Valeuutiset ovat vanha keksintö

Ensimmäinen valemedia oli Raamattu, sanoo israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari kolmannessa kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta (Bazar, 2018). Hararin väite taas on täyttä totta. Otetaan nyt vaikka Nooan arkki, eihän sellainen laitos kaikkine matkustajineen olisi mitenkään voinut toimia.

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa sanotaan, että arkki oli 300 kyynärää pitkä. Eri kulttuureissa kyynärän mitta vaihteli, mutta karkeasti ottaen arkki oli noin 200 metriä pitkä, ehkä vähän yli, siis samaa luokkaa kuin komeat ruotsinlaivat Viking Grace ja Baltic Princess. Onhan se alukseksi iso, mutta ei alkuunkaan olisi riittänyt siihen hommaan, mihin Jumala sen tarkoitti.

Koska oli tulossa vedenpaisumus, joka Jumalan ilmoituksen mukaan hävittäisi kaiken elävän taivaan alta, piti Nooan rakentaa arkki. Jumala määräsi, että Nooa ottaisi arkkiin lähisukulaisensa ja kaikkia luonnon elollisia olioita niin, että olisivat taas uuden alkuna sitten, kun vedenpaisumus on ohi.

Kaikkia maapallon eläimiä oli otettava mukaan niin, että olisi uros ja naaras. Siis kaikkia. Tietenkin piti ottaa myös syötävää. Maa oli täysin veden vallassa 150 päivää, joten ihan pienillä ruokavarastoilla ei selvitty.

Koska arkissa oli esimerkiksi kaksi leijonaa ja kaksi lammasta, niin kyllähän jellonat aika pian olisivat lampaat hotkineet suihinsa. Entä sitten norsut, jotka syövät kaikenlaisia luontaistuotteita 200 - 300 kiloa päivässä, miten Nooa niiden ruokahuollon järjesti?

Valemedia Raamattu ei tällaisista yksityiskohdista maininnut mitään, eikä siinä ollut yleisönosastoa, johon olisi voinut vastineita lähettää.

Melkoinen valeuutinen oli sekin, että arkin rakensivat gofer-puusta vain neljä miestä. Puusepät olivat Raamatun uutisissa muutenkin hyvin esillä, mutta neljään miehen arkin rakentaminen ei vaikuta uskottavalta.

Tämä iso uutistapahtuma loppuu siihen, kun vedenpaisumusta ei enää ollut. Minkäänlaista tutkivaa journalismia ei ollut ottamassa selvää siitä, mihin kaikki vesi katosi, imeytyikö maaperään, haihtuiko taivaalle vai imaisiko Jumala maapallon taas kuivaksi.

Eli pikkujuttuja nämä oman aikamme valeuutiset.

kari.naskinen@gmail.com

Dokumenttiohjelma Maria Callasista

Otsikkoni on tuollainen, koska ranskalaisen Tom Volfin elokuva oopperalaulaja Maria Callasista (1923 - 1977) ei varsinaisesti ole dokumenttielokuva, vaan pelkkä dokumenttiohjelma kohteestaan. Dokumenttielokuva on oma taiteenlajinsa, joka eroaa tavallisesta dokumenttiohjelmasta siinä, että se käsittää enemmän tekijöidensä luovaa panosta. Volfin dokumenttiohjelma sen sijaan on vain peräkkäin pantuja musiikkinumeroita, Maria Callasin haastatteluja vanhoista tv-lähetyksistä sekä uutis- ja kaitafilminpätkiä. Tämä on ikään kuin Maria Callas -fanin kasaama kokonaisuus; on Volfin ensimmäinen elokuva.

Eipä silti, kyllä tämän parituntisen ohjelman helposti katsoo, vaikka enemmän sisältöä saa esimerkiksi Arianna Stassinopouloksen Maria Callas -elämäkertakirjasta (Kirjayhtymä, 1981). Ohjelman ongelma on kuitenkin, että se muodostuu Maria Callasin yksinpuhelusta. Kenellekään muulle ei ole annettu suunvuoroa. Tässä suhteessa ohjelma poikkeaa oleellisesti esimerkiksi nyt elokuvateattereissa pyörivästä hienosta Ingmar Bergman -dokumenttielokuvasta.

