Kaverit

Politiikkaa on monenlaista. Hyvin yleistä on sellainen, että väestö on jaettu kahteen osaan, toiset hallitsevat ja toisia ne hallitsevat armollisesti tukevat. Kun tämä vääristyy niin, että hoiva ei riitä suojelemaan heikompia, syntyy mielenosoituksia ja mellakoita, kuten Ranskassa. Kirjailija Édouard Louis (30) käsittelee romaanissaan Kuka tappoi isäni (Keltainen kirjasto, 2022) Ranskan politiikkaa, jonka johdossa on viimeiset kuusi vuotta ollut Emmanuel Macron. Kirja on kuin Emile Zolan 1898 kirjoittama avoin kirje L´Aurore-sanomalehdessä otsikolla ”J’Accuse…!” (”Minä syytän”). J’accuse on sittemmin muodostunut suuttumuksen tai syytösten ilmaisuksi vallanpitäjien väärinkäytöksiä kohtaan, myös ranskalaisen kielialueen ulkopuolella.

Sosiologiaa opiskellut Louis aloitti Macronin syyttämisen toukokuusta 2017: ”Eräässä ranskalaisessa kaupungissa kaksi ammattiyhdistysmiestä – molemmat T-paidoissa – puhuu kadulla presidentti Macronille. He ovat vihaisia, sen kuulee heidän puhetavastaan. He näyttävät tuskaisilta. Macron vastaa heille halveksivasti: ´Ette te minua pelota T-paidoissanne. Paras tapa hankkia puku on mennä töihin.´ Hän piirtää näkyviin sen selvän rajan, joka erottaa pukumiehet T-paitamiehistä, yläluokan alaluokasta, varakkaat varattomista ja ne joilla on kaikkea niistä joilla ei ole mitään.”

Elokuusta 2017 Louis kirjoittaa: ”Macronin hallitus vie viisi euroa kuussa kaikkein vähävaraisimmilta ranskalaisilta, se pidättää viisi euroa kuussa sosiaalituista, joiden avulla kaikkein köyhimmät ranskalaiset pitävät katon päänsä päällä. Melkein samana päivänä Macron ilmoittaa keventävänsä kaikkein rikkaimpien verotusta.”

kari.naskinen@gmail.com

Beijing bZ4x

Joskus 1900-luvun lopulla tuli tieto, että Peking hakee olympiakisoja. Vuonna 2008 järjestettiin Beijingin kisat. Nimi oli muuttunut, koska jokin translitterointivirasto oli määritellyt nimen uudelleen. Samalla sanottiin, että ei Kiinan entinen johtaja ollut Mao Tse-tung, vaan Mao Zedong.

Yli 50 vuotta tiesin, että Lahden ystävyyskaupunki Neuvostoliitossa oli Zaporozhje, mutta kun sota uudelleen itsenäistyneessä Ukrainassa alkoi, muuttui kaupungin nimi meilläkin lehdissä Zaporizhzhiaksi, tai jos käytetään suhuässiä, Zaporižžjaksi. Turhia muutoksia. Neuvostoliiton hajottua Zaporozhje jäi Ukrainan ystävyyskaupungiksi ja uudeksi venäläiseksi ystävyyskaupungiksi tuli Kaluga.

Zaporozhjessa oli autotehdaskin, jossa 1958-94 valmistettiin pikku-Fiatin kokoisia ZAZ Zaporozhets -autoja. Nimi Zaporožets tarkoitti historiallisen Siczin alueen kasakoita. Suomeenkin näitä autoja tuotiin, mutta nimi oli niin hankala, että täällä auton nimeksi annettiin Jalta. Ei hääppönen vehje, ja Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassakin sen lempinimiä olivat saippualaatikko ja ummetus.

Donetskissa puolestaan tehtiin ainakin 60-luvulla 12-paikkaista Start-pikkubussia, jonka tekniikka perustui GAZ-21:een. Kori oli lasikuitua. Vuonna 1987 tällainen auto oli esillä Helsingissä Konelan 40-vuotispäivänä, mutta toimintakunto oli heikko.

