Suomen murhamarkkinat

Vuonna 1953 murhattiin Kyllikki Saari Isojoella, 1955 puukotettiin Elli Immo Kemissä, 1959 murhattiin Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen Tulilahdessa, 1960 Maila Björklund, Seppo Boisman ja Anja Mäki Bodomjärvellä. Kaikki nämä murhat edelleen selvittämättä. Ne olivat hurjaa aikaa, kun kaikki puhuivat murhista ja ihmiset pelkäsivät. Juuri ilmestyneessä kirjassa rikoshistorioitsija Mikko Pennanen käsittelee Tulilahden murhamysteeriä, jonka ympärille kehittyivät oikein murhamarkkinat. Kansainvaellus Heinäveden leirintäalueen tienoilla oli valtava: ”Paikallinen kauppias perusti leirialueen laitaan myyntipisteen, jossa janoisille ja nälkäisille kävijöille myytiin melkoinen määrä elintarvikkeita, muun muassa 17 koria virvoitusjuomia, parikymmentä kiloa makkaraa ja rinkeleitä.”

Muutamat pojat alkoivat myös tehdä bisnestä leirintäalueelle johtavalla tiellä aukomalla uteliaille veräjiä pientä maksua vastaan. Hurlumhei jatkui oikeudenkäynnin alkaessa kesäkuussa 1960 Hasumäen kansakoulussa Heinävedellä. Tilanne oli entisestään kuumentunut, kun juuri kolme päivää aiemmin oli myös Bodomjärven rannassa murhattu telttailijoita. Viikkosanomissa oli omaperäinen tulkinta, että Espoon kolmoismurhaaja iski kenties kateellisena Tulilahden murhaajan saamalle laajalle huomiolle ja pani vielä yhdellä ruumiilla paremmaksi: ”Tämäntapaisia vaikuttimia on ennenkin todettu olleen suurten surmatöiden tekijöillä.”

Oikeudenkäynti oli julkinen herättäen suurta huomiota ja kiinnostusta. Pennanen kirjoittaa, että käräjäpaikan ulkopuolella vallitsi kahden päivän ajan melkoinen markkinatunnelma ja lehdissä puhuttiin jopa ”kansanjuhlasta”. Paikkakuntalaisten lisäksi Heinävedelle oli saapunut ihmisiä eri puolilta maata ja taas oli tarjoilua järjestetty, oli hernekeittoa, virvokkeita ja kaikenlaista pikkutavaraa. Poliisitutkinnan 170-sivuisen pöytäkirjan ja syytekirjelmän sai satasella. Kirkonkylään oli pystytetty peli- ja ampumatelttojakin.

Kaikkiaan tutkimusmateriaali käsitti kolmatta tuhatta sivua, jotka Mikko Pennanen on kirjaansa varten käynyt läpi. Kirjassa on 360 sivua ja on niin perusteellista työtä, että siinä olisi elokuvakäsikirjoittajalle hyvä aineisto.

Panin otsikon yhteyteen Vehoniemen automuseossa viime viikolla kuvaamani sinisen Solifer-mopedin. Ei tämä Tulilahden mopo ole, mutta samanlaisella väittivät silminnäkijät olettamansa murhaajan liikkuneen. Murhasta syytettynä oli Runar Holmström, jolla olikin Solifer, mutta se ei tahtia haitannut, vaikka Holmströmin mopo olikin punainen. Paha juttu kuitenkin, että Holmströmin kotoa löydettiin sinisen mopon osia. Eikä sinisellä Soliferilla kannattanut noihin aikoihin kenenkään ajella, etteivät pitkät katseet olisi ajajaan kohdistuneet.

Mopomiestä todistajat kuvailivat jotkut tarkasti, jotkut vähemmän tarkasti. Joidenkin mielestä miehellä oli ollut pitkälippainen lakki, joiden mielestä nahkainen ajokypärä tai mikä tahansa. Oikeuden puheenjohtaja Erik Granfelt sanoikin aikansa todistajia kuunneltuaan: ”Mikä valtava päähinekokoelma sillä mopomiehellä onkaan ollut mukanaan.”

Erikoinen manööveri oli ollut, kun Krp kierrätti Holmströmiä talvella 1960 Heinävedellä ja Lieksassa tunnistettavana. Käsiraudoissa ollutta Holmströmiä näytettiin mopomiehen nähneille todistajille, jotka asuntojensa ikkunoista tiirailivat vähän matkan päähän tuotua miestä. Muutama päivä tämän jälkeen radion Päivän peilissä kerrottiin, että Krp:n mielestä Holmström on syyllinen.

Radiosta meidänkin perheessä asiaa seurattiin. Elokuun 21. päivänä 1959 olimme isän, äidin ja pikkuveljen kanssa automatkalla ja saapuneet Raahen leirintäalueelle. Harjakattoinen vihreä teltta oli jo pystyssä, kun STT:n uutisista tuli, että kaksi tyttöä oli murhattu ja he olivat olleet retkellä samanlaisen vihreän teltan kanssa. Äiti sanoi heti, että nyt puretaan teltta ja lähdetään kotiin. Äänin 3-1 kuitenkin jäimme yöksi Raaheen, jossa äiti ei varmaan nukkunut yhtään.