Kohtauksesta toiseen mennään ilman selityksiä, kymmeniä kertoja Maria Callas nousee mustan auton takapenkiltä jonkin oopperatalon edessä ja vanhoissa filmeissä vilahtelee tuttuja henkilöitä: Elizabeth II, Grace Kelly, Marilyn Monroe, John F. Kennedy, Jacqueline Kennedy, Giovanni Battista Meneghini, Elizabeth Taylor, Vittorio De Sica, Luchino Visconti, Omar Sharif ja tietenkin Aristoteles Onassis. Kaikkein vanhimmat filmit heijastetaan valkokankaalle niin, että kuvan reunassa rullaa mukamas filminauhan reunassa oleva rei´itys. Tämä on nykyisin muotia yleisemminkin.

Mukana on myös pari pätkää siitä, kun Maria Callas oli tekemässä puhe-elokuvaa, Pier Paolo Pasolinin rankkaa Medeaa (1969). Siitä tuli suurmenestys, mutta jäi oopperalaulajan ainoaksi näytelmäelokuvaksi.

Parasta Tom Volfin ohjelmassa Maria by Callas ovat laulut, jotka nykytekniikalla on pystytty puhdistamaan rahinoista ja muista vioista erinomaisiksi. Selväksi tulee, että Maria Callasin suosikkirooli oli Vincenzo Bellinin Norman nimirooli. Muita ohjelmassa kuultavia aarioita on mm. Butterflysta, Carmenista, Cavalleria Rusticanasta, Gianni Schichistä, Macbethista, Toscasta ja Traviatasta.

kari.naskinen@gmail.com

Tshekkoslovakian vastavallankumouksen valmistelu oli pitkä hanke

Prahan liberaali kevät päättyi 50 vuotta sitten, kun Neuvostoliiton ja neljän muun Varsovan liiton armeijat miehittivät Tshekkoslovakian. Takana oli pitkä prosessi Tshekkoslovakiassa, jossa salaa ja julkisestikin tehtiin irtiottoa Neuvostoliiton maahan istuttamasta kommunistisesta järjestelmästä. Kylmän sodan aikana näille pyrkimyksille saatiin laajaa kansainvälistä tukea, mutta kun panssarivaunut vähän ennen puoltayötä tiistaina 20.8.1968 ylittivät Tshekkoslovakian rajan ja sitten aamuyöstä 21.8. kolistelivat Prahan keskustaan, peli oli sillä erää pelattu. Sen verran pieneksi tuo peli kuitenkin lännessä tulkittiin, että kolmanteen maailmansotaan se ei antanut aihetta.

Jo 1948 kirjoitti USA:n ulkoministeri John Foster Dulles Collier´s-aikakauslehdessä, että ”Lännen on palautettava Tshekkoslovakia helmaansa”, koska tshekit ja slovakit olivat tottuneet ”pyhään yksityisomistusoikeuteen, eivätkä he milloinkaan voi tyytyä kommunismiin”.

Lännen lehdet pitivät asiaa jatkuvasti esillä ja antoivat selkänojaa Tshekkoslovakian vastavallankumoukselle. Mielenosoituksiakin järjestettiin, ja varsinkin 1966 olivat ylioppilaiden protestoinnit näkyvästi esillä myös maan televisiossa. Esillä oli avoimesti Neuvostoliitolle vihamielisiä iskulauseita, Tshekkoslovakian kommunistisen puolueen johtajien pilakuvia ja muuta sellaista. Vuonna 1967 sama jatkui.

Länsi-Saksassa perustettiin helmikuussa 1967 Sudeettisaksalainen rahasto, jonka tarkoituksena oli rahoittaa tshekkien kumousvoimien toimintaa. Mukana hankkeessa olivat mm. liittokansleri Kurt Georg Kiesinger, ulkoministeri Willy Brandt ja yleissaksalaisten asiain ministeri Herbert Wehner. Rahaa tulikin hyvin, avokätisimpiä olivat Länsi-Saksan ”itsemääräämisen rahasto”, isot teollisuusyritykset ja pankit.

