Suomalaisen sosialismin 120-vuotisjuhla

Forssan työväentalossa järjestetään ensi sunnuntaina juhlaseminaari, kun Suomen sosialidemokraattisen puolueen tunnetun Forssan ohjelman hyväksymisestä on nyt tullut kuluneeksi 120 vuotta (kuva). Enää ei SDP:n poliittisessa ohjelmassa mainita sosialismi-sanaa, ja Forssassa voidaankin sunnuntaina juhlia varsinaisesti päätöstä pohjoismaisen hyvinvointivaltion kehittämisen käynnistämisestä. Edes työväenliike-sanaa ei nykyisessä puolueohjelmassa ole.

Puolueen pitemmässä periaatejulistuksessa sosialismi kuitenkin esiintyy muutamassa kohdassa, eikä tätä tekstiä olla muuttamassa myöskään puoluekokouksessa Jyväskylässä syyskuun ensimmäisenä viikonvaihteena. Siellä riittää yhdeksi isoksi asiaksi valita uudeksi puheenjohtajaksi Antti Lindtman, joka pitää juhlapuheen myös sunnuntaina Forssassa.

Kun puolueen lehdessä oli iso juttu tästä sosialismin aaveesta, oli jutussa sellainenkin kohta, että ”sosialismin rippeet voisi siirtää ansaitusti työväenliikkeen museoiden hyllyille. Harvalla tulisi niitä aidosti ikävä.” (Demokraatti 8.6.2023)

Heti sen perään tutkijatohtori Mikko Kemppainen Tampereen yliopistosta kuitenkin sanoi, että sosialismi-sanasta luopuminen olisi käytännössä itsesensuuria ja historiallista identiteetin kadottamista.

Lisäksi tosiasia on, että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta seisoo nimenomaan sosialististen aatteiden perustalla: verotuksella otetaan rikkailta enemmän ja annetaan köyhimmille. Tämä pohjoismainen malli on myös parempi kuin oli Neuvostoliiton yritelmä, joka jäi kokeilun asteelle, kun se rappeutui epädemokraattisessa järjestelmässä henkilöpalvonnan ja -pelon takia.

Ruotsin demareille sosialismista puhuminen on helpompaa, koska siellä se ei tarkoita talojen ja tavaroiden ”sosialisoimista”, vaan: ”Sosiaalidemokratian tavoitteena on yhteiskunta, joka perustuu demokratian ihanteisiin ja kaikkien ihmisten tasa-arvoon ja oikeuteen. Demokraattisen sosialismin tavoitteena on vapaista ja tasa-arvoisista ihmisistä koostuva solidaarinen yhteiskunta.”

Sen verran voisi SDP joka tapauksessa justeerata terminologiaa, että lisäisi puolueen nimeen yhden a-kirjaimen: sosiaalidemokraattinen puolue viittaisi nimenomaan sosiaalisuuteen, eikä sosialistiseen vallankumoukseen. Uutta yhteiskuntajärjestelmäähän SDP ei tavoittele, vaan kaiken perusideana on säännelty markkinatalous, joka on todettu maailman parhaaksi systeemiksi. Nyt on kuitenkin terästäydyttävä niin, ettei äärioikeistolaisuuden nousu pääse populismilllaan tuhoamaan sitä, mikä pantiin alulle 120 vuotta sitten.

FORSSAN OHJELMA 1903

SDP otti 120 vuotta sitten tavoiteohjelmaansa yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, kahdeksan tunnin työpäivät, palkalliset sairaus- ja äitiyslomat, maksuttoman oppivelvollisuuden, maksuttomat koulutarvikkeet ja -ruokailun, aborttioikeuden ym. Muita tavoitteita olivat:

□ Täydellinen yhdistymis-, kokoontumis-, lausunto- ja painovapaus.
□ Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.
□ Kaikkien henkilöllisten ja välillisten verojen poistaminen yleisellä asteettain nousevalla tuloverolla, jolloin ansioton arvonnousu ja korkotulot sekä perintö on verotettava ankarammin kuin omasta ansiosta tai työstä johtuvat tulot. Verotettavan omaisuuden ilmoittamisvelvollisuus.
□ Maksuton oikeudenkäynti ja oikeusapu. Korvaus viattomasti syytetyille, vangituille ja tuomituille.
□ Terveydenhoito valtion ja kuntain asiaksi. Maksuton lääkärinapu ja lääkkeet sekä synnytysapu. Maksuton hautaus.
□ Sotilastaakkaa on vähennettävä ja kansanpuolustus järjestettävä vakituisen sotaväenoton sijaan. Rauhan aatetta on käytännössä toteutettava.
□ Kaikkien rajoitusten poistaminen, jotka asettavat naisen yleis- tai yksityisoikeudellisessa suhteessa ala-arvoisempaan asemaan kuin miehen.
□ Yleinen kieltolaki väkijuomain valmistamisen ja kaupan suhteen.

