Lättähattujen mekastuksesta raportit Washingtoniin ja Moskovaan

Helsingissä järjestettiin heinä-elokuun vaihteessa 1962 Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII rauhan ja ystävyyden festivaali. Se oli sitä aikaa, kun oli kylmä sota, olivat itä ja länsi, ja varsinkin Neuvostoliitto-vetoinen itäblokki eli omaa erilaista elämäänsä. Sosialismiin suuntautunut nuoriso halusi kuitenkin rikkoa jyrkkiä asetelmia, ja nämä kahden vuoden välein pidetyt festivaalit palvelivat tätä tarkoitusta. Ennen Helsinkiä ne oli järjestetty jo Prahassa, Budapestissä, Itä-Berliinissä, Bukarestissa, Varsovassa, Moskovassa ja Wienissä. Kun Demokraattisen nuorison maailmanliitto ja International Union of Student sitten päätyivät ehdottamaan, että seuraava festivaali pidettäisiin Helsingissä, se ei oikein Suomelle heti sopinut. Urho Kekkonen sekä Sukselaisen ja Miettusen hallitukset eivät pitäneet sosialistiseksi leimautunutta tapahtumaa soveliaana. Vaikka Yya-sopimus Neuvostoliiton kanssa oli, niin suuntautuminen läntiseen ajatusmaailmaan oli tärkeää.

Kekkosenkin oli kuitenkin antauduttava, kun järjestäjätahojen tukena oli suuri ja mahtava NKP. Lopullisen päätöksen isäntäkaupungista teki Neuvostoliiton nuorisojärjestöjen komitea Komsomol, eikä siinä enää sitten ollut nokan koputtamista. Keskeinen kotimainen järjestäjäorganisaatio oli SKDL:n nuorisojärjestö Suomen demokraattinen nuorisoliitto (SDNL, nykyinen Vasemmistonuoret).

Silloin 60 vuotta sitten sain tietoa festivaalista luultavasti TPSL:n Päivän Sanomista, jota isä kävi välillä ostamassa rautatieaseman kioskista. SKDL:n ja SKP:n Kansan Uutisissakin tietenkin oli juttuja, mutta muut lehdet raportoivat festivaalista vain joidenkin järjestyshäiriöiden yhteydessä. Noihin aikoihin kaikki ”tiedostavat nuoret” olivat idealistisia vasemmistolaisia maailmanparantajia, mutta Helsinkiin oli liian pitkä matka linja-autolla tai junalla, eikä ajokorttia ollut – ja missä sitä yötäkään olisi siellä ollut. Paljon oli silti porukkaa, ennätysmäisesti 137 maasta noin 14 000 virallista edustajaa. Kymmenen vuotta aiemmin oli Helsingin olympiakisoissa ollut edustajia 69 maasta.

Yksistään Neuvostoliiton delegaatiossa oli 700 henkeä, joukossa myös kosmonautti Juri Gagarin, ”vihainen nuori runoilija” Jevgeni Jevtushenko ja korkeushypyn maailmanennätysmies Valeri Brumel. Myös astronautti John Glenn oli kutsuttu esiintymään yhdessä Gagarinin kanssa, mutta ei tullut.

Lehtitietojen mukaan yleisöä oli esimerkiksi päätöstapahtumassa Kaivopuistossa noin 40 000. Kaikkiaan erilaisia tilaisuuksia oli yli tuhat ja hauskaakin oli, sillä täytyihän ilo ottaa irti ja siinä auttoivat halvat muotijuomat Egri Bikaver ja Liebfraumilch. Varsinainen ongelma oli se, että festivaalin alkuvaiheessa känniläiset porvarinuoret kivittivät ja pahoinpitelivät festivaalivieraita ja huusivat kommunisminvastaisia iskulauseita. Tämä otti Kekkosta päähän ja elokuun 2. päivänä hän antoi tiedotteen, jossa moitti ankarasti pääkaupungin nuorisopiirejä "meitä suomalaisia hävettävän käyttäytymisen johdosta". Ulkopuolisten hulinointi ja öykkäröinti käänsivätkin yleisen mielipiteen tapahtuman puolelle. Kekkonen oli festivaalin ajan Kultarannassa, mutta kävi kuitenkin yhdessä unkarilaisten kansantanssiesityksessä, jossa hänelle kiedottiin festivaaliliina kaulaan.