Toiminta Tshekkoslovakiassa ja muuallakin kiihtyi keväällä 1968. Toukokuussa pidettiin Bonnissa Nato-kokous, jossa tilannetta kartoitettiin sillä tavoitteella, että miten Tshekkoslovakia tosiaankin olisi mahdollista irrottaa sosialistisesta blokista. Melko toivotonta touhua siis.

Suorasanaisin oli Pentagonin äänenkannattaja U.S. News and World Report: jos homma onnistuisi, ”muuttuisi Tshekkoslovakia käytäväksi, jota myöten lännen sotajoukot voisivat edetä suoraan Venäjän kynnykselle”.

Heinäkuussa 1968 tuli julki myös operatiivinen suunnitelma, jonka Pentagon ja CIA olivat laatineet itäblokin maita varten. Siinä selostettiin yksityiskohtaisesti USA:n asevoimien ja CIA:n toimenpiteitä. Erityisesti edellytettiin Itä-Saksan ja Tshekkoslovakian vapauttamista. Wall Street Journal kirjoitti selkokielellä:

”Eurooppa on Yhdysvaltojen intressien keskiössä ulkomailla, ja jos Itä-Euroopassa todellakin otettaisiin askeleita itsenäisyyden suuntaan, se olisi voitto Washingtonille ja isku Moskovalle. Se saattaisi muuttaa voimasuhteita Euroopassa. Muutokset Prahassa antaisivat Yhdysvalloille mahdollisuuden iskeä kiila Neuvostoliiton ja sen kumppaneiden väliin.”

Euroopassa Tshekkoslovakian tilannetta käsiteltiin kaikissa merkittävissä lehdissä. Yksi mielenkiintoinen juttu oli Der Spiegelissä, jossa elokuun alussa kerrottiin Länsi-Saksan tiedustelulaitoksen käyttävän turistejakin operaatioissaan. Vuoden ensimmäisellä puoliskolla Länsi-Saksasta kävi 368 000 turistia Tshekkoslovakiassa, ja erityisen turistiosan muodostivat valikoidut antikommunistit, joiden tehtävänä oli mielipiteenmuokkaus tshekkien keskuudessa.

Tällainen menettely katsottiin paremmaksi kuin että Bonn työntyisi suoremmin Prahaan. Kiesinger sanoi, että Länsi-Saksan ei haluttu joutuvan tyhmään asemaan. Niinpä saksalaisten poliitikkojenkin vierailut Prahaan oli pantu jäihin.

Kesäkuun 9. päivänä julkaistiin sanomalehti Mlada Frontassa herra I. Hanzelkan uhkarohkea kirjoitus otsikolla ”Totuuden hetki”. Siinä Hazelka haukkui Tshekkoslovakian sosialistisen kehitysprosessin pataluhaksi, rappeutuneeksi kaikilla elämänaloilla ja hyökkäsi rajusti Tshekkoslovakian kommunistista puoluetta vastaan. Tällainen kirjoitus innosti muita lehtiä samankaltaiseen toimintaan, ja siitä sitten meni vajaat kaksi viikkoa, kun loppui kaikki.

Maailmanrauhan kannalta oli onni, etteivät Pentagon ja CIA lähteneet avaamaan käytävää Venäjän kynnykselle. Näin jälkikäteen voi todeta, että eihän siinä kuitenkaan enää mennyt kuin reilut 20 vuotta, kun Tshekkoslovakia sai vapautensa. Huonompiakin vaihtoehtoja silloin puoli vuosisataa sitten oli tarjolla, ja ne olisivat saattaneet koskea ikävästi meitä muitakin.

kari.naskinen@gmail.com

Ku Klux Klanista komediaotteella

Höhlä nimi elokuvalla: BlacKkKlansman. Puolen vuoden kuluttua ei muista, eikä ainakaan osaa kirjoittaa. Kolme k-kirjainta nimen keskellä tarkoittavat Ku Klux Klania, josta Spike Lee on tehnyt komediallisesti väritetyn elokuvan. Asian vakava puolikin tulee silti hyvin esille, ja varsinkin lopuksi, kun näytetään uutiskuvapätkiä viime vuoden rotu- ja muista mielenosoituksista Yhdysvalloissa.