Heti samana iltana sisäministeri Eino Palovesi (Maalaisliitto) ilmoitti radiossa, että Kyllikki Saaren tapaus ei toistu, vaan syyllinen löydetään ja saa tuomionsa. Vaikka somea ei vielä ollut, alkoi samalla Paloveteen kohdistunut ajojahti, koska nyt oli ajauduttu ”roistojen terrorisoimaan valtakuntaan”. Samalla vaadittiin kuolemanrangaistuksen palauttamista. Palovedestä tuli vähän ajan päästä vasta perustetun Keski-Suomen läänin maaherra (1960-71) työpaikkanaan Jyväskylä, jossa on myös murhattujen tyttöjen yhteishauta kaupungin keskustan vanhalla hautuumaalla.

OLISI ANSAINNUT
OSCAR-PALKINNON

Kaikki merkittävät ja vähemmän merkittävät lehdet olivat lähettäneet oikeudenkäyntiä seuraamaan toimittajansa. Yksi heistä oli Helsingin Sanomien rikostoimittaja Mauri Sariola, joka hyvin asiaan perehtyneenä kirjoitti, että Holmströmin kaltainen 164-senttinen vätys ei olisi vaativaan murhahommaan pystynyt: ”Holmströmhän on tuollainen pikkurikollinen ja muutenkin patatyhmä mies. Jos hän olisi ollut syyllinen, niin hänelle olisi voitu myöntää Oscar-palkinto loistavasta näyttelijäsuorituksesta. Mutta niin hyvin ei kukaan pysty näyttelemään, etteikö kertaakan olisi mennyt lakimiesten hänelle asettamiin ansoihin oikeudenkäynnin kuluessa.”

Samanlaisen arvion monet antoivat murhasta epäillyt hölösuuveljestä Arne Holmströmistä, joka oli jo varhaisessa vaiheessa mölissyt, että velimies se murhaaja oli. Arne Hölmström oli vapautettu sotaväestäkin sen nojalla, että hänen älynsä oli 9-vuotiaan tasolla.

Toiset olivat päinvastaista mieltä. Esimerkiksi Viikkosanomien kuuluisa valokuvaaja Caj Bremer kertoi vielä 2009 Ylen verkkosivulla: ”Holmström kielsi syytteet, mutta näin hänen silmistään, että hän oli murhaaja.”

Sillä tavalla asia vielä laajeni, että Tulilahden tutkimusten aikana poliisi sai jonkun keksimän vihjeen Holmströmin tekemästä murhasta Kemissa 1955. Näillä 50-luvun murhamarkkinoilla oli kauppakoululainen Elli Immo puukotettu ja jotkut sanoivat poliisille, että Holmströmin näköinen mies oli liikkunut Kemissä tuolloin. Edelleen poliisi saa tähänkin tapaukseen liittyviä vihjeitä.

Muitakin murhaajaehdokkaita oli, mutta hatarasti. Tällaisissa suurta julkisuutta saavissa murhissa on yleistä sekin, että tulee vääriä tunnustuksia. Yhdenkin sellaisen sai Heinäveden nimismies Ilmari Rauteva 29.10.1959 päivätyssä kirjeessä, joka oli lähetetty Hämeenlinnasta: ”Herra heinäveten nimismies, Heinävesin kirkonkylä. Olen erelleenkin vapaalla jalalla ja tuskin saatte minua kiinni. - - - Katun kyllä tekoani hirveesti mutta en voi sille enää mitään. Outo luulo, että ilmoittaisin nimeni.”

Pennasen kirjan luettuaan ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin Holmströmin syyttömyyteen. Syytteet perustuivat moniin epäloogisuuksiin ja myös tutkinnan huonouteen. Ensimmäinen hutilointi tapahtui heti, kun murhapaikkaa ja suohautaa ei eristetty kunnolla. Kaikki rikoselokuvia katsoneet ovat nähneet, että eristäminen on tehtävä hyvin ja mieluummin mahdollisimman laajalta alueelta. Tulilahdessa eristäminen oli pienimuotoista ja uteliaiden ihmisten tallomisten jäljiltä leirialueen maaperä oli muuttunut lähes tutemattomaksi.

Lopulta ratkaisu tuli, kun Holmström hirttäytyi Vaasan lääninvankilassa lakanasta punomaansa köyteen 8.5.1961. Tämä pelasti monen viranomaisen kasvot, sillä todennäköisesti Holmströn olisi vapautunut syytteistä tuomion julistamisessa.

Väitettiin, että poliisi ja vankilahenkilöstö olisivat katsoneet tarkoituksellisesti sormiensa läpi Holmströmin itsemurhasuunnitelmia, vaikka tämä oli todistetusti yrittänyt itsemurhia jo 1943 ja myös 1960. Itsemurhayrityksiä käsiteltiin oikeudessakin. ”Jokin teitä vaivaa, mutta mikä”, kysyi oikeuden puheenjohtaja. Holmström vastasi: ”Jos jokin painaa, niin ei ainakaan Tulilahden kaksoismurha.”

