKKÄSI,
ARVOSTELIJAT EIVÄT

Suosikkilaulu Kertokaa se hänelle antoi nimen myös elokuvalle (1961), jossa Mauno Kuusisto esitti orpopoika Mauno Katajaa, käytännössä itseään. Pienenä Maunona oli 13-vuotias rovaniemeläinen Mauno Hyvönen ja aikuisempana Maunoa esitti oikea Mauno. Elokuva oli sen vuoden suurin yleisömenestys, mutta järin hyvää arviota elokuva ei lehtimiehiltä saanut, esimerkiksi Mauri Nordberg kirjoitti Etelä-Suomen Sanomissa: ”Kuusisto ei ole näyttelijänä lähimainkaan samaa luokkaa kuin laulajana. Helena Lehtelä on viehättävä ja luonnollinen tyttö.”

Mauno Hyvösen ura jatkui tästä mm. Spede Pasasen elokuviin, ja radion puolella Hyvönen oli Kankkulan kaivon ornitologi Sylfred Huila.

Mauno Kuusiston toinen elokuva oli Kun tuomi kukkii (1962), jonka myös ohjasi tätä uraansa aloitellut Åke Lindman. Toinen päätähti oli Tamara Lund, ja sisältö liittyi lähinnä kauniisiin, romanttisiin lauluihin. Yleisömenestys ei nyt ollut yhtä hyvä, ja arvostelijat arvostelivat, Tampereellakin: ”Tarina on täysin viikkolehtitasoa, teennäinen, naiivi, melodramaattisesti paisutettu ja epäaito. - - - Hyvin näyttävät kestävän nuo kuuluisat suomalaisen elokuvan lapsenkengät – aina vaan.” (Olavi Veistäjä, Aamulehti)

kari.naskinen@gmail.com

Suomen ja Venäjän sankarit

Helsingin yliopiston Venäjän-tutkimuksen entinen johtaja, fil. tri Timo Vihavainen on tehnyt kirjan ”Venäjän sankareista ja epäjumalista”: Vladimir Suuresta Putiniin (Otava, 2015). Kun Vihavainen ottaa esille myös tv-kanava Rossijan vuonna 2008 tekemän sankariäänestyksen tulokset, niitä on mielenkiintoista verrata Yleisradion 2004 järjestämän Suuret suomalaiset -äänestyksen tuloksiin. Vertailu on tietenkin epäsuhtaista, kun Venäjän pitkästä historiasta nousee esille tuhat vuotta sitten eläneitä suuruuksia – Suomessa suurimmat sankarit ovat 1900-luvulla eläneitä.

Rossijan äänestyksen kymmenen kärjessä:
  1. Pjotr Stolypin
  2. Aleksander Pushkin
  3. Dmitri Mendelejev
  4. Aleksanteri Nevski
  5. Aleksandr Suvorov
  6. Josif Stalin
  7. Vladimir Lenin
  8. Iivana Julma
  9. Pietari Suuri
10. Katariina Suuri

Suomi:
  1. Carl Gustaf Emil Mannerheim
  2. Risto Ryti
  3. Urho Kekkonen
  4. Adolf Ehrnrooth
  5. Tarja Halonen
  6. Arvo Ylppö
  7. Mikael Agricola
  8. Jean Sibelius
  9. Aleksis Kivi
10. Elias Lönnrot

Venäläisten listassa kiinnittyy huomio mm. siihen, että suurimpien sankareiden joukossa ovat sekä vallankumouksen kovin vastustaja, tsaari Nikolai II:n ajan pääministeri Pjotr Stolypin (kuvassa) että Lenin ja Stalin. Molemmilla aatesuunnilla on siis edelleen isot kannattajajoukkonsa.

Venäjällä nousi 50 kärkihenkilön joukkoon 14 hallitsijaa tai hallintomiestä, Suomessa yhtä monta. Venäjällä tälle listalle mahtui 15 taiteilijaa, Suomessa 11. Sotapäälliköitä Venäjällä 10, Suomessa 2.

