Valtiosihteereistä on rönsyillyt ylimitoitettu aluskasvillisuus

Kuvissa ovat valtiosihteerit Malin Brännkärr, Maria Kaisa Aula, Mikko Koskinen, Saila Ruuth ja Eila Mäkipää. Tätä poliittista porukkaa on nykyisin paljon, valtiosihteereitä 15 ja lisäksi ministereiden erityisavustajia noin 70. Tällainen poliittinen koneisto alkoi muodostua varsinaisesti siinä vaiheessa, kun Suomessa ryhdyttiin valmistelemaan liittymistä Euroopan unioniin. Katsottiin, että kokousmatkat Brysseliin ja niiden kokousten valmistelu vaativat lisää voimavaroja. Niinpä Harri Holkeri ottikin avukseen Suomen Pankista Martti Korhosen, josta näin tuli ensimmäinen poliittinen valtiosihteeri.

Samalla nimikkeellä oli kyllä aikaisemmin jo toiminut joitakin ministeriöiden kansliapäällikköjä, mutta he olivat virkamiehiä. Yksi heistä on ollut opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen, joka Kanava-lehden uusimmassa numerossa ihmettelee kovasti nykyistä meininkiä. Numminen itsekin käytti kansainvälisissä yhteyksissä valtiosihteeri-nimikettä, englanniksi Secretary General, saksaksi Staatssekretär ja sosislistimaissa maan tapaan ”ministerin ensimmäinen pysyvä sijainen”. Se oli kuitenkin eri juttu kuin tämä nykyinen.

Kun valtiosihteeristön paisuminen alkoi 2010-luvulla saada kritiikkiä, yritti Juha Sipilä tulla toimeen hieman pienemmällä määrällä, mutta sen jälkeen valtiosihteereiden ja erityisavustajien määrä on kasvanut voimakkaasti. Numminen kirjoittaa nyt, että poliittisten valtiosihteereiden tulo ministeriöihin on aiheuttanut sekavuutta ja päällekkäisyyttä. Valtiosihteeri sulkee ministerin ja virkamiesten suoran yhteyden, mikä on jopa omiaan heikentämään asioita valmistalevien virkamiesten työmotivaatiota.

Tätäkin erikoisemman ongelmakentän muodostavat entiset valtiosihteerit, jotka vaihtuvat, kun hallituksetkin vaihtuvat. Korkeapalkkaisten valtiosihteerien paluu aikaisempiin, vaatimattomampiin tehtäviin on osoittautunut vaikeaksi. Yksi seuraus tästä on ollut, että he ovatkin hakeutuneet uusiin tehtäviin: ”Ovat olleet kehittämässä politiikan liepeillä toimivia, puolueita lähellä olevia ajatuspajoja, konsulttiyrityksiä ja viestintätoimistoja, jotka suorittavat palveluja ministeriöille ja puolueille sekä auttavat liike-elämää yhteyksien solmimisessa hallintoon.”

”Näin on kuin huomaamatta versonut poliittinen aluskasvillisuus, joka on Suomen olosuhteita ajatellen paisunut ylimitoitetuksi”, sanoo Numminen. (Kanava 5/2020)

Kuvaavan esimerkin tästä rikkaruohokasvillisuuden haitallisuudesta antoi se, kun Katri Kulmunia höynäytettiin pahemman kerran hänen erityisavustajansa Kari Jääskeläisen ja konsulttifirman toimesta.

Tuosta yllä olevasta kuvasta tunnen nimeltä Maria Kaisa Aulan. Yleisesti ottaen valtiosihteerit ovat kuitenkin meille ulkopuolisille jokseenkin tuntemattomia. Ennen ne harvat valtiosihteerit olivat kovan luokan nimiä: Holkerin hallituksen jälkeen Esko Ahon valtiosihteerinä oli ensin Pekka Tuomisto ja sitten Timo Relander, Paavo Lipposen valtiosihteerinä oli Raimo Sailas, Matti Vanhasen valtiosihteerinä Risto Volanen ja Jyrki Kataisen valtiosihteerinä Olli-Pekka Heinonen. Nyt kun nopeasti tarkistin, niin kuvassahan on myös Sanna Marinin valtiosihteeri Mikko Koskinen, joka ulkonäöstä päätellen ei ole sama mies kuin Jokereiden paras puolustaja.

