Jalkarannantien Shell 1950 – 2013

Kun WTC-tornien sortuminen 9.11.2001 ensimmäisen kerran näytettiin televisiossa, olin munkkikahvilla Jalkarannantien Shellillä ja katsoin lähetystä. Nyt sortuu Shellin asema. Tilalle rakennetaan Ranta-Kartanon alueen ensimmäinen uusi kerrostalo.

On yllättävää, että Shellin asema ei saanut jäädä paikalleen. Se edustaa arkkitehtuuriltaan sitä funktionalistista tyyliä, johon kuuluvia rakennuksia on pyritty säilyttämään. Jalkarannantien Shelliä ei kuitenkaan mainita edes kaupunginmuseon tutkijan, fil. tri Riitta Niskasen kahdessa laajassa kirjassa, joissa käydään läpi Lahden historiallisesti arvokkaita kohteita.

Shell avasi huoltamonsa kesällä 1950. Polttoainemittareita oli kuusi ja huoltohalleja neljä. Lisäksi rakennuksessa toimi Shellin piirikonttori vuoteen 1992 asti.

Huoltamon henkilöhistoriakin on mielenkiintoinen, sillä sotien jälkeen sen esimiehenä toimi Erkki Tähtinen, joka sotavuosina oli toiminut suomalaisista vapaaehtoisista muodostetussa natsi-Saksan SS-pataljoonassa, sen 3. komppaniassa. Muita Jalkarannantien Shellin pomoja ovat olleet ainakin Heikki Teppinen ja Kyösti Keskinen, joka toimi Shellin tiloissa itsenäisenä yrittäjänä.

Nyt kun Jalkarannantien Shell siirtyy muistojen joukkoon, niin lyhyt katsaus sitä vanhempaan bensa-asemahistoriaan, lähteenä Reino Walleniuksen tekemä Lahden seudun autoalan historia 1906-2000:

Vuonna 1923 aloitti Lahden Maanviljelyskauppa Oy bensiini-, petroli- ja öljynmyynnin Vesijärvenkadulla (tarkempi paikka vielä hakusessa).

Syksyllä 1924 avattiin Ab Bentsiin Oy:n poltto- ja voiteluaineliikkeet Rautatientorilla ja Aleksanterinkadun itäpäässä. Yhtiön perustaja oli tunnettu lahtelainen autoalan mies Paavo Siltanen. Myynnissä oli Rekord-bensiiniä ja Nobel Standardin tuotteita.

Vuonna 1928 Lahden seudun autoilijain yhdistys aloitti polttoainemyynnin Aleksanterinkatu 28:ssa Suomelan tontilla, ja 1935 myynti jatkui Aleksanterinkatu 6:ssa. Bensiinin toimitti Pohjoismainen Rohdoskauppa Oy. Vuonna 1935 avattiin huoltoasema myös Vesijärvenkatu 1:ssä, vuonna 1955 se muuttui Gulfista Unioniksi.

Vuonna 1930 avasi Hjalmar Lahti bensiiniaseman Rautatienkatu 16:ssa. Myynnissä oli myös Mohawk-renkaita.

Vuonna 1930 Suomen Mineraaliöljy Oy avasi Shell-huoltamon kauppatorille, oikeammin alatorin kohdalle. Esimiehenä oli Yrjö Johansson ja kakkosmiehenä Uuno Wallenius. Tiloissa toimi myös Linja-autoliiton paikallisosaston ylläpitämä linja-autoasema, joka siirtyi Matkahuollolle 1933. Nykyinen linja-autoasema valmistui 1939, jolloin alatorille jäi kuitenkin vielä paikallisliikenne. Rakennus purettiin 1950.

Vuosina 1930-35 toimi Rauhankatu 15:ssä Autoilijayhdistyksen ”Bensiinikioski”.

Vuonna 1931 valmistui Nobel Standardin huoltoasema Vesijärvenkatu 7:ään. Esimies oli Eino Lusila. Myöhemmin nimi muuttui ensin Standard Oiliksi ja sitten Essoksi, jota piti yrittäjä Harry Salo, kunnes kaupunki osti sen ja vuokrasi 1978 Sairaankuljetus Ahonen Oy:lle. Nykyisin rakennuksen omistaa Riku Motor Oy, mutta sen siirrettyä toimintansa muualle on tiloissa nyt kahvila-myymälä Snackpoint.

Vuosina 1934-63 toimi Aleksanterinkatu 24:ssä Trustivapaa Bensiini Oy (TB). Huoltamo purettiin, kun Suomen Työväen Säästöpankki osti tontin.