Suomalaisessa äänestyksessä 50 parhaan joukkoon mahtui viisi urheilijaa, viisi viihde-elämän edustajaa ja kolme liike-elämän/teollisuuden edustajaa. Venäjällä näistä ryhmistä ei 50 suurimman sankarin joukkoon päässyt kuin jalkapallomaalivahti Lev Jashin, olympiavoittaja ja sosialistisen työn sankari.

Vaikka Vihavaisen kirjan nimessä mainitaan Vladimir Putin, ei hän vuoden 2008 äänestyksessä vielä noussut näkyvästi esille. Nyt on varmasti jo toisin, ja Putin itsekin ylläpitää omaa miehistä olemustaan sankarillisesti esillä. Hänen mielilajinsa urheilussa ovat judo ja venäläisperäinen kamppailulaji sambo. Esimerkiksi karate ei Putinia nuorempanakaan kiinnostanut: ”Karate ei ole kontaktilaji, ja pidimme sitä siksi lähinnä balettina. Urheilua olivat vain sellaiset lajit, joiden eteen piti tehdä valtavasti töitä ja vuodattaa paljon verta, hikeä ja kyyneleitä.” (Gevorkyan, Timakova, Kolesnikov: Vladimir Putin, vallan ytimessä, Dashi 2000)

VENÄJÄLLÄ UUSIA PATSAITA,
SUOMESSA TORILLA TAVATAAN

Venäjällä sankaruus ja suursaavutukset ovat hyvin arvostettuja. Jatkuvasti siellä pystytetään patsaita ja muita muistomerkkejä. Ei eläville henkilöille, mutta viimeisten 20 vuoden aikana ovat uusia patsaita saaneet esimerkiksi Pietari Suuri, Pjotr Stolypin ja Voiton marsalkka Georgi Zhukov, ja nyt suunnitellaan Moskovaan isoa Vladimir Suuren eli Pyhän Vladimir Kiovalaisen patsasta.

Suomessa sankaruuteen ei suhtauduta yhtä mahtipontisesti. Esimerkiksi Kekkosta kohtaan tunnetaan edelleen kunnioitusta, mutta palvontamenoihin ei syyllistytä, eikä valtiokoneisto erikseen kiillota Kekkosen kuvaa.

Toisaalta Suomessa kynnys ainakin pieniin ja ehkä väliaikaisiin sankaruuksiin on matalampi. Kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden 1995, kokoontui väki Helsingin kauppatorille, jossa laulettiin, että ”ollaan sankareita kaikki”. Jotkut tosin muistelevat asiaa vieläkin.

Muun maailman sankaruuskäsityksistä Vihavainen ei kirjassaan mainitse muita kuin Yhdysvallat, jossa supersankareita ovat lähinnä Teräsmies, Lepakkomies ja Hämähäkkimies.

Entä historiassa? Kuuluisa skottilainen historioitsija Thomas Carlyle käsitteli sankaruutta 1841 ilmestyneessä kirjassaan:

Sankari jumaluutena: Odin
Sankari profeettana: Muhammed
Sankari runoilijana: Dante, Shakespeare
Sankari pappina: Luther, Knox
Sankari kirjailijana: Johnson, Rousseau, Burns
Sankari kuninkaana: Cromwell, Napoleon

Vihavainen pitää tuota luetteloa kummallisena, ja tähän kohtaan hän mainitsee suomalaisiksi sankareiksi myös J.L. Runebergin, J.W. Snellmanin ja Zachris Topeliuksen sekä venäläisiksi Aleksandr Herzenin, Nikolai Karamzinin, Mihail Bakuninin, Feodor Dostojevskin ja Leo Tolstoin.

SUOMALAINEN SANKARI
TARKOITTAA LAULAJAA

Suomen kielen sankari-sana on arvoituksellinen. Vihavaisen mukaan se saattaa johtua germaanisesta sanasta ”sangare”, joka tarkoittaa laulajaa. Sopisi tietenkin kuvaamme Kalevalan laulavista sankareista. Kansanrunoustutkimuksen professorin Kaarle Krohnin kijassa Kalevalan kertomarunojen opas (SKS, 1932) todetaan, että Väinämöinen ja Ilmarinen ovat sankareita, jotka kuoltuaan korotetaan jumalten joukkoon. Tätä mieltä oli myös Lönnrot.