Elokuvan kaari on pitkä. Heti alussa on pätkä Tuulen viemästä (1939), joka saa muistelemaan, että mustat miehen yrittivät raiskata Scarletin, minkä jälkeen seudun miehet perustivat Ku Klux Klanin paikallisosaston. Hurjempi elokuvaviittaus sisällissotaan saadaan D.W. Griffithin mykkäelokuvaklassikon Kansakunnan synnyn (1915) kautta; tämä elokuva oli aikanaan niin raju hyökkäys mustaa väestönosaa kohtaan, että se oli suorastaan sytykkeenä sille, että Korkeimman oikeuden 40 vuotta aiemmin hajottama Ku Klux Klan perustettiin uudelleen.

Spike Leen elokuvan kaari täydentyy, kun sen loppuvaiheissa Ku Klux Klanin juhlakokouksessa miehet julistavat yhteen ääneen: ”Amerikka ensin, Amerikka ensin…” ja aivan lopussa ennen mellakkakuvauksia on pätkä Donald Trumpin puhetta.

Elokuvassa ollaan Colorado Springsissä joskus 1970-luvun alussa. Martin Luther King on kuollut, mutta Angela Davis vaikuttaa; elokuvan naisaktivistia esittävällä Laura Harrierilla on samanlainen tukka kuin Angela Davisilla. Käsikirjoitus on tehty Ron Stallworthin kirjasta, jossa Stallworth kertoo työstään Colorado Springsin ensimmäisenä afroamerikkalaisena poliisina.

Elokuva keskittyy siihen, kun Stallworth liittyi peitetehtävässään KKK:n jäseneksi. Tämä ei tietenkään onnistunut suoraan tuolla tavalla, vaan Stallworthin piti panna sijaisekseen valkoinen poliisi. Komediallista touhua siitä sitten syntyykin, kun Stallworth puhuu KKK:n miesten kanssa puhelimessa, mutta KKK:n kokouksissa häntä esittää toinen poliisi.

Yhtä KKK:n miestä esittää Jasper Pääkkönen. Hän on muuten tavanomainen KKK-pönttöpää, mutta muita paremmin hänellä leikkaa ja hän koko ajan hieman epäilee uuden tulokkaan tarkoitusperiä. Pääkkönen on roolissaan erinomainen, ei mitenkään erotu muusta porukasta, vaan näyttelee roolinsa hyvin, kuten muutkin.

Stallworthia esittää John David Washington. Hän on Spike Leen neljässä elokuvassa olleen Denzel Washingtonin poika, joka jo 6-vuotiaana vilahti Leen tunnetuimmassa elokuvassa Malcolm X (1992). Roolisuoritus nyt on upea, eikä luultavasti tule jäämään ilman Oscar-ehdokkuutta. Elokuvaviittaus löytyy vanhasta mainosjulisteesta, joka vilahtaa: 70-luvun Shaft -elokuvasarjan nimiroolissa oli Richard Roundtree.

Stallworthin poliisikaveriaan esittää Adam Driver, jolle tämä vähempieleinen rooli sopii mainiosti, on kuin jatkoa hänen roolilleen Jim Jarmuschin ohjaamassa Patersonissa (2016). Näyttelijöistä pitää vielä mainita 91-vuotiaan Harry Belafonten pieni rooli, jossa hän on ihmisoikeustaistelija niin kuin on ollut elämässään muutenkin.

Kaksi tuntia ja vartin kestävä elokuva on Spike Leen tuotannosta varmaan kaikkein viihteellisin. Se on ikään kuin komedian viittaan puettu tendenssielokuva siitä pahasta, mikä Amerikkaa aina vain vaivaa. Vielä elokuvan lopussa on oikeaa kuvaa valtakunnallisen KKK-johtajan David Duken puheesta. Elokuvan juonellisessa osassa Duke on pölkkypää, jota Stallworth kusettaa.