Vuonna 1935 avattiin Bensiini-Kuluttajain Oy:n asema Santamäen ylikäytävän luona. Ylikäytävän kohdalle rakennettiin myöhemmin Helsingintien silta Starckjohannin kohdalle.

Ensimmäisenä otti seteliautomaatin käyttöön Gulf-huoltamo Vesijärvenkadun ja Lahdenkadun risteyksessä 1966.

Yksi nykypäivän erikoisuus on Möysän Esso, joka 1961 aloitti toimintansa Viipurin valtatie 2:ssa. Enää ei bensaa saa, mutta kevätkaudella 2014 saa ravintolaksi muuttuneella bensa-asemalla nähdä esiintyjinä mm. Tuula Amberlan, Dave Lindholmin, Laura Voutilaisen, Veeti Kallion ja Turos Hevi Geen, joka voisi esiintymistään varten tehdä huoltoasemalaulunkin.

kari.naskinen@gmail.com

Vuoden 2013 parhaat elokuvat

Mediaa ja populaarikulttuuria tutkiva yhteiskuntatieteiden tohtori Markku Koski on sitä mieltä, että kaikenmaailman listat taide- tai viihde-esitysten paremmuusjärjestyksistä ovat turhia. Koski lainaa Jean-Paul Sartrea, joka 1960-luvulla kirjoitti ”sarjoittumisesta” – tarkoittaa, että ihminen tuppaa nyky-yhteiskunnassa menettämään ainutkertaisen minuutensa ja muuttumaan osaksi jotain isoa ja hahmotonta sarjaa. Koski itse sijoittaa esimerkiksi eri taiteenalojen paremmuuslistat lähinnä laskentatoimen piiriin. (ESS 22.12.2013).

Tästä huolimatta teen nytkin listan vuoden parhaista elokuvista – en malta lopettaa tätä laskentatointani, kun olen sen 1961 aloittanut. Kymmenen kärki 2013:

Terrence Malick: To the Wonder
Paul Thomas Anderson: Mestari
Derek Gianfrance: The Place Beyond the Pines
Cristian Mungiu: Yli vuorten
Kenneth Lonergan: Margaret (dvd)
Robert Redford: The Company You Keep – Ikuiset liittolaiset
Michael Haneke: Rakkaus
Noah Baumbach: Frances Ha
Matti Ijäs: Kaikella rakkaudella
Ron Howard: Rush

Elokuvaprofessori Henry Bacon luennoi 7.2.2014 elokuvateatteri Orionissa (Helsinki) otsikolla ”usko ja epäusko elokuvassa”, ja luennon jälkeen katsotaan To the Wonder (kuva). Siinä uskontoa ja uskomista sivutaan, mutta kuitenkin niin, että tärkeimpänä ei pidetä jotakin jumaluskontoa sinänsä, vaan luontoa, jota ihminen on koko ajan tuhoamassa. Malickin kuvaama luonto on tietenkin ”jumalan luoma”, mutta elokuvassa Malick ei tätä asiaa korosta, minkä ansiosta elokuvan voi katsoa tavallinen uskonnotonkin ihminen. Päinvastainen tapaus on Malickin edellinen elokuva The Tree of Life (2011), joka kaikessa hölmöydessään on samaa tasoa alakoululaisille syötettävän jumalahöpinän kanssa.

Uskonto ja Raamattu ovat läpi elokuvan historian olleet näkyvästi esillä. Minäkin hyvin muistan, että ensimmäisten näkemieni elokuvien joukossa jännimpiä olivat Henry Kosterin ohjaama Näin hänen kuolevan (1953) ja Cecil B. DeMillen Kymmenen käskyä (1956). Kosterin elokuvassa Richard Burton on roomalainen tribuuni, jonka Pontius Pilatus (Richard Boone) määrää valvomaan Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Kymmenestä käskystä ovat parhaiten jääneet mieleen Charlton Hestonin Mooses ja Yul Brynnerin Faarao Ramses II.

Nämä ovat kuitenkin pienelle katsojalle olleet puhtaasti jännäreitä. Vastaavanlaisia, mielenkiintoisia tarinoita on tehty monista Raamatun kertomuksista, tuhlaajapojasta Salomen tanssiin. Simson ja Delilakin oli kova juttu.

Oma lukunsa uskonnollisten elokuvien tekijänä oli Pier Paolo Pasolini, joka kirkkokriitikkona tulikin joko mafian tai oikeiston murhaamaksi 1975. Pasolini oli kommunisti, joka sanoi, että marxismi ei suinkaan sulje pyhyyden käsitettä ulkopuolelle, se vain hylkää kirkolliset instituutiot. Samaa oli sanonut Italian kommunistisen puolueen perustajiin kuulunut Antonio Gramski.