Sellaistakin vihjailtiin Holmströmin kuoleman jälkeen, ettei hän olisi kuollut oman käden kautta. Kerrottiin, että hänen sellinsä seinään oli järjestetty rautanaula hirttäytymistä varten.

kari.naskinen@gmail.com

Kaverit

Politiikkaa on monenlaista. Hyvin yleistä on sellainen, että väestö on jaettu kahteen osaan, toiset hallitsevat ja toisia ne hallitsevat armollisesti tukevat. Kun tämä vääristyy niin, että hoiva ei riitä suojelemaan heikompia, syntyy mielenosoituksia ja mellakoita, kuten Ranskassa. Kirjailija Édouard Louis (30) käsittelee romaanissaan Kuka tappoi isäni (Keltainen kirjasto, 2022) Ranskan politiikkaa, jonka johdossa on viimeiset kuusi vuotta ollut Emmanuel Macron. Kirja on kuin Emile Zolan 1898 kirjoittama avoin kirje L´Aurore-sanomalehdessä otsikolla ”J’Accuse…!” (”Minä syytän”). J’accuse on sittemmin muodostunut suuttumuksen tai syytösten ilmaisuksi vallanpitäjien väärinkäytöksiä kohtaan, myös ranskalaisen kielialueen ulkopuolella.

Sosiologiaa opiskellut Louis aloitti Macronin syyttämisen toukokuusta 2017: ”Eräässä ranskalaisessa kaupungissa kaksi ammattiyhdistysmiestä – molemmat T-paidoissa – puhuu kadulla presidentti Macronille. He ovat vihaisia, sen kuulee heidän puhetavastaan. He näyttävät tuskaisilta. Macron vastaa heille halveksivasti: ´Ette te minua pelota T-paidoissanne. Paras tapa hankkia puku on mennä töihin.´ Hän piirtää näkyviin sen selvän rajan, joka erottaa pukumiehet T-paitamiehistä, yläluokan alaluokasta, varakkaat varattomista ja ne joilla on kaikkea niistä joilla ei ole mitään.”

Elokuusta 2017 Louis kirjoittaa: ”Macronin hallitus vie viisi euroa kuussa kaikkein vähävaraisimmilta ranskalaisilta, se pidättää viisi euroa kuussa sosiaalituista, joiden avulla kaikkein köyhimmät ranskalaiset pitävät katon päänsä päällä. Melkein samana päivänä Macron ilmoittaa keventävänsä kaikkein rikkaimpien verotusta.”

kari.naskinen@gmail.com

Beijing bZ4x

Joskus 1900-luvun lopulla tuli tieto, että Peking hakee olympiakisoja. Vuonna 2008 järjestettiin Beijingin kisat. Nimi oli muuttunut, koska jokin translitterointivirasto oli määritellyt nimen uudelleen. Samalla sanottiin, että ei Kiinan entinen johtaja ollut Mao Tse-tung, vaan Mao Zedong.

Yli 50 vuotta tiesin, että Lahden ystävyyskaupunki Neuvostoliitossa oli Zaporozhje, mutta kun sota uudelleen itsenäistyneessä Ukrainassa alkoi, muuttui kaupungin nimi meilläkin lehdissä Zaporizhzhiaksi, tai jos käytetään suhuässiä, Zaporižžjaksi. Turhia muutoksia. Neuvostoliiton hajottua Zaporozhje jäi Ukrainan ystävyyskaupungiksi ja uudeksi venäläiseksi ystävyyskaupungiksi tuli Kaluga.

Zaporozhjessa oli autotehdaskin, jossa 1958-94 valmistettiin pikku-Fiatin kokoisia ZAZ Zaporozhets -autoja. Nimi Zaporožets tarkoitti historiallisen Siczin alueen kasakoita. Suomeenkin näitä autoja tuotiin, mutta nimi oli niin hankala, että täällä auton nimeksi annettiin Jalta. Ei hääppönen vehje, ja Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassakin sen lempinimiä olivat saippualaatikko ja ummetus.

Donetskissa puolestaan tehtiin ainakin 60-luvulla 12-paikkaista Start-pikkubussia, jonka tekniikka perustui GAZ-21:een. Kori oli lasikuitua. Vuonna 1987 tällainen auto oli esillä Helsingissä Konelan 40-vuotispäivänä, mutta toimintakunto oli heikko.

Näistä autoista tulivat mieleen autojen nykyiset mallinimet. Kaikista niistä ei enää saa mitään tolkkua. Mitähän tarkoittavat esimerkiksi Toyotan pässinpäiset mallinimet bZ4x ja C-HR? Tällaisia matemaattisia tai kemiallisia kaavoja muistuttavia nimiä ovat myös BMW:n iX, iX1 ja XM, Citroenin e-C4X, Teslan X, Y, S ja 3, Volkswagenin ID.3, ID.5 ja ID.7 sekä Volvon XC40 ja XC60. Ainoa kunnolla ymmärrettävä kirjainyhdistelmä mallinimenä on GT.