Vaikka puolueen periaatejulistukseen ei Jyväskylän puoluekokouksessa puututa, niin konkreettisempi poliittinen ohjelma käsitellään nykyisin jokaisessa puoluekokouksessa. Poliittisessa ohjelmassa määritellään tavoitteet, joiden kautta haluttua visiota rakennetaan. Yksi nyt esille tuleva asia tässä satasivuisessa nivaskassa on ajankohtainen äärioikeistolaisuuden nousu, mikä käytännössä tarkoittaa Perussuomalaiset-puoluetta:

”Populistiset liikkeet Suomessa ja muualla saavat käyttövoimansa ihmisten kokemasta epätasa-arvosta, osattomuudesta ja turvattomuuden tunteesta. Ihmisten kokema huoli omasta ja lähimmäisten tulevaisuudesta ja toimeentulosta luo käyttövoimaa populisteille, jotka pyrkivät kanavoimaan huolen maahanmuuton ja monikulttuurisuuden vastaisuuteen. EU:n lähialueilla käytävien sotien ja kriisien johdosta Eurooppaan on tullut paljon pakolaisia ja muita maahanmuuttajia, mitä populistiset toimijat käyttävät huolen ja epävarmuuden levittämiseen. Näin poliittinen ilmapiiri on kiristynyt ja polarisoitunut, mikä aiheuttaa haasteita demokratioille ja poliittiselle keskustelulle.

Suomeenkin on syntynyt poliittisia järjestöjä, jotka kieltävät joiltain ihmisryhmiltä ihmisarvon. Demokraattisten yhteiskuntien toiminta perustuu YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa määritetylle jokaiselle ihmiselle kuuluvalle ihmisarvolle. SDP ei hyväksy muukalaisvihamielisyyttä, rasismia eikä syrjintää missään muodossa.

Demokraattisten yhteiskuntien haasteena on, että osa populistisista liikkeistä käyttää järjestäytymisen oikeutta ja sananvapautta pyrkiessään kumoamaan demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen. Vihapuhe kaventaa demokratiaa ja vähentää halukkuutta osallistua päätöksentekoon. Häirintä kaventaa erityisesti tyttöjen ja naisten vapautta ja mahdollisuuksia osallistua ja toimia yhteiskunnassa. Häirintä, vihapuhe ja maalittaminen eivät kuulu demokratiaan, ne kaventavat näkökulmia sekä keskusteluun osallistujien määrää.”

kari.naskinen@gmail.com

Vietnam tai Irak, peli on menetetty

Sodan jättämistä traumoista kertoo elokuvista parhaiten Michael Ciminon Kauriinmetsästäjä (1978). Samaa ongelmakimppua käsittelee Scott Cooperin Rautakaupunki (2013), jonka nyt löysin dvd:nä. Ei se läheskään yhtä vakuuttavaa tekoa ole, mutta peruskysymykset ovat samoja. Monet sodasta palaavat miehet ovat raunioina, ja tämänhän me historiankirjoituksesta ja muustakin tiedämme Suomenkin käymien sotien osalta. Sota jättää kovat jälkensä, ja niillä on oheisvaikutuksensa muihinkin kuin sotilaisiin.

Kauriinmetsästäjässä kolme kaverusta lähtevät Vietnamiin. Paluu sieltä on pelkkää murhenäytelmää, kun kaikki entinen hyvä on mennyttä - unelmat, nuoruuden ihanteellisuus ja optimismi ovat enää pelkkiä muistoja. On käyty pimeyden ytimessä, siellä missä moraalia ei enää ole. Rautakaupungissa ollaan suoraan siinä ajassa, että Bazen veljesparista nuorempi on jo palannut neljänneltä komennukseltaan Irakista ja hän on pelinsä elämässään menettänyt.

Näillä elokuvilla on myös ulkoisia yhdistäviä tekijöitä. Kauriinmetsästäjässä kolmikko lähtee Vietnamiin terästehtaalta, jota on kuvattu pienessä Clairtonin kaupungissa Pennsylvanian osavaltiossa. Uudemmassa elokuvassa vielä pienemmän kaupungin terästehdas on käytännössä kaupungin ainoa työpaikka, ja tämäkin kuvauskohde on ollut Pennsylvaniassa, Clairtonista 20 kilometrin päässä Braddockissa saman Monongahelajoen varrella. Rautakaupungissakin Bazen veljeksistä vanhempi käy kaurismetsällä, mutta ei ammu tähtäimeensä saamaansa kaurista. Samalla tavalla menettelee Robert De Niro Kauriinmetsästäjässä. Vain sodassa tapetaan myös puolustuskyvyttömiä ja viattomiakin.

Veljeksiä näyttelevät Christian Bale (vanhempi) ja Casey Afflec, joka ei enää Irakista tultuaan pysty keskittymään työntekoon eikä paluuseen terästehtaaseen. Veljensä paha tilanne haittaa myös Balen elämää, ja kun asiat lähipiirissä ovat pielessä, menevät ne hänelläkin samaa rataa: kännissä hän ajaa kolarin, jossa kuolee kaksi ihmistä, ja Bale joutuu vankilaan. Näin molemmilla on omat ristinsä, molemmat ovat olleet mukana viattomien lasten väkivaltaisissa kuolemissa. Elämän valttikortit on pelattu pois ja Balen naisystävä Zoë Saldaña jättää hänet. Lisäksi veljesten sairas isä kuolee. Jäljellä on kuitenkin isän veli, joka Sam Shepardin näyttelemänä tuo uskottavuutta tähänkin elokuvaan.

