Helpoin laji on 100 metriä, vaikein 3000 metrin estejuoksu

Päijät-Hämeen liikunta ja urheilu ry:n juhlagaalassa 2013 sai Arto Pasanen elämäntyöpalkinnon. Hän on SVUL:n Lahden piirin viimeiseksi jäänyt toiminnanjohtaja. Hänen omat lajinsa olivat seiväshyppy ja 10-ottelu eli sieltä vaikeimmasta päästä. Edelleen Pasanen laatii mielenkiintoisia ja harvinaisia yleisurheilutilastoja. Eilen kilahti sähköpostiin hänen ynnäämänsä osallistujatilastot tämän vuoden Kalevan kisoista.

Kun näin maallikkona teen niistä johtopäätökset, niin helpoimmat maaottelulajit ovat tässä järjestyksessä 100 m, 200 m, 800 m ja 400 metriä, sillä näissä lajeissa oli eniten osallistujia. Satasenjuoksijoita oli 93.

Vaikeimmat lajit ovat vastaavalla perusteella 3000 metrin esteet (19 juoksijaa), seiväshyppy, korkeushyppy ja kolmiloikka.

Toinen tilasto koski Kemissä pidettyjä nuorten SM-kisoja. Paljastuu, että vain muutamissa lajeissa tehtiin siellä kaikkien aikojen parhaat voittotulokset. Yleisesti ottaen hyvällä mallilla kansallisella tasolla oltiin voittotulosten perusteella nyt pikajuoksuissa sekä keihään-, kiekon- ja moukarinheitoissa.

Joitakin poimintoja takavuosien kovimmista voittotuloksista nuorten SM-kisoista: Jari Rinne 400 metriä 48,51 (1980), Antti Haapakoski pika-aidat 13,73 (1990), Markku Rokala kolmiloikkaa 15,68 (1980) ja Asko Peltoniemi seivästä 550 (1990).

Vielä kun mennään taaksepäin vuoteen 1960, sieltä löytyvät nuorten mestareina mm. Arto Pasanen, Risto Myyrä, Pauli Nevala, Pauli Ny, Eero Tilli ja 400 metrin aidoissa Juha Väätäinen ajalla 57,3.

kari.naskinen@gmail.com

Ei löytynyt salaista mystiikkaa

Tampereen seurakunnan päättävissä elimissä käytiin kova kamppailu siitä, voiko Hugo Simbergin maalauksia hyväksyä uuteen Johanneksen kirkkoon, josta sittemmin tuli Tampereen tuomiokirkko. Lopulta kirkon tarkastusvaliokunta hyväksyi yhden äänen enemmistöllä Elämänköynnöksen, Haavoittuneen enkelin, Kuoleman puutarhan ja muutkin Simbergin teokset tähän Lars Sonckin suunnittelemaan kirkkoon, joka valmistui 1907.

Kävin vihdoin perehtymässä näihin kirkkomaalauksiin, ja kyllähän silloisen seurakuntaväen hämmennyksen ymmärtää. Kirkon ainoa enkeli on haavoittunut, luurangot kastelevat puutarhassa ja orjantappurapiikkistä ruusuköynnöstä kantavat 12 apostolia ovat nuoria alastomia poikia. Joku ehdotti, että pojille ainakin pitäisi maalata uimahousut päälle, ettei pappien moraali heikkenisi.

Uskontotieteen tohtorin Nina Kokkisen tohtorinväitöskirjassa sanotaan Hugo Simbergin kuuluneen Akseli Gallen-Kallelan ja Pekka Halosen ohella niihin taiteilijoihin, jotka hakivat vastauksia elämän suuriin kysymyksiin ”vaihtoehtoisesta henkisyydestä”. Se vei taiteilijat parapsykologiaan, spiritualismiin, teosofiaan, tolstoilaisuuteen ja kaikenlaiseen muuhun okkultismiin eli salatieteisiin. Nina Kokkisen tohtorinväitöksen on julkaissut tamperelainen Vastapaino nimellä Totuudenetsijät – Esoteerinen henkisyys (2019).

Nina Kokkinen sanoo, että salatieteet tarjosivat taiteilijoille ratkaisuja tieteen ja uskonnon yhdistämiseksi: "Niissä painotettiin myös henkilökohtaisia kokemuksia ja itsenäistä ajattelua. Samankaltaiset asiat ovat tärkeitä myös nykypäivän henkisyydessä, jossa tällaisesta toiminnasta on tullut arkipäivää yhä useampien ihmisten elämässä. Esoteerisuuteen ja okkultismiin liittyviä ajatuksia ja symboleita kierrätetään myös populaarikulttuurissa."