Näin tämä vuosi. Jokaisesta näistä elokuvista olen vuoden mittaan kirjoittanut tässä blogissani, joten ei nyt enempää.

Markku Kosken suosikki tänä vuonna on ollut Mestari, mutta tämän enempää hän ei laskentatointa nyt harrasta.

kari.naskinen@gmail.com

Kaksi suurta: joulu ja kuolema

Joulu on uskonnollinen juhla. Sitä se on, vaikka ei mihinkään uskonnollisiin asioihin uskoisikaan. Ilman Jeesuksen oletettua syntymäpäivää ei saataisi näitä mukavia vapaapäiviä. Mahtaisiko joulupukkia lahjoineenkaan olla ilman tätä uskonnollista perinnettä?

Joulu on niin iso asia, että se ei liiku edes työmarkkinajärjestöjen sopimuksilla. Joulupukki tulee aina 24.12. Muut yhtä vahvat päivät ovat vappu ja itsenäisyyspäivä, joiden osalta tosin pitäisi järjestää niin, että sunnuntaihin osuessaan ne pitäisi siirtää maanantaiksi.

Ennen joulua minäkin toivotan kaikille tutuille hyvää joulua, ja kaikki tutut minulle. Juhannustoivotukset eivät ole yhtä yksiselitteisiä, niihin liittyy monesti kysymys siitä, lähteekö joku mökille, onko käyty viinakaupassa jne. Juhannuksen jälkeen sitten naureskellaan, että hyvin meni, ei hukuttu.

Joulu on toisenlainen. Filosofi Tuomas Nevanlinna on sanonut, että joulu on ainoa hetki, joka vielä panee ihmiset tilintekoon, ainakin jonkin verran pohtimaan suhdetta perheeseen, sukuun ja menneeseen. Hautuumaillekin käydään viemässä kynttilöitä.

Nevanlinna vetää mukaan jopa ”viimeisen tuomion”: ”Vain jouluisin joutuu kasvokkain päätösten kanssa, jotka koskettavat perinnäisen viimeisen tuomion kaikkia ulottuvuuksia. Missä ja kenen kanssa vietän joulua? Ketä todella rakastan, kenen kanssa todella haluan viettää aikaa? Kenen kanssa haluan jakaa tärkeät asiat ja mitä ne oikeastaan ovat? Miten tulen toimeen sen kanssa, mistä olen peräisin; sen kanssa, mikä on tehnyt minusta sen mikä olen? Mikä on suhteeni omaan kohtalooni ja mitä haluan tehdä sille? Olenko ollut kiltti?” (Kustannusosakeyhtiö Teos, nettijulkaisu 19.12.2003)

Viimeinen tuomio on vanhakristillinen vertauskuva. Jeesuksen opetuksenkaan mukaan kukaan ei tiedä, milloin tuomiopäivä koittaa, ei tiennyt edes Jeesus itse. Kummeli-yhtye kuitenkin tietää tuomiopäivän tulevan 24.4. ja jotain sen tapahtumistakin, mutta vuosilukua sekään ei tiedä:

Luurangot nousee haudoistaan.
Keinonen vapautuu raudoistaan.
On tuomiopäivä.
On tuomiopäivä.
On Keinosen nimipäivä.

Pääkallot halkeaa keskeltä.
Spitaaliset vaeltaa kaduilla.
Vaeltaa kun ei irtoa.
On tuomiopäivä.
On Pertin nimipäivä.

Joulua ja Jeesustakin suurempi asia on Kuolema. Katekismuksessa on ensimmäinen käsky, missä vaaditaan, että sinulla ei saa olla muita jumalia kuin Jumala. Kuolema on kuitenkin katekismuksen jumalaa suurempi. Se tulee jokaiselle riippumatta siitä, onko jumalinen ihminen vai ei.

Jumalan ja Kuoleman lisäksi on tietenkin muitakin, kevyempiä uskomisenkohteita. Esimerkiksi valtiovarainministeri Jutta Urpilainen uskoo enkeleihin (IS 21.12.2013) ja Helsingin metropoliitta Ambrosius myös horoskooppiin. (HS 21.12.2013)

Jumalattoman hyvää joulua kaikille, ja toivotaan, ettei Kuolema tule ainakaan ennen Joulupukkia.

kari.naskinen@gmail.com

Suurimpien kaupunkien yhteenlaskettu vuosikate ei riitä edes poistojen kattamiseen

Kunnat ovat tukalassa tilanteessa. Vaatimuksia ja kritiikkiä tulee joka taholta. Kuntien tulopohjaa on leikattu ja valtionosuusjärjestelmä on muutoksessa. Kunnilla ei kuitenkaan ole tietoa edes siitä, miten toiminnot tullaan organisoimaan seuraavina vuosina.