Tanssia ja laulua ja rauhanaatetta. Koska epäiltävissä oli, että olisi jotain muutakin, oli paikalla myös CIA, luonnollisesti myös KGB ja Stasi. Joni Krekolan kirjassa Maailma kylässä 1962 – Helsingin Nuorisofestivaali (Rauhanpuolustajat & Like, 2012) kerrotaan, että ”entisen vihollisen näyttävä jalkautuminen pääkaupunkiin, ensi kerran sitten valvontakomission aikojen, saattoi aiheuttaa herkimmille helsinkiläisille ylimääräistä ahdistusta. Festivaaliavajaisten ilotulitus toi joillekin mieleen pommitukset ja sodan epäoikeudenmukaisuudet, joiden johdosta kommunistinuoret nyt vapaasti juhlivat.”

Tunnelma oli tämän takia myös hieman jännittynyt ja tämä purkautui muutamiin nuorison mellakointeihin kaupungin keskustassa. Lättähattujen öisistä hulinoinnista raportoitiin sekä Moskovaan että Washingtoniin. Joka tapauksessa nämä kaksi festivaalia, ensin Wienissä ja nyt Helsingissä, edustivat sitä Neuvostoliiton avoimempaa politiikkaa, josta Nikita Hrushtshovin aikana käytettiin termiä ”suojasää”. Kaksi vuotta myöhemmin se sitten muuttui Leonid Brezhnevin myötä räntäsääksi. Rauhan ja ystävyyden festivaaleillekin tuli vähän pitempi tauko, mutta Sofiassa ne järjestettiin 1968. Viimeksi ne olivat Sotshissa 2017.

CIA:n jo mainitsin, ja sillä oli myös aktiivinen tehtävä Helsingissä, kun se rahoitti samanaikaisesti vastafestivaalia ja julkaisi kolmella kielellä ilmestynyttä lehteä Festival’s Free Tribune, päätoimittajana Juhani Rinne (Antti Rinteen isä). Vastafestivaalin muita järjestäjiä olivat The Program for American Culture, sveitsiläisnuorten Swiss Center, muutamat uskonnolliset järjestöt sekä joitakin sosiaalidemokraattisia järjestöjä. Propagandatarkoituksessa pyrittiin järjestämään myös festivaalin osanottajien loikkauksia länteen.

Yksi elokuvakin on Helsingin festivaalista tehty, mutta Taru Mäkelän ohjaama Mieletön elokuu (2013) on surkea hömpötti.

kari.naskinen@gmail.com

Venäjää odottaa häviö?

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa tänään sanotaan, että Venäjän eteneminen Ukrainassa on hyytynyt, yhtenä syynä se, että Venäjä kärsii puutetta ampumatarvikkeista ja sotilaista.

Vaikka näin toivoo käyvän, niin jotenkin on vaikea uskoa, että ainakaan ihan heti käy. Sotiin liittyy aina myös informaatiosota, joka vaikuttaa muihinkin kuin sodan varsinaisiin osapuoliin. Nostattaa henkeä ja taistelutahtoa, kun kerrotaan, että vihollispuolella on ongelmia. Suomessa luetaan tietenkin uutisia ja kommentteja pääasiassa ukrainalaisesta näkökulmasta, mutta kuinka oikeisiin faktoihin ne perustuvat, on vaikea tietää.

Etsin internetistä hakusanoilla ”Venäjä häviää, Venäjän armeija vaikeuksissa” ja muuta vastaavaa, niin viime viikkojen aikana otsikot ovat olleet yksiselitteisiä:

- Venäjän sotajoukot ovat huonoja, koska niiden koulutus on huonoa.
- Venäjän eliitti tietää Venäjän häviävän sodan.
- Putin kukistuu parin kuukauden kuluttua.
- Venäläiset joukot käyttävät vanhentuneita karttoja.
- Venäjän joukot ovat helposti haavoittuvia.
- Venäjän joukoissa enemmän karkureita kuin uusia sotilaita.
- Venäjä häviää sodan, sanoo professori.
- Venäjän tykkituli vähentynyt merkittävästi.
- Himars-ase pilasi hyökkääjän suunnitelmat.
- Venäjän armeija on moraalisessa konkurssissa.
- Venäläiset tanssivat Ukrainan pillin mukaan.

