Kansainvälisissä tutkimuksissa on hyvinvointivaltioiksi luokiteltavat maat
jaettu kuuteen erilaiseen malliin. Ruotsi, Suomi ja Tanska kuuluvat siihen
malliin, jonka piirteitä ovat laaja sosiaalisen turvan järjestelmä, voimakas
panostus työvoimapoliittisiin toimiin ja työttömyysturvaan sekä pitkät
vanhempainlomat. Sosiologianlehtori
Vesa Puuronen Itä-Suomen
yliopistosta sanoo, että tämä pohjoismainen malli on paras tiedossa oleva tapa
päästä niihin yhteiskuntapoliittisiin tavoitteisiin, joita ovat ihmisten
tasa-arvo, suhteellisen korkea hyvinvointi ja sosiaalinen turvallisuus.
Puurosen yhteenveto Suomen Akatemian tutkimusohjelmasta, mikä koskee syrjäytymistä, eriarvoisuutta ja etnisiä suhteita, on otsikoltaan ”Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tienhaarassa”. Palkansaajien tutkimuslaitoksen (PT) lehden pääkirjoitus on otsikoitu samalla tavalla: ”Hyvinvointivaltio tienhaarassa”. (Talous & yhteiskunta 3/2012)
PT:n erikoistutkija Heikki Taimio kirjoittaa, että tienhaarassa ollaan, mutta erkaantuminen uudelle tielle ei sittenkään ole tapahtunut niin rajusti kuin on luultu. On ollut vallalla käsitys, että suomalainen hyvinvointivaltio saavutti huippunsa juuri ennen suurta lamaa 1980-90-lukujen taitteessa. Sen jälkeen on tullut uudistuksia ja leikkauksia, mutta yleistaso ei ole juuri muuttunut.
”Monille taitaa tulla yllätyksenä tieto, että kuntien menojen osuus bkt:stä on vuoden 1990 jälkeen pysynyt suunnilleen samana, kuten myös julkisyhteisöjen kokonaisosuus. Heikoissa suhdannetilanteissa osuudet ovat luonnollisesti nousseet selvästi. Yllättävää lienee myös se, että tehtävittäin luokitellussa menokehityksessä ainoat merkittävät muutokset ovat olleet elinkeinoelämän edistämisen vähentyminen sekä toisaalta yleisen julkishallinnon ja terveydenhuollon osuuksien pieni nousu”, sanoo Taimio.
”Hyvinvointivaltion kansantuoteosuus ei siis ole juuri muuttunut, mutta kansa on huolissaan hyvinvoinnin eriarvoisuuden kasvusta. Hyvinvointivaltion ja erityisesti kuntien palvelujen tarkoitus on ollut edistää kansalaisten hyvinvointia. Onko siis käynyt niin, että näiden palvelujen tarve on kasvanut? Talous on avautunut kansainväliselle kilpailulle, työelämän vaatimukset ovat muuttuneet, ikäihmisten määrä kasvaa nopeasti jne. – on helppo luetella hyvinvointipalvelujen tarpeeseen vaikuttavia asioita, jotka ovat toisin kuin 20 vuotta sitten.”
Tienhaarassa joka tapauksessa ollaan. Yksi merkki siitä on, että hyväosaiset eivät enää haluaisi osallistua hyvinvointitalkoisiin samalla tavalla kuin aikaisemmin. Vaikka pohjoismainen malli ei ole estänyt rikkaita edelleen rikastumasta, he eivät enää halua kantaa muiden taakkaa.
Kautta aikojen on taloudellinen taantuma aina vahvistanut ennakkoluuloja
Puurosen yhteenveto Suomen Akatemian tutkimusohjelmasta, mikä koskee syrjäytymistä, eriarvoisuutta ja etnisiä suhteita, on otsikoltaan ”Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tienhaarassa”. Palkansaajien tutkimuslaitoksen (PT) lehden pääkirjoitus on otsikoitu samalla tavalla: ”Hyvinvointivaltio tienhaarassa”. (Talous & yhteiskunta 3/2012)
PT:n erikoistutkija Heikki Taimio kirjoittaa, että tienhaarassa ollaan, mutta erkaantuminen uudelle tielle ei sittenkään ole tapahtunut niin rajusti kuin on luultu. On ollut vallalla käsitys, että suomalainen hyvinvointivaltio saavutti huippunsa juuri ennen suurta lamaa 1980-90-lukujen taitteessa. Sen jälkeen on tullut uudistuksia ja leikkauksia, mutta yleistaso ei ole juuri muuttunut.
”Monille taitaa tulla yllätyksenä tieto, että kuntien menojen osuus bkt:stä on vuoden 1990 jälkeen pysynyt suunnilleen samana, kuten myös julkisyhteisöjen kokonaisosuus. Heikoissa suhdannetilanteissa osuudet ovat luonnollisesti nousseet selvästi. Yllättävää lienee myös se, että tehtävittäin luokitellussa menokehityksessä ainoat merkittävät muutokset ovat olleet elinkeinoelämän edistämisen vähentyminen sekä toisaalta yleisen julkishallinnon ja terveydenhuollon osuuksien pieni nousu”, sanoo Taimio.
”Hyvinvointivaltion kansantuoteosuus ei siis ole juuri muuttunut, mutta kansa on huolissaan hyvinvoinnin eriarvoisuuden kasvusta. Hyvinvointivaltion ja erityisesti kuntien palvelujen tarkoitus on ollut edistää kansalaisten hyvinvointia. Onko siis käynyt niin, että näiden palvelujen tarve on kasvanut? Talous on avautunut kansainväliselle kilpailulle, työelämän vaatimukset ovat muuttuneet, ikäihmisten määrä kasvaa nopeasti jne. – on helppo luetella hyvinvointipalvelujen tarpeeseen vaikuttavia asioita, jotka ovat toisin kuin 20 vuotta sitten.”
