Tekoäly ja robotit päästävät meidät vapaalle

Päivittäin saa nykyisin lukea juttuja uusista tekoäly- ja robottikeksinnöistä. Tarvitseekohan lasten tulevaisuudessa käydä kouluakaan, kun ihmisiin asennetaan heti syntymässä tietokonesirut, joihin syötetään vieraiden kielten ääntämisohjeet ja kasvien latinankieliset nimet?

Paul McCartney kertoi BBC:n haastattelussa, että Beatlesilta tulee tänä vuonna vielä yksi ennen julkaisematon levy, joka on viimeistelty tekoälyn avulla. Etelä-Koreassa johti Söulin sinfoniaorkesteria robotti, Harrison Ford pystyy esittämään Indiana Jonesia kuoltuaankin, koska tekoälyn avulla hänet pidetään hologrammina entisessä kunnossaan jne.

Suomi on digitaalitekniikan hyödyntäjänä maailman kärkeä ja robotti-idean ottivat ensimmäisenä käyttöön suomalaiset ravintolat, joissa keksittiin, että työntekijöitä voidaan vähentää, kun tehdään asiakkaista robotteja, jotka itse palauttavat astiat keräilypaikkaan. Nämä asiakkaiksi tulleet robotit eivät ajattele, vaan tekevät ohjelmoidusti sen, mitä seinässä lukee: "Palautathan astiat tähän." Näin ravintolat säästävät 20 000 työpaikan kustannuksista.

Oleellinen asia koko tässä touhussa onkin, että työntekoa pystytään vähentämään. Kun tekoäly hoitaa herrojen sisätyöt ja robotit duunareiden raskaat työt, voidaan Raamatusta pyyhkiä yli Jumalan uhittelu, että ”otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen”. Eikä maaksi tuleminenkaan pian ole varmaa, kun Harrison Fordin tavoin meistä muistakin saattaa tulla kuolemattomia.

Koska Raamattu on näin havaittu valeuutisten levittäjäksi, niitäkin saa ruveta polttamaan. Eikä ole väliä kiihkouskovaisten maiden suuttumisesta, koska minkäänlaisiin kahakoihin ei ihmisten tarvitse ensi vuosikymmenestä alkaen enää osallistua, vaan sodat käydään tekoälyjen kesken tietokoneiden näyttöruuduilla.

Sitten kun mennään seuraavalle vuosikymmenelle, on joka ukolla kotonaan 3D-tulostin, jolla voi itse tehdä robotin.

Toistaiseksi on kuitenkin petrattavaakin. Miten esimerkiksi kauppojen automaattikassat eivät ymmärrä, että nollaoluessa ei ole alkoholia, eikä päästä niitä tölkkejä läpi ilman automaattikassan valvojan operaatiota? Verkkokaupasta robotin kuskaamat ruokatavarat puolestaan jäävät kadulle alaovelle, kun robotti ei osaa soittaa summeria ja vaikka osaisikin, ei ainakaan meille pääsisi, kun meidän talossa ei ole hissejä.

Automaattiautot ovat jo aika pitkällä, mutta ongelmiakin on. Hyvä asia joka tapauksessa, sillä liikenneonnettomuudet tulevat vähentymään. Toistaiseksi lehdissä on isot jutut, kun automaattiauto kaikesta huolimatta tulkitsee jonkin tlanteen väärin ja aiheuttaa kolarin tai sähköauto syttyy palamaan. Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja ihmisten aiheuttamien miljoonien liikenneonnettomuuksien rinnalla. Tänä vuonna on liikenteessä kuollut jo yli 800 000 ihmistä.

Mercedes-Benz on juuri aloittanut USA:ssa kolme kuukautta kestävän kokeilun, joka tuo sen autoihin Chat GPT -tekoälysovelluksen. Sen saa päälle äänikomennolla ”Hey Mercedes, I want to join the beta programme”. Eikä tarvitse toista ihmistä kyytiin edes juttukaveriksi, sillä Chat GPT:n ansiosta auton ja kuljettajan kommunikointi muistuttaa luonnollista keskustelua ja spontaania dialogia, kuten Mersu kehuu.

Kunnallisalan kehittämsissäätiön viime viikolla julkistaman kyselytutkimuksen mukaan enemmistö suomalaisista uskoo, että tekoäly vaikuttaa myönteisesti teollisen tuotannon tehokkuuteen (62 %) ja työn tuottavuuteen (50 %). Sen sijaan tekoälyn arvioidaan heikentävän yksityisyyden suojaa (49 %), työpaikkojen määrää (37 %) ja asiakaspalvelua (35 %).

Monipuolisessa kyselyssä kokoomuslaiset ja vihreät vastasivat selvästi hyväksyvimmin menossa olevaan ja kiihtyvään kehitykseen. Persujen kannattajat olivat eniten vastahankaan, mikä oli tietysti odotettua, koska persut vastustavat kaikkea, Yle Teemaa, hintojen korotuksia, autojen stop and go -järjestelmää, korkealta kirkumista oopperatalossa, ulkomaisia elokuvia ym.

Entä hyväksytäänkö, jos Olavi Virta pannaan laulamaan Kari Tapion Olen suomalainen? Tällainenkin on mahdollista. Freddie Mercury on jo esittänyt Abban kappaleen The Winner Takes It All.