Onkohan tilanne tosiaan tällainen? Kun kuitenkin tietää, että Venäjällä on iso armeija, niin jos se täysin voimin otetaan käyttöön, alkaako rytinä? Toistaiseksi Venäjällä on käynnissä vasta ”kirurginen erikoisoperaatio”, eikä sotatilaa ole edes julistettu. Sotilaallinen liikekannallepano tällaisen yh-erikoisoperaation jälkeen voisi muuttaa tilanteen aivan toiseksi. Ainakin on pelko siitä, että jos Venäjä muuttaa asennettaan vielä nykyistä rajumpaan suuntaan, voi lopputulos olla todella kauhea.

Eurooppa on nyt kusessa energian kanssa. Sen sijaan Venäjän energiateollisuus ei ole kusessa pakotteiden kanssa. Poliittisen talouden väitöskirjatutkija Antti Ronkainen Helsingin yliopistosta kirjoitti viime viikon Suomen Kuvalehdessä, että sodan alkamisen jälkeen Venäjä on tienannut öljy- ja kaasukaupalla kolme kertaa enemmän kuin normaalisti. Jos ei Eurooppa osta, ostavat Kiina ja jotkut muut sitäkin enemmän. Tämän ansiosta Venäjä voi nyt käyttää kaasua geoekonomisena aseena ja vastata Euroopan asettamiin sanktioihin.

Kiina on toinen iso asia Euroopan ja koko läntisen maailman kannalta. Tästäkin on hyvä selonteko tämän päivän Helsingin Sanomissa. Kun Venäjän osuus EU:n ulkopuolelta tänne tulevasta tuonnista oli viime vuonna noin 7 prosenttia, on vastaava osuus Kiinasta ollut tänä vuonna 22 prosenttia. Esimerkiksi koneista, laitteista ja liikennevälineistä tuo osuus on peräti 39 prosenttia.

Eli mitä tapahtuu, jos Kiinan kanssa menevät asiat hakaukseen? Vaaralliselta vaikuttaa juuri nyt esimerkiksi se, että Xi Jinping on sanonut Kiinan ryhtyvän vastatoimiin, jos USA alkaa tukea Taiwanin itsenäisyyttä. Tähän asiaan liittyy Yhdysvaltain edustajainhuoneen Nancy Pelosin mahdollinen ärsytysvierailu Taiwaniin - parempi olisi jättää väliin.

Lisäksi Kiinalla ovat omat ”ukrainansa”. Eivät ehkä yhtä herkkinä kuin Ukraina Venäjälle, mutta silti: Taiwan, Sri Lanka, Pakistan, Bangladesh, Myanmar…

kari.naskinen@gmail.com

Julius Caesar rynkyn ja singon kanssa sotaan

Jos ei lue etukäteen käsiohjelmasta, että Händelin Julius Caesar -ooppera (1724) alkaa Savonlinnassa nykyaikaan sijoitettuna, on katsoja ihmeissään. Kaikki oopperan kahdeksan solistia istuvat lavan etureunassa nuottitelineiden takana, arkivaatteissa, jotkut lenkkarit jalassa, joku maalaa huuliaan, joku syö banaania. On taas kerran näitä nykyohjaajien temppuja, joihin kyllä on jo totuttukin. Hämmennystä ne kuitenkin usein aiheuttavat, esimerkiksi nyt sillä tavalla, että meni pitkän aikaa siihenkin, että tunnisti sieltä Julius Caesarin ja Kleopatran. Ohjaajan idea on, että laulajat ovat tässä harjoittelemassa oopperaa, ja vasta vähitellen tilanne muuttuu rooliasuihin pukeutumisen myötä. Ennen ensimmäistä väliaikaa homma toimii jo kunnolla.