Ennen oli hienoja nimiä, joiden taustoja ei tarvinnut arvuutella: Datsun Bluebird, Ford Vedette, Moskvitsh Elite jne. Onhan näitä tietysti edelleenkin, kuten Opelin Astra, Corsa, Insignia ja Mokka.

Joe Bidenilla oli eilenkin mukanaan oma presidenttiautonsa, jonka pohjana on Cadillac Escalade; escalade tarkoittaa kiihtymistä tai laajentumista. Aikaisemmin USA:n presidenttien suosikkiauto oli Ford Lincoln Continental eli Lincoln Mannermainen, vaikka kyytiläiset eivät olleet edes koko oman mantereensa johtajia.

Tuttu amerikkalainen loistoauto on myös Chrysler New Yorker (Chrysler Newyorkilainen). Yhtenä iltana katsoin taas 007-elokuvan, jossa James Bond ajoi Aston Martin Vantagella (Näköalapaikka).

Eilen kävin Kangasalan kahdessa automuseossa, joissa on Nikita Hrushtshovin 50-luvulla J.K. Paasikivelle ja Urho Kekkoselle lahjoittamat ZIS 110 -limusiinit. Toinen niistä on Mobilia-museossa ja toinen Vehoniemen automuseossa.

Seat on antanut monille autoilleen espanjalaisten kaupunkien nimiä, mm. Cordoba, Ibiza, Malaga ja Toledo. Miksei Valmetin autotehdas ole käyttänyt nimiä yhtä nokkelasti? Saab Uusikaupunkilainen, Talbot Eurajoki, Opel Viitasaari, Lada Köyliö, Porsche Keimola…

kari.naskinen@gmail.com

Johtaja

Sen joukon johtajaksi nimittäisin,
ken pitkäkaulaisin on, pienipäisin
ja takapuolensa täyteläisin.
Kas, kun jää painopiste matalalle,
voi nousta kukonnuppi korkealle
ja loistaa tunkiolta maailmalle!

Lauri Viita

Hävyttömyyden rajamailla

Taidekeskus Taarastissa avattiin viime viikolla karikatyyri- ja pilapiirtäjien Skarpit-killan vuosinäyttely, jossa samalla julkistettiin koripalloilija Lauri Markkasen valinta vuoden karikatyyrikohteeksi, karikatyypiksi. Kolmena edellisvuonna valituiksi olivat tulleet Santu-Matias Rouvali, Kalervo Kummola ja Mika Salminen.Näyttelyssä on monta Markkasesta tehtyä karikatyyria, joista osa on pilakuvamaisia, osa muuten vain sellaisia liioiteltuja kuvia, joissa Markkasen ulkoisia ominaisuuksia on jotenkin ylikorostettu. Valinta vaikuttaa oudolta, sillä Markkanen on kasvoiltaan jokseenkin tavallisennäköinen, eikä pelkkä poikkeava pituus ole riittävä karikatyyrin aiheeksi. Tässä alla olevan maalauksen tekijä on Olavi Anikari.

Taarastiin menin näyttelyn lisäksi tapaamaan pilapiirtäjä Kalevi Laaloa, nimimerkki Kerberosta. Hänen töitään on esillä näyttelyssä, jossa on yhdentoista skarpin piirtäjän teoksia muutenkin kuin Markkaseen liittyen. Laalo tunnetaan parhaiten Etelä-Suomen Sanomien ajankohtaispiirrosten tekijänä, mutta enää Kerberos ei lehdessä esiinny, sillä hänen piirroksensa poistettiin viime vuonna, kun naiset Ilmarisentiellä tulkitsivat ne sovinistisiksi tai jotain sinne päin. Viimeinen pisara oli piirros, jossa pääministeri Antti Rinnettä ja valtiovarainministeri Katri Kulmunia verrattiin joidenkin mielestä epäsopivasti.

Kerberoksen piirrokset monesti liippasivat niin läheltä varsinkin naisten sietokykyä, että vaikka ne ensin ehkä naurattivat, niin olivat silti liikaa. Hyvin sopi, että Kerberoksen pilapiirroskirjan nimenä viitisen vuotta sitten oli ”Hävyttömyyden rajamailla”, jonka keksi Laalon hyvä ystävä, oopperalaulaja Jaakko Ryhänen.

Kirjassa on myös piirroksia, joita ei lehtiin hyväksytty – ESS:n lisäksi Kerberos piirsi Satakunnan Kansaan. Esimerkiksi 2009 ei lehtiin kelvannut piirros, jossa Kerberos vitsaili Auschwitzin keskitysleirin porttitekstin varkaudesta ja Arbeit macht frei -tekstin ilmaantumisesta mustalaisten kotiportille. - ”Sen möi kaks kaljupäätä Puolasta.”

Jyrki Myllyvirta oli Suomen kovapalkkaisin kaupunginjohtaja asukasmäärään nähden. Kerberos piirsi Myllyvirran soutamaan kanootilla setelilaineiden päällä, kanootin kyljessä teksti ”Jyrki Rahavirta”. Ei julkaistu lehdessä.