Ei vain olisi yli 50 vuotta sitten uskonut, että nyt melkein lähestytään Stanley Kubrickin elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu (1968) olevaa tilannetta, jossa avaruusaluksen tietokone HAL-9000 ottaa yhden konfliktin seurauksena koko aluksen omaan hallintaansa. Eikä ollut hajuakaan sellaisesta tulevaisuudesta, että 2020-luvulla pörssiarvoiltaan kovimpia yrityksiä olisivat Apple, Microsoft, Google, Amazon, Facebook, Instagram ja Tesla.

Joka tapauksessa on tärkeintä, että kehitys jatkuu ja helpottaa ihmisten elämää. Se vain on selvitettävä, miten järjestetään verotulojen jatkuminen valtiolle, kun töitä ei enää tehdä hiki hatussa. Vaikka yksinkertaista sen luulisi olevan: verot maksatetaan tekoäly- ja robottijärjestelmien omistajilla ja käyttäjillä.

kari.naskinen@gmail.com

Ihminen haluaa kaikkea samaa kuin lammas ja lisäksi kultaa

Kun avaa Pirkko Saision romaanin Passio (Siltala, 2021), näyttää tekstin taitto siltä kuin kysymyksessä olisi aforismikirja. Kappaleiden välissä ja monessa kohtaa muutenkin on tyhjä rivi. Sivut ovat kauniita ja helppolukuisia. Kun on lukenut kaikki 730 sivua, vaikutelma on edelleen hämmentävä. Tätähän voi melkein sanoa eepokseksi, vaikka ei runomittainen olekaan. Lavea kertomus on kuin 500 vuotta käsittävä kronikka Euroopasta, ja kun mukana on hieman mystisiäkin tapahtumia, niin jotain selittämättömän suurenmoista tässä on.

Romaanissa ei ole yhtään vuosilukua, mutta muutamat todelliset henkilöt ja tapahtumat auttavat. Alussa ollaan Firenzessä, jossa dominikaanimunkki Girolamo Savonarola hirtetään ja poltetaan roviolla Piazza della Signorialla kerettiläisyydestä syytettynä 1498. Edellisenä vuonna Savonarola ja hänen kannattajansa olivat sytyttäneet samalla paikalla ”turhuuksien rovion”, jolla poltettiin pakanallisia kirjoituksia, pornokuvia, ylellisyysesineitä ja muuta turhaa.

Romaanin nimi voisi olla myös "Turhuuksien rovio", mutta ei tietenkään voi, koska amerikkalainen Tom Wolfe sen nimen jo käytti kirjoitettuaan tarinan New Yorkin pörssijupeista (1987).

Passion ensimmäinen luku alkaa turhuuksien markkinoiden kuvauksella, jossa Savonarola ja Pirkko Saisio näkevät, ettei ihminen ole yhtään viisaampi kuin lammas. Ihmisen halut vain ovat monimutkaisempia, mutta yhtä lyhytnäköisiä kuin lampaan. Lammas haluaa ruohoa, vettä, parittelua, etsii toisista lampaista turvaa. Ihminen haluaa kaikkea samaa, mutta lisäksi kultaa. Kulta ja muut rikkaudet tekevät ihmiset hulluiksi. Ne saavat ihmisen polvistumaan ihmisen eteen, ne tanssittavat ihmisiä öisin, ne liittävät lihan lihaan väärissä vuoteissa.

Rikas ihminen on luontojaan ahne, tai ainakin hänestä sellainen tulee rikastuttuaan. Rikasta ihmistä polttaa kaksi ajatusta: miten säilyttää rikkautensa ja miten kartuttaa rikkauttaan. Kirjassa päädytään 1950-luvulle, eikä näissä asioissa mikään ole muuttunut.

Muranolaisen peilipajan omistaja Pietro Calimani on kokenut, että kaikki ovat samaa sakkia. Ystävättäret, rakastajattaret, vaimot, omat lapset. Kaikki samanlaisia susia. Käännä selkäsi, niin jo kulmahammas välähtää. Jos lampaaksi rupeat, joudut kerittäväksi ja lopulta lahtipenkkiin. Palautui mieleen pilapiirtäjä Kerberoksen piirros Etelä-Suomen Sanomissa WTC-torneihin kohdistuneen terrori-iskun jälkeen, kun susi katsoo sivusta tornien palamista ja ajattelee: ”Ihminen on ihmiselle ihminen.”

Pirkko Saisio kuvaa suurta passiota, aina vain jatkuvaa kärsimystä. Romaanissa on kahdeksan lukua niiden mukaan, missä kulloinkin ollaan: Firenze, Venetsia, Krakova, Goluboje Selo, Haapsalu, Helsinki, Solovetsk, Helsinki. Jokainen luku on kuin itsenäinen novelli, mutta niitä yhdistää vanha kultakoru, jossa on timantteja ja rubiineja. Koru siirtyy erinäisten tapausten myötä ihmiseltä toiselle ja näihin tapauksiin liittyy mytologialtakin vaikuttavia asioita. Tosin tämä mielikuvituksellisempi aines arkipäiväistyy, kun kirjassa päästään lähelle omaa aikaamme.