Helsingin kaupungin tietokeskus on julkaissut dosentti HEIKKI HELININ tutkimuksen suurten kaupunkien talousarvioista 2014. Helin kirjoittaa, että kuntia kritisoidaan, kun ne velkaantuvat ja korottavat veroprosenttejaan. Velkaantumisen taustalla ovat yleisen taloustilanteen heikkenemisen lisäksi kuitenkin myös valtion toimenpiteet. Valtio leikkasi kuntien veropohjaa 2000-luvun vaihteessa 0,8 miljardilla eurolla. Tämän vuoksi kunnilta on jäänyt 2000-luvulla saamatta verotuloja saman verran kuin mitä kuntien lainamäärä on kasvanut. Vuonna 2000 kuntien velka oli yhteensä 3,8 miljardia ja 2012 se oli 12,2 miljardia euroa.

Nykyinen hallitus vähentää kuntien valtionosuuksia kaikkiaan 1,1 miljardilla eurolla vuoteen 2015 mennessä. Lisäksi kuntien menoja ovat kasvattaneet uudet tehtävät. Kunnat ovatkin joutuneet korottamaan tuloveroprosenttejaan. Vuosien 1997 - 2014 korotusten tuotto on ollut 2,2 miljardia euroa. Valtion puolella on vasta viime aikoina huomattu, että kunnille on sälytetty velvollisuuksia, muttei rahoitusta uusien velvoitteiden hoitamiseen.

Yhdentoista suurimman kaupungin yhteenlaskettu vuosikate ei riitä edes poistojen kattamiseen vuoden 2014 talousarvioissa. Suurimpien kaupunkien vuosikate on 772 miljoonaa euroa ja poistot 1041 miljoonaa euroa. Investoinnit ovat 1878 miljoonaa euroa ja investointien omahankintamenot 1777 miljoonaa euroa. Kaupungit joutuvat siis ottamaan lisää velkaa taloutensa tasapainottamiseen. Kaupunkien tulokset ovat Helsinkiä ja Tamperetta lukuun ottamatta miinusmerkkisiä.

Kuusi tarkastelussa mukana olevaa kaupunkia (Kuopio, Lahti, Oulu, Tampere, Turku ja Espoo) korotti veroprosenttiaan vuodelle 2014. Korkeimmat veroprosentit ovat Kuopiossa, 20,50, ja Lahdessa, 20,25. Kouvolan, Oulun ja Jyväskylän veroprosentit ovat 20,00. Alimmat veroprosentit ovat Espoon 18,00 ja Helsingin 18,50.

Suuri osa verotulojen 712 miljoonan kasvusta tulee tuloveron kasvusta. Yhdentoista kaupungin tuloveron kasvu vuodesta 2012 vuoteen 2014 on noin 612 miljoonaa euroa. Yhteisövero kasvaa 38 miljoonaa euroa ja kiinteistövero 87 miljoonaa euroa.

Yhteenlaskettu velka kasvaa vuoden 2012 tilinpäätöksen 4,9 miljardista eurosta noin 6,3 miljardiin euroon (vuoden 2014 lopussa).

Lähes kaikissa kaupungeissa on käynnistetty ohjelmia menojen kasvun jarruttamiseksi ja menojen leikkaamiseksi. Monissa kunnissa joudutaan lomauttamaan ja jopa irtisanomaan henkilöstä. Suurimmat vähennykset on uutisoitu Kouvolasta ja Jyväskylästä.

Vuonna 2014 kuntatyönantajat leikkaavat henkilöstömenoistaan aiempaa enemmän. Henkilöstömenoissa varaudutaan 2,8 prosentin eli yli 600 miljoonan euron säästöihin. Yt-neuvotteluja säästötoimenpiteistä käydään selvityksen mukaan 88 kunnassa/kuntayhtymässä. Vuonna 2014 lomauttavien määrän arvioidaan yli nelinkertaistuvan. Vuonna 2014 yli 40 kuntaa/kuntayhtymää arvioi joutuvansa lomauttamaan yhteensä 31 400 henkilöä keskimäärin 11 kalenteripäiväksi. Taloudellisin perustein irtisanotuksi joutuu 15 kunnassa yhteensä noin 300 henkilöä. Toteutuessaan irtisanomiset koskisivat 36:ta kuntatyönantajaa ja näissä yhteensä noin tuhatta ihmistä.