Lopullinen tragedia syntyy, kun pikkuveli lähtee kuittamaan vedonlyönnissä häviämiään velkarahoja laittomia nyrkkitappeluja järjestävälle huumekauppiaalle (Woody Harrelson) johonkin tappelulatoon New Jerseyn maaseudulle. Vietnamissa tällaista sotahulluuden lisäksi ylimääräistä hulluutta oli vemäläinen ruletti. Monivaiheisten kiemuroiden jälkeen huumekauppiaan gorillat tappavat Afflecin. Raju kertomus saa jatkoa, kun Bale tappaa kostoksi Defoen.

Tämän lopputapahtuman todistajana on poliisipäällikkö (Forest Whitaker), mutta hieman avoimeksi jäävässä elokuvan loppukohtauksessa Bale istuskelee rauhassa kotonaan, joten poliisipäällikkö on ehkä jättäytynyt tietämättömäksi koko asiasta – jos sodassa voi tappaa siviilejäkin, niin miksei tuollainen huumeparoniroistokin jouda menemään. Niin tai näin, kaiken ytimenä on, että tulevaisuutta ei vanhemmalla veljelläkään enää ole, ja syynä on Irak. Silti Rautakaupunki on enemmän toimintaelokuva kuin filosofinen tutkielma, ei mikään "Kauriinmetsästä kakkonen", mutta toimintaleffaksi oikein pätevä.

kari.naskinen@gmail.com

Luokkanousu onnistui, mutta jätti tyhjän olon

Pienessä Hallencourtin kunnassa Pohjois-Ranskassa 1992 syntynyt Eddy Belleguele pääsi 40 kilometrin päässä olevaan Amiensin oppikouluun. Sieltä matka jatkui korkeakouluun Pariisiin, jossa hänestä kehittyi kirjailija, taiteilijanimellä Édouard Louis. Hänen seikkaperäinen matka- ja kehityskertomuksensa kirjassa Muutos: metodi (Tammi, 2023) on ensijaisesti kuitenkin havainnollinen tarina surkeista, suorastaan ala-arvoisista kotioloista lähteneen koulukiusatun pojan määrätietoisesta tavoitteesta nousta yhteiskunnallisessa asteikossa uudelle tasolle, porvariston ja älymystön joukkoon. Siinä hän onnistuikin. Lopulta kirjailijana – tämä on jo viides kirja – Louis saavutti myös taloudellisesti riippumattoman aseman.

Luokkanousu oli yllättävän nopea, mutta raa´an elämänmuutoksen se vaati. Piti muuttaa puhetyyli, hampaat oli oiottava ym. Ensimmäiselle romaanilleen hän sai julkaisijan jo 22-vuotiaana. Sitä ennen hän oli Pariisissa rahoittanut elämänsä mieshuorana. Raharikkaiden homojen siivellä hän ui sisään piireihin, ja kun Louis kerran Loganon elokuvafestivaaleilla esiteltiin Zürichin kaupunginjohtajalle, hän Pariisin palattuaan alkoi kehua, että hänen isänsä on Zürichin kaupunginjohtaja. Oikeista vanhemmistaan ja kotioloistaan hän ei kehdannut puhua sanaakaan.

Elämä hyvännäköisenä hinttarina oli tuottoisaa. Hienoja ravintoloita, kaikkea etuoikeutettua, vierailu Aix-en-Provencen festivaaleilla (mahtoiko olla Kaija Saariahon Innocence-oopperan kantaesityksessä 2021?) jne. Kotoisaksi hän ei oloaan silti tuntenut, vaan lopulta hän alkoi kokea, että tämä taloudellisesti ja maineenhallinnan kannalta erinomaisesti onnistunut luokkaretki aiheutti sittenkin pettymystä.

Kirjan lopussa Louis myöntää, että toisinaan hän katuu: ”Toisinaan epäilen, onko ponnisteluistani sittenkään ollut mitään hyötyä. Toisinaa ajattelen, että kaikki taistelu on ollut turhaa ja että pakenemalla olen sinnikkäästi tavoitellut onnea, jota en ole koskaan saavuttanut.”

Hän oli vihannut mennyttä elämäänsä Hallencourtissa. Siellä hän oli jo koulupoikana ymmärtänyt yhteiskuntaluokka-sanan merkityksen, kun hänellä ei ollut kodin jatkuvan rahapulan takia koulueväitä, mutta varakkaiden perheiden lapsilla oli keksejä iloisen punaisissa, vihreissä ja sinisissä käärepapereissa. Lukioon päästyään Louis liittyikin laitavasemmistolaiseen puolueeseen, mikä oli hänen elämänpiirissään poikkeuksellista, koska muut hänen tuntemansa kotikulmilla kannattivat äärioikeistoa. Laittomiin mielenosoituksiinkin hän osallistui ja poliisi hakkasi ja kaasutti, mutta joka tapauksessa: Alas kapitalismi, Elämä ennen osinkoja, Vapaa Palestiina ja Rasistinen Ranska…