Muillakin seuduilla käydään, esimerkiksi Budassa, Pestissä, Moskovassa, Pietarissa, Obudassa, Sienassa, Kiovassa ja Hersonissa, jonka linnoitus oli vielä rakenteilla, mutta keskeneräisenäkin se julisti umpimielistä uhkaa niille, jotka sen tarjoamaa turvaa yrittäisivät murtaa. Lopullista turvaa ei kuitenkaan ole eikä tule, kuten äiti Katarzyna luostarissaan tiesi: kaikki oli katoavaista, kaikki kuihtuu ja hajoaa, puut, ruoho, eläimet, ihmiset, lopulta koko maailma, ensin vastentahtoisesti ja huomaamattomasti, sitten yhä kiihtyvämmin ja epätoivoisemmin, ja miten peruuttamatonta tämä kaikki on, matkalla kohti syvempää pimeyttä.

Passio on suuri kulttuurihistoriallinen taideteos, jossa Pirkko Saisio käy surutta läpi myös kommunistista järjestelmää epäonnistuneesti tavoitelleen Neuvostoliiton elämänmenoa. Huumoria unohtamatta hän panee Solovetskin ojennusleirin komendantin 1930-luvulla pilkkaamaan taiteilijoita: ”Taiteilijat ovat harkitsematonta väkeä. En tunne henkilökohtaisesti, mutta olen lukenut ja kuullut. Majakovskit ja Jeseninit, kaikki nämä, ensin ollaan mukana ja touhutaan ja touhutaan, touhutaan niin kauan kuin painokoneet jaksavat jyskyttää ilmoille runoiksi kutsuttuja riemun kiljaisuja, sitten kyllästytään, pelästytään niitä keinoja, jotka eivät ole miellyttäneet mutta joita ilman ei sosialismia rakenneta. Pelästytään varjoja, vajotaan neitimäisiin synkkyyden tiloihin. - - - antavat heti periksi, ampuvat itsensä, tai hirttävät, kuka mitenkin.”

Solovetskissa käyvä näyttelijä kysyy yhdeltä ojennettavalta, onko täällä mielestänne menossa tragedia vai komedia, vaiko peräti farssi. Pirkko Saision romaani joka tapauksessa on tragedia. Se oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas, mutta palkinnon sai Jukka Viikilä teoksellaan Taivaallinen vastaanotto (Otava, 2001); en ole Viikilän kirjaa lukenut, mutta sen on pakko olla Nobel-tasoa, koska elokuvaohjaaja Zaida Bergroth valitsi sen ohi Passion.

kari.naskinen@gmail.com

Hauskaa pesäpalloa

Meillä oli eilen hauskaa Hyvinkään pesäpallostadionilla. Käynnissä oli Maailmancupin loppuottelu Suomi - Australia ja tunnelma katossa. Turnauksesta jo pudonneiden joukkueiden pelaajat ja kannattajat pitivät kovaa metakkaa Australian puolesta, minä muiden mukana, koska Suomi näytti tänäkin vuonna olevan liian ylivoimainen. Näin siitä huolimatta, että en tuntenut edes nimeltä ketään Suomen joukkueen pelaajista. En tietenkään Australiankaan pelaajista, vaikka pelipaitojen seljissä oli tuttuja suomalaisia sukunimiä. Katsomossa pärjäsin rallienglannillakin tai oikeastaan ei sitäkään tarvinnut käyttää, kun vieressäni istuneet kaksi kanadalaista neitoa puhuivat myös suomea.

Turnaus järjestettiin nyt yhdennentoista kerran, aikaisemmin on pelattu Brisbanessa, Melbournessa, Luzernissa, Münchenissä, Södertäljessä, Intian Punessa sekä Helsingissä, Porissa, Turussa ja kerran aikaisemminkin Hyvinkäällä.

Ottelut vietiin läpi kahdella Pihkalan kentällä kolmen päivän ajan ja kun ohjelmassa olivat miesten, naisten ja sekajoukkueiden sarjat, piti pelien keston olla tavanomaista lyhyemnpi, 50 minuuttia ja tasavuorot. Otteluita tuli paljon, koska osallistujamaita olivat finaalijoukkueiden lisäksi Kanada, Ruotsi, Saksa, Sveitsi ja Viro.

Oli varmaan ollut hauska reissu vieraille, vaikka vähän ripottelikin. Niin oli pelikin, jota ei niin vakavasti otettu kuin Pihkalan stadionilla normaalisti. Vaikka voittoa kyllä yritettiin tosissaan, yksi vihrepaitainen pelaaja syöksyikin kerran. Välillä jännitys oli niin korkealla, että Suomen pelaajatkaan eivät aina muistaneet sääntöjä: eräskin kunnarin tehnyt lähti tilanteen jälkeen kävelemään kolmoselta kohti kotipesää, jolloin Australian kolmospesävahti meni neuvomaan suomalaista, että sääntöjen mukaan kunnarin tehnyt jää kolmoselle yrittämään sieltä vielä juoksua kotipesään. Vaikeahan sitä kaikkea oli pelin tiimellyksessä hoksata, kun pelinjohtajana ei ollut viuhkamiestä.