Näistä autoista tulivat mieleen autojen nykyiset mallinimet. Kaikista niistä ei enää saa mitään tolkkua. Mitähän tarkoittavat esimerkiksi Toyotan pässinpäiset mallinimet bZ4x ja C-HR? Tällaisia matemaattisia tai kemiallisia kaavoja muistuttavia nimiä ovat myös BMW:n iX, iX1 ja XM, Citroenin e-C4X, Teslan X, Y, S ja 3, Volkswagenin ID.3, ID.5 ja ID.7 sekä Volvon XC40 ja XC60. Ainoa kunnolla ymmärrettävä kirjainyhdistelmä mallinimenä on GT.

Ennen oli hienoja nimiä, joiden taustoja ei tarvinnut arvuutella: Datsun Bluebird, Ford Vedette, Moskvitsh Elite jne. Onhan näitä tietysti edelleenkin, kuten Opelin Astra, Corsa, Insignia ja Mokka.

Joe Bidenilla oli eilenkin mukanaan oma presidenttiautonsa, jonka pohjana on Cadillac Escalade; escalade tarkoittaa kiihtymistä tai laajentumista. Aikaisemmin USA:n presidenttien suosikkiauto oli Ford Lincoln Continental eli Lincoln Mannermainen, vaikka kyytiläiset eivät olleet edes koko oman mantereensa johtajia.

Tuttu amerikkalainen loistoauto on myös Chrysler New Yorker (Chrysler Newyorkilainen). Yhtenä iltana katsoin taas 007-elokuvan, jossa James Bond ajoi Aston Martin Vantagella (Näköalapaikka).

Eilen kävin Kangasalan kahdessa automuseossa, joissa on Nikita Hrushtshovin 50-luvulla J.K. Paasikivelle ja Urho Kekkoselle lahjoittamat ZIS 110 -limusiinit. Toinen niistä on Mobilia-museossa ja toinen Vehoniemen automuseossa.

Seat on antanut monille autoilleen espanjalaisten kaupunkien nimiä, mm. Cordoba, Ibiza, Malaga ja Toledo. Miksei Valmetin autotehdas ole käyttänyt nimiä yhtä nokkelasti? Saab Uusikaupunkilainen, Talbot Eurajoki, Opel Viitasaari, Lada Köyliö, Porsche Keimola…

kari.naskinen@gmail.com

Johtaja

Sen joukon johtajaksi nimittäisin,
ken pitkäkaulaisin on, pienipäisin
ja takapuolensa täyteläisin.
Kas, kun jää painopiste matalalle,
voi nousta kukonnuppi korkealle
ja loistaa tunkiolta maailmalle!

Lauri Viita

Hävyttömyyden rajamailla

Taidekeskus Taarastissa avattiin viime viikolla karikatyyri- ja pilapiirtäjien Skarpit-killan vuosinäyttely, jossa samalla julkistettiin koripalloilija Lauri Markkasen valinta vuoden karikatyyrikohteeksi, karikatyypiksi. Kolmena edellisvuonna valituiksi olivat tulleet Santu-Matias Rouvali, Kalervo Kummola ja Mika Salminen.Näyttelyssä on monta Markkasesta tehtyä karikatyyria, joista osa on pilakuvamaisia, osa muuten vain sellaisia liioiteltuja kuvia, joissa Markkasen ulkoisia ominaisuuksia on jotenkin ylikorostettu. Valinta vaikuttaa oudolta, sillä Markkanen on kasvoiltaan jokseenkin tavallisennäköinen, eikä pelkkä poikkeava pituus ole riittävä karikatyyrin aiheeksi. Tässä alla olevan maalauksen tekijä on Olavi Anikari.