kari.naskinen@gmail.com

Maailma tuntui sokeasta kauniilta, kunnes hän sai näkönsä

Kirja-antikvariaateista tekee joka kerta hienoja löytöjä. Nyt sain kahdella eurolla ranskalaisen André Giden pienoisromaanin Pastoraalisinfonia (1919), jonka Otava oli painanut 1948. Iso osa sivuista piti paperiveitsellä avata. En tuntenut kirjaa mitenkään, mutta koska hämärästi muistin Giden saaneen joskus Nobelin palkinnon, niin sijoitin kaksi euroa. Eikä hukkaan mennyt, sillä kertomus pienen paikkakunnan papin ja nuoren sokean tytön kielletystä rakkaudesta on hurja. Tosin sen konkreettinen huipentuma on vain kevyt suudelma. Jos tällainen tarina kirjoitettaisiin nyt, meininki olisi toisenlaista. Niin syntiseltä pastorin tapaus joka tapauksessa näytti, että Hitlerin vainoissa Giden kirjakin poltettiin julkisesti.

Pastori ottaa hoiviinsa orvoksi jääneen sokean tytön, iältään ehkä 15 vuotta tai pari vuotta enemmänkin. Pastori on naimisissa ja selittää vaimolleen, että tämä Gertrude on kuin Jumalan hänelle lähettämä kadonnut lammas, jolle hän kaiken opetuksen ja rakkauden antaessaan tekee suuren vanhurskaan työn.

Jeesus paransi sokean näkeväksi, mutta miten käy henkisesti sokeille. Pastorin sokeus on sitä lajia, että asiat menevät sekaisin. Tytölle hän opettaa, että Jumalan luomakunta on kaunis, ja kun pastori vie tytön konserttiin Neuchateliin kuuntelemaan Beethovenin Pastoraalisinfoniaa, tyttö kysyy sen jälkeen: ”Onko tosiaankin se, mitä Te näette, näin kaunista?”

Mutta kun tohtori Martins onnistuu leikkauksella tekemään Gertruden silmät näkeviksi, tämän maailma romahtaa. Ei se olekaan pastorin ja Beethovenin kuvailema paratiisi, vaan kaikkea muuta. Lisäksi Gertrude huomaa rakastavansa enemmän pastorin Jacques-poikaa. Illuusio maailmasta on kuitenkin mennyt hajalle ja tyttö tekee itsemurhan.

Myöhemmin André Gide itse vieraili kahdessa täydellisiä ihanneyhteiskuntia tavoitelleissa maissa, Saksassa ja Neuvostoliitossa. Moskovassa hänet kutsuttiin 1936 peräti Leninin mausoleumin parvekkeelle seuraamaan lokakuun vallankumouksen paraatia Stalinin ja muiden neuvostojohtajien seurassa (kuvassa). Giden silmät aukesivat ja matkararaporttinsa hän päätti: ”Käynti Neuvostoliitossa (ja tietenkin Saksassa) auttaa meitä paremmin kuin mikään muu antamaan arvoa ajatuksen vapaudelle, josta saamme nauttia Ranskassa.”

Nobelin Gide sai 1947, jolloin hän jo edusti kirjallisuuden uusia aatteita avantgardea, dadaismia ja muita vastaavia moderneja ismejä. Ennen Moskovassa käyntiään Gide oli ollut aatteeltaan kommunisti, mutta hylkäsi sen ideologian heti kotiin palattuaan. Ateistiksi hän sen sijaan jäi, ja perheinsituutio sai häneltä huutia: ”Perhe voi olla parasta, mitä maailmassa on, mutta melko usein se on kaikkein pahinta.”

”Papisto on vastuussa siitä hirveydestä, että kapitalistinen yhteiskunta on voinut etsiä tukea kristinuskosta. Papisto on ominut Kristuksen sillä tavoin, että tuntuu kuin nykyisin papeista pääsisi eroon vain heittämällä Kristuksen heidän mukanaan.”

kari.naskinen@gmail.com

Kamala Harris ja Lewis Hamilton

Presidenttiehdokas Joe Biden oli päätänyt, että hänen varapresidenttiehdokkaansa pitää olla nainen ja tummaihoinen. Sellaiseksi löytyi senaattori Kamala Harris. Tällainen valintamenetelmä muistuttaa Suomessakin tuttuja poliittisia virkanimityksiä: ensin päätetään, minkä hallituspuolueen on vuoro saada edustajansa johonkin virkaan ja sitten etsitään siihen sopiva henkilö.