Kirkosta sai viidellä eurolla opaskirjan, joka kirjakaupoissa maksaa 25 euroa, mutta siinä ei tähän mystiikkapuoleen puututa. Eikä se tavallista kävijääkään sen kummemmin hätkähdytä. Mutta kun nyt tietää jotakin näistä vaihtoehtoisista tulkinnoista, niin ymmärtää kirkonmiesten vastahangan. Simbergin tunnetuimpien maalausten lisäksi kirkon katossa ja lasimaalauksissa kuvataan jälleensyntymistä jonkinlaisina taivasmatkoina kohti toisia planeettoja. Lisäksi toisena taiteilijana ollut Magnus Enckell teki alttaritaulun Ylösnousemus, jossa ei ole Jeesusta eikä ristiä, vaan taivaalle katsovia ihmisiä. Mukanani ollut kirkkotaiteentuntija kertoi, että ihmisjoukossa toisena oikealta on Enckell itse. Julkisivujen ja sisätilojen ornamentiikan suunnitteli arkkitehti Valter Jung.

Uusiakin teoksia kirkossa on. Graniittisen kastemaljan suunnitteli sisustusarkkitehti Irma Vuorimaa 1980-luvun alussa ja professori Päikki Prihan suunnittelemat kirkkotekstiilit valmistuivat 2007.

Johanneksen kirkko rakennettiin Kyttälän työläiskaupunginosaan Tammerkosken itäpuolelle, joka oli liitetty Messukylästä Tampereen kaupunkiin 1877. Tuomiokirkko siitä tuli, kun Tampereelle saatiin piispanistuin 1923.

Kannattaa käydä. Siitä sitten on muutaman sadan metrin matka museokeskus Vapriikkiin, jossa on mm. Suomen jääkiekkomuseo. Siellä oli viime perjantaina heti ovella vastassa jääkiekkoleijona nro 211 Kimmo Leinonen. Eikä enää keskusteltu esoteerisesta salatieteestä, vaikka Valko-Venäjän MM-kisat vähän sitäkin sisältää.

kari.naskinen@gmail.com

Ei kultamitalimies, vaan olympiavoittaja

Käpylän työväentalolla, lähellä Tapio Rautavaaran kotipaikkaa Oulunkylää julkistettiin pari viikkoa sitten kirja Rautavaarasta. Siinä yli 300 ihmistä muistevat kohtaamisiaan Rautavaaran kanssa. Kirja on 350-sivuinen, mikä paljastaa, että monet tällaiset kohtaamiset kuvataan lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta mukana on myös laajempaa tarinointia. Lisäksi on paljon kuvia, osa muistelijoiden omista kätköistä. Kirjan ovat tehneet Hannu Ignatius ja Tomi Lindblom, jotka aiemminkin ovat kirjoittaneet populaarikulttuuria käsitteleviä kirjoja.

Syksyllä 1978 Rautavaara oli esiintymässä Suomen Autoteollisuus Oy:n (Sisu) toimipisteen avajaisissa Oulussa. Juontajana oli Arvi Lind, jonka kanssa hän palasi lentokoneella Helsinkiin. Lindin vaimo oli Seutulassa vastassa, ja Tapsa vietiin samalla kyydillä kotiinsa Oulunkylään. Mukana oli nelivuotias Juha-poika, jolle isä sanoi, että tämä Tapsa-setä on kultamitalimies. Siihen Tapsa korjasi: ”Minä olen olympiavoittaja. Kultamitalin voi saada sonninäyttelyssäkin.”

Noin vuotta myöhemmin 26.9.1979 Arvi Lind oli työvuorossa uutistenlukijana, kun päivällä oli tullut tieto Tapio Rautavaaran kuolemasta. - ”Se oli ainoita kertoja, kun olen uutisia lukiessani liikuttunut. Nieleskelin kyyneleitä ja kokosin itseni.”