Taarastiin menin näyttelyn lisäksi tapaamaan pilapiirtäjä Kalevi Laaloa, nimimerkki Kerberosta. Hänen töitään on esillä näyttelyssä, jossa on yhdentoista skarpin piirtäjän teoksia muutenkin kuin Markkaseen liittyen. Laalo tunnetaan parhaiten Etelä-Suomen Sanomien ajankohtaispiirrosten tekijänä, mutta enää Kerberos ei lehdessä esiinny, sillä hänen piirroksensa poistettiin viime vuonna, kun naiset Ilmarisentiellä tulkitsivat ne sovinistisiksi tai jotain sinne päin. Viimeinen pisara oli piirros, jossa pääministeri Antti Rinnettä ja valtiovarainministeri Katri Kulmunia verrattiin joidenkin mielestä epäsopivasti.

Kerberoksen piirrokset monesti liippasivat niin läheltä varsinkin naisten sietokykyä, että vaikka ne ensin ehkä naurattivat, niin olivat silti liikaa. Hyvin sopi, että Kerberoksen pilapiirroskirjan nimenä viitisen vuotta sitten oli ”Hävyttömyyden rajamailla”, jonka keksi Laalon hyvä ystävä, oopperalaulaja Jaakko Ryhänen.

Kirjassa on myös piirroksia, joita ei lehtiin hyväksytty – ESS:n lisäksi Kerberos piirsi Satakunnan Kansaan. Esimerkiksi 2009 ei lehtiin kelvannut piirros, jossa Kerberos vitsaili Auschwitzin keskitysleirin porttitekstin varkaudesta ja Arbeit macht frei -tekstin ilmaantumisesta mustalaisten kotiportille. - ”Sen möi kaks kaljupäätä Puolasta.”

Jyrki Myllyvirta oli Suomen kovapalkkaisin kaupunginjohtaja asukasmäärään nähden. Kerberos piirsi Myllyvirran soutamaan kanootilla setelilaineiden päällä, kanootin kyljessä teksti ”Jyrki Rahavirta”. Ei julkaistu lehdessä.

Maahanmuuttajille aloitetusta Puhu minulle suomea -kampanjasta Kerberos piirsi kuvan, jossa mies kantaa plakaattia ”Puhu minulle Suomea”, miehen takana on äänestäjä, jonka plakaatissa seisoo ”Puhu mulle paskaa”. Ei julkaistu.

Johanna Korhonen sai potkut Alma Median Lapin Kansasta, ennen kuin ehti edes aloittaa sen päätoimittajana. Kerberoksen piirroksessa talon rappusilla Alma on potkaissut Johannaa persuuksille: ”Vai on sulla toinen nainen.” Ei julkaistu silloin vielä Alma Median omistamassa Satakunnan Kansassa.

Sen sijaan Etlarille kelpasi, kun Maija-Liisa Lindqvist sanoi eduskunnassa homoparien vihkimispyrkimyksistä, että pian kai on hyväksyttävää mennä vaikka sian kanssa naimisiin. Minut Kerberos pani samaan kuvaan kansanedustajan kanssa, kun olin Uuden Lahden päätoimittajana juuri saanut JSN:n moitteet homokirjoituksestani. Olin sarjakuva-Wagner, jolle Maija-Liisa ”Viivi” Lindqvist sanoo, että ”meissä on paljon samaa, oma pikku sikani”.

Kalevi Laalon ensimmäinen julkaistu pilapiirros nähtiin 1963 Tamvision ajankohtaisohjelmassa. Samana vuonna hän kuvitti Työväen Joululehteen Väinö Linnan ja Kalle Päätalon joulunovellit. Pian tämän jälkeen hän ryhtyi piirtämään poliittisia pilakuvia Kansan Lehteen Tampereella ja 70-luvulla tuli mukaan Uusi Maailma -lehti, jossa syntyi nimimerkki Kerberos. Etelä-Suomen Sanomiin Laalo alkoi piirtää 1993 ja Satakunnan Kansaan 2002. Kaikkiaan piirroksia on syntynyt yli 5000.

