Kilpailuyhteiskunta ei sovi kaikille

Täydellisyyteen pyrkiminen, epäonnistumisen ja alemmuudentunteen välttäminen ovat vaativia asioita nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa, jos siihen täysillä mukaan menee. Saksalaisessa elokuvassa Koesoitto näihin tilanteisiin ajautuu lukiossa musiikkia opettava Anna, joka on omalla taiteilijanurallaan epäonnistunut esiintymispelon takia. Traumat ovat kovat, mutta nyt hän kompensoi omia pettymyksiään opettajana ja yrittää viedä yhtä

lahjakasta viulunsoitto-oppilastaan eteenpäin.

Ina Weissen ohjaama elokuva kertoo Annan henkilökohtaisesta tragediasta, mutta samalla se on kannanotto yhteiskunnan koventuneita asetelmia kohtaan. Koko ajan ja pienestä pitäen on käynnissä kilpailu. On pärjättävä koulussa, on ulkonäköpaineita, on saatava tykkäyksiä Instagramissa jne. Taiteessakaan ei enää riitä taide itsessään, vaan on saatava nimeä kilpailuissa. Aikoinaan Toivo Kärki järjesti iskelmäkilpailuja etsiäkseen uusia kykyjä, mutta nykyisin kilpailuihin joutuvat osallistumaan valmiit taiteilijat, jotta esiintymismarkkinat paremmin avautuisivat.

Elokuvassa Anna valmistaa noin 15-vuotiasta poikaa sisäänpääsykokeeseen, josta parhaat pääsevät opiskelemaan konservatorioon tai johonkin vastaavaan oppilaitokseen. Sopii hyvin, että poikaa esittävä Ilja Nicola Monti itse sijoittui viime kesänä toiseksi Hallen viulukilpailussa, johon osallistui yli 600 nuorta viulistia.

Annan roolissa on Nina Hoss, josta on tullut saksalaisen elokuvan johtava naisnäyttelijä. Hän on nyt samassa asemassa kuin oli 1900-luvun lopulla 30 vuotta nuorempi Hanna Schygulla. He molemmat ovat olleet pääasiassa vain vakavasti otettavien ohjaajien vakavissa elokuvissa. Koesoitossa Nina Hoss esittää ahdistavan ankarasti Annaa, joka ei hallitse neuroottisuuttaan, jolloin siitä kärsii myös hänen oppilaansa Alexander.

Kaiken keskipisteenä Annalla on Alexanderin onnistuminen ja sen avulla kollegoille erinomaisuutensa todistaminen. Erityisenä syynä tähän on se, että nimenomaan Anna on tunnistanut Alexanderin lahjakkuuden, joten epäonnistumiseen ei ole varaa. Tässä paineessa jää perhekin sivuseikaksi. Alexanderia muutaman vuoden nuorempi oma poika näyttää tämän käymällä mieluummin jääkiekkoharjoituksissa, vaikka viulukin kuuluu ohjelmaan. Annan puoliso on viulunrakentaja ja -korjaaja, mutta tämäkin yhteys pätkii ja Anna käy ”hakemassa ymmärrystä” opettajakollegaltaan, joskin nekin käynnit vaikuttavat mitättömiltä onnistumisilta, ehkä siksi, että Anna ei pysty kunnolla seksiinkään muiden ongelmiensa vuoksi.

Vielä kerran Anna houkutellaan mukaan kamariorkesteriin, mutta konsertti sen kanssa tietenkin epäonnistuu. Rainer Werner Fassbinderin elokuvassa Petra von Kantin kyyneleet (1972) on Hanna Schygulla yksi naisista, jotka ovat katkerien harhojensa vallassa - Koesoiton Anna on vastaavassa tilanteessa. Mikään ei suju, koska Anna ei pysty elämään elämäänsä realiteettien antamien mahdollisuuksien rajoissa.

Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia tragedioita oikeassa elämässä on, kun opettajat ja oppilaat tavoittelevat suuria. Eikä tämä koske vain konservatorioita ja vastaavia, vaan muitakin aloja. Kun 15-vuotias kiekkojunnu puhuu NHL-haaveista, niin kyllä varmaan monta kertaa on niin, että kovimmin asian ottavat ajaakseen isät ja äidit, jotka sitten harjoituskaukalon laidalla huutavat ja haistattelevat mielestään epäpäteville valmentajille.

kari.naskinen@gmail.com

Demokraattista sosialismia

Kuukausimarkkinoilla Lahden torilla ostin ensin viipurinrinkelin ja Pajuojan autosta läskilihan siivuja, sitten juttelin Kokoomuksen teltalla kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Hannu Rahkosen kanssa, kävin kahveilla SDP:n teltalla ja ostin SKP:n teltalla Juha Haukalta ja Hannu Salmiselta kirjan Nykyinen kriisi ja Marx. Rinkeli ja läskilihat menivät vuorokaudessa, mutta kirjan lukemiseen meni vähän enemmän.