Bidenin tapauksessa kysymys oli nyt tasa-arvopolitiikasta. Se edellytti tummahipiäistä naista. Kun tämä yli äyräiden mennyt vouhotus on levinnyt jo Pohjanmaan lakeuksillekin, annettiin Seinäjoella potkut jalkapallovalmentaja Miika Juntuselle, koska tämä oli pannut pelaajat välillä keventämään harjoitusrupeamaa ”kuka pelkää mustaa miestä” -hippaleikillä.

Viime viikolla katsoin televisiosta ottelua biljardin MM-kisoista. Kun penkkiurheilijan pitää aina valita puolensa jännityksen ja tunnelatauksen takia, otin suosikikseni kahdesta tavallisesta englantilaisesta vaaleatukkaisemman. Toisella oli musta tukka ja musta parta. Pienestä pitäen ovat kaverini olleet vaaleatukkaisia ja sellaiset tuntuvat kotoisemmilta. Jos joku sanoo tätä rotusorroksi, niin kai se sitten nykymuodin mukaisesti sitä on.

Tämän takia tein eilen parannuksen ja toivoin Lewis Hamiltonin voittavan. Panin Veikkauksen vedonlyöntiinkin euron Hamiltonin puolesta ja voitin 63 senttiä. Nyt omatunto on taas puhdas.

Varsinkaan suomalaisia urheilijoita ei saa kannattaa. Se on tuomittavaa nationalismia, joka ulkomaankielisesti äännettynä onkin rumasti natsionalismia.

Erikoisia nämä nykyiset kamppailut tasa-arvosta ja suvaitsevuudesta joka tapauksessa ovat. Toisenlainen tähän liittyvä asia on se, että jotkut ryhmät omivat itselleen tiettyjä tunnuksia oudolla tavalla. Esimerkiksi leijonakorua ei Suomessa enää voi käyttää, jos ei halua leimautua aivan äärioikeistolaiseksi. Sateenkaaren väriyhdistelmän puolestaan ovat ottaneet tunnuksekseen homot, ja nyt se näyttää olevan myös F1-organisaation käytössä kuvaamassa tämän moottoriurheilulajin tasa-arvoisuutta.

Televisiosta tuli lauantaina vanha amerikkalainen elokuva Hupainen avioero, jonka englanninkielinen nimi on Gay Divorce. Homot ovat ottaneet gay-sanan tarkoittamaan itseään, mutta koska elokuva oli tehty lähes 90 vuotta sitten, katsoin sen, sillä Fred Astairen ja Ginger Rogersin aikana gay oli vielä alkuperäisessä merkityksessään. Gay on alunperin adjektiivi, joka suomennettuna tarkoittaa eläväistä, hilpeää, iloista. Homoväki on kuitenkin muuttanut tämän myönteisen mielleyhtymän antavan sanan substantiiviksi ja tarkoittamaan itseään.

Tasa-arvopyrkimykset ovat tietenkin ehdottoman kannatettavia. Mutta pitääkö meilläkin tämän takia vaihtaa juustojen ja jäätelöiden nimiä?

On käsittämätöntä, että Amerikassa valkoiset poliisit kohtelevat mustia niin huonosti. Yleensä vain unohtuu se, että USA:ssa tummaihoiset ja latinot tappavat valkoisia paljon enemmän kuin valkoiset heitä.

kari.naskinen@gmail.com

Rippikoulu pitää pintansa

Vaikka rippikoulunkin suosio laskee kirkon jäsenmäärän pienentyessä, saavuttaa rippikoulu edelleen lähes 80 prosenttia 15-vuotiaista nuorista. Varsinkin leirimuotoiset rippikoulut kesäisin ovat suosittuja. Ulla Heikkilän ohjaamassa elokuvassa Eden ollaan tällaisella viikon kestävällä ”riparileirillä”, ja yllättävää on, että näin oleellisena osana nuorten elämänvaiheisiin kuuluvasta asiasta on vasta nyt tehty elokuva.