YLIMÄÄRÄISIÄ TULOUTUKSIA

Suuret kaupungit ovat voineet paikata talouttaan myös tulouttamalla omilta liikelaitoksiltaan. Helsinki on tehnyt taloutensa tasapainottamiseksi ylimääräisiä tuloutuksia Helsingin Energialta 1,5 miljardia euroa vuosina 2003-12. Lahden kaupunki on saanut osinkoa energiayhtiöltään 1-2 veroprosentin tuoton verran. Samanlaisia järjestelyjä on tehty muissakin kaupungeissa, missä ne ovat olleet mahdollisia.

Liikelaitoksilta tulouttaminen on kuitenkin korottanut asumisen kustannuksia, koska laitokset joutuvat korottamaan maksujaan.

Pitemmällä aikavälillä suurten kaupunkien liikelaitoksiin perustuva rahoitus on kuitenkin kestämätön. Energialaitosten kustannuksia ovat lisäämässä tietyllä aikavälillä päästökaupasta aiheutuvat kustannukset ja vaatimukset uusiutuvien polttoaineiden käytöstä.

”Kaupunkien talouden kannalta on kuitenkin myönteistä, että liikelaitosten tuloutuksia on voitu käyttää kaupunkien keskeisten palvelujen rahoittamiseen. Toinen vaihtoehto olisi, että niiden tuotto valuisi ulkomaisille sijoittajille”, sanoo Helin.

VAIKEASELKOISTA MAALLIKOILLE

Kaupunkien budjettitiedot ovat www-sivuilla, mutta ulkopuolisen ei ole helppo niitä löytää. Helin toteaa, että talousarvioasiakirjat ovat paisuneet vuosi vuodelta, ja hän toivookin, että pikaisen lukijan etsimisen helpottamiseksi talousarviokirjassa voisi olla koottuna yhdelle sivulle talouden keskeisimmät tunnusluvut kuten Vantaan talousarvion täydentävissä tiedoissa. Tulos- ja rahoituslaskelmien yhteydessä voisi myös talousarvioissa olla tunnusluvut kuten useilla kaupungeilla on tilinpäätöslaskelmissa.

kari.naskinen@gmail.com

Asumisen maksut suurimmat Jyväskylässä, pienimmät Oulussa

Helsingin kaupungin tietokeskuksessa seurataan säännöllisesti suurten kaupunkien talouden ja palvelujen kehitystä. Dosentti HEIKKI HELININ uusin selvitys koskee kaupunkien palvelukustannuksia, tarkasteluvuosi on 2012. Sen mukaan esimerkiksi Helsingin sosiaali- ja terveysmenojen kasvu on ollut 2000-luvulla maltillista aivan viime vuosia lukuun ottamatta - Helsingin sosiaali- ja terveysmenot ovat olleet suurimmat suurten kaupunkien keskiarvoon verrattuna, mutta nyt ero on kaventunut. Helsingin menokasvu on ollut sosiaali- ja terveystoimessa hitaampaa kuin muiden.

Tampereen sosiaali- ja terveysmenojen kasvu on sen sijaan ollut muita nopeampaa. Vielä 2000-luvun vaihteessa sen menot olivat suurten kaupunkien pienimpiä, mutta vuonna 2012 ne olivat toiseksi suurimmat.

Asumisen maksut ovat suurimmat Jyväskylässä ja pienimmät Oulussa. Asumiseen liittyvät maksut kasvoivat vuosina 2001-13 eniten Tampereella, Lahdessa ja Jyväskylässä, pienintä kasvu oli Oulussa ja Helsingissä.

Tämän jutun kuva on Oulusta, jossa 1971 perustettiin Pohjois-Suomen opiskelija-asuntosäätiö hoitamaan opiskelija-asumista. Perustajina olivat Oulun yliopiston ylioppilaskunta, Domus Botnica -säätiö ja Pohjois-Suomen oppilasasuntolat Oy. Nykyisin säätiö omistaa noin 5300 opiskelija-asuntopaikkaa, joita se vuokraa edullisesti opiskelijoille.

Helsingissä verotulot ja valtionosuudet eivät ole vuosina 2002-10 riittäneet peruspalvelujen kustannusten kattamiseen. Samanlainen tilanne on ollut monissa muissakin kaupungeissa muutamina vuosina. Suurten kaupunkien taloutta ovat tukeneet liikelaitokset. Liikelaitoksilta ja energiayhtiöiltä saatu tuloutus on nähty paremmaksi vaihtoehdoksi kuin veronkorotus. Kun talous kiristyy, kunnat pyrkivät karsimaan menojaan tai ainakin jarruttamaan menojen kasvua.