Tienhaarassa joka tapauksessa ollaan. Yksi merkki siitä on, että hyväosaiset eivät enää haluaisi osallistua hyvinvointitalkoisiin samalla tavalla kuin aikaisemmin. Vaikka pohjoismainen malli ei ole estänyt rikkaita edelleen rikastumasta, he eivät enää halua kantaa muiden taakkaa.
Kautta aikojen on taloudellinen taantuma aina vahvistanut ennakkoluuloja
hyvinvointijärjestelmää
kohtaan ja lietsonut moraalista paniikkia. Näin juuri nytkin. Taloudellinen
lama aiheuttaa julkista ahdistusta kohdistuen myös hyvinvointipalveluihin.
TIEDOTUSVÄLINEET
VAIHTANEET PUOLTA
Tiedotusvälineillä on iso rooli ahdistuksen fokusoinnissa laman aikana. Satu Naskisen Jyväskylän yliopistossa tekemässä pro gradu -tutkielmassa Helsingin Sanomien kirjoittelusta todetaan, että medialla on valtaa osoittaa närkästyksenkohteita ja vahvistaa julkista paheksuntaa verovarojen tuhlailuun julkisiin palveluihin talouden tiukkoina aikoina:
”Hyvinvointivaltion kalleudesta ja tiensä päähän tulemisesta on julkisesti keskusteltu moneen otteeseen 1990-luvulta lähtien. Aikaisempina vuosikymmeninä media suorastaan harjoitti propagandaa pohjoismaisen hyvinvointisysteemin rakentamisen puolesta. Nykyään media kuvaa lähes ainoastaan systeemin ongelmia; vanhuksia joita ei hoideta, väärinkäytöksiä, asunnottomuutta, eläkeläisiä joille annettuja lupauksia ei ole lunastettu, maahanmuuttoon liittyviä ongelmia jne. Kritiikin kohteeksi ovat joutuneet hyvinvointivaltiota edustavat byrokraatit sekä alkoholi- ja huumepolitiikka. Vahvaa julkista sektoria ei pidetä enää itsestäänselvyytenä.”
Kuitenkin useat mielipidetiedustelut ovat jo pitkään osoittaneet, että noin 4/5 suomalaisista kannattaa hyvinvointivaltiota. Toisaalta yhtä monet ovat sitä mieltä, että hyvinvointi eriarvoistuu nopeasti eri syistä johtuen.
Taimio muistuttaakin, että kunnallisvaalien keskeisimpiä kysymyksiä tulisi olla se, miten vastataan hyvinvointivaltion nykyisiin haasteisiin. Nähdäänkö, että sen tarve on kasvanut ja että tämän tulee myös näkyä sen menoissa ja rahoituksessa? Vai valitaanko yksityinen tie, omavastuun ja itse ostettujen palvelujen osuuden lisääminen, asennekampanjat ja vapaaehtoistyö?
[Tämä kirjoitus on aikaisemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä www.hameenkaiku.fi]
kari.naskinen@gmail.com
TIEDOTUSVÄLINEET
VAIHTANEET PUOLTA
Tiedotusvälineillä on iso rooli ahdistuksen fokusoinnissa laman aikana. Satu Naskisen Jyväskylän yliopistossa tekemässä pro gradu -tutkielmassa Helsingin Sanomien kirjoittelusta todetaan, että medialla on valtaa osoittaa närkästyksenkohteita ja vahvistaa julkista paheksuntaa verovarojen tuhlailuun julkisiin palveluihin talouden tiukkoina aikoina:
”Hyvinvointivaltion kalleudesta ja tiensä päähän tulemisesta on julkisesti keskusteltu moneen otteeseen 1990-luvulta lähtien. Aikaisempina vuosikymmeninä media suorastaan harjoitti propagandaa pohjoismaisen hyvinvointisysteemin rakentamisen puolesta. Nykyään media kuvaa lähes ainoastaan systeemin ongelmia; vanhuksia joita ei hoideta, väärinkäytöksiä, asunnottomuutta, eläkeläisiä joille annettuja lupauksia ei ole lunastettu, maahanmuuttoon liittyviä ongelmia jne. Kritiikin kohteeksi ovat joutuneet hyvinvointivaltiota edustavat byrokraatit sekä alkoholi- ja huumepolitiikka. Vahvaa julkista sektoria ei pidetä enää itsestäänselvyytenä.”
Kuitenkin useat mielipidetiedustelut ovat jo pitkään osoittaneet, että noin 4/5 suomalaisista kannattaa hyvinvointivaltiota. Toisaalta yhtä monet ovat sitä mieltä, että hyvinvointi eriarvoistuu nopeasti eri syistä johtuen.
Taimio muistuttaakin, että kunnallisvaalien keskeisimpiä kysymyksiä tulisi olla se, miten vastataan hyvinvointivaltion nykyisiin haasteisiin. Nähdäänkö, että sen tarve on kasvanut ja että tämän tulee myös näkyä sen menoissa ja rahoituksessa? Vai valitaanko yksityinen tie, omavastuun ja itse ostettujen palvelujen osuuden lisääminen, asennekampanjat ja vapaaehtoistyö?
[Tämä kirjoitus on aikaisemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä www.hameenkaiku.fi]
kari.naskinen@gmail.com