Elokuva on sujuvasti etenevä kertomus nuorten leirielämästä. Olisi varmaan mukavaa katsottavaa kaikille rippikoulun äskettäin käyneille, ja seurasi sitä herpaantumatta tällainen vanhempikin katsoja, jonka muistoissa rippikoulu on kyllä kovin toisenlainen.

Heti alkuun tulee esille se, että suhtautuminen rippikouluun on nuorten keskuudessa sekalaista. Pääroolissa oleva Aliisa kuuluu kirkkoon ja lähtee leirille vain siksi, että mummi saisi sydärin, jos ei lähtisi. Yksi leiriläisistä sanoo syyksi osallistumiseensa rahan. Tästä minullakin on tuore kokemus, kun eräs sukulaislikka kertoi juuri, että eivät ne jumalajutut mitään tosia ole, mutta konfirmaatiopäivänä sai sukulaisista 700 euroa ja muita lahjoja päälle.

Elokuva tietenkin perustuu siihen, että mukana on muutama tällainen toisinajattelija. Ulla Heikkilä on kertonut, että Aliisassa on häntä itseään. Aliisa joutuu vastahankaan sekä leiripappien että muiden leiriläisten kanssa, ja jos elokuva olisi jatkunut konfirmaatiopäivästä eteenpäin, olisi Aliisa/Ulla eronnut kirkosta hieman myöhemmin täytettyään 15 vuotta ja mennyt seuraavana kesänä uskonnottomien Prometheus-leirille. Elokuva ei silti osoita tienviittaa tuohon suuntaa, vaan mieluumminkin antaa myönteisen kuvan rippikoulusta.

Elokuva on tehty Espoon seurakuntien leirikeskuksessa Hvittorpissa Kirkkonummella. Draamaa on saatu hieman lisää, kun Hvittorp on todellisuudesta poiketen sijoitettu saareen, josta ei pääse pois, vaikka Aliisa yhtenä hetkenä haluaisikin. Oman jännitteensä saa aikaan sekin, että toinen leiripapeista on vanhanaikainen tiukkapipo, vaikka nuori nainen onkin, mutta toinen on lupsakka, nuorten mielenliikkeitä paremmin ymmärtävä mies.

Kristinuskon syvällisiä perusasioita käydään läpi, mutta kuitenkin niin kevyesti, että ne eivät tee elokuvasta rasittavaa. Oleellisempina kysymyksinä ovat nuorten ystävyys ja kyky sopeutua joukkoon. Aliisan roolissa Aamu Milonoff on erinomainen; kyllä näkee, että näytteleminen on sukuominaisuus (isä on Juho Milonoff ja äiti Vilma Melasniemi). Itse hän kävi Prometheus-leirin.

Toisen erityisen hyvän roolin on tehnyt Satu Tuuli Karhu (kuvassa toista pappia esittävän Tommi Korpelan kanssa). Hänen esittämänsä pappi Tiina oppii itsekin leirillä jotakin. Hän on jo kokeneempi näyttelijä, Teatterikorkeakoulun käynyt, Kansallisteatterissa näytellyt ja naissivuosa-Jussinkin saanut elokuvasta Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (2018). Tälle kajaanilaistytölle seurakunnan toiminta tuli jo pienenä tutuksi pyhäkoulun, lastenleirin, rippikoulun, isostoiminnan ja joulukirkkoesiintymisten kautta.

Kirkko ja kaupunki -lehdessä Satu Tuuli Karhu kertoi saaneensa ensisuudelmansa rippileirin leikkihäissä, joissa hän oli ollut morsiamen tehtävässä. Tällaiset ohuet seksijutut ovat mukana myös Edenissä, ja koska monikulttuurisuus änkeää nykyisin joka paikkaan, on tähänkin elokuvaan pantu yksi homopoikapari.

kari.naskinen@gmail.com

Raijalla oma kuninkaanlinna Ruotsissa

Erinomaisessa tv-sarjassa Kuninkaittemme jäljillä käytiin lyhyellä vierailulla Ekolsundin linnassa lähellä Enköpingiä. Vanhoja linnojahan Ruotsissa riittää, mutta Ekolsund on sillä tavalla erikoisuus, että se on ainoa kuninkaiden käytössä ollut linna, joka nyt on yksityisomistuksessa. Sen omistajaa Raija Ohlinia (o.s. Liimatainen) ohjelmassa haastateltiin, mutta niin niukasti, että piti lähteä netistä etsimään lisää tietoja 68-vuotiaasta Raija-rouvasta.