Seiväshyppääjä Jouko Mäki-Lohiluoma muistaa Rautavaaran kertoneen yhdestä tapauksesta Lontoon kultamitalikisoista 1948: ”Keihäänheitto oli alkamassa ja me kilpailijat verryttelimme heittopaikalla, kun Englannin kuningas saapui katsomoon. Toiminta kentällä pysäytettiin ja kaikki tekivät kunniaa kuninkaalle. Vain minä jatkoin verryttelyäni. Järjestäjät riensivät luokseni pysäyttääkseen minut. He osoittelivat kohti kunnia-aitiota ja hokivat: ´The king, the king´. Vastasin heille: ´Not my king´ ja jatkoin verryttelyäni.”

Olympiamitalisti tuli myös Juha Lindistä: jääkiekkopronssia Naganossa 1998.

Roomassa olympiapronssia 1960 voittanut seiväshyppääjä Eeles Landström oli Rautavaaran läheinen urheilukaveri. Landström nousi myös eduskuntaan Liberaalisen kansanpuolueen edustajana, ja noihin aikoihin Tapsan puoliso Liisa Rautavaara soitti Landströmille:

”Liisa kertoi, että he olivat Tapsan kanssa puhuneet ja että Tapsa haluaa myös politiikkaan. Hän olisi ollut siinä loistava. Liberalismi sai Tapsan ajattelemaan ja LKP oli kansaa lähellä, kuten hänkin. Puhuin asiasta puolueen puheenjohtajille, jotka olivat professorismiehiä. He tyrmäsivät ajatuksen ja totesivat: ei Tapsa sovi meidän porukkaan. Soitin Liisalle ja sanoin, ettei ajatus sovi puolueelle. Siihen politiikka jäi Tapsan osalta.” (Tuolloin LKP:n puheenjohtajana oli professori Mikko Juva.)

Kun Landström oli ennen eduskuntauraansa toiminut Rosenlewin sosiaalipäällikkönä, hän kutsui kaverinsa Rautavaaran yksiin harjannostajaisiin 1964. Yöksi Tapsa meni Landströmien luo, ja siellä hän iltaa istuttaessa otti kynän käteensä ja kirjoitti keskelle vaaleaa tapettia: ”Me yritämme uskoa urheiluun! Eeles ja Tapsa.” Sitten Landström muutti Porista Lahteen ja asunto piti myydä. Pankinjohtaja soitti perässä Lahteen ja kertoi hyvän myyntitiedon: ”Mä en tosta sun asunnosta anna kauheasti plussaa enkä rahallista arvoa, mutta sen seinässä olevan nimmarin ansiosta sain täyden hinnan.”

TUL:n MIES

Tämä LKP-juttu kuulostaa yllättävältä, koska Rautavaara oli kuitenkin kova TUL:n mies. M.A. Numminen muistaa Rautavaaran kertoneen hänelle siitä, miten Tapsa nuorena poikana oli myynyt junissa ja asemilla Suomen Sosialidemokraatti -lehteä: ”Jotkut matkustajat osoittivat vihamielisyyttä SDP:n lehteä ja myös Tapsaa kohtaan, koska hän myi ´kommunistien´ lehteä. Ei auttanut, vaikka sanoi, etteivät sos.demit ole kommareita.”

Keväällä 1980 TUL ryhtyi järjestämään Rautavaaran muistokonserttia Finlandia-talolle. Heikki Kahila muistelee konserttia, jossa Tapsan tunnetuimpia kappaleita tulkitsivat Erkki Liikanen, Arttu Suuntala, Harri Saksala, Reijo Kallio, Esa Pakarinen, Liisa Tavi, Pasi Kaunisto, Koiton Laulu ja Songilo, johon Kahilan lisäksi kuuluivat Aarre Elo, Apeli Halinen, Jani Uhlenius ja Jukka Virtanen.

”Tapsa ja TUL kuuluivat yhteen”, sanoo Heikki Kahila. Tapsan seura oli Oulunkylän Tähti.

Tokion olympiakisoissa 1964 voitti keihäskultaa Teuvan Rivakan (SVUL) Pauli Nevala, joka sai sinne heti sähkösanoman Rautavaaralta: ”Vain rämäpäät pärjäävät tässä maailmassa, vakava onnitteluni.” Rautavaara oli myös vastassa lentokentällä, kun Suomen joukkue palasi Tokiosta, ja lentoasemalla Rautavaara kiinnitti Nevalan rintapieleen Suomen olympiavoittajat ry:n rintamerkin.

Myöhemmin Nevalan kotona vieraillut Rautavaara kirjoitti ensimmäistä lasta odottavan perheen päiväkirjaan: ”Tyttö se on se ensimmäinen, seuraava saa olla mitä vaan.” Neljä päivää myöhemmin syntyi Marjo-tytär ja sitten myös hänelle sisko.

