Barry Lyndon on Kubrickin huonoin elokuva – vai sittenkin paras?

Yli kolme tuntia kestävä Barry Lyndon (1975) oli aikoinaan ensikatsomisella tylsistyttävää puudutusta. Monet ammattikriitikotkin olivat samaa mieltä: Stanley Kubrickin huonoin elokuva. Myöhemmin on käynyt niin kuin usein, että arviot muuttuvat paljonkin, ja nykyisin jotkut pitävät Barry Lyndonia jopa Kubrickin parhaana. Muutaman viime vuoden aikana olen katsonut sen kaksi kertaa, viimeksi aivan äskettäin, ja edelleen se oli pitkäveteinen sepustus sotaan lähtevästä irlantilaisesta keplottelijasta. Upseerin kanssa käymänsä kaksintaistelun jälkeen Redmond Barry lähtee kotoaan ja liittyy sotaa käyvään Britannian armeijaan 1700-luvulla, vaihtaa sitten Preussin armeijaan, ja vaikka seitsenvuotinen sota loppuu, Barryn omat seikkailut jatkuvat.

On elokuvalla myös vakava sanoma. Se kertoo sodan varjolla siitä maailmanmenosta, jonka tärkein elementti on raha. Elokuvan lopussa kertojan äänellä kuullaan kuitenkin, että ”tällä hetkellä kaikki tässä tarinassa esiintyneet henkilöt, sekä hyvät että pahat, rikkaat ja köyhät, ovat kaikki samanarvoisia”. Niinpä, mutta on asia kerrottu paremmin miljoona kertaa elokuvissa, kirjallisuudessa ja missä milloinkin.

Yksi ongelma elokuvassa on päähenkilöä esittävä Ryan O´Neal. Vaikka ei pitäisi vanhoja muistella, niin kyllähän O´Neal jäi koko loppu-uransa ajaksi Peyton Placen ja Love Storyn vangiksi. Barry Lyndonissa hän on kuin puupökkelö, jota ei mikään hetkauta. Menee omaisuus, vaimo, koira tai jalka, niin O´Neal on vain ”cool”. Koko elokuva on samanlainen: kaikki on yhdentekevää. O´Neal on yksi kaikkien aikojen pökkelöimpiä filmitähtiä. Viimeksi katsoin televisiosta Walter Hillin ohjaaman Keikkakuskin (1978), jossa O´Nealin näytteleminen (oleminen) pankkirosvojen autokuskina ei mitenkään eroa Redmond Barryn roolista.
 
Eniten elokuvaa on kiitelty sen visuaalisuudesta. Oscar-palkinnotkin se sai kuvauksesta, lavastuksesta, pukusuunnittelusta ja musiikista. Tämäkin osoittaa, että Kubrickin ja O´Nealin ansiot noteerattiin vähäisiksi. Nyt kun koko elokuva on nostettu arvostelija-ammattilaisten toimesta jalustalle, tämä kertoo enemmän arvostelijoista kuin elokuvasta. Kun sanotaan, että Barry Lyndonin hämyiset kuvat luovat hienoa tunnelmaa, niin siitä vaan, mutta parasta olisi, jos elokuvaa lyhennettäisiin tunnilla tv-esityksiä varten. Millään tempulla sitä ei pysty kuitenkaan nostamaan Kubrickin tuotannossa ohi Kunnian polkujen (1957), Spartacuksen (1960), Lolitan (1962), Tohtori Outolemmen (1964), 2001: Avaruusseikkailun (1968), Kellopeliappelsiinin (1971), Hohdon (1980), Full Metal Jacketin (1987) ja Eyes Wide Shutin (1999).

Vaikka ovathan tällaiset uustulkinnat ja -tuomiot yleisiä. Tähän liittyy myös perässäjuokseminen. Kun jokin elokuvaraamattu nostaa yllättäen jonkin tuhoon tuomitun teoksen vuosien tai vuosikymmenten kuluttua pinnalle, muut seuraavat perässä. Sama koskee kaikkia taiteen ja viihteen lajeja.

Sekin on jokseenkin varmaa, että joskus tulevaisuudessa Sodankylän elokuvafestivaaleilla juhlitaan myös Puupäätä, Eemeliä ja Kummelia, koska ne kuvaavat kansatieteellisen syvästi menneen ajan yhteiskunnan emotionaalisia funktioita ja deduktiivisia restelienssejä.