Maahanmuuttajille aloitetusta Puhu minulle suomea -kampanjasta Kerberos piirsi kuvan, jossa mies kantaa plakaattia ”Puhu minulle Suomea”, miehen takana on äänestäjä, jonka plakaatissa seisoo ”Puhu mulle paskaa”. Ei julkaistu.

Johanna Korhonen sai potkut Alma Median Lapin Kansasta, ennen kuin ehti edes aloittaa sen päätoimittajana. Kerberoksen piirroksessa talon rappusilla Alma on potkaissut Johannaa persuuksille: ”Vai on sulla toinen nainen.” Ei julkaistu silloin vielä Alma Median omistamassa Satakunnan Kansassa.

Sen sijaan Etlarille kelpasi, kun Maija-Liisa Lindqvist sanoi eduskunnassa homoparien vihkimispyrkimyksistä, että pian kai on hyväksyttävää mennä vaikka sian kanssa naimisiin. Minut Kerberos pani samaan kuvaan kansanedustajan kanssa, kun olin Uuden Lahden päätoimittajana juuri saanut JSN:n moitteet homokirjoituksestani. Olin sarjakuva-Wagner, jolle Maija-Liisa ”Viivi” Lindqvist sanoo, että ”meissä on paljon samaa, oma pikku sikani”.

Kalevi Laalon ensimmäinen julkaistu pilapiirros nähtiin 1963 Tamvision ajankohtaisohjelmassa. Samana vuonna hän kuvitti Työväen Joululehteen Väinö Linnan ja Kalle Päätalon joulunovellit. Pian tämän jälkeen hän ryhtyi piirtämään poliittisia pilakuvia Kansan Lehteen Tampereella ja 70-luvulla tuli mukaan Uusi Maailma -lehti, jossa syntyi nimimerkki Kerberos. Etelä-Suomen Sanomiin Laalo alkoi piirtää 1993 ja Satakunnan Kansaan 2002. Kaikkiaan piirroksia on syntynyt yli 5000.

Skarpit-killan vuosikirjassa on Laalon esittelyn kohdalla myös piirros Jaakko Ryhäsestä, joka laulaa Mozartin Taikahuilussa rynnäkkökivääri kädessään, ja Laalon teksti kuvan alla on, että ”Ryhäsen painajainen: Sarastron aaria nykyaikaistetussa Taikahuilussa”. Tällä hetkellä Savonlinnassa Taikahuilu on ensimmäisen kerran modernisoituna nykyaikaversiona.

Varsinaisesti leipänsä Laalo ansaitsi kuitenkin aivan muissa tehtävissä, tiedotuspäällikkönä Kuorma-autoliitossa ja Asko-konsernissa.

Hävyttömyyden rajamailla -kirjassa Laalo sanoo, että pääkirjoitussivun pilapiirtäjällä on pääkirjoitustoimittajien kahleet, mutta samalla narrin rooli: ”Hän saa ivailla purevammin kuin toimittaja. Mutta jos narri ylittää rajansa, hän vanhoissa hoveissa menetti päänsä. Uusia narreja oli tulossa pitkä jono.”

Helsingin Sanomissa oli Kari narrin roolissa yli 40 vuotta, mutta sitten tuli potkut. Hänen jälkeensä on jo ollut monta yrittäjää, joista ylivoimaisesti surkein on nyt Fingerpori, joka ei poliittisten pilakuvien tekijänä ole omalla alallaan. ESS ei vielä ole löytänyt uutta narria.

kari.naskinen@gmail.com

Me jo 60-luvulla tiesimme, että Kiina nousee kärkeen

Kun vasemmistolaiset aikuiset äänestivät sosiaalidemokraatteja ja nuoremmat alkoivat mennä taistolaiskommunistien kuvioihin, piti keksiä muitakin vaihtoehtoja. Niin Suomessa tartuttiin 60-luvun puolivälissä käynnistyneeseen Kiinan kulttuurivallankumoukseen ja synnytettiin täällä kotikutoinen maolaisuus. En kuulunut mihinkään järjestäytyneeseen maolaisryhmään, mutta hengessä olin mukana, kun maolaisuus ilmaantui Tampereen yliopistoon. Ei siitä ideologiasta paljon mitään tiedetty, mutta touhuttiin vaan ja yritettiin erottautua.

Tästä suomalaisesta maolaisuudesta tohtorinväitöskirjan tehnyt Pirkko-Liisa Kastari sanoo, että tätä porukkaa ei ollut kuin muutama sata, mutta sitten olivat päälle ne, jotka eivät tulleet tilastoihin minkään maolaisen opintokerhon tai vastaavien listoilta. Pääasia oli, että oltiin tavallisia linjauksia vastaan, paasattiin toisin kuin demarit, kommunistit, stallarit ja trotskilaiset. Oikeistolaisia ei tarvinnut noteerata, koska sellaisia ei lähipiirissä ollut.