Mielenkiintoinen vaihe Louisin elämässä on ollut, kun hän on ollut läheisessä ystävyyssuhteessa kirjailija-filosofi Didier Eriboniin (s. 1953). Louis oli tehnyt tuttavuutta Eribonin kanssa, kun tämä oli käynyt pitämässä vierailuluennon Amiensissa. Heistä tuli läheiset ystävät ja Eribon auttoi neuvoillaan Louisia myös sitten, kun Louis aloitti opiskelun hyvin arvostetussa École normale supérieure -korkeakoulussa. Siellä Louis ”päihtyi lapsekkaasti” siitä tunteesta, että hän kuului eliittiin. Juoppo isä katsokoon telkkaria vaikka aamusta iltaan, mutta Eddy oli jotain aivan muuta. Sitä paitsi eihän isän ja äidin kanssa olisi voinut mistään puhuakaan, kun he eivät koskaan olleet kuulleet Glenn Gouldista, Victor Hugosta, Sylvia Plathista, Richard Wagnerista eikä Orson Wellesistä.

Kokonaisuudessaan kirja on tehokas. Jos kestää muutamat konkreettiset homoilukuvaukset ja lukee kirjan loppuun, saa käsityksen siitä, miten luokkanousu ei sittenkään tuo parempaa vapautta kuin se entinen elämä. Taloudellinen riippumattomuus on jo keskiluokassa aivan toista kuin huono-osaisten kituuttamisessa. Mutta onko elämä uudella askelmalla henkisesti riippumatonta, kun voi käydä kuin Louisille, että tuntee pettäneensä oman alkuperäisen luokkansa ja kokee nyt vetävänsä vain uutta roolia? Ainakin pitäisi vaaleissa kannattaa sitä puoluetta, josta on lähtöisin, eikä annettava periksi oman edun tavoittelulle.

Tämä ei ole mitenkään ainutkertainen tarina asiasta sinänsä, mutta sen suorasukaisuus hämmentää. Sattumalta katsoin juuri englantilaisen Lindsay Anderssonin elokuvan Miehen hinta (1963), jossa Richard Harris esittää hiilikaivoksen synkkyydestä rugbyn huippuammattilaiseksi nousevaa miestä. Sekin on raju kertomus, mutta se ei tavoita niitä herkkyyden ja katkeruuden rinnakkain eteneviä sävyjä, joita Eddy Louis kuvaa.

kari.naskinen@gmail.com

Populismin nousu on ajanut demokratian kriisiin

THL:n tutkimusprofessori ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo pitäisi nimittää hallitusten pysyväksi sosiaali- ja terveysministeriksi. Hiilamo on huolissaan paitsi tämän sektorin asioiden tolasta myös siitä, että luottamus instituutioihin, globaaliin markkinatalouteen sekä poliittisiin ja taloudellisiin eliitteihin on vähentynyt erityisesti rikkaissa maissa. Koskee siis Suomeakin. Tämä näkyy kauppapoliittisten suojelujärjestelmien lisääntymisenä, maahanmuuttajavastaisuutena ja erityisesti äänestystukena autoritääriselle populismille.

Tällä hetkellä eletään edelleen 2008 alkaneen talouskriisin vaikutuksen alla. Silloin pankkeja ja niiden johtajia pelastettiin veronmaksajien rahoilla, kun taas tavalliset kansalaiset jäivät kamppailemaan velkojen ja työttömyyden kanssa. Tätä aikaisempi ja vielä suurempikin talouskriisi tuhosi demokratian kannatusta 1930-luvulla, kuten tuon ajan perussaksalaisten nousua kuvaava sarjaelokuva Babylon Berlin taas tänä iltanakin kertoo. Vaaraa on nyt taas ilmassa. Ovat tässä lähellä jo Puola ja Unkari, ja kansanedustaja Anna Kontula (Vas) ennustaa, että parlamentarismi ei enää kymmenen vuoden kuluttua ole hallintomuotona (HS 15.8.2023).

Hiilamo on nyt kirjoittanut tällaisesta vaarallisesta kehityksestä luettuaan Financial Timesin pääkirjoitustoimittajan Martin Wolfin juuri ilmestyneen kirjan The Crisis of Demokratic Capitalism. Siinä Wolf sanoo samaa kuin Hiilamo: demokratiaa on ennenkin kukistettu, ja olisi väärin olettaa, ettei niin voisi käydä uudelleen. (Kanava 5/2023)

Demokratian kriisi on yhteydessä populismin nousuun. Käytännössä tämä tarkoittaa myös äärioikeiston nousua. Suomessa tätä linjaa vetää noin 20 prosentin kannatuksella Perussuomalaiset-puolue. Hiilamo ei persupuoluetta nimeltä mainitse, ei tietenkään Wolfkaan, mutta logiikka on sama kuin muuallakin Euroopassa: populismia ruokkii osaltaan myös perinteisten puolueiden ja tiedotusvälineiden heikentyminen. Niiden tilalle ovat tulleet uudenlaiset yhteiskuntapoliittiset ryhmät ja mediat (some), joiden molempien toimintaperiaatteisiin kuuluu ihmisten ”koukuttaminen” kylvämällä ristiriitoja sekä levittämällä puolitotuuksia ja valheita.