Barry Lyndon perustuu William Makepeace Thackerayn veijariromaaniin The Luck of Barry Lyndon (1844). Thackeray kirjoitti, että ”meidän on vain muutettava näkökulmaa ja suurimmatkin teot vaikuttavat halpamaisilta”. Yhtä hyvin päinvastoin. Näkökulma voi tehdä huonosta hyvän ja hyvästä huonon.

kari.naskinen@gmail.com

Kesäteatteria ja tanssilavoja

Onkohan missään muualla maailmassa elämä niin kaksijakoista, että on kesä ja sitten se muu tylsä ja pitempi aika? Tähän samaan miettimiseen kuuluu sekin, ovatko suomalaiset keksineet kesäteatterin ja tanssilavat.

Kesällä näyteltiin ulkoilmassa tietenkin jo tuhansia vuosia sitten Kreikassa ja Roomassa, mutta siellä ei tarvinnut tehdä jakoa talvi- ja kesäteattereihin. Siksi siellä ei kesäteattereiden ohjelmistoissa ollut sentyyppisiä hahmoja kuin Pölhö-Kustaa, Kassi-Alma, Lapatossu tai Sulo Vilen. Uusi ilmiö meillä on, että on alettu tehdä laulupitoisia huvinäytelmiä tunnetuista musiikkialan ihmisistä, tulevat mieleen ainakin Eino Grön, Kirka, Topi Sorsakoski, Reijo Taipale, Kari Tapio, Olavi Virta ja Aira Samulin.

Suomalaiseen kesäteatteriin huumoripuoli kuuluu oleellisena osana. Kesäteatteriin mennään nauramaan ja syömään väliajalla makkaraa. Muistuttaa paljon varsinaista suomalaista keksintöä pesäpalloa. Ennen kuului asiaan sekin, että lauottiin kaksimielisiä vitsejä, mutta enää ei uskalla. Samoin naurettiin takavuosina sille, kun joku miesnäyttelijä esitti naista huivi päässä ja isot trasselitukot paidan alla. Ei onnistu enää, koska nyt se tulkitaan pilkanteoksi oikeasti tällaisia sekarotuisia kohtaan. Sen sijaan edelleen toimivat hyvin kännikohtaukset ja varsinkin naisten kiroilu, joka kohdistuu toljaileviin miehiin.

Kesäteattereita on valtavasti, iso osa harrastelijavoimin toimivia. Kuva on kuitenkin enemmän Linnanmäen Peacock-teatterista tutun UIT:n näytelmästä Tukkijoella, joka parhaillaan menee Muuramen Riihivuoren komeassa sisäkesäteatterissa vetonaulanaan Kai Hyttinen. Ennen korona-aikaa saattoi yhden kesän aikana olla lähes tuhat ensi-iltaa. Nyt on paluu normaaliin alkanut ja bussilastit kuskaavat taas katsojia entiseen malliin.

Tanssilavoja saattaa olla melkein yhtä paljon. Suosittu harrastus edelleen, vaikka nuoremmat sukupolvet eivät vielä ole sitä varsinaisesti löytäneet. Tanssilavakulttuuriin kuuluvat myös iskelmämusiikin nousut ja laskut. Yksi mittari ovat television katsojaluvut, ja esimerkiksi Tv 2:n Kesäillan valssi -ohjelmat viikoittain saavat isot katsojamäärät, vaikka tänä kesänä esitetään uusintoja 15 vuoden takaa. Ensi viikolla ei kuitenkaan näytetä, koska kaikki aika menee yleisurheilun MM-kisoille.

Miksihän ei tehdä uusia ohjelmia lavoilta? Saataisiin esille myös nykyajan esiintyjiä, kuten vaikkapa Heta Halonen, Keijo Hietikko, Kyösti Mäkimattila, Teemu Roivainen, Antti Tuisku ja Maustetytöt.

Tangomarkkinoilla kävi viime viikolla 40 000 ihmistä. Kummaa möhlimistä kuitenkin, että tangokuningaskilpailua ei näytetty oikeilla tv-kanavilla. Joidenkin tv-operaattorien välittäminä tulivat, mutta minä en saanut näkyviin, koska meillä kaapelitelkkari toimii DNA:n kautta.

Nyt kuitenkin teatterit ja tantsut saavat jäädä vähäksi aikaa, sillä kesään kuuluvat oleellisesti myös yleisurheilun arvokisat. MM-kisoihin lähetettiin Suomesta ennätysmäisen suuri joukkue, joka hyvin pärjätessään saavuttaa kaksi tai kolme pistesijaa. Perehdyin näin kisojen avajaispäivänä Arto Pasasen tilastovertailuun eri lajeista viime vuonna ja silloin, kun tulostaso oli parhaimmilaan. Vertailukohtana ovat tilastoissa sadannen parhaan tulokset Suomessa; esimerkiksi 100 metrillä sadanneksi parhaan aika oli viime vuonna 11,34, kun vastaava tulos oli parhaimmillaan 11,20 (1994). Tässä muita näin vertailtuina:

200 m 23,01 – 22,75 (1987)
400 m 52,09 – 50,44 (1984)
800 m 2.02,28 – 1.55,06 (1984)
1500 m 4.20,49 – 3.56,24 (1987)
5000 m 17.33,47 – 14.47,2 (1977)
Korkeus 167 – 195 (1983)
Seiväs 311 – 410 (1982)
Pituus 610 – 684 (1965)
3-loikka 11,24 – 13,87 (1965)
Kuula 10,37 – 14,35 (1971)
Kiekko 29,24 – 43,80 (1971)
Keihäs 48,26 – 64,04 (1988)

Kaikista lajeista ei Pasanen voinut tätä vertailua tehdä, koska viime vuonna oli monta lajia, joista ei löytynyt sataa tulosta aikuisten miesten sarjassa.

kari.naskinen@gmail.com

Vladimir IV

Vanhaa venäläistä mytologiaa ja luomiskertomustakin käsittelevässä Syvällisen viisauden kirjassa perustellaan Venäjän asemaa ”kaikkien maiden äitinä”:

Siellä kirkkoja rakentavat apostolit,
Pyhiinvaeltajat ja piispat;
He rukoilevat ristiinnaulittua Jumalaa,
Itse Kristusta, taivaallista tsaaria,
Siksi pyhä Venäjän maa on kaikkien maiden äiti.

Dostojevski oli samaa mieltä. Pushkinin patsaan paljastustilaisuudessa Moskovassa 1880 Dostojevski sanoi, että kaikkien kristillisten kansojen pitäisi liittyä yhteen maailmanlaajuiseksi, Venäjän johtamaksi ortodoksikirkoksi.

Siis Äiti Venäjä. Mutta sen johdossa pitää kuitenkin olla isä, joka on kuin aurinko. Munkki, kirjailija Simeon Polotskilaisen kirjoituksissa 1600-luvulla korostettiin, että isä loistaa enemmän kuin äiti, joka on kuin kuu. Isä Aurinkoisena me tunnemme Stalinin ja nyt vaikuttaa kovasti siltä, että tähän samaan asemaan on noussut Putin. Hänen suosionsa mielipidemittausten mukaan on tällä hetkellä 85 prosentin luokkaa, eikä tätä suurempiin lukuihin maailmassa monet yllä, paitsi tietenkin isä Niinistö, 92 prosenttia.

Jos Venäjän suuri isänmaallinen erikoisoperaatio Ukrainassa onnistuisi, ei olisi edes yllättävää Venäjän perustuslain muuttaminen niin, että presidentin virkanimikkeeksi tulisi tsaari, ja koska tämä presidentti on Putin, hänestä tulisi Vladimir IV. Siellä on nyt kaikki mahdollista.

Järjestysluku tulisi siitä, että alkuperäisen Kiovan Venäjän aikana ehti hallitsijoina olla kolme Vladimir-ruhtinasta: Vladimir I (980 - 1015), Vladimir II Mstislavitsh (1171) ja Vladimir III (1223 - 1235). Vladimir IV olisi passeli nimi varsinkin, jos Kiova palautuisi taas Venäjän osaksi…

Tsaareiksi alettiin tällaisia suuriruhtinaita kutsua vasta 1500-luvulla Moskovan Venäjällä. Tsaari ja keisari tarkoittavat periaatteessa samaa, johtuvat latinan sanasta caesar. Vuonna 1721, kun juhlittiin Pietari Suuren (kuvassa oik.) saavuttamaa Suuren Pohjan sodan voittoa, korotettiin hallitsija caesarista imperaattoriksi eli suomeksi tsaarista keisariksi. Seuraavalla vuosisadalla Venäjän hallitsija oli uusien valloitusten jälleen ”kaikkien Venäjöiden tsaari, Puolan kuningas, Suomen suuriruhtinas, Norjan perillinen, koko Pohjolan maan herra” jne. Suomessa puhuttiin yleisimmin keisarista. Joten voi olla vielä avoin kysymys, nimitettäisiinkö Vladimir IV tsaariksi vai keisariksi. Johan Putin on hieman verrannutkin itseään Pietari Suureen.

Vladimir IV olisi uuden perustuslain mukaisesti tietenkin itsevaltias. Tämäkin on syvältä kumpuavaa slaavilaisuutta. Itsevaltius juurtui ajalta mongolivallan alla 1240 - 1480, jolloin taistelu mongoleja vastaan vaati vahvaa uskoa ja luottamusta vahvaan johtajaan. Ei siinä ollut varaa leikitellä millään muulla hallintomallilla.