Suomalainen sankari-sana on joka tapauksessa ainutlaatuinen. Virolaisillakin on käytössään ”kangelane”, joka juontaa juurensa aivan toisesta asiasta, väkevyydestä (kangus).

Venäjällä ortodoksisessa uskonnossa käytettiin vanhastaan sanoja ”podvizhnitsestvo” (korkea kilvoittelu) ja ”podvig” (sankariteko), ja näitä sanoja käytetään myös maallisten sankaritekojen kohdalla.

kari.naskinen@gmail.com

Truth – totuus ei paljastu

Vaalivilpin avulla vuonna 2000 presidentiksi noussut George W. Bush oli ongelmissa myös toisissa presidentinvaaleissaan, kun tv-yhtiö CBS kertoi ajankohtaisohjelmassaan, että hänet oli aikoinaan vapautettu Vietnamin sodasta kyseenalaisin perustein. Tuoreessa elokuvassa Truth käydään läpi tuota vuoden 2004 tilannetta nimenomaan CBS:n näkökulmasta. Eikä asia vieläkään näytä olevan selvä. Elokuvan nimestä (truth = totuus) huolimatta vedenpitävä totuus ei paljastu.

Ei auta, vaikka mukana on Robert Redfordkin (kuvassa), joka oli jo elokuvaroolissaan paljastamassa Watergate-skandaalia (Presidentin miehet, 1976). Uudessa elokuvassa Redford esittää CBS:n iltauutisten ankkuria ja 60 Minutes -ohjelman juontajaa Daniel Ratheria. Vuodesta 1968 lähetetty 60 minutes on vastaavanlainen ohjelma kuin Suomessa vaikkapa Ajankohtainen kakkonen, ja hyvää jälkeä on syntynyt siitäkin päätellen, että se on joutunut mm. auto- ja tupakkateollisuuden sekä armeijan hampaisiin.

Elokuvan pääosassa on uutistuottaja Mary Mapes, jonka kirjaan Truth and Duty (2006) elokuva perustuu. Elokuvassa häntä näyttelee erinomaisesti Cate Blanchett (kuvassa). Hyvien näyttelijöiden ansiosta elokuvan toimistomainen kuivakkuus saakin eloa, mutta itse asia etenee vaikeasti. Paljon puhetta ja merkitseviä katseita, mutta elo puuttuu. Kaiken lisäksi kokematon ohjaaja James Vanderbilt ei ole osannut päättää, miten debyyttiohjauksensa lopettaisi; viimeinen varttitunti menee täysin turhanpäiväiseen jahkaamiseen, kun homma on kuitenkin jo selvä.

Mary Mapesin CBS irtisanoi oman tutkintakomissionsa langettavan kannanoton jälkeen ja Dan Rather päätti siirtyä eläkkeelle. Bushin Vietnam-velvollisuuden hoitamatta jättäminen painettiin villaisella ja vaaleissa Bush voitti niukasti demokraattien John Kerryn. Edelleen on epäselvää, missä Bush luurasi hänelle kuuluneen armeija-ajan, mutta se onkin kuitattu lähinnä sillä, että CBS:n liberaalitoimittajat olivat järjestäneet salaliiton Bushin vaalivoiton estämiseksi.

kari.naskinen@gmail.com

Hämärän rengit Lahdesta

Nuorisokirjallisuudesta jaettavan Topelius-palkinnon sai tänä vuonna lahtelainen Kalle Veirto (54). Noin 30 nuorisokirjaa kirjoittanut Veirto on nyt lähestynyt Lahtea vähän niin kuin Chicago-hengessä ja tehnyt rikosromaanin Hämärän renki. Sen verran iso poikkeama tämä Veirrolle on, että kustantajakaan ei ole hänen nuorisokirjoistaan tuttu Karisto, vaan lahtelaisen antikvariaatinpitäjän Markku Laitisen Imprimatur-kustannus.

Veirto on Etelä-Suomen Sanomien entinen urheilutoimittaja, mistä tehtävästä siirtyi kokonaan kirjailijaksi 2013. ESS:n sivuilla hän jatkaa vielä freelancer-kolumnistina.