Väitöskirjassa sanotaan maolaisuuden lähteneen meillä elämään omana liikkeenään 1969. Käytännössä alku oli ollut jo aiemmin, mistä konkreettisena muistikuvana minullakin on, että tilasin Helsingissä olevan Kiinan suurlähetystön kuukausibulletiinin 1968. Se oli 6-8-sivuinen koneella kirjoitettu monistenippu, joka oli kulmasta niitattu yhteen. Se oli tärkeä, koska noihin aikoihin oli tiedonsaanti Kiinan asioista muuten lähes mahdotonta. Niin huono maolainen kuitenkin olin, ettei minulla ollut Pientä punaista kirjaa.

Vastaavanlainen tilaus koski Kuuban kommunistipuolueen Granma-lehteä, vaikka Suomessa ei mitään castrolaista liikettä ollutkaan. Granma oli hyvä tilata, koska seinälläkin oli Che Guevaran kuva. Mao Tse-tungin kuvaa ei ollut, kun se ei näyttänyt samalla tavalla vallankumoukselliselta kuin Che. Granman espanjankielisestä sisällöstä ei saanut mitään tolkkua, mutta kuului silti asiaan, ja saihan sillä vähän ärsytettyä isää, kovaa SDP:n ja TUL:n miestä.

Varsinkin Tshekkoslovakian tapahtumat 1968 sai uskomaan, että kommunismin tulevaisuus on Kiinassa, koska Neuvostoliittoon ei voi tippaakaan luottaa. Tämä ajatus vahvistui seuraavana vuonna Kiinan ja Neuvostoliiton sotilaallisessa rajaselkkauksessa Ussurijoella. Sen kyllä olivat aloittaneet kiinalaiset, mutta bulletiinissa luki, että kaikkeen oli kuitenkin syypää Neuvostoliitto.

Ihmisoikeuksien loukkaamisesta bulletiineissa ei mainittu mitään, mutta myöhemmin nekin tulivat tietoon. Näinhän se aina menee, kun oikein innostutaan. Eiväthän nykyiset persufanaatikotkaan myönnä, että natsiaatteeseen kuuluu vääränlaisten ihmisten torjuminen keinolla millä hyvänsä - tai toiset myöntävät ja pitävät sitä asiallisena toimintana.

Sitten poistuminen Tampereelta ja sinne jäi myös Mao. Ei tuo vaihe tämän asian suhteen paljon jälkiä jättänyt, konkreettisesti vain yhden Hämeen Yhteistyöhön (SKDL) lähettämäni yleisönosastokirjoituksen. Että tällainen tapaus.

Nyt väitöskirjaa lukiessani panin lisäksi merkille, että oma ay-järjestöni Hämeen-Uudenmaan Journalistit oli tukenut Pirkko-Liisa Kastaria kahdella stipendillä, kun hän oli ollut tutkimusvapaalla Hämeen Sanomista.

Väitöskirja on perusteellinen. Lähdeluettelo on laaja kuin Gobin autiomaa, Supon arkistoja myöten. Haastateltavia on ollut runsaasti ja mielenkiintoinen on myös 80 nimeä käsittävä Kiina-aktivistien luettelo, joka ei kuitenkaan tarkoita erityisesti maolaishenkisiä virtuooseja.

KOLMAS TIE

Kaikki merkit 60-luvulla viittasivat siihen, että Kiina voittaa Neuvostoliiton valtataistelussa. Nyt on koettu, että näin on käynyt, kun Kiina on ottanut haltuunsa marxismin ”kolmannen tien” sosiaalidemokratian ja kommunismin välimaastossa. Toinen kolmannen tien käsite oli vanhastaan se, että kehitysmaille Maon Kiina edusti kolmatta tietä USA:n ja Neuvostoliiton mallien välissä. Tämäkin on nyttemmin toteutunut, kun Kiina on levittäytynyt bisneshankkeineen varsinkin Afrikkaan.

Enää seurataan, mitä tapahtuu taloudellisessa taistelussa Yhdysvaltojen kanssa, kun Xi Jinpingin aikana Kiina on kehittynyt sekä poliittiseksi että taloudelliseksi mahtitekijäksi. Kiinan kansantasavallan alkuperäinen tavoite oli muuttaa yhteiskunta kommunistiseksi, mutta tämä lopullinen päämäärä on siirretty epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä ensin on hoidettava maan talous maailman ykköseksi.

Enää ei Kiina-tietoutta tarvitse hakea suurlähetystän A-nelosista, vaan suomeksikin ilmestyy jatkuvasti uusia Kiina-kirjoja. Viimeksi ilmestyi Helsingin Sanomien erinomainen Teema-lehti 3/2023 Kiinan asioista. Lisäksi Suomen Pankin Bofit-raporteissa julkaistaan kerran kuukaudessa yleinen talouskatsaus Kiinasta. Sen sijaan suurlähetystön nettisivusto on niukka ja kuiva.

Maailman ja Suomenkin taloudelle Kiinalla on nykyisin iso merkitys. Suomalaisilla yrityksillä on siellä 250 tytäryhtiötä, niissä 63 000 työläistä ja liikevaihto 15 miljardia euroa. Maailman kännyköistä valmistetaan Kiinassa 68 prosenttia ja litium-akuista 77 prosenttia. Viime vuonna Kiinassa valmistettiin 27 miljoonaa autoa, toiseksi eniten USA:ssa 10 miljoonaa. Kiinassa on ratoja ”luotijunille” 44 000 km, joka on 75 prosenttia maailman suurnopeusratojen kokonaismäärästä. Mitä me sanoimme...