SKP:n merkki on tarrakokoelmassani jo mennyt huonoon kuntoon, mutta kommunismin ja sosialismin aatteet vielä torilla elävät. Sosiaalidemokraatitkin hyväksyivät puoluekokouksessaan uuden periaatejulistuksensa, jossa edelleen muistutetaan, että ”demokraattinen sosialismi pyrkii talouden, työelämän ja muiden elämänalueiden jatkuvaan kansanvaltaistamiseen avoimuutta lisäämällä ja määrittämällä pelisääntöjä, joilla markkinat toimivat”.

Periaatejulistukseen esitettiin kokouksessa vain yhtä muutosta, joka koski sitä, että sosiaalidemokratian aateperinnön yhteydessä ei pitäisi sosialismin teorioiden ohella mainita kristillistä etiikkaa. Periaatevaliokunnan puheenjohtaja Kaisa Vatanen sanoi kuitenkin puheessaan, että sos.dem. liikkeen syntyyn ja aateperinnön muodostamiseen on kristillinen etiikka vaikuttanut oleellisesti, ja puoluekokous kumosikin muutosesityksen äänin 440 ­- 30.

Jo periaatevaliokunnan valmistelussa tuohon kohtaan oli kuitenkin tullut melko radikaali muutos. Vanhassa periaateohjelmassa nimittäin sanottiin vielä, että sosiaalidemokratian juuret ovat myös marxilaisessa yhteiskunta-analyysissa.

Haukan ja Salmisen myymässä kirjassa ei sen sijaan kristillisyyttä noteerata. Sen viesti on sama kuin ennenkin: ilman marxilaista, kapitalismin ylittämiseen ja kommunismiin tähtäävää kamppailua jää vasemmistolainen politiikka kapitalistisen järjestelmän raameissa tapahtuvaksi puuhasteluksi, joka ei kykene haastamaan kapitalistisia valtasuhteita saati kumoamaan niitä.

Vallankumouksestakin kirjassa tietenkin puhutaan, mutta ei konekivääreistä tai sisseistä. Muutoksen siis pitää tapahtua vaalien kautta, joskin ulkoparlamentaarisiakin keinoja voi käyttää, kun viedään eteenpäin tärkeitä asioita (sosiaaliturvajärjestelmän kehittäminen, verouudistus, valtion puuttuminen yksityiseen omistusoikeuteen, pääomaliikkeiden säätely, suhdannepoliittiset ohjelmat, turvallisuuspolitiikka).

Kirja on peräisin vuodelta 2009, mutta siinä esillä olevat asiat ovat jopa enemmän ajankohtaisia nyt. Yksi luku koskee pandemioita ja köyhyyttä, ja kolmen saksalaisen tutkijan kirjoitus on otsikoitu: ”Kamppailu tehtaiden lopettamisesta – Saksan ay-liikkeen kokemuksia”.

Tuttuja teemoja näin Kaipolankin yhteydessä: ”Finanssimarkkinakapitalismissa tehtaiden sulkemiset eivät ole vain kriittisen kehityksen tulos. Tutkimuksemme osoittaa, että monet yritykset ovat sulkeneet tehtaita muista syistä kuin siksi, että ne olisivat tehneet tappiota. Usein tehtaan lopettamisen syynä oli vain se, että voitot eivät vastanneet rahoitusmarkkinoiden odotuksia.”

Saksalaiset ovat tunteneet nahoissaan mm. ruotsalainen Skandinaviska Enskilda Banken AB:n kovat lakkautustoimet, ja merkittävästi sitä omistaa Wallenbergien holdingyhtiö Investor AB. SEB on myös UPM:n toiseksi suurin omistaja.

Yhtenä esimerkkinä rosvokapitalismista Saksassa otetaan esille Kone Oyj, jonka pääomistaja on Antti Herlin. Kone lopetti hissitehtaan Hattingenissa, koska sen liikevoittoprosentti ei ollut kaksinumeroinen, kuten Herlin ja muut omistavat olivat edellyttäneet. Samasta on nyt kysymys Kaipolassa.