Kun Hämärän renki tapahtuu Lahden urheilupiireissä, on aihealue kirjoittajalle tuttu. Nimessä voisi kuitenkin renki-sana olla monikossa, sillä hämärissä Lahden urheiluasioista on usein päätetty, milloin LHS:n, milloin Suurhallin saunassa – ei tosin enää.

Kirjan henkilögalleriassa on mukana tutuhkoilta vaikuttavia ihmisiä, mutta eivät silti heitä ole. Kisapuiston puolesta ry:n puheenjohtaja Osku Kokko (Kok) muistuttaa kirjan alussa joiltain osin Lahden ”urheilupuolueen” ykkösmiestä, Lahden Kokoomuksen kunnallisjärjestön puheenjohtajaa Reijo Mäki-Korvelaa, mutta juonen edetessä Mäki-Korvelan hahmo häviää – Mäki-Kovela ei esimerkiksi ole potkunyrkkeilyn entinen Suomen mestari, kuten Osku Kokko. Mäki-Korvelan ja Kokon ja olemuksissa on kuitenkin jotakin samaa: ”Hän (Kokko) esiintyy huolettomana, kohteliaana ja rentona. Rentous on tärkeintä, se oli tapa peittää valtaa. Rentous peitti valtasuhteet parfyymiin, puheensorinaan ja naurahduksiin.”

Kisapuiston puolesta ry. on sukua todellisuudessa toimivalle Kisapuisto kuntoon -hankkeelle, mutta kirjassa esiintyvän yhdistyksen hallituksen jäsen Petri J. Palttola (Kesk) ei ole entinen kaupunginvaltuutettu Pentti E. Rantanen (Kok), vaikka Palttolan poliittiset periaatteet ovatkin samat kuin Rantasen, kuten Veirto muotoilee: ”Ensin tulee oma etu, sitten kavereiden etu, sitten Reippaan etu, sitten puolueen, ja lopuksi - jos aikaa ja rahaa jää - mietitään kaikkia kaupunkilaisia laajemmin.”

Palttolan ja Rantasen erona on mm. se, että Palttolan veli pyrkii eduskuntaan. Kokko taas voitelee potentiaalisia perässähiihtäjiä vaalirahoiutuksilla.

Joonatan Pahkamaa (SDP) muistuttaa kansanedustaja Ville Skinnaria (SDP): Pahkamaa pelasi aikoinaan SaiPan SM-liigajoukkueessa ja Skinnari Reippaan joukkueessa, mutta muuten eroja on liikaa. Isä Jorma Pahkamaa (SDP) muistuttaa tietenkin Jouko Skinnaria (SDP) ja Raimo Rutanen joiltakin osin entistä kansanedustajaa Ilkka Viljasta (Kok). Pieniä mainintoja kirjassa saavat myös visailukysymyksistään tunnetun Salmisen Retsin visailukollega Halmisen Keksi, raharikas Harald Relander ja kapellimestari Jouko Saarta muistuttava Jouni Lampi, jonka 30-vuotinen karkotusaika Lahden kaupunginorkesterin estradeilta oli päättynyt ja hän oli viimein saanut johtaa orkesteria.

Kirjassa tapahtuu kolme murhaa ja kaksi itsemurhaa. Tästä huolimatta pelin henki ei vaikuta kovin raa´alta, koska Veirto kirjoittaa sujuvan leppoisasti. Ehkä kerrontaan on jäänyt liikaa nuorisokirjojen pehmeyttä. Jännitysmomentit ovat aivan loppua lukuun ottamatta vaimeita. Hauskaa luettavaa joka tapauksessa näin lahtelaiselle, mutta tuskin muita kiinnostaa.

Lahden jalkapallotouhun Kisapuistoineen ja Lahden urheiluhalliyhdistyksen monesti mielenkiintoiset koukerot Veirto tuntee näiden asioiden ”erikoistoimittajana” hyvin, mutta kirjaan nämä asiat ovat siivilöityneet aika hentoina. Tuttu juttu on Kisapuiston katsomohanke, mutta Kisapuiston puolesta ry. pyrkii koplaamaan siihen myös Ranta-Kartanon alueelle kaavailemansa hotellin ja taidemuseon.