Esityksen toi Savonlinnaan Kroatian kansallisooppera. Se on tehnyt siitä enemmän komediallisen kuin on totuttu. Modernisaation nimissä Caesar lähtee sotaankin niin valmistautuen, etta mallailee, miten rynnäkkökivääri ja sinko istuvat käteen. Lisäksi videoheijastuksissa esitetään isoja tulipaloja, joista yhdessä näyttää Kroatian kansallisteatterin talokin Rijekassa palavan. Nykyäänhän kaikissa mahdollisissa taideteoksissa tehdään enemmän tai vähemmän kömpelöitä viittauksia Venäjän - Ukrainan sotaan. Jos Pekasta ja Pätkästä tehtäisiin nyt vaikkapa kesäteatterinäytelmä, he eivät keittäisi munia Suezin kuumassa hiekassa, vaan heittelisivät niillä venäläisiä hyökkääjiä Donetskissa.

Händelin musiikki on upeaa, kuten vanhastaan tiedetään. Jos on kuullut kirkossa Messias-oratorion ja muitakin Händelin hienoja teoksia, niin Julius Caesar vaikuttaa jopa tutulta, joten siihen on helppo mennä sisään. Näin tämän oopperan tätä ennen televisiosta Salzburgin festivaaleilta 2012, jolloin esitys oli näytelmällisesti ylivoimaisesti parempi, mutta Olavinlinnan hienossa akustiikassa solistien äänet soivat aivan upeasti.

Händelin aikana oli vielä hyvin yleistä, että korkeita ääniä pantiin laulamaan myös kastraattitenorit ja -altot. Savonlinnassa ei näitä eunukkeja ole, mutta sen verran tuota vanhaa tyyliä on, että Caesarina korottaa äänensä mezzosopraano Diana Haller. Kleopatrana on sopraano Annamarija Knego. Näin tämän kaksikon rakkaustarina on myös nykyajan trendien mukainen.

Kleopatra on tietenkin tuttu hahmo, varsinkin Elizabeth Taylor elokuvasta 1963. Olavinlinnassa Kleopatra ei ole läheskään samanlainen kaunotar, mutta kun on asema ja valtaa ja näyttää kyllä viehättävältäkin, ovat miehet vahaa – kuten Kleopatra yhdessä aariassaan laulaakin, ”viehättävä nainen pystyy kaikkeen kutsuvin huulin ja veikein katsein”. Kleopatra oli myös ilmeisen älykäs, ovela poliitikko, joka historiantukijoiden mukaan oli poikkeuksellinen siinäkin, että säilytti vallan sellaisena aikana, jolloin miehet enimmäkseen olivat päävallan asemissa.

Vaikka oopperassa on todellisia tapahtumia muunneltu, on siinä paljon todenmukaisuuttakin. Henkilöhahmotkin ovat aikoinaan eläneitä ihmisiä. Oopperan alkuperäinen nimi on Giulio Cesare in Egitto (Julius Caesar Egyptissä). Libreton kirjoitti roomalaissyntyinen Nicola Francesco Haym, joka käytti pohjana samannimistä, venetsialaisen Giacomo Francesco Bussanin 1676 laatimaa librettoa.

Suurinta tragediaa eivät Savonlinnassa aiheuta oopperan tapahtumat, vaan sellaiseksi muodostui neljä päivää ennen ensi-iltaa Münchenissä kapellimestarina olleen Stefan Solteszin kuolema kesken oopperaesityksen. Nimittäin hänen puolisonsa Michaela Selingerin piti laulaa Savonlinnassa, mutta hänen tilalleen saatiin pikavauhtia tuuraaja. Rooli on Cornelia, joka myös suree puolisonsa menettämistä, Pompeiuksen murhaa. Stefan Soltesz oli tuttu Savonlinnastakin, johti siellä Lentävän hollantilaisen 2008 ja Madame Butterflyn 2009.

kari.naskinen@gmail.com

Kodin, uskonnon ja tsaarin puolesta

Ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäskyssä sanottiin 1.12.1939 talvisodan alettua, että ”me taistelemme kodin, uskonnon ja Isänmaan puolesta”. Sotien jälkeen sanonnasta tuli erityisesti kokoomuslaisten käyttämä. Kari Suomalaisen piirtämänä koti kirkko isänmaa -hahmo oli lihava kypäräpäinen pappi. Mannerheim oli varmaan lainannut sanonnan entiseltä työnantajaltaan Venäjän keisarilliselta armeijalta, jossa sen tarkka sanamuoto oli hieman toisenlainen, mutta samaa tarkoittava: Uskon, tsaarin ja isänmaan puolesta (Za veru, tsarja i otetshestvo).