Lyöminen on taitolaji. Yksi australialainen löi ensin kaksi hutia ja kolmannella tuli sellainen viiden metrin lurpsahdus, jota lukkari lähti hakemaan, mutta pallo oli siinä tohinassa kuin kuuma peruna, eikä lukkari saanut siitä kunnolla otetta, joten juoksija ehti ykköspesälle.

Taktiset hienoudet eivät tähän otteluun kuuluneet. Kenttää ei ulkopelijoukkue täyttänyt tahallaan eli kun pallon sai kopiksi, se myös pidettiin räpylässä ja yleisö taas taputti. Kerran yhdeltä aussilta kuitenkin koppipallo lipsahti takakentällä maahan, jolloin kuuluttaja korjasi tilanteen sanomalla, että se oli taktinen pudotus.

Useampi kunnarikin tuli. Varsinkin kakkospuolen läpilyönneistä suomalaiset tekivät kunnareita, koska sieltä kakkosrajalta eivät australialaiset jaksaneet kunnolla heittää kolmospesälle.

Kun tuli laittomia lyöntejä, joista pallo vieri kentän aidan luo, sekin haettiin sieltä kaukaa, koska budjettisyistä oli vain yksi pelipallo, joten pallopojat olleet viskaamassa uutta palloa tilalle.

Suomi voitti World Cupin finaalin 14-5 ja sitten otettiin yhteiskuva. Naisissa Suomi voitti Sveitsin 19-1 ja sekajoukkueissa Suomi voitti Saksan 16-5. En muista, milloin edellisen kerran olin näin hyväntuulisessa kilpaurheilutapahtumassa.

Pesäpallo on kiva seurapeli, vaikka säännöt ja taktiikkapuoli (halutessaan) ovatkin monimutkaisemmat kuin missään toisessa palloilulajissa. Tästä on kymmenkunta vuotta, kun sukulaisten, tuttavien ja kylänmiesten kanssa pelasimme joka sunnuntai Kasakkamäen koulun kentällä. Osa oppi säännötkin kolmentena kesänä. Silloin huomasin, että vanha pesismies osasi kyllä lyödä ja kiinniottokin sujui jotensakin, mutta juoksu tuotti vaikeuksia. Yhdet housutkin repesivät kaatuessani, koska oli kiire ykköseltä kakkoselle. Viime syksynä sama juttu tennishallissa, jossa jalat eivät toimi niin kuin pää olettaa – neljä tikkiä otsaan.

Ensi viikonvaihteessa ovat kahden suomalaisen kansallislajin juhlapäivät: Itä - Länsi Sotkamossa ja Jyväskylän ralli.

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaisten onnellisuus korostuu taas

Suomalaisten oleminen kansainvälisessä vertailussa maailman onnellisin kansa ei kaikkien mielestä perustu tosiasioihin. Jos oma elämä ei ole kunnossa, ei tuollaista tilastoakaan voi hyväksyä. Tällä viikollakin on kuitenkin taas havaittu, että kylläpä meillä menee hyvin. Kun osassa Eurooppaakin on lämpötila noussut yli 50 asteen, niin täällä on ollut aivan tavallinen kesäsää. Ei tilastoa miksikään muuta se, että jonkun mies ryyppää ja käy vieraissa tai että Kalevan kisojen aikana voi vähän sataa.

Korona-aikana pidettiin meilläkin kasvoilla maskeja, mutta se oli väliaikaista. Kaukoidässä, esimerkiksi Delhissä, on maskeja pidettävä aina, koska ilma on saastaista suoraan hengitettäväksi. Intiassa kuolee vuosittain 100 000 ihmistä myös veden aiheuttamiin sairauksiin. Suomessa voi järvivettäkin juoda ilman kuolemanvaaraa.

Nämä ovat niitä isoja asioita, jotka tekevät Suomesta onnellisuuden mallimaan. Samoin kuin tietenkin se, että suomalaiset kuuluvat maailmassa siihen yhteen kymmenesosaan, joka elää terveessä demokraattisessa yhteiskunnassa. Tästä seuraa, että myös heikoimmassa asemassa olevista pidetään huolta.

Usein ”suuressa maailmassa” ihmetellään sitäkin, miten Suomessa voi panna alakoululaisen kävelemään yksin kouluun, eikä ole vaaraa kidnappaamisesta eikä raiskaamisesta. Yksittäisiä hulluja tietenkin on, mutta sellaiset eivät kokonaiskuvaa muuta miksikään.

Yhdessä asiassa on kuitenkin vielä petraamista, sillä näissä vertailutilastoissa Suomea vähemmän korruptoitunut maa on Tanska.

Huolestuttavaa on myös ainakin Etelä-Suomen Sanomissa tänään oleva juttu rasistisesta syrjinnästä. EU:n perusoikeusviraston FRA:n selvityksen mukaan rasistinen häirintä on Suomessa niin yleistä, että Afrikasta tänne tulleista oli 63 prosenttia kokenut rasistista häirintää viiden vuoden tutkimusjakson aikana. Tämä on enemmän kuin missään muussa EU-maassa!