Löytyihän sitä. Yle Areenan sivuilla on esittely Raija Ohlinista tehdystä dokumenttiohjelmasta, mutta se ei enää ole nähtävänä. Esittelyssa kerrotaan Raijan syntyneen mökkipahasessa Konginkankaalla huutolaispojan Eino Liimataisen ja Lilja Liimataisen viidenneksi lapseksi. Vuonna 1963 Liimataisen kahdeksanlapsinen perhe muutti Konginkankaalta Eskilstunaan. Tämän lyhyen ohjelmaesittelyn perusteella ei paljon selviä, mutta jotakin kuitenkin:

Raija on ollut opettajana, sen jälkeen hänellä oli lakiasiaintoimisto ja kirjapaino. Ensin hän osti jonkin pienen linnan, joka kahdeksan vuoden restauroinnin jälkeen myytiin ja sitten hän osti vuonna 2002 Ekolsundin linnan. Sen restaurointiin meni 12 vuotta. Nyt linnassa on majoitus- ja ravintolapalveluja, joissa terveyteen liittyvät tutkimukset ja hoidot ovat keskeisellä sijalla. Linnaa on usein käytetty myös historiallisten elokuvien kuvauksissa. Linnan ympärillä on 30 hehtaarin arboretum. Mutta miten tämä kaikki on mahdollista?

”Suomalaisen sisun voimalla. Minulla on paljon palloja yhtä aikaa ilmassa ja joskus niitä putoaa käsiinkin. Maahanmuuttajana olen aina joutunut tekemään tuplasti enemmän kuin muut”, hän sanoo. Raija Ohlin ei ole naimisissa, mutta siitä ei löytynyt tietoa, mistä on peräisin hänen sukunimensä Ohlin.

Ekolsund on alunperin 1300-luvulta, mutta nykyiset päärakennukset valmistuivat 1600-luvulla, jolloin se kuului Kustaa Vaasalle. Piirroskuva on vuodelta 1698. Parhaiten Ekolsund muistetaan kuitenkin Kustaa III:n mieluisimpana oleskelupaikkana. Hän oli saanut sen kasteen lahjaksi syntyessään 1747. Kuninkaana Kustaa III oli 1771-92, mutta niin suuriksi muodostuivat valtakunnan ja kuninkaan menot, että Kustaa III:n piti myydä linna. Menoja lisäsi varsinkin Venäjää vastaan käyty sota 1788-90.

Eilen tuli Yle Teemalta ensimmäinen osa Drottningholmin linnasta kertovasta ohjelmasta. Sen ensimmäisen version rakennutti 1500-luvulla Suomen herttua Juhana III puolisolleen Katariina Jagellonicalle.

kari.naskinen@gmail.com

Taiteilija speedwayradan varikolta

Kärpäsen koulun urheilukenttä Lahdessa oli aikoinaan myös speedwayrata. Sieltä nousivat monet lahtelaiset speedwayajajat Suomen mestaruuksiin ja muutamat myös ammattilaisiksi Englantiin. Kun Lahden Haukat ajoi siellä kilpailuissaan, oli varikolla 1970-luvulla melkein aina myös taiteilija Kosti Ahonen, jonka syntymästä tulee tänään kuluneeksi sata vuotta. Kosti Ahonen oli varikolla seuraamassa poikansa Heikki Ahosen toimintaa, ja SM-mitalisti Heikistäkin tuli.

Kosti Ahonen teki öljyvärimaalauksia, grafiikkaa ja puuveistoksia. Kodistaan Kiveriön kaupunginosassa Ahonen teki erikoisen kokonaistaideteoksen, jossa oli hänen teoksiaan lattiasta kattoon, kun pääosa huonekaluistakin oli hänen rakentamiaan.