Kirkolla on Venäjänmaalla ollut aina tärkeä merkitys. Vanhan Venäjän yhteisön muodostivat tsaari, aatelisto ja rahvas, joita kaikkia yhdisti ortodoksinen kirkko. Tällä hetkellä ei ole aivan varmaa, onko ylimpänä nykyajan tsaari Putin vai Venäjän kirkon johtaja, Moskovan patriarkka Kirill, joka on kuvannut Putinin valtakautta Jumalan ihmeeksi. Putin taitaa edustaa sitä samaa näkökantaa kuin jo Iivana Julma 1500-luvulla, että tsaari oli vastuussa vain Jumalalle suoraan ilman maallisia välikäsiä. Vielä jopa 1900-luvulla esitettiin ehdotuksia Nikolai II:n julistamisesta pyhimykseksi.

Yritin vähän saada historiallista perspektiiviä lainaamalla kirjastosta kaksi aiheeseen liittyvää kirjaa, Pertti Luntisen Keisari-Venäjän aatehistorian (Gaudeamus, 1981) ja Sirkka Laihiala-Kankaisen Venäläisen kasvatuksen historian (Vastapaino, 2021). Niissä käsitellään uskontoelämää tsaarien ajoilta Neuvostoliiton puolue- ja valtiojohtoiseen tilanteeseen asti – ja nykypäivän asioista saa jonkinlaista ymmärrystä tiedotusvälineitä seuraamalla ja internettiä näppäilemällä. Pelin henki on joka tapauksessa sama kuin 110 vuotta sitten: johtaja on johtaja, jolle Jumala on antanut taidon johtaa.

Koululaitos oli 1800-luvulla tiiviisti näiden ajatusten takana. Kansa piti opettaa tottelemaan Jumalaa, tsaaria ja lakia, koska tämä oli Jumalan tahto. Kun näin toimittiin, ei mitään pahaa voinut tapahtua. Venäjän salaisen poliisin päällikkö, kenraali Aleksandr von Benckendorff kirjoitti: ”Venäjän menneisyys on ihmeellinen, sen nykyisyys on enemmän kuin loistava ja sen tulevaisuus ylittää kaiken, mitä vilkkainkin mielikuvitus voi synnyttää.”

Aina kaikki ei kuitenkaan ole sujunut ihanteellisella tavalla. Esimerkiksi Ukrainan alueella oli hässäkkää, kun Kiovassa paljastui 1800-luvun alkupuoliskolla ”Kyrilloksen ja Metodioksen seura”, joka tähdensi ukrainalaisten messiaanista roolia historiassa ja haaveili Kiovan ympärille syntyvästä vapaasti liittovaltiosta. Tämä oli ensimmäinen oire valtakunnan sisäisistä vähemmistöongelmista.

Nämä ongelmat tai sellaisiksi keksityt panivat Putinin Venäjän lopulta tarttumaan väkivaltaan. Ranskalainen vasemmistolehti Libération on käsitellyt tilannetta useissa artikkelissaan todeten Kirillin ja koko Moskovan patriarkaatin aseman nyt heikentyneen. Lehden mukaan nykyinen sotakriisi ei ole pelkästään alueellinen, sillä ortodoksisuus on venäläisen identiteetin perusta ja Putin on luonut sen avulla jatkuvuuden kommunismin ja kristinuskon välille. Libération huomattaa, että ukrainalaista syntyperää olevat piispat voiva aiheuttaa vaikeuksia patriarkaatin sisällä. Lähes 300 pappia on jo vaatinut avoimella kirjeellään vihollisuuksien lopettamista. Pappien Russian Priests for Peace -ryhmä allekirjoitti kirjeen, jossa tuomittiin Ukrainassa toteutetut murhakäskyt.