Peruskoulun ja lukion oppilaskohtaisia kustannuksia voidaan tarkastella Tilastokeskuksen talous- ja toimintatilaston sekä Opetushallituksen tilastojen luvuilla. Suurimmat oppilaskohtaiset kustannukset ovat Helsingissä ja Espoossa, pienimmät Porissa ja Vantaalla.

Lukioiden vertailua vaikeuttaa aikuis- ja iltaopiskelijoiden määrä. Heistä aiheutuu vähemmän kustannuksia kuin tavallisista lukiolaisista. Suurimmat omien lukioiden nettokustannukset oppilasta kohti ovat Helsingissä ja Kouvolassa, pienimmät Oulussa ja Vantaalla. (Jyväskylän kaupunki siirsi lukionsa vuonna 2010 paikallisen koulutuskuntayhtymän vastuulle.)

Kuntien kulttuuritoiminnan kustannusvertailu on karkeaa hahmottelua, koska kulttuuripalvelujen järjestämisen mallit ja lähtökohdat palvelujen tuottamiseen ovat kaupungeissa hyvin erilaiset. Nämä erot heijastuvat myös kulttuuritoiminnasta aiheutuviin kustannuksiin ja niiden perusteella laadittuihin tilastoihin.

Kunnan oman kulttuuritoiminnan ja sen itse tuottamien kulttuuripalvelujen kustannusten osuus oli kaikissa kaupungeissa vuonna 2010 yli puolet tilinpäätöksissä näkyvistä kulttuuritoiminnan nettokäyttökustannuksista. Asukaslukuun suhteutettuna kulttuurin nettokäyttökustannukset vaihtelivat vuonna 2010 Vantaan 103 eurosta Vaasan 243 euroon. Keskiarvo oli 171 euroa. Kaksikielisen Vaasan lisäksi suurimmat kustannukset olivat Lahdessa, Tampereella, Turussa, Oulussa ja Espoossa.

Heikki Helin toteaa kuitenkin, että näiden tietojen perusteella ei voi tehdä suoria johtopäätöksiä kulttuuripalvelujen laadusta tai kalleudesta. Eroja asukaslukuun suhteutetuissa kustannuksissa selittävät esimerkiksi alueen yleinen kulttuuritarjonta, paikkakunnan historiallinen kehitys, väestön kielijakauma tai muu sosiaalinen rakenne sekä erilaiset palvelutuotantomallit.

Kulttuurimenoista melkoinen osa muodostuu suurista kulttuurilaitoksista (teatteri, orkesteri). Niiden kustannukset asukasta kohti ovat sitä pienemmät, mitä suurempi kaupungin asukasluku on. Niinpä Helsingin kaupunginorkesterin ja Tapiola Sinfoniettan kustannukset ovat pienimmät ja Lahden kaupunginorkesterin suurimmat suhteellisesti laskien.

Kuntaliitokset ovatkin laskeneet eräiden kaupunkien kustannuksia, koska asukasluku on kasvanut enemmän kuin kulttuuritoiminnan volyymi. Kulttuuri poikkeaa muista kuntien toiminnoista siinä, että mitä suuremmat menot ovat, sitä paremmalta se tuntuu ainakin lehtiuutisista päätellen. Vastaavasti muiden toimintojen (esimerkiksi terveydenhuolto, lasten päivähoito, perusopetus) hyvä tai tavoiteltava on mahdollisimman pienet kustannukset.

Kirjastotoimen nettokustannukset asukaslukuun suhteutettuina ovat suurimmat Espoossa ja Kouvolassa, pienimmät Porissa ja Vantaalla.

Kaupunkien sivukirjastojen olemassaolo on ollut uhattuna talouden kiristyessä. Esimerkiksi Lahdessa kaupunginvaltuusto on linjannut uudentyyppistä, nykyistä kevyempää kirjastokonseptia. Kirjastotilat pienenisivät ja kokoelmatarjonta pienenisi. Kirjastopalvelut sijoittuisivat monitoimitaloihin. Samansuuntaisia suunnitelmia on Jyväskylässä.

kari.naskinen@gmail.com

Vi är bäst!

Ruotsalaisia elokuvia on mukava katsoa. Ruotsi on melkein kuin Suomi, mutta kuitenkin erilainen. Aamukahvin kanssa syödään Marie-keksejä, ja kun lapset tulevat koulusta kotiin, lämmitetään kalapuikkoja, jos äiti ei ole kotona. Koulujen voimistelusalit ovat Ruotsissa ja Suomessa samanlaisia, erilaisia kuin amerikkalaisissa nuorisoelokuvissa, joissa kaikki on kovin hienoa, liiaksi.