Hiilamo: ”Populisti kosiskelee kannatusta lietsomalla pelkoa ja kiukkua, jotka on helpoin suunnata ulkopuolisiin eli maahanmuuttajiin ja muihin vähemmistöihin. Tämä selittää Wolfille yhtä lailla brexitiä kuin Trumpin valtaannousua. Ihmiset kääntyvät sen puoleen, joka lupaa suojella heitä uskoteltuja uhkia vastaan. Saatuaan vallan suojelijasta tulee despootti.”

Erityisesti rikkaissa maissa rakennemuutoksen runtelemat miehet ovat menettäneet uskonsa perinteisiin tukijoihinsa eli vasemmistopuolueisiin. He eivät innostu sosiaalidemokraattien ja niitä vasemmalla olevien puolueiden uusista lempiteemoista kuten radikaalista sukupuolten välisestä tasa-arvosta, jostakin kummallisesta identiteettipolitiikasta ja vihreästä siirtymästä.

Duunarimiesten näkökulmaan vaikuttaa sekin, että vasemmistopuolueet eivät enää ole nimenomaisesti ay-väen, pienituloisten ja yleensä vain huonompiosaisten asialla, vaan vasemmisto on entistä enemmän korkeakoulutuksen saaneiden, älykköjen ja sensellaisten edunvalvoja. Tyypillistä on, että Vasemmistoliiton yhdestätoista kansanedustajasta miehiä on vain kaksi. Persupuolueen 46 kansanedustajasta miehiä on 29.

Tämä on vasemmiston kriisiä, mutta on se myös kapitalismin kriisiä, sillä vasemmisto ja oikeisto tarvitsevat toisiaan niiden yhteisten vastavoimien torjuntaan. Tosin Suomessa tilanne on pirstaloituneen puoluekentän kannalta hankala, mistä johtuen Kokoomus on nyt pakotettu toimimaan hallitusyhteistyössä äärioikeistolaisen persupuolueen kanssa. Mukavuusavioliitto Kok + SDP olisi järkevämpi, mutta siihen ei nyt ole mahdollisuutta.

Läntisessä yhteiskuntajärjestelmässä muodostavat kaksiosaisen käyttöjärjestelmän demokratia ja kapitalismi. Siinä toisen vahvuudet paikkaavat toisen heikkouksia. Hiilamo/Wolf sanoo, että demokratia antaa päätösvallan vaaleilla valituille päättäjille, kapitalismi antaa päätösvallan yksityisten yritysten omistajille ja johtajille – poliittinen ja taloudellinen kilpailu turvaa edistyksen. Demokratialla ja markkinataloudella on samojakin piirteitä. Molempia yhdistää ihmisten oikeus muokata omaa elämäänsä yksin tai yhdessä muiden kanssa.

Foreign Policy -lehden listalla maailman intelligenteistä on Martin Wolf Top 50:ssä. Erityisesti Wolf kritisoi rahoitussektoria. Tähän Hiilamo täydentää, että meilläkin taloustoimittajat ja muut liehittelijät ihannoivat rahoitusmarkkinoilla jättiomaisuuden luonutta Björn Wahlroosia suurena talousguruna. Sen sijaan Wolfille ylipaisunut rahoitusmaailma edustaa enemmän riistoa kuin tuottavaa toimintaa.

Tähän asiakokonaisuuteen liittyy se, että suuryhtiöt jakavat ylisuurista voitoistaan suhteettoman suuria palkkioita ylimmälle johdolle ja osakkeenomistajille. Kohtuuton palkitsemiskulttuuri on Amerikasta tullut Suomeenkin, mistä kertovat esimerkiksi Fortumin Markus Rauramon, Postin Turkka Kuusiston ja Patrian Esa Rautalingon palkkiokohut. Työntekijät ja yhteiskunta jäävät nuolemaan näppejään, koska yritysten veronkierto on tehokasta.

Ei ihme, että Rautalinko on vastustanut ihmisten verotietojen julkistamista. Muita tulojaan häpeäviä ovat mm. UPM-Kymmenen talousjohtaja Tapio Korpeinen, Kemiran rahoitusjohtaja Pauliina Paatelma, Kamuxin talousjohtaja Milla Kärpänen, Kojamon investointijohtaja Olli Turunen, Stora Enson henkilöstöjohtaja Katariina Kravi, Nokian Renkaiden tuotteista vastaava johtaja Jukka Kasi, Nesteen sijoittajasuhdejohtaja Juha-Pekka Kekäläinen ja Viking Linen tiedotusjohtaja Johanna Boijer-Svahnström.