Näin on Venäjänmaalla ollut siis 800 vuotta ja tuntuu taas olevan nousussa. Presidentti on ylivoimaisesti tärkeämpi instituutio kuin Duuma. Presidentin mielipiteet ovat todellista totuutta (istina), kun taas Duumassa keskustellaan ja väitellään kevyemmistä totuuksista, totuuden osista (pravda). Tämä on johtanut Putininkin tapauksessa henkilökulttiin, jota ei ole samassa määrin ollutkaan Stalinin jälkeen. Stalin oli kaikkien aikojen kummajainen, kuten runoilija Jevgeni Jevtushenko kirjoitti elämäkertakirjassaan 1963: ”Kidutusten jälkeen useat heistä [vangit] kirjoittivat sellinsä seiniin omalla verellään: Eläköön Stalin!” Vasta Hrushtshovin kuuluisa puhe 1956 pani alulle Stalin-kultin purkamisen, mutta viime vuosinahan se on taas kasvanut. Kummajaiset elävät.

kari.naskinen@gmail.com

Tabe Slioor, von Frenckell ja Kekkonen

Televisiosta tuli kaksi Tabe Sliooria käsittelevää elokuvaa. Toisessa Tabe esittää itseään ja toisessa on Taben roolissa sen ajan kaunein suomalainen filmitähti Tuija Halonen. En ollut ennen nähnyt ja ovatpa olleet aikoinaan ”kovaa kamaa”. Mainoselokuva Oy oli tehnyt ne heti 1960-luvun alussa, kun pinnalla oli juuri Tampereen raastuvanoikeuden päätös Jallu-lehden numeron 3/1961 takavarikoinnista. Raastuvan mielestä kuubalaista tanssiparia esittävät kuvat ja niihin liittyvät tekstit olivat epäsiveellisiä, mutta todellisuudessa syy takavarikointiin olivat Tabe Slioorin paljastukset suhteestaan Helsingin apulaiskaupunginjohtajaan Erik von Frenckelliin. Jallua kustantaneen Mauri Linteran puolustusasianajaja, varatuomari Kai Dunder oli jo ennen päätöksenlukua sanonut, että syyte ei ole voinut johtua ko. kuvista, vaan aivan muista syistä. Seuraavana vuonna Turun hovioikeus kumosikin raastuvan päätöksen.

Ilman hovioikeuttakin lehteä ehdittiin lukea paljon, sillä 85 000 kappaleen painoksesta oli saatu säilöön vain osa. Siitä alkoi Jallun suuruuden aika. Jallun seuraavaa Tabe-numeroa myytiin 85 000, seuraavaa 160 000 ja sitä seuraavaa 280 000 kpl.

Koville otti myös elokuvien kanssa. Sekä elokuvatarkastamo että valtion elokuvalautakunta kielsivät Se alkoi omenasta -elokuvan esittämisen sillä perusteella, että se oli hyötymistarkoituksessa tehty häväistysjuttu elävistä tunnetuista ihmisistä ja heidän perheistään. Esityslupa saatiin puoli vuotta myöhemmin Korkeimmalta hallinto-oikeudelta sen jälkeen, kun Taben ja pääjohtajan sänkyynmeno oli leikattu pois.

Pääjohtajalla tarkoitettiin tietenkin naimisissa olevaa von Frenckelliä, johon Tabe Slioor oli tutustunut Eläintarhanajoissa äitienpäivänä 1953. Elokuvassa pääjohtajaa näyttelee Tauno Majuri (kuvassa), josta tehtiin niin paljon kuin mahdollista von Frenckellin näköinen. Yhdessä kohtauksessa tämä lemmenpari tapaa myös Olympiastadionin maisemissa, olihan von Frenckell Kansainvälisen olympiakomitean jäsen ja Stadion-säätiön puheenjohtaja.

Muita yhtä kuuluisia sussuja Tabe ei elokuvassa tapaa. Ei esimerkiksi tasavallan presidenttiä, vaikka Tabe ja Kekkonen tuttuja olivatkin. Tabe oli 1951 perustanut oman mannekiinikoulun ja kun hän 1952 halusi lähteä Pariisiin opiskelemaan lisää, piti saada matkavaluuttaa, joka oli noihin aikoihin hyvin säännösteltyä. Tabella oli kuitenkin keinonsa, hän otti yhteyttä Suomen Pankin johtokunnan jäseneen Urho Kekkoseen ja erivapaus matkavaluutan saamiseen tuli.

Vuonna 1957 järjestettiin Leningradissa suomalaisen muodin messutapahtuma. Siihen osallistui myös Tabe Slioor. Suomen vaateviennin kannalta se oli tärkeä tapahtuma, ja Kekkosen neuvosta Tabe Slioor oli ennen messujen järjestämistä neuvotellut asioista myös Hertta Kuusisen kanssa.