Elokuvan lopun dokumentaarisuus on toisaalta ongelma. Kun elokuvaa ajattelee vain elokuvateoksena, rikkoo loppujakso muuten ehjän kokonaisuuden. Spike Lee pitää katsojia kuitenkin niin tietämättöminä, että hän haluaa lopuksi rautalangasta vääntää sen, mitä hän elokuvallaan haluaa sanoa.

KKK:n toiminta oli laajimmillaan 1920-30-luvuilla, jolloin huppuäijiä oli lähes kymmenen miljoonaa. Nykyisin heitä on alle 10 000, mutta lieneekö Spike Leen mielestä pelkoa toiminnan laajenemisesta, kun on elokuvan julistuksineen nyt tehnyt.

KKK-elokuvista se sijoittuu omaan ryhmäänsä, koska se on hauska. Vakavista KKK-elokuvista parhaina ovat mielessäni Alan Parkerin Mississippi palaa (1988), Paul Wendkosin Liekehtivät ristit (1989) ja Tony Kayen American History X (1998).

kari.naskinen@gmail.com

Punapääoman loppusuoraa vedetään yhdessä porvarien kanssa

Vielä 1980-luvulla vasemmistolainen Eka-konserni oli Suomen kolmanneksi suurin työnantaja heti Nokian ja Postin jälkeen. Nyt tästä E-liikkeen toiminnasta on jäljellä vain osuuskunta Tradeka. Sen suhteen on viime aikoina tapahtunut paljon. Taloudellisesti iso asia oli Cumulus-hotellien myyminen Scandicille. Kun tästä kaupasta saatiin 115 miljoonaa euroa, ostettiin hoiva-alan yritys Med Group toimimaan yksityisillä sote-markkinoilla.

Ideologisesti jännä juttu on sekin, että Tradeka liittyi äskettäin Osuustoimintakeskus Pellervoon, jonka nimi vielä viime vuonna oli Pellervo-seura. Pellervo on edistysmielisen E-osuustoimintaliikkeen vastapainona viimeiset sata vuotta toiminut porvarillinen osuustoimintajärjestö, jonka vahvimpia jäseniä ovat OP-ryhmä, S-ryhmä, Valio, Atria ja Metsäliitto. Aikoinaan myös MTK perustettiin Pellervo-seuran toimesta.

Näitä isoja linjanmuutoksia on työväenliikkeen perinnepolven keskuudessa tietenkin kummasteltu. Tradeka on kuitenkin mukauttanut toimintaansa niin, että pystyy edelleen tuottavasti hallitsemaan niitä viimeisiä satoja miljoonia euroja, jotka punapääomasta ovat jäljellä. Viime vuonna Tradekan liikevaihto oli 550 miljoonaa euroa ja tulos +108 miljoonaa euroa. Tradekan näkyvin toiminta on Restel-ravintolaketju (mm. Burger King, Martina, Rax, Wanha Mestari). Myös jakeluyhtiö Lehtipiste kuuluu Tradekaan.

Henkilöjäseniä Tradeka-osuuskunnalla on noin 230 000. Jäsenistö on pidettävä kärryillä niistä markkinatalouden kuvioista, joihin Tradeka on nyt lähtenyt pyörimään. Demokraatti-lehdessä kirjoitti Tradekan edustajiston jäsen, vanha demaripoliitikko Mikko Rönnholm, että työväenliikkeen pääomia pitää sijoittaa hyväksyttävästi ja kannattavasti sekä vanhoille arvoille sopivasti. Realiteetit vain on otettava huomioon, kuten Rönnholm toteaa:

”Vaikka eettisestä sijoittamisesta puhutaan ja niitä periaatteita yritetään noudattaa, niin tosiasiallinen kysymys on sijoittamisesta yritystoimintaan, jossa voiton tuottaminen on tärkein tavoite.” (Demokraatti 9.8.2018)

Tätä tavoitetta lähdetään nyt täyttämään Med Groupin avulla. Se toimii Onni-nimellä ja sen sanotaan olevan Suomen suurin kotiin vietävien hoivapalveluiden tuottaja. Sen vuosiliikevaihto on noin 100 miljoonaa euroa ja työntekijöitä sillä on noin 3000.