Kirill on kuitenkin on asettunut hyökkäävän puolen kannalle, mistä johtuen Kirill menettää suuren osan vallastaan ortodoksisessa maailmassa. Eli meneillään on myös jonkinlainen uskonsota, ja onhan Putin itsekin jossain yhteydessä puhunut pyhästä sodasta. Maailman 260 miljoonasta ortodoksisesta kristitystä noin 100 miljoonaa on Venäjällä, ja osa ulkomailla olevista on yhteydessä Moskovan kanssa. Näitä suhteita on Putinin erikoisoperaatio kiristänyt.

Uskonnontutkimuksen professori ja entinen Gruusian entinen Vatikaanin-suurlähettiläs Tamara Grdzelidze sanoi Reutersille: "Jotkut kirkot ovat niin vihaisia Kirillille hänen kannastaan sodan suhteen, että meillä on edessämme maailmanortodoksisuuden mullistus.”

Venäjä on kuitenkin paljon muutakin kuin ortodoksisuutta. Venäjällä asuu 193 kansaa, siellä puhutaan 277:ää kieltä tai murretta, koulutuksen käytössä on 105 kieltä ja televisiossa puhutaan 50:tä kieltä.

Tähän loppuun vielä löydös J.E. Aron ja L.T. Helteen Oppikoulujen Venäjän maantieto -kirjasta (1913): ”Isovenäläiset muodostavat Venäjän valtakunnan ytimen. He ovat vahvasti sekaantuneet suomalaiseen ja tataarilaiseen ainekseen, jota jo osoittaa heidän vankka vartalonsa, vaalea värinsä sekä leveät kasvonsa ja nenänsä. Luonteeltaan he ovat ystävällisiä ja hyväntahtoisia, iloisia ja leikkisiä, laulua ja soittoa rakastavia sekä hallitsijaansa ja uskontoonsa lujasti kiintyneitä.” (Ukrainalaiset ja valkovenäläiset ovat ns. vähävenäläisiä.)

kari.naskinen@gmail.com

Pentti ”Pesa” Vuorio (1930 Viipuri - 2022 Lahti)

Kun Uuden Suomen päätoimittaja Pentti Poukka salli ajankohtaistoimituksen päällikön Pentti Vuorion lähteä pariksi vuodeksi Lahteen hoitamaan vuoden 1978 MM-hiihtojen tiedotus- ja lehdistöpäällikön tehtävää, ei Vuorio tiennyt, että Lahdesta tulisi hänen loppuelämänsä kotikaupunki. Nyt hän kuoli Lahdessa 91-vuotiaana. Uuden Suomen tapauksessa kävi nimittäin siten, että Poukka ei enää MM-hiihtojen päätyttyä ollut päätoimittajana, joten hänen suullinen lupauksensa Vuorion takaisin ottamisesta ei pitänyt. Uusi päätoimittaja Johannes Koroma ei palkannut Vuoriota enää takaisin, kun lehden tilanne oli noina aikoina jo kääntynyt alamäkeen ja porukkaa oli pitänyt muutenkin vähentää.

Lahdessa Vuorio ei pitkään toimettomana ollut, sillä kesäkuun alussa hänet valittiin uutispäälliköksi Etelä-Suomen Sanomiin. Lahden Hiihtoseuran puheenjohtaja, KOP:n pankinjohtaja Erkki Linko oli tuolloin Esan Kirjapaino Oy:n hallituksen jäsen, joten linkki oli kunnossa ja Vuorion pätevyys alalla tunnettiin hyvin.

ESS:n toimituksessa monet pitivät Vuoriota nimenomaan vain urheilutoimittajana, mutta pian kaikki huomasivat hänen laaja-alaisen journalistisen ammattitaitonsa. Kun toimituksen aamupalavereissa käytiin läpi tuoretta lehteä, Vuorion huomiot, sekä kehut että moitteet, osuivat kohdilleen. Erityisesti Vuorion suomen kielen erinomainen hallinta pantiin merkille. Jos jossain jutussa sanottiin, että tilaisuudessa oli paikan päällä yli 5000 ihmistä, Pesa kysyi, mahtoivatko kaikki olla hallin katolla. Tällaisista yhdyssanavirheistä sai huutia, samoin lauseenvastikkeiden vääränlaisesta käytöstä, peräkkäisten että-sivulauseiden käyttämisestä samassa virkkeessä jne.