MARKKINATALOUTTA
SOSIALISMIN NIMISSÄ

Demareilla tilanne ei ole yhtä yksiselitteinen kuin kommunisteilla, vaikka marxilaisuus SDP:n periaateohjelmasta poistettiinkin. SDP on markkinatalousmyönteinen, vaikka se sosialismi periaateohjemassa säilyikin. Kaisa Vatanen sanoo, että puolue ei todellakaan ole markkinatalouden toimintalogiikkaa vastaan, mutta sitten on se paha, tuhovoimainen kapitalismi:

”Kapitalismi on markkinatalouden muoto, jolla ei ole yhteisiä reiluja pelisääntöjä. Se on viidakon laeilla toimiva järjestelmä, jossa valta on vahvimmilla ja jossa yhteinen etu ja inhimillinen toiminta unohtuvat. Markkinatalous sen sijaan voi toimia myös niin, että yhteiskunta asettaa säännöt, joilla kaikki toimivat reilusti.” (Demokraatti 3.9.2020)

Sitten vielä Nykyinen kriisi ja Marx. Kirjassa muistutetaan siitä, ettei vallankumous tarkoittanut Karl Marxille äkkinäistä rysäystä, jollaisena se Venäjällä tapahtui. Marx vain ajatteli ja toivoi, että omistavan luokan valta korvattaisiin toisenlaisella vallalla, mutta ei hätiköiden, koska hosumisesta syntyy tunnetusti vain kusipäisiä kakaroita. Kirjassa SKP:n keskuskomitean jäsen, hum. kand. Marko Korvela edustaa myös marxilaista maltillisuutta: ”Pelkän tuotantovälineiden valtiollisen omistuksen asemesta on pohdittava uusia yhteiskunnallisen omistuksen muotoja, joissa toteutuvat työläisten itsehallinto ja demokratia.”

Vaikea kuitenkin nähdä tällaista muutosta tapahtuvaksi. Jos Suomessa järjestettäisiin kansanäänestys kommunismin ja vapaan riistokapitalismin välillä, niin riisto voittaisi.

kari.naskinen@gmail.com

Tiikerikissa – kaikki yhteisen Italian puolesta

Italia yhdistyi 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tätä risorgimento-vaihetta kuvaa hienosti Luchino Viscontin elokuva Tiikerikissa (1963), joka perustuu Giuseppe Tomasi di Lampedusan samannimiseen romaaniin (1958). Tapahtumat sijoittuvat pieneen Donnafugaton kaupunkiin Sisilian eteläosassa, jossa Salinan ruhtinas Don Fabrizio (Burt Lancaster) ylläpitää aikalailla jo ränsistynyttä palatsia. Loiston ajat ovat ohi, mutta tiedossa ajatellaan olevan, että koko yhteiskunnan kannalta edessä ovat kuitenkin uudet ja paremmat ajat. Kaikki eivät tietenkään ole samaa mieltä: ”Me olimme tiikerikissoja, leijonia – uudet ovat shakaaleja.”

Italian alue oli Napoleonin sotien jälkeen jakautunut kolmeen herttuakuntaan, kahteen kuningaskuntaan ja kirkkovaltioon. Elokuvassa ollaan vuodessa 1860, kun Donnafugatassakin järjestetään kansanäänestys yhtenäisen Italian puolesta. Äänestystä ovat edeltäneet kansannousut Messinassa ja Palermossa, ja Giuseppe Garibaldin punapaidat olivat näissä ratkaisevana apuna.

Äänestyksessä kaupungin kaikki asukkaat ovat yhtenäisen Italian kannalla. Tiikerikissassa kaikki huipentuu Salinan palatsissa pidettäviin suuriin tanssiaisiin, joiden aikana Fabrizio näkee todellisuuden. Hän itse ei enää pitkään jaksa tanssia ja hän ymmärtää, että yksi aika on loppumassa ja uusi alkamassa. Fabrizio tanssii vielä sisarenpoikansa Tancredin (Alain Delon) morsiamen Angelican (Claudia Cardinale) kanssa, mutta vetäytyy sitten sivummalle, eikä myöhemmin lähde Tancredin ja Angelican kanssa ”jatkoille”. Ovat jo aamuyön tunnit, kun Fabrizio lähtee kadulle tervehtimään aamutähteä ja esittää sille toivomuksen, että pääsisi pian pois maan päältä. Jostain kuuluu vielä laukauksiakin.

Nuo tanssiaiset ovat suurta elokuvahistoriaa. Niissä näkyy jo ristiriita vanhan ja tulevan ajan välillä. Kaikki on komeaa, ja yhtenä valssina orkesteri soittaa Giuseppe Verdin unohtuneen valssin, jonka nuotit elokuvan säveltäjä Nino Rota oli löytänyt roomalaisesta antikvariaatista. Tähän kolme varttia kestävään tanssiaiskohtaukseen Visconti oli haalinut koko sukunsa ystävineen, ja se kuvattiin Palermon Palazzo Valguarnera-Gangissa (1780). Tämän loistavan juhlan rinnalla käydään välillä kuitenkin palatsin joissakin muissa huoneissa, jotka on jätetty ränsistymään.