Samassa lehdessä Rönnholmin yleisönosastokirjoituksen kanssa oli pääjuttuna Tradekan toimitusjohtajan Perttu Puron haastattelu. Hän sanoi, että mahdollista olevan, että jatkossa Tradeka vielä laajentaakin toimintaansa sote-sektorilla, joko orgaanisesti tai yritysostoin.

Esko Seppänen oli siis väärässä, kun hän 20 vuotta sitten kirjoitti, ettei punapääomasta ole jäänyt jäljelle kiveä kiven päälle. Kivien väri vain on muuttunut, eikä niitä tietenkään enää paljon ole, kun muistellaan entisiä paikallisia osuuskauppoja, Rakennuskunta Hakaa, vakuutusyhtiö Kansaa ja Työväen säästöpankkia.

Tradekan edustajistoon kuuluu tunnettuja vasemmistopoliitikkoja, kuten Li Andersson, Paavo Arhinmäki, Jouni Backman, Jukka Gustafsson, Maria Guzenina, Eero Heinäluoma, Ilkka Kantola, Merja Kyllönen, Lasse Lehtinen, Antti Lindtman, Sirpa Paatero, Aino-Kaisa Pekonen, Pilvi Torsti, Tytti Tuppurainen.

kari.naskinen@gmail.com

Viipurin kosmopoliittisuus katosi maailmansotien välillä

Viipurin musiikkiopiston, nykyinen nimi Lahden konservatorio, sadas toimintavuosi alkoi eilen 14.8. Tänään opiston konserttisalissa Lahdessa järjestettiin seminaari, joka toimi täydennyksenä Ainopuiston teatterin tämänkesäiselle näytelmälle Viipurin reippaat. Monipuolisesti käsiteltiin Viipurin historiaa, Viipurin vaikutuksia Lahdelle, Viipurin vaiheita välirauhan aikana ja heti jatkosodan jälkeen sekä Suomen evakuointisuunnitelmia ennen talvisodan syttymistä. Lisäksi näytelmän kirjoittanut Timo Taulo kertoi näytelmän synnystä.

Tohtorinväitöskirjan Viipurin vanhankaupungin rakennuksista, patsaista ja puistoista 1856 - 1939 tehnyt arkkitehti Pertti Neuvonen aloitti esitelmänsä Viipurin paljon puhutusta kansainvälisyydestä, joka ei enää Viipurin viimeisinä suomalaisvuosina ollut alkuunkaan samanlaista kuin edellisellä vuosisadalla. Maailmansotien välillä Viipurin kosmopoliittisuus suurelta osin hävisi, kun suomenkielisen väestön kasvu heikensi ruotsin kielen asemaa ja kun myös yhteydet Venäjään heikkenivät.

Ruotsin kielen painoarvo oli Suomessa yleisemminkin vähenemässä. Varakkaan ruotsinkielisen väestönosan ylivalta kunnallishallinnossakin mureni yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden tultua voimaan sekä esikaupunkiliitosten takia. Vielä 1919 olivat ruotsinmieliset saaneet Viipurin 42-jäseniseen kaupunginvaltuustoon viisi edustajaa, mutta heidän määränsä laski lopulta yhteen.

”Viipuri oli jo 1920-luvulla korostetun suomalainen. Vuonna 1930 oli suomenkielisen väestön osuus 93,5 prosenttia, ruotsinkielisiä oli 3,5 prosenttia, venäjänkielisiä 2,5 prosenttia ja saksankielisiä enää 0,6 prosenttia”, sanoi Neuvonen.

Viipurin viimeinen väestönlaskenta ennen sotaa suoritettiin 1930, jolloin kaupungin asukasluvuksi saatiin 72 239. Sodan syttyessä asukkaita oli 75 000 - 80 000.

Kun Neuvostoliitto maaliskuussa 1940 otti Viipurin haltuunsa, sinne alettiin siirtää ihmisiä muualta maasta. Vuoden lopussa Viipurissa asui jo 38 000 venäläistä ja ensimmäiset paikallisvaalitkin järjestettiin jo 15.12.1940.