Kun maailman onnellisuustilasto tänä vuonna antoi saman tuloksen kuin edellisilläkin kerroilla, kiinnitti amerikkalainen Huffington Post -lehti huomiota niihin asioihin, joita on Suomen ykköstilan taustalla: työ ja vapa-aika ovat tasapainossa, puhtaassa luonnossa liikkumisen mahdollisuus (jokamiehenoikeudet), tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet ja ihmisten luottamus toisiinsa. Tästä luottamuksesta yksi osoitus on, että suomalaiset luottavat perinteisten tiedotusvälineiden jakamaan tietoon aivan toisella tavalla kuin yleensä muualla. (Otsikkokuvan otin Huffington Postin Suomi-jutusta.)

Yksittäiset epäonnistumiset tai harmitukset eivät tätä kokonaisuutta miksikään muuta. Rakenteellisesti suomalainen yhteiskunta ja koko elämäntapa ovat sellaisia, että on syytä olla tyytyväisiä.

Ehkä näissä sanoissakin olisi kuitenkin vähän justeeraamista. Makean onnellisuus-sanan sijasta voitaisiin puhua tyytyväisyydestä. Englanninkielinen onnellisuus ”happy” on siirretty meille liian suoraan, koska happy-sanalla on englannin kielessä väljempi sisältö. Nyt tosin menen omalla rallienglannillani vaikealle alueelle, mutta kun Rovanperä, Lappi ja Suninen sanovat pikataipaleen jälkeen englanninkieliselle haastattelijalle olevansa ajoonsa ”happy”, niin koulussa oppimani mukaan parempi olisi sanoa ”satisfied” (tyytyväinen).

Onnellisuus on suomen kielessä niin vahva ilmaus, että eihän sellaista koe oikeastaan muulloin kuin tuoreen rakastumisen huumassa ja lasten syntyessä. Sen sijaan liikennevalojen toiminnasta, pullonpalautusjärjestelmästä ja täsmällisesti tulevasta eläkkeestä kannattaa olla tyytyväinen, satoi tai paistoi.

kari.naskinen@gmail.com

Jane Birkin ja Finlandia

Le Parisien -lehden verkkosivulla oli eilen suora lähetys Jane Birkinin siunaustilaisuudesta Saint-Roch-kirkosta. Jane Birkin kuoli 16.7.2023 kotonaan rue d´Assasilla lähellä Luxemburgin puistoa 76-vuotiaana. Noin 20 vuotta sitten hänellä oli diagnosoitu leukemia.

Näin suomalaisittain kiinnitti siunaustilaisuudessa huomiota, että sen loppupuolella kuoro lauloi Sibeliuksen Finlandian. Ehkä se oli ollut Jane Birkinin mielilauluja, koska englantilainen Lloyd Stone oli sanoittanut Finlandian kansainväliseksi rauhanlauluksi ”This is my song” (Tämä on minun lauluni), ja myöhemmin se otettiin myös virsikirjoihin nimellä "Be still, my soul" (Ole hiljaa, sieluni).

Jane Birkinille rauhanaate oli tärkeä. Hän oli pienestä pitäen aktivisti, joka jo lapsena osallistui Lontoossa mielenosoituksiin erilaisia epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Pariisissa hän kampanjoi 2000-luvulla äärioikeistoa ja Marie Le Peniä vastaan, protestoi Ranskan hallituksen jyrkkää maahanmuuttopolitiikkaa vastaan ja oli yksi allekirjoittajista Le Monden etusivulla, jossa poliitikkoja kehotettiin toimimaan "tiukasti ja välittömästi" ilmastonmuutosta vastaan.

Monenlaisia sattumia: eilen illalla kävin Sibeliuksen haudalla Ainolassa. Mutta miksi Jane Birkin tässä nyt? Koska hän oli yksi suurista ”elokuvarakkauksistani”. Michelangelo Antonionin Blow-Up – erään suudelman jälkeen (1966) teki Jane Birkinistä kauneuden, seksin ja tavoittamattoman unelman symbolin samalla tavalla kuin olivat Anna Karina ja Jean Seberg. Erikoinen sattuma, että nämä kaikki kolme olivat muuttaneet muualta Ranskaan, Jane Birkin Englannista, Anna Karina Tanskasta ja Jean Seberg Yhdysvalloista. Nyt he kaikki ovat pois, Jean Seberg kuoli Pariisissa 1979 ja Anna Karina myös Pariisissa 2019. Jean Sebergin hautakivelle kävin kerran asettamassa pienen kiven ja Anna Karinan viime hetkellä peruuntuneelle vierailulle elokuvateatteri Orionissa pääsylippu jo oli, mutta ilmeisesti hänen terveydentilansa esti lopulta tulon Suomeen.

Jane Birkin oli näyttelemisen, laulamisen ja yhteiskunnallisen osallistumisensa lisäksi muodin vetäjä. Tämän jutun kuvassa hänellä on tyypilliseen tapaansa valkoinen t-paita ja alaspäin levenevät farkut, vaikka ne eivät tässä näy. Monesti t-paidan kaula-aukko oli kuitenkin sellainen iso, joka ulottui epäsymmetrisesti asetettuna vasempaan olkapäähän. Kengät Janella olivat yleensä matalakorkoiset, melkeinpä vain tossut, jolloin hänen lapsellisen täydellinen kauneus korostui; ei olisi sopinut yleiskuvaan, että hän olisi kävellyt korkokengillä.