Vastaavanlaisia sanontoja ja letkautuksia monet muistavat. Katri Helenalle Tapsa sanoi kerran keikkabussissa: ”Te nuoret luulette, että parasta on tuli, mutta ette aavistakaan, mitä on se hiillos!”

Tapio Rautavaaran balladiperinnettä nykyisin jatkava Marko Haavisto oli 7-vuotias, kun Rautavaara kuoli: ”Koulussani Vuorikadun ala-asteella Lahdessa oli juuri alkamassa musiikkitunti, kun opettajamme Leena Rihu käveli luokkaan itkien ja kertoi suru-uutisen. Sitten hän jakoi meille Sininen uni -laulun sanat. Pian itkin minäkin kuten melkein kaikki muutkin oppilaat luokassa.”

kari.naskinen@gmail.com

Valtiosihteereistä on rönsyillyt ylimitoitettu aluskasvillisuus

Kuvissa ovat valtiosihteerit Malin Brännkärr, Maria Kaisa Aula, Mikko Koskinen, Saila Ruuth ja Eila Mäkipää. Tätä poliittista porukkaa on nykyisin paljon, valtiosihteereitä 15 ja lisäksi ministereiden erityisavustajia noin 70. Tällainen poliittinen koneisto alkoi muodostua varsinaisesti siinä vaiheessa, kun Suomessa ryhdyttiin valmistelemaan liittymistä Euroopan unioniin. Katsottiin, että kokousmatkat Brysseliin ja niiden kokousten valmistelu vaativat lisää voimavaroja. Niinpä Harri Holkeri ottikin avukseen Suomen Pankista Martti Korhosen, josta näin tuli ensimmäinen poliittinen valtiosihteeri.

Samalla nimikkeellä oli kyllä aikaisemmin jo toiminut joitakin ministeriöiden kansliapäällikköjä, mutta he olivat virkamiehiä. Yksi heistä on ollut opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen, joka Kanava-lehden uusimmassa numerossa ihmettelee kovasti nykyistä meininkiä. Numminen itsekin käytti kansainvälisissä yhteyksissä valtiosihteeri-nimikettä, englanniksi Secretary General, saksaksi Staatssekretär ja sosislistimaissa maan tapaan ”ministerin ensimmäinen pysyvä sijainen”. Se oli kuitenkin eri juttu kuin tämä nykyinen.

Kun valtiosihteeristön paisuminen alkoi 2010-luvulla saada kritiikkiä, yritti Juha Sipilä tulla toimeen hieman pienemmällä määrällä, mutta sen jälkeen valtiosihteereiden ja erityisavustajien määrä on kasvanut voimakkaasti. Numminen kirjoittaa nyt, että poliittisten valtiosihteereiden tulo ministeriöihin on aiheuttanut sekavuutta ja päällekkäisyyttä. Valtiosihteeri sulkee ministerin ja virkamiesten suoran yhteyden, mikä on jopa omiaan heikentämään asioita valmistalevien virkamiesten työmotivaatiota.

Tätäkin erikoisemman ongelmakentän muodostavat entiset valtiosihteerit, jotka vaihtuvat, kun hallituksetkin vaihtuvat. Korkeapalkkaisten valtiosihteerien paluu aikaisempiin, vaatimattomampiin tehtäviin on osoittautunut vaikeaksi. Yksi seuraus tästä on ollut, että he ovatkin hakeutuneet uusiin tehtäviin: ”Ovat olleet kehittämässä politiikan liepeillä toimivia, puolueita lähellä olevia ajatuspajoja, konsulttiyrityksiä ja viestintätoimistoja, jotka suorittavat palveluja ministeriöille ja puolueille sekä auttavat liike-elämää yhteyksien solmimisessa hallintoon.”

”Näin on kuin huomaamatta versonut poliittinen aluskasvillisuus, joka on Suomen olosuhteita ajatellen paisunut ylimitoitetuksi”, sanoo Numminen. (Kanava 5/2020)

Kuvaavan esimerkin tästä rikkaruohokasvillisuuden haitallisuudesta antoi se, kun Katri Kulmunia höynäytettiin pahemman kerran hänen erityisavustajansa Kari Jääskeläisen ja konsulttifirman toimesta.