VIHAISTEN NUORTEN
MIESTEN TARINA

Pirkko-Liisa Kastarin väitöskirjan (2001) välistä löysin Helsingin Sanomien vanhan lehtileikkeen samalta vuodelta: Matti Virtasen väitöskirja Fennomanian perilliset. Siinä käydään läpi nuorten vihaisten aktivistien monipuolista liikehdintää, jota kuvaa hyvin se, millaisia sukupolviliikkeitä Suomessa on ollut viimeisten 200 vuoden aikana. Tässä yksinkertainen listaus:

1. Lauantaiseura syntyi 1800-luvun alussa voimahahmoinaan J.V. Snellman, J.L. Runeberg ja Elias Lönnrot.

2. Nuorsuomalaiset nousivat 1860-luvulla keskeisinä henkilöinään P.E. Svinhufvud, Santeri Alkio, K.J. Ståhlberg, Eero Erkko, Jean Sibelius, Akseli Gallén.

3. Vuoden 1905 suurlakon sosialistit; Väinö Tanner, Yrjö Sirola, Edward Gylling, Otto Wille Kuusinen.

4. Kansalaissota 1918, johon valmistautuivat punaiset ja jääkärit omilla tahoillaan.

5. Akateeminen Karjala-seura toimi 1920-luvun alussa; Niilo Kärki, Martti Haavio, Vilho Helanen, Elias Simojoki, Urho Kekkonen, R.G. Kallia, Matti Kuusi.

6. Kulttuuriälymystön Tulenkantajat avasi ikkunoita Eurooppaan; Lauri Viljanen, Uuno Kailas, Katri Vala, Olavi Paavolainen, Mika Waltari.

7. Mäntsälän kapinan jälkeen AKS:stä irtautuivat väkivallan vastustajat Colombian kesäyliopistoksi; mm. Urho Kekkonen, Kaarlo Hillilä, L.A. Puntila, Kustaa Vilkuna.

8. SDP:n ja Kokoomuksen aseveliakselin voimahahmoja sotien jälkeen olivat oikeistodemarit Väinö Leskinen, Unto Varjonen, Penna Tervo.

9. Nylib oli ruotsinkielisten radikaalien liike, joka alkoi 60-luvulla; Lars Dufholm, Kettil Bruun, Nils-Börje Storbom, Erik Allardt. Myöhemmin mukaan tulivat Pekka Kuusi, Eino S. Repo, Mauno Koivisto, Yrjö Littunen, Antti Eskola, Elina Haavio-Mannila.

10. Kuuskytlukulaisten modernistien kirjailijoiden joukon keskeisiä nimiä olivat Paavo Haavikko, Veijo Meri, Lassi Nummi ja vähän myöhemmin ryhmä tiivistyi ja kasvoi, kun mukaan tulivat Arvo Salo, Kaj Chydenius, Kaisa Korhonen, Kalle Holmberg, Klaus Mäkelä, Kati Peltola, Paavo Lipponen, Ilkka ja Vappu Taipale.

11. Enemmän suoraan poliittisia ryhmiä olivat 70-luvulla taistolaiset, Kokoomuksen remonttiryhmä, vihreät ja Reippaan entisen maalivahdin Risto E.J. Penttilän perustama uusi nuorsuomalaisten puolue. Alettiin myös puhua vaihtoehtoliikkeistä, joita sittemmin alkoi syntyä monenlaisia.

Maolaisia Väisäsen väitöskirjassa ei mainita. Kolme perusmaolaista olivat kuitenkin Tauno-Olavi Huotari, Jarmo Lavila ja Matti Puolakka.

Tämän jutun alussa oleva pilapiirros on Uudesta Suomesta 1966. Pilapiirtäjä Olavi Hurmerinta näki heti kulttuurivallankumouksen alussa, miten vaikea tapahtumia oli tulkita, koska kiinalaiset olivat länsimnaisin silmin kasvottomia kuin suuri johtajansa Mao.

kari.naskinen@gmail.com

Vaikeimmin löydettävät maailmanperintökohteet

Suomessa on seitsemän Unescon maailmanperintökohdetta. Yksi niistä on Struven ketju, joka käytännössä käsittää kuusi erillistä kohdetta. Se on 200 vuotta sitten tehty kolmiomittausketju Pohjoiselta jäämereltä Mustallemerelle. Monimutkainen järjestelmä, jonka tarkoituksena oli selvittää yhden pituuspiirin tarkka sijainti täällä pohjoisessa. Turha tässä yhteydessä selittää tämän enempää, sillä internetistä kyllä löytyy perusteellisia selvityksiä asiasta. Muut maailmanperintökohteet Suomessa olen kolunnut läpi, mutta Struven ketju osoittautui liian hankalaksi.