Hiilamon juttu on tähän aikaan niin osuva kuin voi. Tällaisia juttuja eivät juntturat kuitenkaan lue. Hiilamo on yliopistomiehiä, ja tuoreimman tiedebarometrin mukaan vain 12 prosenttia Perussuomalaiset-puolueen kannattajista tuntee luottamusta yliopistoja kohtaan.

kari.naskinen@gmail.com

Liam Neesonin vuoro olla Marlowe

Edesmenneen öljymiljonäärin kaunis tytär Clare Cavendish tulee Philip Marlowen toimistoon kysymään, voisiko Marlowe ottaa tehtäväkseen Claren kuolleen rakastajan Nico Petersonin etsimisen ja tapauksen selvittämisen. Marlowe on tällä kertaa Liam Neeson, joka on ainakin kahdeskymmenes näyttelijä Marlowen roolissa, kun lasketaan mukaan myös pelkästään tv-jakeluun tarkoitetut elokuvat ja sarjat sekä kuunnelmat. Yleisradion kolmessa kuunnelmassa 1980-90-luvuilla Marlowena oli Hannu Lauri.

Liam Neesonin Marlowe esiintyy viime vuonna valmistuneessa elokuvassa, jonka nimi on yksinkertaisesti Marlowe; samalla nimellä tehtiin elokuva 1969, jolloin Marlowena oli James Garner. Tunnetuimmat ja parhaina pidettävät Philip Marlowet ovat olleet Humphrey Bogart ja Robert Mitchum.

Liam Neeson tuntuu yllättävältä valinnalta rooliin. Hän on humaanin Schindlerin listan (1993) jälkeen vaihtanut kovemmalle linjalla ja on viime vuosina suorastaan profiloitunut armottomien kostotarinoiden suoraviivaiseksi tappajaksi. Eikä sille mitään mahda, että katsojat luovat filmitähdistä luonnekuvia, joiden perusteella näytellijöitä sijoitellaan ketä mihinkin lokeroon. Tästä huolimatta Liam Neeson istuu Marlowen rooliin sikäli hyvin, että hän on siinä juuri sellainen rauhallinen pohdiskelija, jollainen Marlowe onkin Raymond Chandlerin luomana hahmona. Marlowe on moraaliltaan korkealla tasolla ja vihaa yksilöiden oikeusturvan puutteita sekä ennen kaikkea yhteiskunnan yläluokan korruptoitunutta hyvä veli -järjestelmää, johon usein poliisikin on kytköksissä.

Toisaalta Liam Neeson on liiankin herrasmiesmäinen olemukseltaan. Tupakkaa ja viskiä ei mene yhtä paljon kuin edeltäjillään, eikä ole krapula-aamujakaan, eivätkä vaatteet ole kurtussa. Neeson on 72-vuotias, joten ero alle 50-vuotiaana Marloweksi valittuun Humphrey Bogartiin on selvä. Yhdessä kohtaa Neeson vastaakin jonkun korston Haista vittu -sanomiseen, että ”olen jo liian vanha”.

Yleistunnelma elokuvassa on joka tapauksessa kohdillaan. Elokuvan on ohjannut irlantilainen Neil Jordan ja Neeson on syntyisin Pohjois-Irlannista. Lisäksi pohjana on Chandlerin jälkeen Marlowe-tarinoita kirjoittaneen irlantilaisen John Banvillen romaani Tummasilmäinen blondi (2014). Sopii hyvin tämä kaikki, sillä Chicagossa 1888 syntyneen Chandlerin äiti oli irlantilainen. Kyllä siitä tunnelmasta silti tunnistaa sen L.A.:n Santa Monican, jonka Marlowet ovat tätä ennen tutuiksi tehneet – vaikka elokuva onkin nyt kuvattu pääasiassa Dublinissa ja Barcelonassa.

Clare Cavendish saa Philip Marlowen palkatuksi, ja juoni lähtee tälläkin kertaa sujuvasti luistamaan. Ollaan vuodessa 1939 ja heti alussa soi taustamusiikkina Duke Ellingtonin 30-luvun kova hitti Caravan. Petersonin katoaminen ei tietenkään ole kovin yksinkertainen juttu. Koska Peterson on kuollut auton yliajamana eliitin luksuspaikan Corbata Clubin lähellä, Marlowe haistaa palaneenkäryä. Siitä se sitten lähtee ja Marlowen syyniin joutuvat Corbata Clubin omistaja Floyd Hanson, elokuvastudion omistaja ja tuleva Englannin-suurlähettiläs Philip O´Reillyn, huumeparoni Lou Hendricks, Claran filmitähtiäiti Dorothy Quincannon ja tietenkin myös toiminnallisia roistoja. Marlowe tuumaa heti, että olikohan studiolla lavastemestarina toiminut Peterson saanut vihiä jostakin hämäräpuuhasta...

Naiset ovat aina olleet kuumina Marloween ja toisinpäin on mennyt vähän vaimeammin. Elokuvan naiset tytär ja äiti ovat Diana Kruger ja Jessica Lange.

kari.naskinen@gmail.com

Yli 323 kelviniä – tuho odottaa muitakin kuin Ikarosta

Luettuani pari viikkoa sitten Pirkko Saision Passio-romaanin (2021) tuli siinä eteen 1500-luvulla eläneen alankomaalaisen Pieter Brueghelin maalaus mereen pudonneesta ja hukkuneesta Ikaroksesta. Ei Ikaroksen putoamista muuten olisi mitenkään tajunnut, mutta se mainitaan maalauksen nimessä. Vain Ikaroksen jalat enää näkyvät, kun siipensä liian lähellä aurinkoa polttanut sankarimatkailija oli syöksynyt veteen. En ole mitenkään kuvataiteen tuntija, mutta Pieter Brueghelin nimi iski heti, koska elokuvien tuntija jotenkin olen.