Veirron ravintolaharrastuksia en tunne, mutta romaanihenkilöille ovat tuttuja kaikki paikat Araratista Tirraan ja Hiidenkivestä Rossoon. Karisto Oy.n nettisivuilla olevasta kirjailijaesittelystä käy ilmi, että Veirto juo olutta, jos hyvää viiniä ei ole. Omasta vuodenkierrostaan Kalle Veirto sanoo, että käy kerran ulkomailla, kolme kertaa elokuvissa, kerran konsertissa, kahdesti teatterissa ja museossa, FC Lahden otteluissa kymmenen kertaa ja Pelicansin otteluissa kuusi kertaa. Kirjastossa sen sijaan kerran viikossa.

kari.naskinen@gmail.com

Turha taksimatka Teheranissa

Iranilainen ohjaaja Jafar Panahin on tehnyt uusimman elokuvansa taksiauton kojelaudan päällä olevalla kameralla, jota kuljettaja voi käännellä. Kuljettaja on Panahin itse, joka vuonna 2010 tuomittiin 20 vuodeksi elokuvientekokieltoon. Syynä oli hallituksenvastainen propaganda, mihin Panahin oli elokuvillaan ja ilmeisesti muutenkin syyllistynyt. Kojelautakameralla hän kuitenkin on pystynyt toteuttamaan elokuvan Taxi Teheran (2015).

Elokuva on saanut kansainvälisiä palkintoja, ja elokuva-arvostelijat ovat kehuneet. Jos elokuvan olisi tehnyt joku tavallisempi henkilö, se olisi jäänyt ilman suurempaa huomiota.

Panahin kuskaa taksillaan asiakkaita Teheranissa. Yksi takapenkillä kävijä on opiskelija elokuvakoulusta. Hän kysyy Panahinilta, olisiko tällä jotain hyvää aihetta elokuvaksi. Panahin vastaa totuudenmukaisesti, että kaikki hyvät elokuvat on jo tehty. Tämä on Taxi Teheranin paras kohta.

Jafar Panahin ei elokuvassa ”esitä” taksiautoilijaa, vaan itseään, joka on näissä olosuhteissa ruvennut ajamaan taksia - tehdäkseen tämän elokuvan. Se on siis kuvattu Teheranissa, ja mielenkiintoisinta onkin seurata, millaista on liikenne Iranin isossa pääkaupungissa. Panahin kuitenkin ajelee vain sivukaduilla, johtuneeko siitä, ettei häntä siellä yhtä hyvin tunnistettu kuin kaupungin keskustassa.

Jo vajaan tunnin kohdalla tuntuu, että saisi jo loppua. Asiakkaiden kanssa keskustelut ovat komediallisia, mutta idea ei kestä kovin pitkään. Onneksi elokuvan kokonaiskesto ei ole kuin 80 minuuttia.

Panahinin tunnetuin elokuva taitaa olla Valkoinen ilmapallo (1995) tytöstä, joka lähtee ostamaan kultakalaa uudenvuodenjuhlaa varten. Cannesissa tämä palkittiin parhaana esikoisohjauksena. Taxi Teheranissakin yhdellä asiakkaalla on takapenkillä kultakaloja lasipöntössä.

kari.naskinen@gmail.com

Maailma on muuttunut

New York 11.9.2001, sen jälkeen Madrid, Lontoo, Pariisi, Beirut ja taas Pariisi. Paljon muitakin on ollut. Maailma on muuttunut. Nämä terroriteot ovat tietyllä tavalla jopa pahempia kuin atomipommien pudottaminen Hiroshimaan ja Nagasakiin 1945. Nuo 70 vuoden takaiset tapahtumat aiheutti sotajärjestelmä, mikä kuitenkin aina noudattaa omia julmia sääntöjään – nyt on tuhoamisella ja tappamisella luotu uudet periaatteet, sellaiset, joilla ei ole mitään sääntöjä. Ne voivat kohdistua milloin tahansa mihin tahansa.

Terrori-isku on fatwa, kuolemantuomio. Terrori-iskut ovat ”pyhää sotaa” länsimaista elämänmuotoa vastaan. Terrorismi on poistanut itseltään kaikki rajat. Sillä voidaan tehdä mitä vain. Tuhoamiselle ei ole esteitä. Seuraavien askelien päässä voivat olla sellaisetkin keinot, joiden tuhovaikutukset voivat olla samat kuin Hiroshimassa.