Kekkosesta ei Tabe paljon mitään jäkeenpäin kertonut, mutta kun Jallu julkaisi useissa numeroissaan Taben muistelmat, toimitti Supo Kekkoselle oikovedokset muistelmat sisältäneistä jutuista.

Alle 40 minuuttia kestävän Se alkoi omenasta -elokuvan ollessa vielä hyllytettynä Mainoselokuva Oy teki toisen elokuvan Tabe tähtenä. Se ehti teattereihinkin ensin, mutta siinä ei enää Tabe Slioor itse näytellyt. Muuten oli paljon tuttuja: Ossi Elstelä, Leo Jokela, Sakari Jurkka, Spede Pasanen, Eero ja Jussi Raittinen, Arttu Suuntala ja Virke Lehtinen, jonka muistokirjoutus on tänään Helsingin Sanomissa. Näiden kahden Tabe-elokuvan ohjaajat olivat Teuvo Tulio ja Armand Lohikoski.

Suomen kansallisfilmografia -kirjasarjassa Markku Koski kirjoittaa, että nämä elokuvat saivat jo tekovaiheessaan laajaa raportointia lehdistössä. Kerrottiin kuinka Tabe Slioor oli vakuutettu kuvauksien ajaksi 22 miljoonasta ja että oli jopa harkittu ”rva Slioorin erään ruumiinosan vakuuttamista ulkomaisessa yhtiössä”. Elokuvien valmistuttua niitä pidettiin suomalaisen elokuvan häpeäpilkkuina. Toisaalta isommat filmiyhtiöt hakeutuivat television aiheuttaman koventuneen kilpailun takia niin ikään rohkeiden ja skandaalimaisten teemojen pariin; Markku Koski mainitsee esimerkkeinä elokuvat Autotytöt (1960), Kuu on vaarallinen (1962) ja Jengi (1963). Toivo Särkän suojatit Anneli Sauli ja Liana Kaarina olivat Taben rinnakkaisilmiöitä, uuden ja vapaan seksin papittaria. Tabe taas oli Ruben Oskar Auervaaran ja Kreivi Lindgrenin rinnakkaisilmiö, vaikka ei ehkä samanlaisena huijarina, mutta miestennielijänä kuitenkin.

kari.naskinen@gmail.com

Rakkautta ja valoa Wimbledonissa

Kesäkuun 9. päivänä 1877 oli Lontoossa ilmestyvässä The Field -lehdessä ilmoitus: ”Englannin kroketti– ja nurmitennisklubi, Wimbledon, ehdottaa kaikille amatööreille avoimen nurmitenniskokouksen pitämistä maanantaina 9. heinäkuuta ja sitä seuraavina päivinä." Kokous järjestettiin, siihen osallistui 22 miestä, kokous tarkoitti käytännössä herrain kaksinpelitenniskilpailua, jossa mailat muistuttivat lumikenkiä ja palloissa oli käsin ommeltu flanellipäällys. Osallistujina oli mm. kaksi pappia, yksi asianajaja, yksi arkkitehti ja Norwichin pormestari. Yleisöä oli noin 200 henkeä. Tämän ensimmäisen Wimbledonin tennisturnauksen voitti Birminghamin piispan isoveli, maanmittari Spencer Gore. The Field julistikin tenniksen heti pappien peliksi ja muutama vuosi myöhemmin ”tennisfilosofi” Robert Osborn kirjoitti, että tennis on moraalisena harjoituksena paljon sunnuntaisaarnaa parempi ja että tennis synnyttää hyväntahtoisuuttaa ihmiskuntaa kohtaan lisäten toivoa, tuota suurta kristillistä hyvettä.

Osborn näyttää myös kuvanneen sitä Wimbledonin henkeä, joka tunnetaan edelleen: ”Tennistä pitää pelata kirkkaan, lämpimän auringon alla. Lisäksi tarvitaan puun viilentävä varjo, mansikoita ja kermavaahtoa, punaviiniä jäillä.”

Tenniksen kaltaisia pelejä oli harrastettu jo paljon aikaisemminkin, esimerkiksi Ranskassa, mutta nykymuotoinen tennis sääntöineen kehitettiin Englannissa, jossa ensimmäinen julkinen nurmitennisottelu oli pelattu 6.5.1874 Knightsbridgessä krikettikauden avausottelun yhteydessä näytösluonteisesti, eli jo ennen tuota Wimbledonin tapahtumaa.

Heti noina alkuaikoina tenniksen pistelasku oli kummallinen, kuten on edelleen. Kun ottelu alkaa, on tilanne ensimmäisen pelatun pallon jälkeen 15-0, seuraavat pisteluvut ovat 30 ja 40. Yksi arvelu on, että ranskalaisissa luostareissa 1200-luvulla pelattiin tennistä muistuttavaa peliä ja numerot otettiin kellotaulusta vartin välein – paitsi että miksi 45:n sijasta 40? Toisen teorian mukaan pisteet juontuvat vanhoihin hopeakolikoihin, joiden yksiköt olivat 15, 30 ja 45. Jonkinlaista tennistä pelattiin myös jo antiikin Roomassa ja Egyptissä.