Kun viime viikolla tapasimme sairaalassa, olivat yleisurheilun MM-kisat kohta käynnistymässä. Tv-selostajien kielenkäytöstä taas kerran keskustelimme, ja niinhän Pesa irvaili, että siellä ovat juurikin alkamassa juoksemaan haasteellisia otatuksia. Sanaleikit olivat Pesan erikoisalaa, kun vapaamuotoisissa tapaamisissa oltiin – joskus vain oli niin jäätävä sää, että oli jäätävä kotiin.

Palloilulajeista Pesa piti eniten koripallosta, ja oli lukenut jutun Lauri Markkasesta: Amerikassa oltiin iloisia siitä, että Jyväskylän jätti Jyväskylän jätti. Kerran Vuorio tunsi itsensä oikein erityisesti lahdenahkeralaiseksi syödessään Mäki-Reinikan leipää ja juodessaan päälle Wilsonin kahvia.

ESS:n hallinnolliseksi toimituspäälliköksi Pentti Vuorio nimitettiin 1985, kun pitkäaikainen toimituspäällikkö Mauri Nordberg siirtyi rintamamieseläkkeelle. Tässä tehtävässä Vuorio ehti olla vain vuodenpäivät, kun hänet nimitettiin eläkkeelle jääneen päätoimittajan Eeva Rissasen seuraajaksi. Eläkepäivien viettoon Vuorio lähti 1995.

Urheilumiehenä Vuorio valtakunnallisesti parhaiten joka tapauksessa tunnettiin. Erityisesti hänen asiantuntemuksensa yleisurheilussa oli aivan huippua. Viimeksi viime vuonna hän sai valmiiksi Kalevan kisojen kaikkien aikojen tilastot. Kun Pesalle soitti ja kysyi jotakin yksityiskohtaista yu-tietoa, ei vastaus tullut automaattisesti kuin apteekinhyllyltä, mutta kun päivä tai muutama oli mennyt, Pesa soitti ja tieto oli löytynyt sieltä apteekin varastohyllystä.

Yleisurheilu ei kuitenkaan ollut Pesan oma laji nuoruudessa, vaikka juoksulajeissa yritystä olikin. Sen sijaan hän voitti yliopisto-opiskelijain nyrkkeilymestaruudet omassa sarjassaan kolme kertaa. Lisäksi hän voitti hiihdossa Rauman mestaruuden alle 21-vuotiaiden sarjassa.

SVUL:n Lahden piirin kultaisen ansiomerkin Pentti Vuorio sai 1997 samanaikaisesti kuin hänen puolisonsa Raija Vuorio, joka kuului piirin johtokuntaan. Yhdessä Pesa ja Raija olivat hyvä työpari, mutta viime maaliskuussa yhteinen tie katkesi Raijan poismenoon.

Tämän kuvan otti Pekka Mäki-Reinikka Pesan 90-vuotiskahveilla Mariankadun Sinuhessa.

kari.naskinen@gmail.com

SDP:n Iltalehti paperipulasta huolimatta

Jos ei olisi internettiä eikä televisiota, ilmestyisi tänäänkin sanomalehtien ylimääräisiä iltapäiväpainoksia, joissa kerrottaisiin viime yön tapahtumista yleisurheilun MM-kisoissa. Helsingin olympiakisojen aikana tilanne tietenkin oli tällainen ja Suomen Sosialidemokraatti -lehtikin julkaisi omaa Iltalehteään yhdeksän kertaa. Ilmeisesti into lopahti yleisurheiluviikon jälkeen, kun suomalaisten menestys Olympiastadionilla oli pettymys: mitalin saavutti vain Toivo Hyytiäinen keihäänheitossa (pronssia).

SDP:n lehdessäkin koettiin noihin aikoihin paperipulaa. Tästä huolimatta raportointiin olympiakisoista satsattiin paljon, ja Kustannus Oy Kansanvallan sen vuoden toimintakertomuksessa todettiinkin, että ”olympiakisojen selostamiseen käytettiin huomattava määrä paperia”. Asiasta kirjoitti äskettäin nykyisessä Demokraatti-lehdessä Antti Vuorenrinne, joka toimi demarien pää-äänenkannattajan päätoimittajana 2010-luvulla.