Suomessa viimeiset kunnallisvaalit ennen talvisotaa järjestettiin 1936. Kaupunki oli silloin kasvanut ja sivukaupunginosiin oli tullut sosiaaliluokiltaan erilaisia asukkaita kuin oli vanhassa keskustassa. Kuvaavaa tälle erilaistumiselle oli Neuvosen esittelemien tilastotietojen mukaan esimerkiksi se, että kun oikeisto sai keskustassa 86 prosenttia äänistä, niin kaupungin itäisissä osissa tämä osuus oli vain 9 prosenttia.

Viimeisissä eduskuntavaaleissa 1939 Viipurin vaalipiirin paikkajako meni näin: Maalaisliitto 10, SDP 5, Kokoomus 2, IKL 1. Tämä vaalipiiri vastasi suunnilleen myöhemmin sodassa hävittyä Karjalaa.

Kun Lahteen tuli lähes 10 000 evakkoa, suurin osa Viipurista ja sen lähikunnista, asettui heitä myös kunnallisvaaliehdokkaiksi seuraavissa vaaleissa 1945. Siirtoväen äänestyspaikka oli keskitetysti Vuorikadun koululla, jossa äänioikeuttaan käytti runsaat 2200 evakkoa. Siirtolaisista tulivat valituiksi porvarillisen vaaliliiton Antero Hyttinen sekä vasemmiston Antti Jyllinki ja Vilho Laavola.

Viipurin reippaat -seminaarin muut esitelmöitsijät olivat Lahden kaupunginmuseon tutkija Riitta Niskanen, museon tutkimuspäällikkö Hannu Takala ja Jääskestä kaksivuotiaana ensimmäiselle evakkomatkalle joutunut historioitsija Kyösti Toivonen, joka kertoi, että kun lasketaan evakkomatkat ja paluumatkat, tehtiin näitä matkoja yhteensä puolitoista miljoonaa.

kari.naskinen@gmail.com

Ingmar Bergman, Ruotsin suurin

Suomessakin on tänä vuonna luettu lehdistä ja internetistä monta juttua Ingmar Bergmanista, jonka syntymästä tuli heinäkuussa kuluneeksi sata vuotta. Viime vuoden lopulla nähtiin televisiossa myös Jane Magnussonin kuusiosainen dokumenttiohjelma Bergmanin videot (2012). Hän on tehnyt myös dokumenttielokuvan Trespassing Bergman (2013), jota en ole Suomessa havainnut esitetyn. Nyt elokuvateattereissa menee Jane Magnussonin elokuva Bergman – Yksi vuosi, yksi elämä, jossa monien haastattelujen avulla pyritään tekemään selkoa siitä, millainen ihminen Bergman oli. Elokuva on erinomainen katsaus Bergmanin vaiheisiin, joskin kaksi tuntia on kovin pieni aika selontekoon näin suuresta taiteilijasta ja hänen pitkästä urastaan.

Dramatenissa Bergmanin ohjauksessa ollut näyttelijä Thommy Berggren sanoo elokuvassa, että Bergmaniin kohdistunut palvonta meni suurimmillaan ”monumentaaliseksi perseennuolemiseksi”. Näin asia näyttääkin olleen, mutta ei ihmekään, sillä pienelle maalle näin suuri kansainvälinen tähti oli ylipursuavan kova juttu.

Suuria mestareita taiteen eri aloilla oli Ruotsissa ollut ennenkin, mutta Bergman edusti sellaista lajia, jossa näkyvyys oli kaikkein suurinta, ja televisiokin oli keksitty. Entä absoluuttisesti, oliko Ingmar Bergman suurempi kuin August Strindberg, Jussi Björling, Birgit Nilsson tai Carl Larsson? Ehkä.