Kosti Ahonen aloitti maalaamiseen jo koulupoikana yhdessä veljiensä kanssa. Lahden taideyhdistyksen piirustuskouluun hän meni 1949 ja ensimmäisen kerran hänen teoksiaan oli esillä 1950, kun oli päässyt jäseneksi Lahden taiteilijaseuraan. Puuveistokset tulivat mukaan 1960-luvun lopulla, ja varsinkin hänen huonekalunsa herättivät suurta kiinnostusta ulkomaita myöten. Koska olen enemmän moottoriurheilu- kuin kuvataidemiehiä, lainaan tähän tekstiä Päijät-Häme wiki -tietopankista:

”Kosti Ahosen monikäyttöhuonekalut olivat yhtä aikaa muotoiltuja taideteoksia ja samalla sänkyjä, pöytiä ja lipastoja, joiden varsinainen käyttötarkoitus miltei peittyi runsaan muotokielen alle. Ahonen teki myös muistomerkkejä ja alttariveistoksia. Uskonnollisuus ja ihmisen pienuus välittyy monesta hänen veistoksestaan. Ahosen teosten keskeisin aihepiiri oli maisema ja tuotannon pohja naturalistinen, kubistisin vivahtein. Informalistinen kausi osui 1960-luvulle.”

”Aiheensa Kosti Ahonen sai läheltä ja kaukaa. Hän ikuisti kadonneen Puu-Paavolan talot. Myös kotikaupunginosa Kiveriö oli tuttu aihe hänen teoksissaan. Maalauksia syntyi yli 50. Matkoillaan hän maalasi näkymiä ulkomailta ja hänen maalauksiaan oli esillä useissa Euroopan maissa sekä Australiassa.”

Tämän juttuni otsikkokuvana on Kosti Ahosen maalaus puukehyksineen: Aihe Laukaalta (1990). Sen hän toi minulle töihin, kun emme olleet pitkään aikaan tavanneet, koska speedway oli Lahdesta jokseenkin loppunut Kärpäsen kentän poistuttua tästä käytöstä. Kosti Ahonen tiesi, että olen syntyisin Jyväskylästä, joten toi minulle kuvan siitä läheltä Laukaasta. Maalauksen takana on teksti ”Samanhenkiselle Karille”.

Kysyin perusteita tuolle samanhenkisyydelle, johon Ahonen vastasi, että ollaan speedwaymiehiä ja vähän sellaisia omatekoisia naivisteja – olin kai joskus kertonut, että olin edennyt toimittajanurallani ilman ihmeempiä koulutuksia.

Kosti Ahonenkin kirjoitti. Julkaisin Uuden Lahden päätoimittajana ollessani hänen hauskoja kertomuksiaan mm. ulkomaanmatkoilta. Kosti Ahonen kuoli 83-vuotiaana 2003.

kari.naskinen@gmail.com

Kahdeksas samurai

Japanin samuraikulttuurissa tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla muutos. Oikeastaan se loppui kokonaan, sillä keisari Meijin valtakauden aikana 1868 - 1912 Japanissa lopetettiin feodaalijärjestelmä ja samalla alkoi Japanin nousu moderniksi suurvaltioksi. Varsinkin Akira Kurosawan (1910 - 1998) elokuvat ovat tehneet tunnetuksi näitä samuraiaikojen loppuvaiheita, ja yksi hienoimpia elokuvia on myös Yoji Yamadan (s. 1931) Samurai hämyisen illan (2002). Se kertoo köyhtyneestä samuraista Seibei Iguchista, jolla ei enää ollut vakanssia kenenkään isännän soturina ja turvamiehenä. Isojen tulo- ja statuserojen luokkayhteiskunnassa Seibei oli sentään saanut pienipalkkaisen virkamiehen työn klaanin varastossa, jossa hän piti kirjaa kuivatuista kaloista ja muista ruoka-aineista. Velat painoivat ja leskeksi jääneellä Seibeillä oli kotona huolehdittavanaan kaksi pientä lasta ja pahasti dementoitunut aitimuori.

Ajat ovat muutenkin vaikeat. Nälkään kuolleita ihmisiä pannaan jokeen virtaamaan kohti Buddhaa. Lisäksi lohikäärmeen vuoden kansalaissota on vastikään päättynyt ja yhteiskunta on sen jäljiltä hämärän repaleinen. Samuraiden asemakin oli muuttunut, kun heidän tulonsa olivat oleellisesti vähentyneet. Yamadan elokuvassa tilanne kriisiytyy vielä lisää, kun klaanin lääninherra kuolee ja alkaa uusi kamppailu vallasta.