Koko homma tuli tietooni vasta muutama vuosi sitten, kun ysitielle Korpilahden kohdalle ilmestyi sellainen ruskeapohjainen opaste, joilla vinkataan mielenkiintoisista nähtävyyksistä. Opaste yhdellä levähdysalueella ei kuitenkaan johtanut mihinkään, sillä matkaa jatkaessamme ei ollut risteystienviittaa, joka olisi neuvonut kääntymään ko. nähtävyyden luo. Kotona aloin selvittää asiaa ja seuraavalla kerralla pääsimme melkein perille navigaattorin avulla.

Mutta vain melkein, koska perillä alkoi jyrkkä kivikkoinen polku Oravivuoren 200 metriä korkealle huipulle, jossa kolmiomittaustorni on (kuvassa). Jäi menemättä, koska satoi ja jalassa tanssikengät. Taas kotiin ja seuraavaksi Lapinjärven Porlammille, jossa kerrotaan olevan yksi Suomen alueen 90:stä Struven kolmiomittauspisteestä. Nyt oli jalassa sopivammat kengät, mutta Tornikallion laella olevaa paikkaa ei löytynyt, koska opastusta ei ollut. Porlammin Struven piste on myös suojeltu maailmanperintökohde, joita sen ja Korpilahden lisäksi on Enontekiöllä, Ylitorniolla, Torniossa ja Pyhtäällä. (Mikähän järki tässä on, että pitää sanoa Ylitorniolla, mutta Torniossa? On varmaan niinkin, että on sanottava Alatölviössä, mutta Ylitölviöllä.)

En kuitenkaan luovuta, seuraavaksi yritän löytää paremmalla tuurilla Struven mittauspisteen Orimattilan Paskaketunmäeltä, Nastolan Huthmarista, Hollolan Tiirismaalta tai Asikkalan Kiikarmäeltä.

Struven ketju sai nimensä saksalaissyntyiseltä venäläiseltä tähtitieteilijältä F.G.W. Struvelta, joka keksi tämän venäläis-skandinaavisen astemittausjärjestelmän. Struven ketju on nykyisin kymmenen maan alueella pituudeltaan 2820 km. Se rakennettiin 1816-55 ja se mahdollisti nykymuotoisen kartoituksen ja paikantamisen. Struven ketjua voi luonnehtia Gps:n (Global Positioning System) esi-isäksi. Siihen turvattiin Suomessakin aina 1980-luvulle saakka, jonka jälkeen satelliitit korvasivat maastossa tehdyn ”mittauksen käsityön”. Struven ketjun mittauksen tarkkuus on edelleen hämmästyttävää huomioiden sen ajan tekniset ulottuvuudet ja metodit.

Struven ketjua hallinnoi Suomessa Maanmittauslaitos. Vahvoja taustatekijöitä ovat myös Museovirasto ja Suomen maailmanperintökohteiden yhdistys, joiden rooli on tärkeä mm. Keski-Suomen maailmanperintökeskus -hankkeessa. Sen tarkoituksena on rakentaa uusi ympärivuotinen vierailukeskus Petäjäveden vanhan kirkon viereen. Jatkossa keskuksessa kerrotaan Unescon maailmanperintöaatteesta ja tietenkin myös molemmista Keski-Suomen maailmanperintökohteista Oravivuoresta ja Petäjäveden puukirkosta.

Maailmanperintökoordinaattorina Maanmittauslaitoksessa työskentelevä Ulla Mikkanen kirjoittaa Suomen kirjallisuuden seuran nettisivustolla, että Struven ketjun mittauksen ajanjaksoa ja käytäntöjä ajateltaessa tulee väistämättä mieleen yksi Unescon maailmanperintökohdelistalle valitsemisen kriteeri, yhteistyö: ”Mittauksen aikana tarvittiin monitasoista ja -kansallista yhteistyötä. Tuohon aikaan mittausmaasto sijoittui kahden suurvallan, Venäjän ja Ruotsin valtakuntiin. Tehdyn yhteistyön edellytyksiä olivat tieteellinen tahtotila selvittää maapallon muoto ja koko sekä kartoittaa kohdealueita. Yhteistyö ulottui aivan arkisellekin toiminnan tasolle, kun tarvittiin organisoijia ja rakentajia, työn mahdollistajia ja rahoittajia sekä monialaista osaamista muonituksesta majoittamiseen. Näistä yhteistyön eri osa-alueista koostui vaikuttava tulos, josta nautitaan nykyisin joka päivä.”

Ulla Mikkanen kertoo myös yhteispohjoismaisesta Struve North -hankkeesta, joka keräsi kolmivuotisen toimintakauden aikana tarinoita Struven kolmiomittausketjun mittaustyöhön liittyen. Tämä rohkaisee jatkamaan samanlaiseen tarinoiden keräämiseen muuallakin Suomessa, sillä yli 1000 km:n pituinen ketjun osuus Suomessa sisältää varmasti erilaisia, paikallisia ja vaikuttavia tarinoita.

Pitää lähettää tämä oma tarinani Ulla Mikkaselle, jotta saavat tietoonsa, että ei ole ihan yksinkertaista löytää Struven ketjun mittauspisteitä.

kari.naskinen@gmail.com