Teatteri Vanhan Jukon Tuntematon sotilas on parasta teatteria, jota olen Lahdessa nähnyt vuosikausiin. Kuten tunnettua, ei Jukon näyttämöllä ole leveyttä kymmentäkään metriä, ei ole pyörönäyttämöä eikä esiintymislavalla nousevia elementtejä. Sitten Tuntematon sotilas – ei ole kolmeakymmentä näyttelijää, vaan neljällä näyttelijällä viedään reilun kahden tunnin ruljanssi läpi sellaisella taidolla ja tunteella ettei parempaa osaa kuvitella. Näyttelijöiden esittämät henkilöhahmot vaihtuvat lennosta, eikä katsojalla ole minkäänlaista ongelmaa pysyä mukana henkilöissä ja tapahtumissa. Kantaesitys oli Lahdessa viime viikolla ja uusintaensi-ilta on 10.2.2023 Turun kaupunginteatterissa, joka on toinen osapuoli tässä yhteistuotannossa. En tiedä, onko Tuntematonta sotilasta vielä koskaan kelpuutettu Tampereen Teatterikesään, mutta nyt tämän esityksen paikka olisi tuossa vuotuisessa teatterikatselmuksessa, sillä kysymyksessä on uuden sukupolven rajun dramaattinen, provosoiva ja tietenkin hauskakin näkemys tästä suuresta suomalaisesta klassikosta.
Jukon Tuntemattoman on dramatisoinut ja ohjannut Teatterikorkeakoulusta ohjaajaksi valmistunut Juho Mantere (s. 1987), joka aloittaa Q-teatterin taiteellisena johtajana ensi vuoden alussa. Hän on tämän hetken kiinnostavimpia nuoria ohjaajia, joka teoksissaan on käsitellyt ihmisyyden pimeitä puolia karnevalistisella ja groteskilla tavalla. Näin tapahtuu nyt myös Vanhassa Jukossa. Esityksessä näkökulma on hyvin Väinö Linnan romaania noudattaen sen pienen ihmisen, joka on pantu isoa asiaa ratkaisemaan. Sodan hulluutta ja turhuutta Mantere ei korosta sen enempää kuin Linnakaan, mutta näyttämöllä on kuitenkin mahdollisuus värikkäämpään reviyttelyyn kuin kirjassa. Eikä Edvin Laineen ja Aku Louhimiehen elokuvissakaan ole samanlaista hulvatonta rienaamista kuin Vanhassa Jukossa. Rauni Mollbergin elokuvassa lähetysmistapa on synkkä ja kriittinen, mutta ei puolestaan ole samalla tavalla hauska kuin Mantereen tulkinnassa. Olin aiemmin nähnyt Tuntemattoman viisi kertaa puhenäyttämöllä ja kerran oopperassa, ja parhaiten Jukon esitys vertautuu paikoin Kristian Smedsin revyymäiseen pilkantekoon.
Tässä suhteessa tyypillinen kohtaus on, kun näyttämölle tuodaan isokokoinen Mannerheimin valokuva ja kovaäänisistä tulee Jari Sillanpään laulamana Valkeaa unelmaa. Tätä ennen ovat lavasteisiin kuuluneet myös Stalinin ja liitolaisemme Hitlerin kuvat. Valikoidulla musiikilla on muutenkin merkittävä osa sodan ajan tunnelmien kuvaamisessa. Vanhan rajan yli koohotettaessa on Daruden Sandstorm kuin Valkyyrioiden ratsastus Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan helikopterihyökkäyksessä ja aseveljeyttä korostamassa kuullaan Horst Wessel Song, jonka alkusanoista ”Die Fahne hoch" lähti natsipuolue NSDAP:n hymni 1930, ja 1933-45 natsit tekivät siitä Saksan kansallislaulun. Lisäksi Vanhassa jukossa kuullaan Rammstein-yhtyeen Deutschland.
Puna-armeijan sotilaita ei näyttämöllä käy kuin pikaisesti yksi, vaan vihollisia kuvaavat punaiset ilmapallot, joita nuppineulalla pamautellaan rikki. Muitakin kohtauksia on rakennettu nerokkaasti, esimerkiksi sodan loppuvaiheen se tilanne, jossa asemat pidetään tai kaadutaan, on kylmäävää katsottavaa aivan fyysisestikin.
Kovaa huumoria siis, mutta on myös sitä kevyttä, jota Väinö Linna käytti ja Edvin Laine korosti. Linna tiesi, että ilman huumoria sitä järjettömyttä ei olisi kestänyt. Sekin puoli siinä tietenkin oli, että kun oli vaikka vuorokauden ollut kovassa paikassa, joutunut jäämään pariksi tunniksi tuleenkin makaamaan ja selvinnyt hengissä, niin kai sen jälkeen korsussa hymyilyttikin, jos yhtään vielä jaksoi. Tuntemattomassa sotilaassa huumori ei kuitenkaan ole itsetarkoitus eikä ”markkinointikeino”, vaan vaihtoehtoinen vastakohta sille älyttömyydelle, jonka kanssa ollaan sodissa aina tekemisissä.
Vanhan Jukon esitys on voimakkaasti pasifistinen. Sitä ei kuitenkaan mitenkään julisteta, kuten ei Linnakaan tehnyt, että pasifismilla Suomi olisi selvinnyt. Pasifismi on maailman parhaita aatteita, mutta siitä ei ole isojen konfliktien ratkaisuksi, koska maailman diktaattorit eivät moiseen haihatteluun usko. Pasifismi ei ollut realismia silloin, eikä ole nytkään. Sadankomitean perustajajäsen Kalevi Suomela kirjoitti juuri Sadankomitean verkkosivulla, että pasifistisessa näkemyksessä voimankäyttö kansainvälisissä rauhanturvaoperaatioissa rinnastuu poliisin ja oikeuslaitoksen toimintaan kansallisissa puitteissa, eli kysymys on demokraattisesti sovitun järjestyksen ylläpitämisestä. Täydellinen pasifismi ei pysty kilpailemaan asevaraisen, militaristisen ja nationalistisen ratkaisumallin kanssa.
Tuntemattoman sotilaan neljä erinomaista näyttelijää ovat Annika Hartikka (kuvassa oik.), Vanhan Jukon taiteellinen johtaja Esa-Matti Smolander, Minja Koski ja Q-teatterista oleva vierailija Olli Riipinen. Erityismaininnan ansaitsee myös liike ja ääni -työpajan Seppo Kumpulainen.
kari.naskinen@gmail.com