Vastikään televisiostakin tulleessa Andrei Tarkovskin Solariksessa (1972) Brueghelin tunnetumpi maalaus kotikylään palaavista metsästäjistä on merkittävällä tavalla esillä. Avaruusasemalla työskentelevä tiedemies Kris Kelvin tutkii maalausta, joka muistuttaa häntä kauniista menneestä maailmasta. Toisaalta se on myös pelottava tulevaisuudenkuva, sillä lasten luistelua ylhäältä mäentöyräältä katsovat metsästäjät ovat myös arvoituksellisia. Pukeutuneita tummiin. Ovatko sittenkin sotilaita tai terroristeja? Näyttää uhkaavalta.

Sama maalaus on mukana Lars von Trierin apokalyptisessa elokuvassa Melancholia (2011). Musiikkina tässä tuhon fantasiassa on Richard Wagnerin alkusoitto Tristan ja Isolde -oopperasta, jossa Kuoleman yö yhdistää Tristanin ja Isolden kohtalokkaasti, ja menee siinä lopulta muitakin. Oikeassa maailmassa ei loppu luultavasti tule vieraan planeetan törmäyksen takia, mutta tulee joka tapauksessa. Solariksessa tätä ennakoi sekin, että tiedemiehen nimi on Kelvin lämpötilan perusmittayksikön mukaan.

Tarkovskilla tällainen viittaus maapallon tuhoon tuli seuraavan kerran hänen omaelämäkerrallisessa elokuvassaan Peili (1975). Siinä ei ollut Brueghellin maalausta, mutta kun nyt myöhemmin on katsonut elokuvaa uudestaan, sen kuvat muistuttavat yllättävän paljon Brueghelin metsästäjämaalauksen asetelmaa ja henkeä.

Brueghelin maalaukset ovat nopeasti katsottuina kauniita realistisia maisemakuvia – paitsi tämä moniosainen, karmea Kuoleman voitto, joka on kuin pysäytyskuva lopun ajan tuhosta, maailman hulluudesta ja barbaarisesta logiikasta. Ei ole sattumaa, että Tarkovskin Peilissä brueghelimäistä kuvastoa täydentävät dokumenttiaineistot Hitleristä ja ydintuhosta. Maailma ei ole kaunis, kun sitä tarkemmin katsoo.

Metsästäjät talvimaisemassa ovat mukana myös Alain Tannerin Valkoisessa kaupungissa (1983), Abbas Kiarostamin 24 Framesissa (2017) ja Roy Anderssonin elokuvassa Kyyhkynen istui oksalla, olevaista pohtien (2015), jossa Andersson katsoo maailmaa metsästäjämaalauksessa olevien mustien lintujen tavoin ylhäältä päin ikään kuin huolissaan olevana ulkopuolisena.

Yritin netistä löytää taideasiantuntijoiden selityksiä Brueghelin maalauksista. Ne olivat pääasiassa sellaisia, että esimerkiksi metsästäjämaalausta pidettiin kauniina talvikuvauksena miehistä, jotka koirineen lähestyvät kotikylää. Saalista eivät ilmeisesti olleet saaneet, mutta ehkä luistelijoiden käyttämän suvannon takana olevaan kirkkoon mennään iltavesperiin ja pyydetään metsästäjien suojeluspyhimykseltä Hubertukselta parempaa tuuria seuraavaksi kerraksi. Hubertus-nimisen tavernan ovella oleva Hubertus-kyltti repsottaa. Näihin muutamiin elokuviin yhdistettynä maalaus jättää kuitenkin toisenlaisen maun, eikä se ole hyvä. Varsin huolestuttavalta tuntuu, että viime aikoina on eri puolilla maapalloa kärsitty kuumuudesta, joka on ollut jopa yli 323 kelviniä.

kari.naskinen@gmail.com

Kekkonen kusetti paholaista

Vaikka Suomi ei kylmän sodan aikana kuulunut yhtä jyrkällä tavalla Neuvostoliiton etupiiriin kuin Itä-Euroopan sosialistivaliot, oli asetelma kiikkerä. Suomi ei kuitenkaan joutunut jonon jatkoksi siihen listaan, johon kuuluivat Neuvostoliiton väkivaltaisiin asioihin puuttumisten takia DDR 1953, Unkari 1956, Tshekkoslovakia 1968, Afganistan 1979 ja melkein Puolakin 1980. Urho Kekkonen hoiti homman taitavalla ulkopolitiikalla, jota ymmärtämättömät kutsuvat edelleen ”suomettumiseksi” tarkoittaen huonoa, kerrassaan tuomittavaa politiikkaa.