Pitkän aikaa Jane Birkin käytti Hermès-muotitalon nahkalaukkua, jonka Hermès oli suunnitellut nimenomaan häntä varten ja yleisessä myynnissäkin laukuissa oli Jane Birkinin nimi. Jossakin vaiheessa hän kuitenkin kirjoitti yhtiölle julkisen kirjeen, jossa pyysi nimensä poistamista laukusta, koska ei hyväksynyt niitä menetelmiä, joita Hermèksen alihankkijat käyttivät krokotiilinnahkoja hankkiessaan. Edelleen Birkin-laukku on joka tapauksessa statussymboli, jonka hinta voi käytettynäkin olla kymmeniä tuhansia dollareita.

Eilen Saint-Rochin kirkko oli tietenkin täysi ja sen ulkopuolella oli paljon ihmisiä, jotka seurasivat tilaisuutta kadulle nostetulta isolta videokankaalta. En osaa ranskaa, enkä tuntenut muita kirkossa puhuneita kuin Catherine Deneuven. Kun vieraat tilaisuuden jälkeen tulivat ulos, tunnistin lisäksi Jane Birkinin tyttäret Charlotte Gainsbourgin ja Lou Doillonin sekä Isabelle Huppertin, Brigitte Macronin, Chiara Mastroiannin ja Charlotte Ramplingin.

JE T´AIME… MOI NON PLUS

Rakastan sinua rakastan sinua
Voi kyllä, rakastan sinua
En minäkään
Oi rakkaani
kuin päättämätön aalto
Menen, menen ja tulen
Lanteittesi välissä
menen ja tulen
Ja pidättelen

Rakastan sinua rakastan sinua
Voi kyllä, rakastan sinua
Sinä olet aalto, minä alaston saari
Menet, menet ja tulet
Munuaisteni väliin
tulet ja menet
Ja liityn joukkoosi
Voi kyllä, rakastan sinua
Oi rakkaani
kuin päättämätön aalto
Fyysinen rakkaus on toivotonta
Menen, menen ja tulen
Lanteittesi välissä
pidättelen itseäni
Ei nyt
Tule.

Je t’aime... moi non plus -laulun Serge Gainsbourg teki alunpitäen Brigitte Bardotin ja hänen itsensä duetoksi 1967, mutta se äänitettiin vasta 1969 Gainsbourgin ja Jane Birkinin toimesta. Levy nousi myyntilistojen kärkeen, mutta joutui myös radioesityskieltoon monissa maissa, kun siinä pahus vie kuultiin naisen ääntelyä orgasmin yhteydessä.

Jane Birkin ja Serge Gainsbourg eivät olleet naimisissa, mutta olivat tiiviissä ja luovassa suhteessa 12 vuotta. Tätä ennen Jane Birkin oli ollut naimisissa Bond-elokuvien säveltäjänä tunnetun John Barryn kanssa, ja heidän tyttärensä oli valokuvaaja Kate Barry. Kolmannen lapsensa Lou Doillonin Jane Birkin sai elokuvaohjaaja Jacques Doillonin kanssa 1982. Jane Birkin ja Jacques Doillon asuivat yhdessä 13 vuotta.

Elokuvissa Jane Birkin näytteli lähes sadassa, ohjaajina Antonionin lisäksi mm. Jean-Luc Godard, James Ivory, Richard Lester, Abraham Polonsky, Jacques Rivette, Bertrand Tavernier, Roger Vadim ja Agnes Varda. Yhdessä elokuvassa Jane Birkin oli myös Jean Sebergin kanssa: John Cromen ohjaama lyhytelokuva The Girls (1968).

Arte-kulttuurikanavan nettikanavalla on nähtävissä Jane Birkinin puolentoista tunnin konsertti vuodelta 1991.

kari.naskinen@gmail.com

Lamborghini yritti lyödä Ferrarin

Amerikkalainen elokuva Ferruccio Lamborghinista kertoo tämän traktoritehtailijan siirtymisestä 60-luvulla myös autoalalle, koska hän halusi voittaa osaamisellaan Enzo Ferrarin. Lamborghini oli havainnut, että Ferrareiden kytkimissä oli parantamisen varaa ja meni tapaamaan itseään 18 vuotta vanhempaa Enzo Ferraria ehdottaakseen yhteistyötä. Ferrari torjui traktoritehtailijan ilmeisesti hyvin tylysti, Lamborghini kimpaantui ja päätti ryhtyä urheiluautojen tekoon itse. Bobby Morescon ohjaama elokuva Lamborghini (2022) on sen verran ohut, että se on jäänyt pääasiassa netti- ja dvd-levitykseen. Autoalasta kiinnostuneille se kuitenkin tarjoaa mukavaa katsottavaa puoleksitoista tunniksi.