Lukas Moodyssonin elokuva Me ollaan parhaita! (K 7) on kiva. Eletään vuotta 1982, ollaan Tukholmassa, jossa kolme 13-vuotiasta tyttöä ryhtyvät perustamaan punk-bändiä. Soittimia ei vielä ole, mutta nyt on oikea hetki, se, jota Moodysson luonnehtii siksi hetkeksi, jolloin teini tajuaa, että hän saa sanoa, että hänellä on oma ääni. (HS 14.11.2013)

Bobo, Klara ja Hedvig ovat toisenlaisia nuoria kuin nuoret Moodyssonin edellisissä, ankeissa elokuvissa. Nyt kuvataan nuoria, joilla asiat ovat hyvin. Paitsi että sisällä on polte. Tärkeintä heille on oman äänen saaminen esille. Tässä elokuvassa se ei kuitenkaan vie hankalille syrjäpoluille. Kerran kyllä maistellaan punaviiniä, mutta varsinaisesti kuitenkaan ryypätä eikä rellestetä, ei puhettakaan huumeista, eikä myöskään hoeta vittua. Tytöt eivät myöskään näytä räjähtäneiltä punkkareilta. Väkivaltaakaan ei ole. Siis harvinaisen mukava elokuva. Aina on myös miellyttävää kuulla puhuttavan ruotsia, toista kotimaista kieltämme.

Lisäksi mielenkiintoinen piirre on se, että Bobo, Klara ja Hedvig ovat kaikkein tavallisimpia ruotsalaisia nuoria. Mukaan ei ole muodinmukaisesti ängetty kiintiöhomoa eikä kiintiömaahanmuuttajaa.

Elokuva perustuu ohjaajan vaimon Coco Moodyssonin sarjakuvaan, ja Lukas Moodyssonin kertoman mukaan elokuvassa on yhtymäkohtia myös hänen omaan lapsuuteensa 1980-luvulla. Se oli onnellisen tavallista aikaa. Elokuvassa ei puhuta ajan tapahtumista, mutta sitä aikaa elettiin, jolloin Olof Palme oli taas saanut vaaleissa sosiaalidemokraateille suurvoiton, Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander (1982) oli tullut ensi-iltaan ja Ingemar Stenmark oli maailmanmestari. Joitakin hämminkejäkin tietenkin oli, MM-jääkiekossa Ruotsi ei selviytynyt mitaleille ja Ruotsin rannikolla oltiin havaitsevinaan vieras sukellusvene, joka vuosia myöhemmin kuitenkin todentui uutisankaksi, ei silti Kalle Ankaksi.

Hyväntuulisessa elokuvassa ei säröjä ole. Vanhemmatkin ovat sympaattisia, vaikka välillä vähän kinataan pyykkien ripustamisesta ja vaikka jotkut eroavatkin. Pientä eripuraa sentään syntyy hetkeksi, kun Bobo ja Klara ovat rakastuvinaan samaan poikaan.

Elokuva loppuu bändin ensimmäiseen esiintymiseen. Mennään nuorisokeskuksen linja-autolla Västeråsiin, jossa koulun jumppasaliin tulee viitisenkymmentä kuulijaa. Kun tyttöbändi nousee lavalle, alkaa yleisö buuata ja huudella pilkallisesti. Klaraa ottaa päähän ja hän menettää malttinsa, ei esitäkään tyttöjen itse tekemiä tekstejä, vaan huutaa hirvittävän punk-säestyksen seasta, että Västerås on paska, Västerås on paska, ihan paska. Nyt tuli oma ääni kuulluksi ja kotimatka on yhtä onnistumisen huumaa – Vi är bäst, vi är bäst!

Ruotsalaisia elokuvia soisi näkevänsä enemmänkin, mutta erikoista on politiikka niiden suhteen. Esimerkiksi syksyn suurmenestys Ruotsissa oli jazz- ja viihdelaulaja Monica Zetterlundin elämästä kertova musiikkielokuva Monica Z, mutta Suomessa sitä ei yleiseen teatterilevitykseen tule. Pietarsaaressa, Tammisaaressa ja Vaasassa se on sentään nähty, Hanasaaren kulttuurikeskuksessa se esitetään 13.1.2014 ja dvd:nä se onneksi ilmestyy 31.1.2014. Nimiroolissa esiintyy loistava Edda Magnason.

kari.naskinen@gmail.com

Onnellisuus ei ole mahdollista

Yle Teemalla on meneillään hieno William Shakespearen kuningasnäytelmäsarja. Shakespeare kirjoitti, että ”onni on parfyymi, ei sitä voi roiskia toisten päälle saamatta muutamaa pisaraa itseensäkin”.