Terminologiakin on outoa. Nytkin kun katsomme televisiosta Wimbledonia, tuomari ilmoittaa ensimmäisen pallon jälkeen: fifteen – love, siis 15 – nolla. Miksi nolla on love, rakkaus? BBC:n intohimoinen tenniksenharrastaja David Berry on tehnyt kirjan Tennis – Radikaali historia (Vastapaino, 2021), mutta ei ole löytänyt selitystä.

Yhtä kummallinen on tasatilanteesta kertova deuce: 40 – 40 on forty deuce. Sanakirjasta katsoin, että deuce tarkoittaa pelikorttien ja nopan kakkosta, mutta tenniksen yhteydessä se on ihmeellistä.

Tällä hetkellä Wimbledonissa pelataan vähän erikoista turnausta, kun siihen ei kelpuutettu maailman ykköspelaajaa Daniil Medvedeviä, koska Wimbledonissa katsottiin, että Medvedev on osasyyllinen Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. Tämän takia taas kansainvälinen liitto päätti, että tällaisesta vajavaisesta turnauksesta ei jaeta ollenkaan ATP-rankingpisteitä.

Joskus aikojen alussa pelasin tennistä Urheilutalon uudella puolella. Peliporukassamme olleen Dammertin Ekin äidinkieli oli ruotsi ja kun hän oli kuullut Wimbledonin tv-lähetyksistä deucen, äännettynä jotenkin djuus, niin hänestä se kuulosti ruotsin sanalta ljus eli valo, joten me aloimme käyttää tasatilanteesta sanaa valo. Keitähän muita meitä olikaan, Jaakko Koskela, Jukka Kuikka, Erkki Lyytikäinen, Mauri Nordberg, Ilkka Valtasaari.

Urheilutalon lakattu puulattia oli nopea, olimme siis kovan kentän erikoismiehiä. Emme edelleenkään pärjäisi Wimbledonissa. Tv-selostajat erittelevät usein kovien ja massakenttien pelaajia. Muutama päivä sitten kysyin parhaiten tuntemaltani tennisekspertiltä Seppo Nurmelta, mikä sen eron tekee. Nurmi vastasi, että nykyisin eroa ei juurikaan ole, vaan hyvät ovat hyviä kaikenlaisilla alustoilla. Jos kuitenkin eroavuuden haluaa tehdä, niin kovalla vauhdilla syöttävät hyötyvät jonkin verran kovasta kentästä.

Kun pelasimme Urheilutalossa, ei Lahdessa vielä ollut nykyistä tennis- ja squashkeskusta. Toinen paikka, jossa noina aikoina kävin, oli Lahden yhteiskoulun vanhan puolen voimistelusali. Se oli ahdas ja seinät niin lähellä tenniskentän rajoja, että muistan varsinkin konservatorion rehtorin Aarre Hemmingin kierresyötöt, joita ei meinannut millään saada takaisin ennen pallon pamahtamista seinään. Yleensä Hemmingin parina nelinpelissä oli LYK:n rehtori Aarne Rautiainen. Lisäksi vastustajiimme siellä verkon toisella puolella kuului englanninlehtori Olavi Rauhala, jonka kanssa pelaan nykyisinkin. Hauskasti historia toistaa itseään, sillä nyt peliporukassamme on myös Rautiaisen vävy, optikko Risto Mäkelä.

SOTA ON MIESTEN LAJI JA
TENNIS ON NAISTEN PELI

David Berryn 300-sivuinen tietokirja on erinomainen. Siinä käsitellään tennistä monipuolisesti ja tuodaan esille paljon sellaisia asioita, jotka eivät ole kaikkein tavallisimpaa tenniksen historiaa, sekä laajoja kokonaisuuksia että nippelitietoa. Tähän jotakin:

Vuonna 1427 Lontoosta kotoisin ollut Lady Margot kävi pelaamassa Louvren kentällä Pariisissa ja voitti useimmat miespuoliset vastustajansa.

Ensimmäinen avoin naisten tennisturnaus Dublinissa 1879.

Nuorille naisille tennis tarjosi paikan esitellä avujaan hienoina naisina ja muodosti ”päällisin puolin viattomat ja hyväksyttävät” avioliittomarkkinat.

Ensimmäiset Englannin julkiset kentät avattiin Birminghamissa 1883.

Ensimmäisiä kahden käden rystylyöntiä käyttänyt oli Herbert Chipp, joka pääsi Wimbledonissa välieriin 1884.