Hienoja tanssikohtauksia on muissakin tämäntapaisissa suurelokuvissa, mutta Tiikerikissa on ykkönen. Samaa lähestytään Sergei Bondartshukin Sodassa ja rauhassa (1966). Viscontin elokuvista Tiikerikissa on myös kaunein, esteettisesti täydellinen teos.

Tanssiaisten päähenkilö on tietenkin Salinan ruhtinas itse, viimeisen kerran, mutta koska tässä samalla ollaan tekemisissä elokuvan tähtimaailman kanssa, niin kyllähän 25-vuotias Claudia Cardinale on se huippu. On tämä elokuva myös Burt Lancasterin uran lakipiste. Lancaster näyttelee erinomaisesti vanhan maailman aristokraattia, joka on luovuttanut, mutta kuitenkin hyväntahtoisesti muutoksen hyväksyen. Ilman Hollywood-rahoitusta Lancaster ei kuitenkaan olisi mukaan päässyt. Tätä edellytti osatuottajaksi tullut 20th Century Fox, joka vaati elokuvan tekemistä myös englanninkielisenä. Italialainenkin kieliversio luonnollisesti tehtiin, mutta varsinkin Hollywood-versio kiukutti Viscontia, jonka mielestä se oli leikattukin huonosti.

Poliittisesti Tiikerikissa osui hyvin. Siinä ei mitään yhteiskuntaryhmää varsinaisesti loukata, eikä tasavaltalaistenkaan väkivallantekoja tuoda hankalasti esille. Lopputulos oli onnistunut sekä elokuvan että sen kuvaamaan muutoksen kannalta. Kommunistisen puolueen pääsihteeri Palmiro Togliatti lähetti puolueen kulttuuripolitiikasta vastanneelle Antonelli Trombadorille kirjeen, jossa kehui elokuvaa paremmaksi kuin kirja. Tämä ei sikäli ollut yllättävää, että myös Visconti oli kommunisti, joka ennenkin oli ottanut huomioon Togliattin mielipiteitä.

kari.naskinen@gmail.com

Lahtelainen

Nyt henkilökohtainen paljastus: olen ollut 50 vuotta lahtelainen. Syyskuun ensimmäisellä viikolla 1970 tulin töihin Etelä-Suomen Sanomiin, ja samana päivänä tuli Pertti Huopainen, Tonttilan mies. Sitten taisi mennä kuukaudenpäivät, kun Hämeenkatu 5:een ilmestyi Jukka Kuikka, josta myöhemmin Ilta-Sanomissa kehittyi valtakunnallinen rääväsuu.

Joskus meilläkin keittiönpöydän ääressä käydään tietenkin keskusteluja Lahden asioista. Välillä kun olemme Ulla-rouvan kanssa olleet eri mieltä jostakin asiasta, hän on lopettanut väittelyn sanomalla, että ”niin kun sinä et olekaan lahtelainen”. Nyt Ulla lupasi hyväksyä minutkin oikeaksi lahtelaiseksi.

Lahti ei ollut minulle tänne muuttaessani aivan vieras kaupunki, sillä evakkomummoni oli asunut Lahdessa pitkään ja useat reissut mummolaan olivat tehneet kaupungin ainakin jotenkin tutuksi. Parhaiten olivat muistissa hiihdon MM-kisat 1958, Sinuhen baari Mariankadulla (ovet avautuivat valokennolla), hieno Aleksanterinkatu ja vilkas tori.

Kun soitin isälleni Jyväskylään, että sain työpaikan Lahdesta, oli vanha Viipurin mies heti tyytyväinen: ”Hieno juttu, siellähän on se Reipas.”

Lähempänä omia kiinnostuksenkohteitani oli kuitenkin moottoriurheilu, ja kuinka ollakaan, ensimmäinen asuntoni oli Kasakkamäentiellä ja sen toisella puolella samalla kohtaa oli Kärpäsen speedwayrata. Asunnon vuokrasin Maija Aarnikoivulta, joka oli myyjänä viinakaupassa Hämeenkatu 3:ssa.

Etelä-Suomen Sanomiin pääsin toimittajaksi, vaikka taustani oli sikäli hämärä, että hain avoimena ollutta paikkaa työskennellessäni Hämeenlinnassa ilmestyneessä SDP:n Hämeen Kansassa. Päätoimittaja Olli Järvinen ei kuitenkaan tiennyt esimerkiksi sitä, että olin jo kesällä tuurannut pääkirjoittana lomalla ollutta Hämeen Kansan päätoimittajaa Heikki Nurmea ja ottanut tietenkin kovasti kantaa sosiaalidemokraattisten aatteiden mukaisesti. Vielä hankalampi asia olisi ollut, jos Järvinen olisi huomannut kysyä, olinko käynyt armeijan. Tuohon kysymykseen olisi pitänyt vastata, että lykkäysten takia joudun menemään sotaväkeen puolentoista vuoden kuluttua, ja sellaista pätkätyöläistä ei luultavasti olisi töihin otettu.