Kaupungeissa käytetään enemmän parfyymeja kuin maaseudulla, mutta niin paljon roiskuu, että ihmiset ovat maaseudulla onnellisempia kuin kaupungeissa. Tähän päädyttiin tutkimuksessa, mikä tehtiin Oulun seudulla, Turussa ja Kainuussa. Tutkijat vertailivat onnellisuutta kaupunkien keskustoissa, lähiöissä, kuntakeskuksissa ja varsinaisella maaseudulla.

Tärkeimpiä tekijöitä onnellisuudelle ovat hyvä terveys ja parisuhde. Niiden toteutuessa ei asuinalueella ole juuri väliä. Sen sijaan maalla mainittiin onnellisuuden syiksi myös hyvät naapurit. Naapureilla oli merkitystä kaupungeissakin, mutta ei yhtä suurta. Maaseudulla on myös leppoisampi elämänrytmi. (Yhteiskuntapolitiikka-lehti 6/2013)

Helsingin yliopistossa tekemässään pro gradu -työssä Antti Paakkari tarkasteli onnellisuuden problematiikkaa erityisesti tämän päivän pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Voidaanko hyvinvointivaltiota ajatella järjestelmänä, joka lupaa kansalaisilleen onnen ja jos, niin onko tällainen lupaus lunastettavissa?

Yhteiskunnan olosuhteilla on tietenkin iso merkitys, mutta Paakkarikin näki kehityksen johtaneen siihen, että yksilö asettuu yhä enemmän oman elämänsä ratkaisijaksi.

Toimittaja Tuomas Enbuske kirjoitti tänään Twitterissä, että hänen onnellisin hetkensä oli, kun pääsi muuttamaan Oulusta Helsinkiin 1997.

Yksittäisiä onnenhetkiä tietenkin on. Paljonkin. Nousuhumala, viisi oikein lotossa, Janne Korpi tai joku muu suomalainen voittaa Shotsissa kultaa jne.

Sigmund Freud (kuvassa) kirjoitti jo 1920-luvulla ihmisen oppineen hallitsemaan luonnonvoimia niin, että niiden avulla pystyttäisiin hävittämään koko sukukunta maan päältä. Tästä tietoisuudesta johtuu, että ihmiset tuntevat itsensä onnettomiksi. Kirjassaan Ahdistava kulttuurimme (Gummerus, 1982) Freud sanoo, että ihmisten perimmäisenä päämääränä elämässä on onnelliseksi tuleminen ja jääminen, mutta se ei tule koskaan onnistumaan.

Yksi merkittävä karikko onnen tiellä on yksilön vapauden rajoittuminen, mikä on suora seuraus ahdistavasta kulttuurista:

”Yksilön vapaus ei ole kulttuuriperintöä. Tämä vapaus oli suurimmillaan ennen kuin kulttuuria oli edes syntynyt. Kulttuurin kehittyessä yksilöiden on ollut tingittävä vapaudestaan, ja oikeudenmukaisuus vaatii, että kaikki alistuvat samoihin rajoituksiin.”

Toisaalta Freud myönsi, että kulttuurin kehittyminen on tuonut muassaan suunnattomasti kaikkea hyvääkin – sukukunnan hävittämistaidon vastapainoksi. Hän mainitsi mm. lääketieteen hienot saavutukset ja sen mieluisuuden tunteen, minkä antaa mahdollisuus keskustella puhelimella satojen kilometrien päässä olevan lapsensa kanssa.

Freud siteerasi myös runoilija Heinrich Heinea: ”Jos hyvä Jumala tahtoo tehdä minut oikein onnelliseksi, hän ilokseni hirttää noihin puihin kuusi tai seitsemän vihamiestäni… Niin, meidän pitää antaa vihamiehillemme anteeksi, mutta vasta sitten, kun heillä on silmukka kaulassa.”

Tähän Freud sanoi lisäksi, että "runoilijan on lupa ainakin leikin varjolla ilmaista psykologisia totuuksia". Totta toinen puoli.

Tänään sunnuntai-iltana on joka tapauksessa taas parin tunnin onnenhetki, kun Yle Teemalta tulee Shakespearen Henrik V. Eikä sitä tarvitse katsoa Oulussa.

kari.naskinen@gmail.com