Tuosta yllä olevasta kuvasta tunnen nimeltä Maria Kaisa Aulan. Yleisesti ottaen valtiosihteerit ovat kuitenkin meille ulkopuolisille jokseenkin tuntemattomia. Ennen ne harvat valtiosihteerit olivat kovan luokan nimiä: Holkerin hallituksen jälkeen Esko Ahon valtiosihteerinä oli ensin Pekka Tuomisto ja sitten Timo Relander, Paavo Lipposen valtiosihteerinä oli Raimo Sailas, Matti Vanhasen valtiosihteerinä Risto Volanen ja Jyrki Kataisen valtiosihteerinä Olli-Pekka Heinonen. Nyt kun nopeasti tarkistin, niin kuvassahan on myös Sanna Marinin valtiosihteeri Mikko Koskinen, joka ulkonäöstä päätellen ei ole sama mies kuin Jokereiden paras puolustaja.

kari.naskinen@gmail.com

Maailma tuntui sokeasta kauniilta, kunnes hän sai näkönsä

Kirja-antikvariaateista tekee joka kerta hienoja löytöjä. Nyt sain kahdella eurolla ranskalaisen André Giden pienoisromaanin Pastoraalisinfonia (1919), jonka Otava oli painanut 1948. Iso osa sivuista piti paperiveitsellä avata. En tuntenut kirjaa mitenkään, mutta koska hämärästi muistin Giden saaneen joskus Nobelin palkinnon, niin sijoitin kaksi euroa. Eikä hukkaan mennyt, sillä kertomus pienen paikkakunnan papin ja nuoren sokean tytön kielletystä rakkaudesta on hurja. Tosin sen konkreettinen huipentuma on vain kevyt suudelma. Jos tällainen tarina kirjoitettaisiin nyt, meininki olisi toisenlaista. Niin syntiseltä pastorin tapaus joka tapauksessa näytti, että Hitlerin vainoissa Giden kirjakin poltettiin julkisesti.

Pastori ottaa hoiviinsa orvoksi jääneen sokean tytön, iältään ehkä 15 vuotta tai pari vuotta enemmänkin. Pastori on naimisissa ja selittää vaimolleen, että tämä Gertrude on kuin Jumalan hänelle lähettämä kadonnut lammas, jolle hän kaiken opetuksen ja rakkauden antaessaan tekee suuren vanhurskaan työn.

Jeesus paransi sokean näkeväksi, mutta miten käy henkisesti sokeille. Pastorin sokeus on sitä lajia, että asiat menevät sekaisin. Tytölle hän opettaa, että Jumalan luomakunta on kaunis, ja kun pastori vie tytön konserttiin Neuchateliin kuuntelemaan Beethovenin Pastoraalisinfoniaa, tyttö kysyy sen jälkeen: ”Onko tosiaankin se, mitä Te näette, näin kaunista?”

Mutta kun tohtori Martins onnistuu leikkauksella tekemään Gertruden silmät näkeviksi, tämän maailma romahtaa. Ei se olekaan pastorin ja Beethovenin kuvailema paratiisi, vaan kaikkea muuta. Lisäksi Gertrude huomaa rakastavansa enemmän pastorin Jacques-poikaa. Illuusio maailmasta on kuitenkin mennyt hajalle ja tyttö tekee itsemurhan.

Myöhemmin André Gide itse vieraili kahdessa täydellisiä ihanneyhteiskuntia tavoitelleissa maissa, Saksassa ja Neuvostoliitossa. Moskovassa hänet kutsuttiin 1936 peräti Leninin mausoleumin parvekkeelle seuraamaan lokakuun vallankumouksen paraatia Stalinin ja muiden neuvostojohtajien seurassa (kuvassa). Giden silmät aukesivat ja matkararaporttinsa hän päätti: ”Käynti Neuvostoliitossa (ja tietenkin Saksassa) auttaa meitä paremmin kuin mikään muu antamaan arvoa ajatuksen vapaudelle, josta saamme nauttia Ranskassa.”

Nobelin Gide sai 1947, jolloin hän jo edusti kirjallisuuden uusia aatteita avantgardea, dadaismia ja muita vastaavia moderneja ismejä. Ennen Moskovassa käyntiään Gide oli ollut aatteeltaan kommunisti, mutta hylkäsi sen ideologian heti kotiin palattuaan. Ateistiksi hän sen sijaan jäi, ja perheinsituutio sai häneltä huutia: ”Perhe voi olla parasta, mitä maailmassa on, mutta melko usein se on kaikkein pahinta.”