Skarpit-killan vuosikirjassa on Laalon esittelyn kohdalla myös piirros Jaakko Ryhäsestä, joka laulaa Mozartin Taikahuilussa rynnäkkökivääri kädessään, ja Laalon teksti kuvan alla on, että ”Ryhäsen painajainen: Sarastron aaria nykyaikaistetussa Taikahuilussa”. Tällä hetkellä Savonlinnassa Taikahuilu on ensimmäisen kerran modernisoituna nykyaikaversiona.

Varsinaisesti leipänsä Laalo ansaitsi kuitenkin aivan muissa tehtävissä, tiedotuspäällikkönä Kuorma-autoliitossa ja Asko-konsernissa.

Hävyttömyyden rajamailla -kirjassa Laalo sanoo, että pääkirjoitussivun pilapiirtäjällä on pääkirjoitustoimittajien kahleet, mutta samalla narrin rooli: ”Hän saa ivailla purevammin kuin toimittaja. Mutta jos narri ylittää rajansa, hän vanhoissa hoveissa menetti päänsä. Uusia narreja oli tulossa pitkä jono.”

Helsingin Sanomissa oli Kari narrin roolissa yli 40 vuotta, mutta sitten tuli potkut. Hänen jälkeensä on jo ollut monta yrittäjää, joista ylivoimaisesti surkein on nyt Fingerpori, joka ei poliittisten pilakuvien tekijänä ole omalla alallaan. ESS ei vielä ole löytänyt uutta narria.

kari.naskinen@gmail.com

Me jo 60-luvulla tiesimme, että Kiina nousee kärkeen

Kun vasemmistolaiset aikuiset äänestivät sosiaalidemokraatteja ja nuoremmat alkoivat mennä taistolaiskommunistien kuvioihin, piti keksiä muitakin vaihtoehtoja. Niin Suomessa tartuttiin 60-luvun puolivälissä käynnistyneeseen Kiinan kulttuurivallankumoukseen ja synnytettiin täällä kotikutoinen maolaisuus. En kuulunut mihinkään järjestäytyneeseen maolaisryhmään, mutta hengessä olin mukana, kun maolaisuus ilmaantui Tampereen yliopistoon. Ei siitä ideologiasta paljon mitään tiedetty, mutta touhuttiin vaan ja yritettiin erottautua.

Tästä suomalaisesta maolaisuudesta tohtorinväitöskirjan tehnyt Pirkko-Liisa Kastari sanoo, että tätä porukkaa ei ollut kuin muutama sata, mutta sitten olivat päälle ne, jotka eivät tulleet tilastoihin minkään maolaisen opintokerhon tai vastaavien listoilta. Pääasia oli, että oltiin tavallisia linjauksia vastaan, paasattiin toisin kuin demarit, kommunistit, stallarit ja trotskilaiset. Oikeistolaisia ei tarvinnut noteerata, koska sellaisia ei lähipiirissä ollut.

Väitöskirjassa sanotaan maolaisuuden lähteneen meillä elämään omana liikkeenään 1969. Käytännössä alku oli ollut jo aiemmin, mistä konkreettisena muistikuvana minullakin on, että tilasin Helsingissä olevan Kiinan suurlähetystön kuukausibulletiinin 1968. Se oli 6-8-sivuinen koneella kirjoitettu monistenippu, joka oli kulmasta niitattu yhteen. Se oli tärkeä, koska noihin aikoihin oli tiedonsaanti Kiinan asioista muuten lähes mahdotonta. Niin huono maolainen kuitenkin olin, ettei minulla ollut Pientä punaista kirjaa.