ESS:n toimituksessa minut sijoitettiin aluksi Ahti Mattilan johtamalle maakuntaosastolle, jossa käsiteltiin levikkialueen muiden alueiden kuin Lahden asioita. Leikekirjassani ei pikkujuttuja ole, mutta ensimmäinen iso juttuni syyskuussa 1970 näyttää koskeneen satonäkymiä otsikolla ”Viljasadosta pieni, laatu kuitenkin hyvä”.

Lehtitalon muuttaessa Ilmarisentielle siirryin kaupunkiosastolle, jossa istuin samassa huoneessa Ulla Kivekkään kanssa. Osaston päällikkö oli Arvo Leiponen. Päätoimittajina olivat Juhana Lahtinen ja Eeva Rissanen sekä uutispäällikkönä Jaakko Koskela.

Noihin aikoihin vain kaikkein suuriimpiin juttuihin pantiin toimittajan nimi alle. Yleisempi käytäntö oli, että käytettiin toimittajien nimikirjaimia. Minun puumerkikseni tuli KJN, koska pelkkä KN oli jo käytössä Padasjoen aluetoimittajalla Kalevi Nurmisella. J tarkoittaa Johannesta, ja vieläkin on kaksi vanhaa kaveria, jotka muistavat tämän: hiihtoniilo Heikki Kallioniemi markkinoilla ja yu-niilo Arto Pasanen keilahallissa morjestavat aina ”terve, KJN, mitä kuuluu?”

RUOSTUNEET KUIN
PULTIT MASTOIHIN

Meidän Ullan yksi ehdottomia suosikkilauluja on Rauli Nordbergin Lahti-aiheinen Ne meistä. Kyllä se hieno onkin ja ymmärrän syntyperäisen lahtelaisen tunteet.

Meille Lahti on äidin syli kehdostamme jo,
ja harjun honkain humina on kehtolauluni.
Ne meistä, jotka ruostuivat kuin pultit mastoihin,
lähtevät vain palatakseen kohta takaisin.

Raulin isä oli ESS:n toimituspäällikkö Mauri Nordberg, joka aina korosti meille, että muistakaa jutuissanne Lahti-näkökulma. Kyllä se aina muistettiin, mutta joskus muissa yhteyksissä oli vaikeaa – ja on vieläkin –, kun erilaiset mielipidekyselyt eivät oikein noteeraa Lahtea korkealle, esimerkiksi Tampereen tai Jyväskylän veroiseksi. Chicago-mielikuva on ollut tiukassa. Vaikka ei sen meitä varsinaisesti pitäisi haitata. Lahti on suurimmalle osalle meistä paras paikka asua, ja ihan sama, mitä mieltä jotkut galluppeihin kerätyt kajaanilaiset tai sonkajärveläiset ovat.

Pahimpia nälvijöitä ovat olleet iltapäivälehdet. Arkistojani selatessa löytyi mm. jo pois kuolleen helsinkiläisen City-lehden kommentti vuodelta 1990: Etelä-Suomen Sanomat on kravun kääntöpiirin pohjoispuolella ilmestyvistä sanomalehdistä kaikkein huonoin. Juuri noihin aikoihin ESS:n levikki oli noussut yli 70 000:n, mutta sen jälkeen alkoi lama ja muiden lehtien tavoin myös ESS:n levikki alkoi tippua. Sittemmin tätä suuntaa vauhditti digitalisaatio.

Samasta arkistonipusta löysin oman juttuni, jossa kerroin Lahden hotelli- ja ravintolaoppilaitoksesta. Sen apulaisrehtori Reino Haahtela kysyi oppitunnilla, onko kieli sisä- vai ulkoelin. Yksi oppilas viittasi ja sai vastata: ”Riippuu siitä, onko kieli sisässä vai ulkona.”

Demari-lehden pääsiäisnumerossa 1990 kerrottiin, että eduskunnassa on kaksi kananmunista tunnettua kansanedustajaa, Tapani Mörttinen ja Erkki Pulliainen. Heidän haastattelussaan Mörttinen sanoi: ”Minun munani ovat suurimmat ja komeimmat. Pulliainen näyttököön omansa.”

Sitten takaisin Lahteen, mutta edelleen samasta nipusta: kulttuuriministeri Anna-Liisa Kasurinen sanoi jossakin demarien iltamissa, että Lahden hiihtostadion pitäisi siirtää valtion varoin Rovaniemelle, koska Lahdessa ei enää pystytä hiihtämään kasvihuoneilmiön takia.