Ferruccio Lamborghini oli saanut teknisen alan koulutusta ja toiminut sodan aikana mekaanikkona. Vuonna 1948 hän perusti traktoritehtaan, jossa pienikokoisiin traktoreihin pantiin Morriksen 4-sylinteriset moottorit. Ferrarilta saamansa torjunnan jälkeen Lamborghini käynnisti autoprojektin, johon hän sai keskeisiksi apureikseen Ferrarilta siirtyneen Giatti Bizzarinin, uusiseelantilaisen Bob Wallacen koeajajaksi ja urheiluautoista tietämystä omaavan Gian Paolo Dallaran. Bizzarinilla oli Ferrarin hylkäämän V12-moottorin piirustukset ja Dallara tunnetaan nykyisin omasta tuotannostaan, jota käyttävät mm. kaikki Indycar-tallit ja Haas-F1-talli.

Elokuva huipentuu Geneven autonäyttelyyn 1964, kun ensimmäinen Lamborghini 350 GT esiteltiin. Siitä tuli menestys, mutta Lamborghinin kalliiden superautojen kanssa ei liiketoiminta lopulta ollut helppoa, kuten ei ollut Ferrarillakaan. Sitten tuli autoalaa muutenkin koetellut öljykriisi ja lopulta 1987 Chrysler pelasti Lamborghinin, 1994 se siirtyi italialaiselle Megatech-yhtiölle ja nykyisin se kuuluu VW-konserniin. Ferrarin pääomistaja puolestaan on nyt Fiat, joka omistaa myös Chryslerin.

Elokuvassa ei Geneven-jälkeisiä tapahtumia enää ole, joten Lamborghinin laajaa autourheulutoimintaakaan ei käsitellä. Autourheilumieskin Ferrucio Lamborghini joka tapauksessa oli. Ensimmäiseen kilpailuunsa hän osallistui 1948, jolloin hän yhdessä kaverinsa Matteo Boglionin kanssa ajoi Mille Miglian 1000 mailin maantiekilpailun Pohjois-Italiassa Fiat 500 ”Topolinolla” (keskeytys ulosajoon).

Elokuvan on Bobby Moresco ohjannut huitaisten. Hänen ainoa vanha meriittinsä on, että oli toisena käsikirjoittajana Paul Haggisin ohjaamassa hyvässä elokuvassa Crash (2004), josta sai Oscar-palkinnonkin yhdessä Haggisin kanssa. Ferruccio Lamborghinin roolissa puhuu englantia keskinkertaisuus Frank Grillo ja Enzo Ferrarin lyhyissä kohtauksissa näyttelijänä on parempiakin rooleja tehnyt Gabriel Byrne. Rouva Annita Lamborghinia esittää Mira Sorvino, joka oli ehdolla vuoden huonoimmaksi naissivuosan esittäjäksi Golden Raspberry -palkintogaalassa.

Ferruccio Lamborghini (1916 - 1993)
Enzo Ferrari (1898 – 1988)

Lamborghinin tuotanto viime vuonna 9 223 autoa
Ferrarin tuotanto viime vuonna 13 221 autoa

kari.naskinen@gmail.com

Audi 100, Fiat 600, Anssi 8000

Auton ja tien museossa Mobiliassa Kangasalla on tämän vuoden erikoisnäyttelynä kuvanveistäjä ja videotaiteilija Anssi Kasitonnin Musta viiva -näyttely. Mustaa viivaa jää asvalttiin, kun kunnolla kiihdyttää, ja tällaiseen tulokseen pääsee esimerkiksi Pontiac Firebird Trans Amilla, jollaisen Kasitonni on tehnyt styroxista ja lasikuidusta.

Ensin kuitenkin taiteilijan nimestä. Kun Vilppulassa 1978 syntynyt Anssi Heinonen opiskeli Lahden taideinstituutissa, hän oli kesätöissä kotikunnaillaan Kinnaskosken sahalla. Siellä hän joutui käyttämään optista tukkimittarilaitetta, jonka nimi oli Rema 9000. Anssi ajatteli silloin, että olisi hienoa, jos oma nimikin olisi jotain tuollaista. Sopisi hyvin taiteilijanimeksi. Koska Riitta Väisäsellä oli jo Kymppitonni, valitsi Anssi Kasitonnin.

Autot ja muutkin moottorivehkeet ovat Anssia aina kiinnostaneet. Eivätkä hirveästi eroa mopon virittäminen ja veistoksen tekeminen, sanoo Kasitonni Mobilian esitelehdessä. Jo 2009 häneltä oli Mäntän kuvataideviikoilla esillä pahvinen, kullattu Plymouth – tämä suunta vetää, koska toinen iso kiinnostuksenkohde on amerikkalainen poptaide. Viime vuonna Anssi Kasitonnin näyttelyssä Helsingin Taidehallissa puolestaan oli yhtenä teoksena luonnollista kokoa oleva dragsterkilpa-auto, jonka taustalta löytyy tutustuminen toiseen vilppulalaiseen, kiihdytysajon Euroopan mestariin Anita Mäkelään.

Vuonna 2011 Anssi Kasitonni sai joka toinen vuosi jaettavan Ars Fennica -kuvataidepalkinnon. Palkintoraati on kansainvälinen ja palkinnon tarkoituksena on avata suomalaiselle kuvataiteelle uusia kansainvälisiä yhteyksiä ja innostaa taiteilijoita heidän luovassa työssään. Joku voi nyt ihmetellä, onko tänä aikana hyväksyttävää innostua vauhdista ja vaarantunnusta ja fossiilisiin polttoaineisiin perustuvasta talousjärjestelmästä. Taiteilija lähtee siitä, että tunteet on hyväksyttävä, ja kyllähän autojen käyttövoimakin on kovaa vauhtia muuttumassa puhtaammaksi. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kulmakivenä voi toimia taide, joka antaa luvan mielikuville ja esteettisille elämyksille.