Tennis oli ensimmäinen urheilulaji, jossa miehet ja naiset pelasivat keskenään, kun sekanelinpeli alkoi 1890-luvulla.

Ensimmäinen mustien tennisseura perustettiin USA:ssa Philadelphiassa 1890.

Slazengerin pallot otettiin Wimbledonissa käyttöön 1902. Kysymyksessä on urheiluhistorian pisin ja yksi tuottoisimmista sponsorisopimuksista.

Nykyisin ovat urheilussakin kovasti esillä erilaiset sukupuoliasiat. Ensimmäinen avoimesti lespourhelija oli Toupie Lowther, joka 1903 selvisi Wimbledonissa välieriin asti.

Juutalaiset perustivat ensimmäisen oman tennisseuransa Liverpoolissa 1922.

Wimbledonin moninkertainen voittaja Suzanne Langlen teki 1927 ammattilaiskiertueen USA:ssa. Mukana oli kokoontaitettava tenniskenttä, joka oli tehty korkista ja kumista ja päällystetty vihreällä kankaalla.

Eliitin laji ja sosialistit. Ensimmäinen Työväen kansallinen tennisturnaus järjestettiin 1932 Readingissä.

Ensimmäinen televisioitu tennisottelu 1937 Wimbledonista.

Toisen maailmmansodan aikana kysyttiin kenraali Dwight Eisenhowerilta, voisivatko sotilaat pelata Pohjois-Afrikassa tennistä odotellessaan tulevaa hyökkäystä Italiaan. Eisenhower vastasi: ”Ei, tämä on miesten sota ja tennis on naisten peli.”

Amerikkalainen Althea Gibson oli 1957 ensimmäinen musta, joka voitti Wimbledonin kaksinpelin.

kari.naskinen@gmail.com

Uniongelmia, kaikki muu toimii

Parin vuoden välein käyn verikokeessa tarkistuttamassa PSA-valkuaisaineen määrän eturauhasessa. Urologillakin aina käyn ja saan tiedon, että PSA-arvo ei näytä suurentuneen eikä siis viittaa eturauhassyövän mahdollisuuteen. Kun tälläkin kertaa taas puhuttiin lääkärin kanssa muistakin terveysasioista, niin kysyin, voisinko saada reseptin yhteen unilääkepakettiin, kun ongelmia on ollut ja kun kuumuuskin on nyt haitannut. Lääkäri tietenkin otti asian vakavasti ja keskustelimme lääkkeenkäytön vaikutuksista. Yhtenä asiana hän otti esille sen, että uni- ja nukahtamislääkkeet heikentävät erektiota. Minä siihen, että eihän silloin mitään erektioita tarvita, jos on unessa.

Siitä ei kuitenkaan ole tutkimustietoa, huononeeko erektio myös nukkuessa, sillä seksiunia on välillä mukava nähdä.

Sain reseptin, mutta säästin sen pahanpäivän varalle ja päädyin toistaiseksi siihen joitakin vuosia sitten kovaan muotiin tulleeseen melatooniiniin - varmuuden vuoksi - kun lääkärikin siitä mainitsi. Aikoinaan ostin monta purkkia peräkkäin 1 mg:n pillereitä, mutta taisin tulla niille immuuniksi, joten lopetin. Nyt löysin apteekin hyllyltä 3 mg:n melatoniinipillereitä, joista on viime iltoina ollutkin apua, luulen.

Tuli mieleen sekin, miten kuuma sää oli ennen isompi ongelma. Esimerkiksi kun autoissa ei ollut ilmastointilaitteita, olivat mökkireissut karmeita. Meilläkin kaksoset olivat tuskissaan takapenkillä, ja jos veivasi ikkunan auki, oltiin viikonvaihteen jälkeen terveyskeskuksessa hakemassa antibioottireseptiä korvatulehdusten hoitoon.

Ennen autojen etummaisten sivuikkunoiden etureunassa oli erikseen avattava tuuletusruutu, mutta se ei kovasti auttanut. Ilmastointilaite onkin ollut yksi parhaita keksintöjä autoiluun liittyen. Sitäkin parempi ovat nastarenkaat. Vieläkin ihmettelen, että meilläkin isä kuskasi meitä molempiin mummoloihin lähes 200 kilometrin päähän talvellakin kesärenkailla. Ne olivat kalliita, ja vasta minun saatua ajokortin isä osti meidän Angliaan kaksi nastarengasta.

kari.naskinen@gmail.com

Iskelmäooppera Viipurista

 