”Papisto on vastuussa siitä hirveydestä, että kapitalistinen yhteiskunta on voinut etsiä tukea kristinuskosta. Papisto on ominut Kristuksen sillä tavoin, että tuntuu kuin nykyisin papeista pääsisi eroon vain heittämällä Kristuksen heidän mukanaan.”

kari.naskinen@gmail.com

Kamala Harris ja Lewis Hamilton

Presidenttiehdokas Joe Biden oli päätänyt, että hänen varapresidenttiehdokkaansa pitää olla nainen ja tummaihoinen. Sellaiseksi löytyi senaattori Kamala Harris. Tällainen valintamenetelmä muistuttaa Suomessakin tuttuja poliittisia virkanimityksiä: ensin päätetään, minkä hallituspuolueen on vuoro saada edustajansa johonkin virkaan ja sitten etsitään siihen sopiva henkilö.

Bidenin tapauksessa kysymys oli nyt tasa-arvopolitiikasta. Se edellytti tummahipiäistä naista. Kun tämä yli äyräiden mennyt vouhotus on levinnyt jo Pohjanmaan lakeuksillekin, annettiin Seinäjoella potkut jalkapallovalmentaja Miika Juntuselle, koska tämä oli pannut pelaajat välillä keventämään harjoitusrupeamaa ”kuka pelkää mustaa miestä” -hippaleikillä.

Viime viikolla katsoin televisiosta ottelua biljardin MM-kisoista. Kun penkkiurheilijan pitää aina valita puolensa jännityksen ja tunnelatauksen takia, otin suosikikseni kahdesta tavallisesta englantilaisesta vaaleatukkaisemman. Toisella oli musta tukka ja musta parta. Pienestä pitäen ovat kaverini olleet vaaleatukkaisia ja sellaiset tuntuvat kotoisemmilta. Jos joku sanoo tätä rotusorroksi, niin kai se sitten nykymuodin mukaisesti sitä on.

Tämän takia tein eilen parannuksen ja toivoin Lewis Hamiltonin voittavan. Panin Veikkauksen vedonlyöntiinkin euron Hamiltonin puolesta ja voitin 63 senttiä. Nyt omatunto on taas puhdas.

Varsinkaan suomalaisia urheilijoita ei saa kannattaa. Se on tuomittavaa nationalismia, joka ulkomaankielisesti äännettynä onkin rumasti natsionalismia.

Erikoisia nämä nykyiset kamppailut tasa-arvosta ja suvaitsevuudesta joka tapauksessa ovat. Toisenlainen tähän liittyvä asia on se, että jotkut ryhmät omivat itselleen tiettyjä tunnuksia oudolla tavalla. Esimerkiksi leijonakorua ei Suomessa enää voi käyttää, jos ei halua leimautua aivan äärioikeistolaiseksi. Sateenkaaren väriyhdistelmän puolestaan ovat ottaneet tunnuksekseen homot, ja nyt se näyttää olevan myös F1-organisaation käytössä kuvaamassa tämän moottoriurheilulajin tasa-arvoisuutta.

Televisiosta tuli lauantaina vanha amerikkalainen elokuva Hupainen avioero, jonka englanninkielinen nimi on Gay Divorce. Homot ovat ottaneet gay-sanan tarkoittamaan itseään, mutta koska elokuva oli tehty lähes 90 vuotta sitten, katsoin sen, sillä Fred Astairen ja Ginger Rogersin aikana gay oli vielä alkuperäisessä merkityksessään. Gay on alunperin adjektiivi, joka suomennettuna tarkoittaa eläväistä, hilpeää, iloista. Homoväki on kuitenkin muuttanut tämän myönteisen mielleyhtymän antavan sanan substantiiviksi ja tarkoittamaan itseään.

Tasa-arvopyrkimykset ovat tietenkin ehdottoman kannatettavia. Mutta pitääkö meilläkin tämän takia vaihtaa juustojen ja jäätelöiden nimiä?