Mobiliassa näitä autoaiheisia teoksia ovat myös hieno amerikkalainen lumiaura-auto ja Ritari Ässän K.I.T.T, joka on tuijotuskilpailussa Taisteluplaneetta Galactican Cylonin kanssa.

Anssi Kasitonnin perheestä tähän vielä se, että rouva Maria Heinosen taiteilijanimi on Maria Stereo. Hän on valmistunut Tampereen korkeakouluyhteisön kuvataiteen ohjelmasta. Kuvataiteen ohella Maria Stereo tekee musiikkia Maria ja Marsilaiset -yhtyeessä ja Anssi Kasitonnin kanssa.

RALLIAUTOILUN
KUNNIAGALLERIA

Mobilia-museo on monipuolinen. Siellä esitellään laajasti sekä sanoin että kuvin Suomen maantieliikenteen historiaa. Siellä toimii myös Suomen rallimuseo hienoine historiallisine kilpa-autoineen. Tässä kuvassa Henri Toivosen Porsche 911 80-luvun puolivälistä.

Rallimuseon tämän vuoden teemana on B-ryhmä kaikkine huippuineen ja ongelmineen. Esillä on myös B-ryhmän vähemmän tunnettuja puolia, kuten kuninkuusluokan ohessa aloittelijoille suunnattuja autoja ja Neuvostoliiton osuutta B-ryhmässä. Lisävaikuttimena tähän on se, ettei suomalaisissa kokoelmissa juuri ole B-ryhmän kolmen suuren eli Audin, Lancian ja Peugeotin aitoja kilpa-autoja. Sen sijaan Suomeen on päätynyt yllättävän paljon muita B-ryhmäläisiä, varsinkin kun ryhmän lopettaminen ei tarkoittanut kaikkien autojen luokituksen perumista, vaan koski lähinnä vain kaikkein tehokkaimpia malleja.

Mobiliassa on myös 2010 avattu Rally Hall of Fame, johon nimetään menestyneimpiä ajajia tai muita vaikuttajia vuosittain Jyväskylän MM-rallin yhteydessä. Tässä kunniagalleriahankkeessa on Mobilian kumppanina Autourheilun kansallinen keskusliitto. Nimitykset Hall of Fameen tekee valiokunta, jonka jäsenet ovat nyt Kari O. Sohlberg (AKK:n kunniapuheenjohtaja), Tiina Lehmonen (FIA), Jani Backman (AKK), Marko Mäkinen (toimittaja, valokuvaaja), Matti Vinha (Mobilian näyttelymestari), Petri Niemenmaa (Mobilian myyntipäällikkö) ja Pekka Honkanen (Suomen urheilumuseosäätiön johtaja). Kunniagalleriaan nimetyt tähän mennessä:

2010 Erik Carlsson, Paddy Hopkirk, Rauno Aaltonen, Timo Mäkinen
2011 Walter Röhrl, Hannu Mikkola
2012 Michèle Mouton, Carlos Sainz
2013 Björn Waldegård, Andrew Cowan, Tommi Mäkinen
2014 Stig Blomqvist, David Richards, Ari Vatanen
2015 Juha Kankkunen, Colin McRae, Sandro Munari
2016 Henri Toivonen
2017 Shekhar Mehta
2018 Markku Alén, Ove Andersson, Simo Lampinen, Reinhard Klein
2019 Jean Todt, Seppo Harjanne, Timo Salonen
2020 Pat Moss, Pauli Toivonen
2021 Marcus Grönholm, Martin Holmes
2022 Cesare Fiorio, Miki Biasion, Juha Piironen, Ilkka Kivimäki
2023 Didier Auriol, Richard Burns, Lasse Lampi

KAPULALOSSI

Eri rakennuksessa on vielä automuseo, jossa on yli 40 yksityishenkilön vanhoja autoja näyttelyn muotoon varastoituna.

Museon yksi erikoisuus on yksi viimeisistä kapulalosseista, joka vielä 60-luvun lopulla ylitti Leppäveden Peiponsalmen Toivakan kunnan Heiskan kylässä. Tämä iso lossi on kokonaisena museossa. Lossi oli tärkeä, sillä Leppäveden kiertämien maanteitä pitkin itä-länsisuunnassa aiheutti ison mutkan. Leppäveden ylittävä tielinjaus valmistui vasta 70-luvulla ja lyhensi tätä osuutta merkittävästi.

Kapulalosseissa oli sellainen vaijeriviritys, jota metrinpituisilla kapuloilla vängättiin käsivoimin. Tähän hommaan osallistuivat myös lossilla matkustaneet autoilijat ja jalkamiehetkin. Loppuvaiheissa lossia ei kuitenkaan tarvinnut käsipelillä liikuttaa, vaan perään pantiin iso perämoottori. Silmämääräisesti laskin, että lossille mahtui neljä henkilöautoa.

kari.naskinen@gmail.com