Suomen Sosialidemokraatti panosti olympaikisojen aikana tavallista enemmän myös irtonumeromyyntiin. Sitä varten lehteen tehtiin omat ruotsin- ja englanninkieliset palstansa, ja erikoista oli lisäksi, että jatkokertomuksena julkaistiin englanniksi Mika Waltarin romaani Neljä päivänlaskua (Four sunsets) vuodelta 1949. Kahdeksansivuisen, vihreälle paperille painetun Iltalehden ohella aamuisin ilmestynyt päälehtikin oli kovasti olympiapainotteinen, vähintään puolet sivuista käsitteli kisoja.

Iltalehden irtonumero- ja ilmoitusmyynti onnistui toimintakertomuksen mukaan ”suhteellisen hyvin”, mutta ”ei kattanut kustannuksia”. Kisojen loppuun asti sitä ei kuitenkaan tehty, vaikka Suomen mitalimenestys muodostui kohtalaisen hyväksi. Kultamitalejakin tuli viisi, joskin yleisurheilun rinnalla sellaisissa sivulajeissa kuin melonta, nyrkkeily ja paini.

Nykyisin ilmestyvän Iltalehden kanssa tällä SDP:n Iltalehdellä ei ole mitään tekemistä. Kun eivät olleet rekisteröineet nimeä, pystyi Kokoomuksen Uusi Suomi perustamaan oman Iltalehtensä 1980. Nykyisin sen omistaa Alma Media -konserni.

Eikä nimeä ollut rekisteröity aikaisemminkaan. Ennenkin oli ilmestynyt useitakin tämännimisiä lehtiä, kuten Vuorenrinne kirjoittaa: ”...vuonna 1913 Suomalaisen työväenliiton eli suomettarelaisten porvarien lyhytaikainen Iltalehti-kokeilu ja aluksi Uuden Suomen maanantainumerona aloittanut lehti 1919-30.”

Helsingin Sanomien perustama Ilta-Sanomat alkoi ilmestyä 1932 Mäntsälän kapinan aikana. Kuuden päivän ajan sitä painettiin, ja jatkoa seurasi syksyllä 1932 Los Angelesin olympiakisojen aikana. Ilta-Sanomien säännöllinen ilmestyminen alkoi 15.10.1932.

Muutaman vuoden yritys oli Iltaset-lehti 70-luvulla. Se aloitti Oulussa kepulaisen lehti- ja kirjapainoyhtiön Oy Liiton kustantamana, siirtyi sitten Yhtyneet Kuvalehdet Oy:lle, mutta valtakunnalliseksi menestyjäksi Iltasetistä ei ollut.

Jyväskylässä muuttui Kokoomuksen Jyväskylän Sanomat 60-luvun puolivälissä Keski-Suomen Iltalehdeksi, mutta loppu tuli 1970.

Hufvudstadsbladetin kustantama Nya Pressen -iltapäivälehti lopetettiin kannattamattomana 1974.

Erikoisempia yksittäisiä iltapäiväjulkaisuja oli ainakin Ilta-Sanomien ylimääräinen iltapäiväpainos Ingemar Johanssonin ja Floyd Pattersonin raskaan sarjan MM-ottelusta 1969 tai 1970, jonka olimme edellisyönä kuunnelleet radiosta Ilmo Lounasheimon selostamana.

Etelä-Suomen Sanomat (Lahti) teki 26-sivuisen erikoisnumeron 28.9.1994 Estonian uppoamisesta.

Oma erikoisuutensa oli, kun Etelä-Suomen Sanomat julkaisi koko etusivun täyttäneen kuvan Lasse Virenistä, joka oli voittanut kymppitonnin juoksun Münchenissä 1972. Se oli lehden historiassa ensimmäinen tällainen etusivu, ja sanomalehdet olivat vielä sivujensa pinta-alaltaan täysikokoisia. Mutta olihan Viren tuolloin SVUL:n Lahden piiriä edustaneen Myrskylän Myrskyn juoksija. Kun tarkistin tätä piirin jäsenyyttä Myrskyn osalta, osui silmiin hauska seuran nimi: Joutsassa toimi Lasol Team (lajia ei mainittu).

kari.naskinen@gmail.com