Taidekeskus Salmelassa oli eilen Wiipuri-oopperan kantaesitys. Ei ole määritelty, millaisesta musiikista oopperateokset on tehtävä, joten tätä Arto Pajun sävellystä voi luonnehtia iskelmälliseksi rytmioopperaksi. Pajun tekemä on myös libretto, joka käsittelee lähinnä kahden nuoren viipurilaisen rakkautta 1936-44. Paju itse johti isoa Salmelan orkesteria ja solisteina lauloivat Ville Rusanen sekä oopperayhteyksistä tuntemattomat Hanna Hoikkala, Mikael Konttinen ja Bianca Morales. Esitys kesti väliaikoineen kolme tuntia, josta olisi kannattanut karsia jotain pois, sillä melodiamaailma toisti moneen kertaan itseään. Yleisö kuitenkin tuntui tykkäävän vakavasta aiheesta ja kevyestä musiikista.

Esitys Salmelan ulkoilmalavalla oli konserttiversio, jossa laulajat seisoivat lavan etureunassa orkesterin edessä. Tällaisena se oli aivan riittävä, koska aariat ovat valtaosiltaan sillä tavalla kertovia, että niistä ei näytelmämuodossakaan saisi kovin tapahtumallista vuoropuhelulaulantaa. Voisi kuvitella, että näyttävyyttä ja elävyyttä tulisi niin, että konserttiversiota täydennettäisiin isoilla videokuvilla.

Musiikki on jykevää, monin paikoin orkesterin soitannassa on vahvaa Big Band -soundia, mikä lienee Arto Pajun parasta osaamista, sillä hän on toiminut kapellimestarina monissa pääkaupunkiseudun Big Band -kokoonpanoissa. Solistit vievät tarinaa kovaäänisillä vahvistettuina sujuvasti eteenpäin ja sanoista saa hyvin selvän. Bianca Morales piristää muutaman kerran Espilä-ravintolan jazzlaulajana.

Armas ja Anna-Maria vihitään vanhassa tuomiokirkossa juhannuksena 1937, heille syntyvät kaksoset 1938 ja sitten siirrytään historiasta tuttuihin tapahtumiin. Kesällä 1939 järjestetään Mannerheimille Viipurissa yli 20 000 sotilaan ohimarssi, jota Salmelassa tehostetaan kuuden sotilasrumpalin kovarytkeisellä esityksellä. Loppuvuodesta sitten talvisota alkaa ja miehiä alkaa kuolla rintamalla – on kunnia kaatua isänmaan, kodin ja uskonnon puolesta vaikka viimeiseen mieheen. Väliajan jälkeen tulevat evakkovaihe, paluu Viipuriin jatkosodan hyvän startin ansiosta, Viipurin jälleenrakennus ja lopulta tietenkin katastrofi. Armaskin kuolee ja katoaa 20.6.1944.

Käsiohjelmassa sanotaan, että alkusysäyksen Wiipuri-oopperalle antoi Arto Pajun oman suvun historia Viipurissa. Vaikka tarina on kuvitteellinen, ovat sen tapahtumat todellisia. Paju toimii Salmelan kapellimestarina, kun siellä on taidenäyttelyiden lisäksi paljon myös musiikkiohjelmaa. Aikaisemmin hän on soittanut Helsingin poliisisoittokunnassa, Puolustusvoimien soittokunnassa ja Kouvolan kaupunginorkesterissa sekä ollut opettajana Vaskivuoren musiikilukiossa Vantaalla.

ENSIMMÄINEN SUOMENKIELINEN
OOPPERA VIIPURISSA 1905

En ole varma, pitääkö tämä väliotsikkoni paikkansa, mutta luulen niin. Ensimmäinen suomalainen ooppera oli ruotsinkielinnen Kung Karls jakt, jonka sävelsi Fredrik Pacius, libretto Sakari Topelius. Kantaesitys harrastelijavoimin oli Helsingissä 1852 ja suomenkielisenä Kaarle-kuninkaan metsästyksen esitti ensimmäisenä Suomalainen Maaseututeatteri Viipurissa 7.3.1905. Suomennoksen oli tehnyt teatterinjohtajana toiminut Jalmari Finne, joka muistelmissaan kirjoitti pitävänsä tätä koko teatteriuransa suurimpana saavutuksena. Esityksissä orkesteria johti Viipurin kaupunginorkesterin johtaja Juha Leino ja kuoron oli valmentanut Emil Sivori. Keskeisinä solisteina lauloiva Väinö Sola, Aino Halonen, Bruno Jäderholm, Simo Kaario, Sofia Roiha ja Tyyne Bergrooth.

Muita Viipurissa noina alkuaikoina esitettyjä oopperoita olivat Gaetano Donizettin Rykmentin tytär 1907, Erkki Melartinin Aino 1909, Edmond Audranin Nukke 1910 ja Georges Bizet'n Carmen 1911.

kari.naskinen@gmail.com