Samuraielokuva ilman taisteluja ei kuitenkaan ole mitään. Seibei on kauan sitten käynyt tunnetun taisteluopettajan koulutuksessa, mutta nyt hän jo vastustaa väkivaltaa. Sitten tulee kuitenkin tilanne, jossa vanhoja taitoja tarvitaan. Seibei lupautuu kaksintaisteluun hyvän tuttavansa sijasta, koska tuttavamies ei sellaisesta mitenkään selviäisi. Kaksintaistelut on Meiji-kaudella jo kielletty, mutta niitä käydään edelleen.

Seibei ei kuitenkaan lähde taisteluun miekan kanssa, vaan ottaa aseekseen vain puukepin, jottei hän vahingossakaan tappaisi vastustajaansa. Seibei voittaa ja siitä tietenkin leviää tieto – voitti kepillä kaksintaistelun, jossa vastustajalla sentään oli miekka.

Klaanien määräyksistä sen sijaan saa tappaa. Jos joku samurai oli tyrinyt kovin pahasti – vaikkapa juopotellut itsensä kelvottomaan kuntoon – klaani voi määrätä näin kelvottoman samurain tekemään harakirin. Tällainen tilanne tulee eteen ja Seibein kaksintaisteluvoitosta tiedon saanut klaanin johto määrää Seibein tappamaan itsemurhasta kieltäytyneen samurain.

Seibei on vielä sen verran hyvissä kirjoissa, että hänellä on oikeus kantaa kahta miekkaa, ja pakko hänen myös on ottaa tappotehtävä vastaan. Jos ei ottaisi, hänellä olisi edessään häätö klaanin alueelta tai muuta vastaavaa. Seibei lähtee. Tapettavan miehen pihalla makaa jo yksi ruumis, joka on tehtävässä epäonnistunut. Seibei onnistuu.

Jos tämä ei olisi värielokuva, sitä voisi hyvin kuvitella vaikka Kurosawan tekemäksi. Se edustaa hienosti sitä esteettisesti ja hiljaisesti kohti vääjäämätöntä loppuratkaisua etenevää japanilaista kerrontaa, jossa syyt ja seuraukset tulevat taitavasti esille pienin piirroin. Kuvioon kuuluu myös suuri rakkaus, joka vaikuttaa Seibein ratkaisuihin.

Mielenkiintoinen filmografinen historiakin tähän elokuvaan saattaa sisältyä. Yoji Yamada on kokenut ohjaaja, joka ennen tätä elokuvaa oli tunnettu lähinnä B-luokan viihdeleffoista, joita oli tehnyt vuosittain 2-3. Nyt Yamada kuitenkin päätti tehdä läpimurron. Häntä ei kukaan pakottanut ”taide-elokuvan” tekemiseen, mutta jonkinlaiseen Seibein asemaan hänkin itsensä pani – nyt tai ei koskaan. Tulos oli täydellinen: elokuva sai peräti 13 Nippon Akademi -palkintoa ja valittiin Japanin ehdokkaaksi parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscar-kilpailuun. Se pääsi viiden parhaan joukkoon, mutta Oscarin sai Denys Arcandin Barbaarien invaasio.

Seibein roolissa Hiroyuki Sanada on mahtava sekä suuresti kärsivänä perheenisänä että miekkailijana. Eikä ole yllättävää, että Sanadan henkilötiedoista paljastuu hänen aloittaneen taistelulajien harrastamisen jo 11-vuotiaana. Tässä elokuvassa Sanada näyttää senkin, miten moniosainen samuraimiekka on. Näyttelijänä hänen ansioluetteloonsa mahtuu myös sellainen erikoisuus, että 1999-2000 hän esiintyi Royal Shakespeare Companyn Kuningas Lear -näytelmässä ja sai siitä Brittiläisen imperiumin ritarikunnan kunniapalkinnon.

Kurosawan Ran (1985) perustuu Kuningas Leariin.

kari.naskinen@gmail.com