Salpausselän kisat ovat joka tapauksessa yhä iso juttu. Kun kaupungit nykyisin kilpailevat mielikuvista ja maineesta eli imagosta, niin Lahden ykkösasia on talviurheilu. Vaikka Salpausselän yleisömäärät ovat pienentyneet, niin ilman kisoja Lahti olisi aika tuntematon paikka maailmassa. Kaupunginorkesteri ja Sibeliustalo tunnetaan maailmallakin pienen eliitin keskuudessa, mutta Lahden MM-kisojen rinnalla se on pientä. Seuraavia kisoja pitäisi kohtapuoliin alkaa hakea.

Tähän loppuun panen vielä kuvan esitteestä, joka jaettiin lahtelaisille yrityksille ennen kaupunkilehti Uuden Lahden ilmestymisen alkamista syksyllä 1981. Siinä me patsastelemme toimittaja Sakari Leimolan kanssa.

"Meissä elää Lahti entinen,
se meissä sykkii vielä hetkisen;
maan alle painuu harju viimeinen,
ennen kuin pois mä vaihtaisin sen."

kari.naskinen@gmail.com

Täydellisen epäonnistunut evakkoelokuva

Pystyin katsomaan 20 minuuttia suomalaista elokuvaa Syksyn jälkeen saapuu kevät. Kokematon ohjaaja Annika Grof oli päättänyt tehdä taide-elokuvateoksen määräämällä kuvaajan heiluttamaan koko ajan kameraa, eikä tällaista vapisevaa, tärisevää ja holtittomasti heiluvaa kuvaa viitsi katsoa.

Aiheena on nuoren evakkonaisen tulo uudelle paikkakunnalle. Hän oli siis joutunut jättämään kotinsa ja kaiken taakseen, mutta sen 20 minuutin aikana näin, että naisen ainoa mielenkiinto kohdistui seksiin. Tavallisessa arkiasussaankin hän paljasti huorahtavasti toisen olkapäänsä ja kyllähän vonkaaminen tietenkin onnistuikin.

Suositus: Ville Salmisen ohjaama Evakko (1956) on Yle Areenassa.

kari.naskinen@gmail.com

Pietari on suomalainen

Muutama vuosi sitten tuli televisiosta mukava sarjaohjelma Suomi on venäläinen. Kun nyt lukee Arvo Tuomisen uutta kirjaa Pietarista, niin kevyesti voi heittää, että Pietari on suomalainen. Tuominen käy hyvin läpi Pietarin suomalaisuuteen liittyvää historiaa, jolla vanhat perut onkin. Jossakin vaiheessa 1800-luvun jälkipuoliskolla Pietari oli maailman suurin suomenkielinen kaupunki, jossa siis asui enemmän suomenkielisiä kuin Helsingissä tai Turussa. Venäjän armeijassa yli 400 suomalaista yleni kenraaleiksi tai amiraaleiksi asti, nokikolareiden ja kultaseppien ammattikunnissa oli paljon suomalaisia ja Pietarin prostituoiduistakin viisi prosenttia oli suomalaisia.

Arvo Tuominen sanoo kirjoittaneensa kirjan keskellä koronakriisiä sillä olettamalla, että Venäjän-matkailukin taas jossakin vaiheessa jatkuu. Tuominen kuitenkin sanoo, ettei kirja ole mikään matkaopas, mutta kyllä se on sitäkin mitä parhaimmassa merkityksessä. Se on täynnä yksityiskohtaisia vinkkejä Pietariin matkustavalle, jolle näiden osoitteiden ja paikkojen kahlaamiseen ei kuitenkaan parikaan viikkoa riittäisi. Lisäksi Tuominen kertoo Pietarin historian mielenkiintoisista tapahtumista lyhyen ytimekkäästi ja taas niin, että niihin liittyy tiettyjä paikkoja, joihin seuraavalla Pietarin-reissulla voi käydä tutustumassa.

Pietarin suomalaisuus tietenkin kiinnostaa. Tuominen aloittaa sen kuuluisasta Tilsitin sopimuksesta 1807, jolla Aleksanteri I ja Napoleon I jakoivat Euroopan etupiireihinsä. Napoleon sanoi Aleksanterille: ”Ruotsalaisten tykkien jylinä ei saa enää häiritä pietarilaiskaunotarten unia. Ottakaa Suomi, se on teidän.” Aleksanteri hoiti homman Suomen sodassa 1808-09 ja Helsingissä vaihtuivat kolme kruunua kaksipäiseen kotkaan.

Suomen saaminen oli tärkeätä nimenomaan Pietarille, joka tarvitsi sotilaallisen puskurivyöhykkeen länttä vastaan. Tässä oli avainsemassa Viaporin linnoitus, joka nykyisin tunnetaan Suomenlinnana. Iso asia oli, kun 1870 valmistui junanrata Helsingistä Pietariin. Se tehtiin sisämaahan Riihimäen, Lahden ja Kouvolan kautta, sillä rantaratana se olisi ollut saksalaisten ja ranskalaisten sotalaivojen tykinkantaman päässä.