Vastaavanlainen tilaus koski Kuuban kommunistipuolueen Granma-lehteä, vaikka Suomessa ei mitään castrolaista liikettä ollutkaan. Granma oli hyvä tilata, koska seinälläkin oli Che Guevaran kuva. Mao Tse-tungin kuvaa ei ollut, kun se ei näyttänyt samalla tavalla vallankumoukselliselta kuin Che. Granman espanjankielisestä sisällöstä ei saanut mitään tolkkua, mutta kuului silti asiaan, ja saihan sillä vähän ärsytettyä isää, kovaa SDP:n ja TUL:n miestä.

Varsinkin Tshekkoslovakian tapahtumat 1968 sai uskomaan, että kommunismin tulevaisuus on Kiinassa, koska Neuvostoliittoon ei voi tippaakaan luottaa. Tämä ajatus vahvistui seuraavana vuonna Kiinan ja Neuvostoliiton sotilaallisessa rajaselkkauksessa Ussurijoella. Sen kyllä olivat aloittaneet kiinalaiset, mutta bulletiinissa luki, että kaikkeen oli kuitenkin syypää Neuvostoliitto.

Ihmisoikeuksien loukkaamisesta bulletiineissa ei mainittu mitään, mutta myöhemmin nekin tulivat tietoon. Näinhän se aina menee, kun oikein innostutaan. Eiväthän nykyiset persufanaatikotkaan myönnä, että natsiaatteeseen kuuluu vääränlaisten ihmisten torjuminen keinolla millä hyvänsä - tai toiset myöntävät ja pitävät sitä asiallisena toimintana.

Sitten poistuminen Tampereelta ja sinne jäi myös Mao. Ei tuo vaihe tämän asian suhteen paljon jälkiä jättänyt, konkreettisesti vain yhden Hämeen Yhteistyöhön (SKDL) lähettämäni yleisönosastokirjoituksen. Että tällainen tapaus.

Nyt väitöskirjaa lukiessani panin lisäksi merkille, että oma ay-järjestöni Hämeen-Uudenmaan Journalistit oli tukenut Pirkko-Liisa Kastaria kahdella stipendillä, kun hän oli ollut tutkimusvapaalla Hämeen Sanomista.

Väitöskirja on perusteellinen. Lähdeluettelo on laaja kuin Gobin autiomaa, Supon arkistoja myöten. Haastateltavia on ollut runsaasti ja mielenkiintoinen on myös 80 nimeä käsittävä Kiina-aktivistien luettelo, joka ei kuitenkaan tarkoita erityisesti maolaishenkisiä virtuooseja.

KOLMAS TIE

Kaikki merkit 60-luvulla viittasivat siihen, että Kiina voittaa Neuvostoliiton valtataistelussa. Nyt on koettu, että näin on käynyt, kun Kiina on ottanut haltuunsa marxismin ”kolmannen tien” sosiaalidemokratian ja kommunismin välimaastossa. Toinen kolmannen tien käsite oli vanhastaan se, että kehitysmaille Maon Kiina edusti kolmatta tietä USA:n ja Neuvostoliiton mallien välissä. Tämäkin on nyttemmin toteutunut, kun Kiina on levittäytynyt bisneshankkeineen varsinkin Afrikkaan.

Enää seurataan, mitä tapahtuu taloudellisessa taistelussa Yhdysvaltojen kanssa, kun Xi Jinpingin aikana Kiina on kehittynyt sekä poliittiseksi että taloudelliseksi mahtitekijäksi. Kiinan kansantasavallan alkuperäinen tavoite oli muuttaa yhteiskunta kommunistiseksi, mutta tämä lopullinen päämäärä on siirretty epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä ensin on hoidettava maan talous maailman ykköseksi.

Enää ei Kiina-tietoutta tarvitse hakea suurlähetystän A-nelosista, vaan suomeksikin ilmestyy jatkuvasti uusia Kiina-kirjoja. Viimeksi ilmestyi Helsingin Sanomien erinomainen Teema-lehti 3/2023 Kiinan asioista. Lisäksi Suomen Pankin Bofit-raporteissa julkaistaan kerran kuukaudessa yleinen talouskatsaus Kiinasta. Sen sijaan suurlähetystön nettisivusto on niukka ja kuiva.