Suuruudella oli myös kääntöpuolensa. Kun maanantaina tulin elokuvaa katsomasta, avasin heti television, josta tuli ohjelma Volvon suuruuden ajan toimitusjohtajasta Pehr G. Gyllenhammarista. Hän oli Ruotsin elinkeinoelämän puolella samanlainen jättiläinen kuin Bergman taiteessa. Molemmat kuitenkin näyttivät myös kiukkunsa Ruotsille, joka ei ymmärtänyt heitä. Bergman muutti veronkiertosyytteiden takia seitsemäksi vuodeksi Länsi-Saksaan ja Gyllenhammar potkut Volvolta saatuaan Englantiin.

Fannyn ja Alexanderinkin (1982) Bergman aikoi tehdä Saksassa, mutta elokuvan tuottaja Jörn Donner sai Bergmanin pään kääntymään ja elokuva tehtiin Ruotsissa. Tuloksena oli mestariteos, se palkittiin vieraskielisten elokuvien Oscar-palkinnolla, jonka Donner kävi vastaanottamassa. Oscarit tulivat myös kuvauksesta, lavastuksesta ja pukusuunnittelusta.

Yksi vuosi, yksi elämä sisältää haastattelujen lisäksi paljon harvinaisia filminpätkiä, joissa Bergman työskentelee elokuvien ja näytelmien parissa. Bergmanin persoonallisuutta käydään läpi monelta kantilta, ja se käsitys vahvistuu, että varsinkin 1960-luvulta alkaen hän oli despootti, jonka rinnalla Jouko Turkka ja Aku Louhimies näyttävät koulupojilta.

Mielenkiintoisin on Ingmar Bergmanin neljä vuotta vanhemman veljen Dagin haastattelu jostakin 30 vuoden takaa. Hän kertoo, että pikkuveljen elämä ei pappisperheessä ollut suinkaan niin kurjaa kuin Ingmar antoi elokuvissaan ja muutenkin ymmärtää. Päinvastoin Ingmar oli isän lellikki ja nimenomaan Dag oli se, joka kärsi. Aikoinaan Ingmar Bergman oli saanut tämän haastattelun hyllytetyksi, ja nyt se on ensimmäisen kerran julkisesti esillä. Dag Bergman teki pitkän diplomaattiuran.

Elokuvan runkona on vuosi 1957, josta kuitenkin hypitään ajassa eteen- ja taaksepäin, joten kokonaiskuva hahmottuu hyvin. Se oli hurja vuosi, silloin saivat ensi-iltansa kaksi Bergmanin tuotannon kivijalkaa Seitsemäs sinetti ja Mansikkapaikka, joiden lisäksi hän teki kaksi muuta elokuvaa, ohjasi Malmön teatteriin viisituntisen Peer Gyntin ja alkoi loppuvuodesta tehdä käsikirjoitusta elokuvaan Elämän kynnyksellä. Välillä piti olla sairaalassakin vuotavan vatsahaavan takia. Yksityiselämässäkin oli ruuhkaa, kun kotona oli vaimo Gun Gryt, rakastajattarena Bibi Andersson ja uusiksi läheisiksi naistuttavuuksiksi ilmestyivät Käbi Laretei ja Ingrid von Rosen, joiden kanssa Bergman myöhemmin meni naimisiinkin.

Vuosi 1957 teki Bergmanista sekä kuuluisuuden että suuren nimen elokuvataiteeseen. Jane Magnussonin dokumenttielokuvassa tehdään selkoa Bergmanista vaikeana ihmisenä, mutta vähemmälle jää hänen elokuviensa käsittely. Haastateltavien joukossa ei ole yhtään elokuvakriitikkoa tai -historioitsijaa analysoimassa varsinaisesti Bergmanin elokuvia. Se vain todetaan ylimalkaan, että monet elokuvat kertoivat paljon hänestä itsestään, vaikka ne ulkoisesti olivat ihan muuta,

Bergmanin ”natsihistoriakin” käydään läpi, vaikka se on jo tuttu juttu hänen muistelmakirjastaan Laterna Magica (1987). Hän oli vaihto-oppilaana Saksassa 1936 ja lumoutui Hitlerin karismasta, mutta kun asioiden laita selvisi Bergmanille sotien jälkeen, hän päätti, ettei koskaan enää sekaannu politiikkaa, ei elämässään eikä elokuvissaan.

kari.naskinen@gmail.com