Venäjän vallankumouskin sai alkunsa Pietarista, mutta myöhemmin esimerkiksi Stalin Moskovassa ilmaisi vastenmielisyytensä nimensä Leningradiksi muuttanutta kaupunkia kohtaan. Pietari Suuri oli perustanut Pietarin ikkunaksi länteen, mutta Stalin syytti kaupungin kulttuurielämää rahmälläänolosta lännen edessä. Yksi erikoinen tapaus oli, kun stalinilainen propaganda hyökkäsi Leningradin kauppamessuja vastaan. Leningradin puoluejohtoa syytettiin ”sopimattomasta liiketoiminnasta” ja 214 Leningradin pomomiestä pidätettiin, 69 heistä teloitettiin ja 2000 Leningradin merkittävintä henkilöä poistettiin johtavista asemista.

Kovat kahinat oli myös Kuusisen klubilla juuri sata vuotta sitten. Osoitteessa Kamennoostorvki 26-28:ssa huoneistossa nro 106 tapahtui joukkomurha elokuun viimeisenä päivänä 1920. Suomalaiskommunistit olivat jakautuneet kahtia ja Tuominen kirjoittaa hauskasti: ”Suomalaiskommunistien enemmistön vähemmistö ampui siellä vähemmistön enemmistöä. Tuloksena kahdeksan kuollutta.”

Otto Wille Kuusisen mukaan nimetty klubi sijaitsi komeassa rakennuksesssa, jossa ennen vallankumousta oli asunut aatelisia ja muita porhoja. Vallankumouksen yhteydessä bolshevikit antoivat sen suomalaisten punapäälliköiden käyttöön ja talon ylimpään kerrokseen perustettiin erityinen Kuusisen klubi. Yksi siellä murhatuista oli SKP:n sotilaallisen siiven johtoon kuulunut Jukka Rahja, jonka kunniaksi on nimetty asuntoalue 25 km:n päässä Pietarista.

Rahjan ampui punaupseerikoulun oppilas Aku Paasi, jolla oli mukanaan seitsemän muuta oppositiomiestä. Pietarin Mars-kentän vallankumouksen marttyyrien hautausmaalla on Kuusisen klubin murhien muistokivi, jossa on uhrien nimien lisäksi teksti ”Suomalaisten valkokaartilaisten murhaamia”.

Myös valkosuomalainen Carl Gustaf Mannerheim sai muistomerkkinsä rakastamaansa kaupunkiin 2016. Se kiinnitettiin Venäjän armeijan teknillisen instituutin seinään Zaharevskaja-kadulle, mutta jatkuvien sotkemisten takia muistomerkki siirrettiin sotamuseon suojiin. Ilkivallantekijät katsovat Mannerheimin ja Suomen armeijan osallistuneen aktiivisesti Leningradin piiritykseen 1941-44.

Tarkkaan Tuominen käy läpi muitakin suomalaisia läheltä liippaavia paikkoja, Suomen asemasta ja Suomi-taloon suomalaisten hautapaikkoihin. Esimerkiksi Yrjö Maunu Sprengtporten on haudattu Smolenskin hautausmaalle – tarkka ohje: pääportilta suoraan eteenpäin, kääntyy oikealle ja kulkee 50 metriä.

Hyviä ohjeita saa myös votkanjuontiin, tähän tapaan: ”Kun katselee Leninin suunnasta (patsas) Suomen asemaa, niin sen vasemmalla puolella Komsomola 35:ssä toimii mainio rjumitsnaja nimeltään Po tsut tsut - - - Kun päämäärä on saavutettu, sielu ikään kuin täyttyy viisaudella ja mielihyvällä, käsitys itsestä ja ympäristöstä paranee ja sen seurauksena kontaktin luominen samassa tilassa oleviin ihmisiin on aivan erityisen helppoa. Elämä hymyilee, maailma syleilee ja velat muuttuvat saataviksi.”

Suomen rautatieaseman lähellä on myös kadut Finljandski prospekt ja Finski pereulok. Vasilinsaarella puolestaan on Finljandski pereulok.

Arvo Tuomisen sanoo Pietarin olevan hänelle energian ja innoituksen lähde. Tämän uskoo, kun kirjaa lukee. Valkoiset yöt, sateen raikkaus, Suomenlahden merituuli, Laatokan läheisyys… Eikä Vladimir Putinkaan unohdu, hänen synnyinkotinsa, 17 neliön huone on Nevski prospektin ja Liteiny prospektin tuntumassa Baskov pereulok 12:ssa. Vladimir-vauva kastettiin läheisellä Pastelja ulitsalla sijaitsevassa Kristuksen kirkastumisen katedraalissa 21.11.1952. Kirkkoa vastapäätä on Suomen konsulaatti.