Maailman ja Suomenkin taloudelle Kiinalla on nykyisin iso merkitys. Suomalaisilla yrityksillä on siellä 250 tytäryhtiötä, niissä 63 000 työläistä ja liikevaihto 15 miljardia euroa. Maailman kännyköistä valmistetaan Kiinassa 68 prosenttia ja litium-akuista 77 prosenttia. Viime vuonna Kiinassa valmistettiin 27 miljoonaa autoa, toiseksi eniten USA:ssa 10 miljoonaa. Kiinassa on ratoja ”luotijunille” 44 000 km, joka on 75 prosenttia maailman suurnopeusratojen kokonaismäärästä. Mitä me sanoimme...

VIHAISTEN NUORTEN
MIESTEN TARINA

Pirkko-Liisa Kastarin väitöskirjan (2001) välistä löysin Helsingin Sanomien vanhan lehtileikkeen samalta vuodelta: Matti Virtasen väitöskirja Fennomanian perilliset. Siinä käydään läpi nuorten vihaisten aktivistien monipuolista liikehdintää, jota kuvaa hyvin se, millaisia sukupolviliikkeitä Suomessa on ollut viimeisten 200 vuoden aikana. Tässä yksinkertainen listaus:

1. Lauantaiseura syntyi 1800-luvun alussa voimahahmoinaan J.V. Snellman, J.L. Runeberg ja Elias Lönnrot.

2. Nuorsuomalaiset nousivat 1860-luvulla keskeisinä henkilöinään P.E. Svinhufvud, Santeri Alkio, K.J. Ståhlberg, Eero Erkko, Jean Sibelius, Akseli Gallén.

3. Vuoden 1905 suurlakon sosialistit; Väinö Tanner, Yrjö Sirola, Edward Gylling, Otto Wille Kuusinen.

4. Kansalaissota 1918, johon valmistautuivat punaiset ja jääkärit omilla tahoillaan.

5. Akateeminen Karjala-seura toimi 1920-luvun alussa; Niilo Kärki, Martti Haavio, Vilho Helanen, Elias Simojoki, Urho Kekkonen, R.G. Kallia, Matti Kuusi.

6. Kulttuuriälymystön Tulenkantajat avasi ikkunoita Eurooppaan; Lauri Viljanen, Uuno Kailas, Katri Vala, Olavi Paavolainen, Mika Waltari.

7. Mäntsälän kapinan jälkeen AKS:stä irtautuivat väkivallan vastustajat Colombian kesäyliopistoksi; mm. Urho Kekkonen, Kaarlo Hillilä, L.A. Puntila, Kustaa Vilkuna.

8. SDP:n ja Kokoomuksen aseveliakselin voimahahmoja sotien jälkeen olivat oikeistodemarit Väinö Leskinen, Unto Varjonen, Penna Tervo.

9. Nylib oli ruotsinkielisten radikaalien liike, joka alkoi 60-luvulla; Lars Dufholm, Kettil Bruun, Nils-Börje Storbom, Erik Allardt. Myöhemmin mukaan tulivat Pekka Kuusi, Eino S. Repo, Mauno Koivisto, Yrjö Littunen, Antti Eskola, Elina Haavio-Mannila.

10. Kuuskytlukulaisten modernistien kirjailijoiden joukon keskeisiä nimiä olivat Paavo Haavikko, Veijo Meri, Lassi Nummi ja vähän myöhemmin ryhmä tiivistyi ja kasvoi, kun mukaan tulivat Arvo Salo, Kaj Chydenius, Kaisa Korhonen, Kalle Holmberg, Klaus Mäkelä, Kati Peltola, Paavo Lipponen, Ilkka ja Vappu Taipale.