Jo 30 vuotta sitten Pentti Linkola sanoi, että ihmistä ei enää uhkaa perikato, vaaan ihminen on jo hukkumaisillaan. Filosofi Georg Henrik von Wright (1916 - 2003) oli samoihin aikoihin samaa mieltä: oma länsimainen sivistyksemme on vaarassa. Sille voi tapahtua sama. mikä kaikille aikaisemmillekin sivilisaatioille, kulttuureille. Eikä näiden sivilisaatioiden ikä ole lopultakaan kovin pitkä ollut, keskimäärin noin 1500 vuotta.

”Länsimaiden perikadosta” kirjoittanut saksalainen kulttuuri- ja historianfilosofi Oswald Spengler (1880 - 1936) käytti sivilisaatioiden kasvamisesta ja kuolemisesta vertausta: kulttuuri on kuin kasvi, se itää, kukkii, kantaa hedelmää ja lakastuu. Oma länsimainen kulttuurimme saattaa nyt olla lakastumassa, ja sitä seuraa kuoleminen. Historiallisesti tämä on suorastaan loogista, kun ajatellaan faktaa sivilisaatioiden lyhyestä kestosta tätä ennen.

Kaikki isot kulttuurit ovat tuhoutuneet. Historiallisen ajan alussa olivat egyptiläinen ja babylonialainen kulttuuri, niiden jälkeen tulivat antiikin kulttuuri sekä vanhat Intian, Kiinan ja Arabian kulttuurit. Näistä Egyptin kulttuuri eli runsaat 2000 vuotta, muut vähemmän.

”Länsimainen kulttuurimme on nyt saavuttanut saman iän kuin arabialainen kuollessaan”, kirjoitti von Wright kirjassaan Ajatus ja julistus (WSOY, 1961). Onko seuraavaksi vuorossa ja johtavaan asemaan tulossa islamilainen kulttuuri, minkä voidaan katsoa syntyneen vanhan arabialaisen kulttuurin seuraajaksi? Brittiläinen historianfilosofi Arnold Toynbee (1889 - 1975) laski nykyisen islamilaisen kulttuurin syntyneen noin 1300-luvulla.

Se on joka tapauksessa totta, että muhamettilaista maailmaa edustava islamilainen kulttuuri elää tällä hetkellä voimakkaan itsetunnon kasvun aikaa, ja ainakin sen fundamentalistinen ääriaines on ristiretkellä. Tämä synnyttää tietenkin ristiriitoja, mutta tämä ei saa johtaa koko islamilaisen maailman ja elämäntavan tuomitsemiseen.

Pelottava piirre Suomessakin on nyt se, että yksittäiset ihmiset eivät ”enää katsele tällaista”. Tämä on jo johtanut siihen, että pakolaiskysymykseen on alettu mm. sisuihmisten taholta suhtautua kummalla tavalla: pakolaisia kohtaan tunnetaan terrorismin takia entistä enemmän vihaa, vaikka nämä pakolaiset ovat nimenomaan lähteneet pakoon sitä terroria, mikä viimeksi konkretisoitui Pariisissa.

Entä miten laajemmalla tasolla? Pitääkö lännen kostaa paha pahalla? Olisiko silloin edessä maailmanlaajuinen uskontojenvälinen, peräti sivilisaatioidenvälinen sota? Toisaalta joutuu kysymään, onko pasifismistakaan mihinkään tällaisessa tilanteessa.

Kuten von Wright on kirjoittanut, tuho on seurauksena, jos ”valtiokoneisto vähitellen joutuu seikkailijoiden, kunnottomien kiipeilijöiden tai vieraitten valloittajien haltuun”. Länsimaiselle kulttuurille ei vielä ole näin käynyt. Siinä on kuitenkin tapahtunut muutos, että kynnys tappamiselle on madaltunut. Väkivaltainen käyttäytyminen yleisesti ottaen on lisääntynyt, ja se on uhka länsimaiselle demokratialle ja elämänmuodolle.

kari.naskinen@gmail.com