Tämä kirja on otettava mukaan, kun seuraavan kerran pääsee Pietariin. Tiedän myös, että Arvo Tuominen Lomalinjat-matkatoimiston oppaana Pietarissa ja muuallakin Venäjällä on aivan omaa luokkaansa.

kari.naskinen@gmail.com

Pormestarimallissa on kummallisuuksia

Lahden kaupunginvaltuusto palautti kaupungin hallintosäännön muuttamista koskevan kaupunginhallituksen esityksen uudelleen käsiteltäväksi. Tämä ei tarkoita pormestarimallin torjumista, vaan sitä koskevan järjestelmän paria yksityiskohtaa. Pormestarimalliin siirtymisestä valtuusto päätti jo keväällä 2018, eikä hallintosäännön hienosäätö sitä päätöstä muuksi muuta. Toinen asia sitten on, jos lähdetään tekemään kokonaan uutta päätöstä kevään 2018 päätöksen tilalle. Tällaista hanketta ajaa voimakkaimmin kaupunginvaltuutettu Seppo Korhonen, joka kerää nimiä pormestarimallia vastustavaan kansalaisaloitteeseen (kuva).

Kun vaimoni Ulla Vaara (SDP) eilen tuli valtuuston kokouksesta, panin hänet tenttiin siitä, mistä nyt on kysymys. Ulla kertoi yhden kummallisuuden hallintosääntöehdotuksessa olleen se, että vaikka apulaispormestarit toimivat eri lautakuntien puheenjohtajina, niin siitä huolimatta lautakuntien jokaiseen kokoukseen pitäisi nimetä vielä erikseen joku toinenkin kaupunginhallituksen jäsen.

Nykyisin tällainen kh:n ”komissaari” on lautakuntien kokouksissa, mutta miksi sellainen tarvittaisiin, kun kokouksissa joka tapauksessa on kh:n jäsenenä apulaispormestari. Yhden syyn luulen tietäväni: poliitikoille pitää kerätä lisää ja lisää kokouspalkkioita, ja saavat niistä tuloja myös puolueet, jotka keräävät ns. puolueveron jäsentensä jokaisesta kokouspalkkiosta.

Valtuusto on aiemmin päättänyt aiemmin pormestarikauden pituudeksi kaksi vuotta. Uudessa hallintosääntöehdotuksessa pituudeksi oli merkitty neljä vuotta eli koko valtuustokausi. Nykyisin kh:n puheenjohtaja valitaan aina kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Kysyin Ullan mielipidettä.

”Kaksivuotiskausi olisi hyvä järjestelmä pormestarimallissa. Ensin kaksi vuotta ja sitten valtuusto päättäisi loppukaudesta sen mukaan, oltaisiinko tyytyväisiä vai pitäisikö henkilöä vaihtaa. Sama koskisi apulaispormestareita. Hallintosääntöä voi kyllä myöhemmin muuttaa, kunhan valtuustolla on enemmän kokemusta pormestarimallin toimivuudesta”, vastasi Ulla.

VALTUUSTON VALTAA EI
ENÄÄ LISÄÄ SAA HEIKENTÄÄ

Vaaleilla valitun valtuuston valtaa on viimeisten 20 vuoden aikana vähennetty, kun kunnallista päätösvaltaa on keskitetty kaupunginhallitukselle sekä siirretty virkamiehille, kunnan yhtiöille ja uusille pienen piirin toimielimille. Myös kunnallisten toimintojen yksityistäminen on siirtänyt päätösvaltaa muualle.

Uudessa hallintosääntöesityksessä valtuutettujen asemaa olisi edelleen heikennetty puuttumalla valtuustoaloiteoikeuteen. Valtuustoaloitteet ovat jokaiselle valtuutetulle hyvä tapa nostaa käsiteltäviksi itselleen ja kuntalaisille tärkeitä asioita, mutta nyt tätä mahdollisuutta haluttaisiin heikentää. Esitys oli eilen, että valtuuston käsittelyyn tulevan aloitteen allekirjoittajia pitäisi olla vähintään kymmenen valtuutettua. Jos allekirjoittajia olisi vähemmän, kaupunginhallitus antaisi siihen vain kirjallisen vastauksen aloitteen ensimmäiselle allekirjoittaneelle, joten vastausta ei enää saisi koko valtuusto.

Toinen muutos haluttaisiin tehdä siihen, että valtuustoryhmä kokonaisudessaan saisi tehdä vain kahdeksan aloitetta neljässä vuodessa. Tämäkin olisi valtuuston valtaa ja siten demokratiaa kaventava ratkaisu.

kari.naskinen@gmail.com