Kekkonen oli kuin vanhan legendan tohtori Faust, joka myi sielunsa paholaisen hahmossa esiintyvälle Mefistofeleelle. Mefistofeles lupasi vastapainoksi Faustille ikuisen onnen, mutta ikuiseen kadotukseen Faust kuitenkin joutui. Kekkonen oli ovelampi. Kekkonen ei vienyt Suomea ikuiseen kadotukseen, vaan pelasti sen elämän haluamassamme muodossa. Joitakin ilkeitä nootteja tuli, K.-A. Fagerholmin ”yöpakkashallituksen” piti erota ja sisäpoliittisesti vaikutti nololta, että Kekkonen piti Neuvostoliiton painostuksesta valita jatkuvasti presidentiksi kummallisilla erikoisjärjestelyillä.

Kanava-lehdessä 4/2023 kirjoittaa pitkän diplomaattiuran tehnyt Antti Kuosmanen, että Kekkosen suomettumispolitiikan ansiosta Yya-sopimuksesta tuli paljon löysempi kuin Neuvostoliitto oli esittänyt, kaikenlaiset Suomen talouselämän haltuunottoyritykset tehtiin tyhjiksi ja Suomi pystyi liittymään läntisiin talous- ja kauppapoliittisiin järjestelyihin Neuvostoliiton tahdon vastaisesti: Efta, OECD, GATT-sopimus ja vapaakauppasopimus EEC:n kanssa.

”Moralisoivan ulkopolitiikan hinta olisi ollut korkeampi kuin kauempana Neuvostoliittoa sijaitseville maille”, kirjoittaa Kuosmanen, joka on toiminut suurlähettiläänä Pekingissä, Mongoliassa ja Singaporessa sekä Suomen pysyvänä edustajana OECD:ssä ja Unescossa ym.

Hintaa siis maksettiin, mutta vaikea oli tilannekin. Kuten Kuosmanen kirjoittaa, Suomi ei ollut mitenkään turvassa naapurin painostukselta, uhkauksilta tai vielä pahemmalta. Kuvaavaa oli, että länsi ei tehnyt mitään, kun Neuvostoliitto toi hyökkäysvaunujaan Budapestiin tai Prahaan. Olisiko tullut apuun, jos niitä olisi tullut Imatralle ja Lappeenrantaan?

”Kaikki tämä pitäisi muistaa, kun asioita arvioidaan jälkikäteen”, sanoo Kuosmanen.

Kun nyt arvioidaan, haukutaan suomettumista Neuvostoliiton edessä nöyristelynä. Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa tai sen huonoja oloja ei virallisesti arvosteltu, mutta kuten Suomen puolueettomuuspolitiikkaa Kekkosen kanssa rakentanut Max Jakobson sanoi, Suomelle olisi hinta moralisoivan ulkopolitiikan kaviaarista ollut kovempi kuin se oli suomettumisen ansiosta.

Suomettumiskäsitteeseen sekoitetaan yleensä myös se, että Suomessa oli vasemmistolaisia radikaalipiirejä, jotka pitivät kommunistista yhteiskuntajärjestelmää ihanteena, vaikka Neuvostoliitto ei sellaiseen ollut päässytkään. Nämä varsinkin akateemisissa ja kulttuuriympyröissä pyörineet suomalaiset eivät olleet erityisesti ”suomettuneita”, vaan pelkästään vilpittömiä kommunisteja: Kaj Chydenius, Kristiina Halkola, Kaisa Korhonen, Leif Salmén, Anssi Sinnemäki, Nils Torvalds, Björn Wahlroos jne.

Eivätkä taistolaiset suomettumista edes toitottaneet. Enemmän hyvistä naapuruussuhteista piti ääntä Keskustapuolue.

Kuosmanen selittää suomettumistermin syntyvaiheet. Laajasti tunnetuksi sen teki 60-luvulla Franz Josef Strauss (CDU), joka käytti Suomea varoittavana esimerkkinä siitä kuinka suurvalta määräilee pienempää naapuriaan niin, että pienen itsenäisyys muuttuu tyhjäksi kuoreksi. Straussin varsinainen kohde ei kuitenkaan ollut Suomi, vaan liittokansleri Willy Brandtin (SPD) kekkoshenkinen idänpolitiikka ”Ostpolitik”, jota Strauss ei hyväksynyt.

Politiikan teoriassa suomettuminen (finlandizierung, finlandisation) viittaa erpäsymmetriseen valtasuhteeseen kahden valtion välillä, erityisesti pienemmän sopeutumiseen vahvemman vaikutusvallan alaisuudessa. Faust oli tietenkin se pieni, kuten Kekkonenkin. Faust-tarinasta on monenlaisia versioita, joista osassa Faustin ei käy kaikkein pahimmalla tavalla. Yhdessäkään versiossa Faust ei kuitenkaan ole niin menestyksekäs kuin Kekkonen.

Nyt tilanne on toinen. Suomessa monet ajattelevat, että se pienempi on Venäjä, koska meidän Natomme on isompi. Siksi Venäjälle voidaan sanoa päin näköä, että me vihaamme teitä. Kyllä rippunen vanhanaikaista suvaitsevaisuus- ja suomettumuspolitiikkaa olisi edelleen tarpeen. Vai onko tarkoituksenmukaisempaa pyrkiä tietoiseen konfliktiin, joka voisi johtaa vaikka sotaankin, ennemmin kuin rauhanomaiseen rinnaiseloon?

kari.naskinen@gmail.com