On käsittämätöntä, että Amerikassa valkoiset poliisit kohtelevat mustia niin huonosti. Yleensä vain unohtuu se, että USA:ssa tummaihoiset ja latinot tappavat valkoisia paljon enemmän kuin valkoiset heitä.

kari.naskinen@gmail.com

Rippikoulu pitää pintansa

Vaikka rippikoulunkin suosio laskee kirkon jäsenmäärän pienentyessä, saavuttaa rippikoulu edelleen lähes 80 prosenttia 15-vuotiaista nuorista. Varsinkin leirimuotoiset rippikoulut kesäisin ovat suosittuja. Ulla Heikkilän ohjaamassa elokuvassa Eden ollaan tällaisella viikon kestävällä ”riparileirillä”, ja yllättävää on, että näin oleellisena osana nuorten elämänvaiheisiin kuuluvasta asiasta on vasta nyt tehty elokuva.

Elokuva on sujuvasti etenevä kertomus nuorten leirielämästä. Olisi varmaan mukavaa katsottavaa kaikille rippikoulun äskettäin käyneille, ja seurasi sitä herpaantumatta tällainen vanhempikin katsoja, jonka muistoissa rippikoulu on kyllä kovin toisenlainen.

Heti alkuun tulee esille se, että suhtautuminen rippikouluun on nuorten keskuudessa sekalaista. Pääroolissa oleva Aliisa kuuluu kirkkoon ja lähtee leirille vain siksi, että mummi saisi sydärin, jos ei lähtisi. Yksi leiriläisistä sanoo syyksi osallistumiseensa rahan. Tästä minullakin on tuore kokemus, kun eräs sukulaislikka kertoi juuri, että eivät ne jumalajutut mitään tosia ole, mutta konfirmaatiopäivänä sai sukulaisista 700 euroa ja muita lahjoja päälle.

Elokuva tietenkin perustuu siihen, että mukana on muutama tällainen toisinajattelija. Ulla Heikkilä on kertonut, että Aliisassa on häntä itseään. Aliisa joutuu vastahankaan sekä leiripappien että muiden leiriläisten kanssa, ja jos elokuva olisi jatkunut konfirmaatiopäivästä eteenpäin, olisi Aliisa/Ulla eronnut kirkosta hieman myöhemmin täytettyään 15 vuotta ja mennyt seuraavana kesänä uskonnottomien Prometheus-leirille. Elokuva ei silti osoita tienviittaa tuohon suuntaa, vaan mieluumminkin antaa myönteisen kuvan rippikoulusta.

Elokuva on tehty Espoon seurakuntien leirikeskuksessa Hvittorpissa Kirkkonummella. Draamaa on saatu hieman lisää, kun Hvittorp on todellisuudesta poiketen sijoitettu saareen, josta ei pääse pois, vaikka Aliisa yhtenä hetkenä haluaisikin. Oman jännitteensä saa aikaan sekin, että toinen leiripapeista on vanhanaikainen tiukkapipo, vaikka nuori nainen onkin, mutta toinen on lupsakka, nuorten mielenliikkeitä paremmin ymmärtävä mies.

Kristinuskon syvällisiä perusasioita käydään läpi, mutta kuitenkin niin kevyesti, että ne eivät tee elokuvasta rasittavaa. Oleellisempina kysymyksinä ovat nuorten ystävyys ja kyky sopeutua joukkoon. Aliisan roolissa Aamu Milonoff on erinomainen; kyllä näkee, että näytteleminen on sukuominaisuus (isä on Juho Milonoff ja äiti Vilma Melasniemi). Itse hän kävi Prometheus-leirin.

Toisen erityisen hyvän roolin on tehnyt Satu Tuuli Karhu (kuvassa toista pappia esittävän Tommi Korpelan kanssa). Hänen esittämänsä pappi Tiina oppii itsekin leirillä jotakin. Hän on jo kokeneempi näyttelijä, Teatterikorkeakoulun käynyt, Kansallisteatterissa näytellyt ja naissivuosa-Jussinkin saanut elokuvasta Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (2018). Tälle kajaanilaistytölle seurakunnan toiminta tuli jo pienenä tutuksi pyhäkoulun, lastenleirin, rippikoulun, isostoiminnan ja joulukirkkoesiintymisten kautta.

Kirkko ja kaupunki -lehdessä Satu Tuuli Karhu kertoi saaneensa ensisuudelmansa rippileirin leikkihäissä, joissa hän oli ollut morsiamen tehtävässä. Tällaiset ohuet seksijutut ovat mukana myös Edenissä, ja koska monikulttuurisuus änkeää nykyisin joka paikkaan, on tähänkin elokuvaan pantu yksi homopoikapari.

kari.naskinen@gmail.com