11. Enemmän suoraan poliittisia ryhmiä olivat 70-luvulla taistolaiset, Kokoomuksen remonttiryhmä, vihreät ja Reippaan entisen maalivahdin Risto E.J. Penttilän perustama uusi nuorsuomalaisten puolue. Alettiin myös puhua vaihtoehtoliikkeistä, joita sittemmin alkoi syntyä monenlaisia.

Maolaisia Väisäsen väitöskirjassa ei mainita. Kolme perusmaolaista olivat kuitenkin Tauno-Olavi Huotari, Jarmo Lavila ja Matti Puolakka.

Tämän jutun alussa oleva pilapiirros on Uudesta Suomesta 1966. Pilapiirtäjä Olavi Hurmerinta näki heti kulttuurivallankumouksen alussa, miten vaikea tapahtumia oli tulkita, koska kiinalaiset olivat länsimnaisin silmin kasvottomia kuin suuri johtajansa Mao.

kari.naskinen@gmail.com

Vaikeimmin löydettävät maailmanperintökohteet

Suomessa on seitsemän Unescon maailmanperintökohdetta. Yksi niistä on Struven ketju, joka käytännössä käsittää kuusi erillistä kohdetta. Se on 200 vuotta sitten tehty kolmiomittausketju Pohjoiselta jäämereltä Mustallemerelle. Monimutkainen järjestelmä, jonka tarkoituksena oli selvittää yhden pituuspiirin tarkka sijainti täällä pohjoisessa. Turha tässä yhteydessä selittää tämän enempää, sillä internetistä kyllä löytyy perusteellisia selvityksiä asiasta. Muut maailmanperintökohteet Suomessa olen kolunnut läpi, mutta Struven ketju osoittautui liian hankalaksi.

Koko homma tuli tietooni vasta muutama vuosi sitten, kun ysitielle Korpilahden kohdalle ilmestyi sellainen ruskeapohjainen opaste, joilla vinkataan mielenkiintoisista nähtävyyksistä. Opaste yhdellä levähdysalueella ei kuitenkaan johtanut mihinkään, sillä matkaa jatkaessamme ei ollut risteystienviittaa, joka olisi neuvonut kääntymään ko. nähtävyyden luo. Kotona aloin selvittää asiaa ja seuraavalla kerralla pääsimme melkein perille navigaattorin avulla.

Mutta vain melkein, koska perillä alkoi jyrkkä kivikkoinen polku Oravivuoren 200 metriä korkealle huipulle, jossa kolmiomittaustorni on (kuvassa). Jäi menemättä, koska satoi ja jalassa tanssikengät. Taas kotiin ja seuraavaksi Lapinjärven Porlammille, jossa kerrotaan olevan yksi Suomen alueen 90:stä Struven kolmiomittauspisteestä. Nyt oli jalassa sopivammat kengät, mutta Tornikallion laella olevaa paikkaa ei löytynyt, koska opastusta ei ollut. Porlammin Struven piste on myös suojeltu maailmanperintökohde, joita sen ja Korpilahden lisäksi on Enontekiöllä, Ylitorniolla, Torniossa ja Pyhtäällä. (Mikähän järki tässä on, että pitää sanoa Ylitorniolla, mutta Torniossa? On varmaan niinkin, että on sanottava Alatölviössä, mutta Ylitölviöllä.)

En kuitenkaan luovuta, seuraavaksi yritän löytää paremmalla tuurilla Struven mittauspisteen Orimattilan Paskaketunmäeltä, Nastolan Huthmarista, Hollolan Tiirismaalta tai Asikkalan Kiikarmäeltä.

Struven ketju sai nimensä saksalaissyntyiseltä venäläiseltä tähtitieteilijältä F.G.W. Struvelta, joka keksi tämän venäläis-skandinaavisen astemittausjärjestelmän. Struven ketju on nykyisin kymmenen maan alueella pituudeltaan 2820 km. Se rakennettiin 1816-55 ja se mahdollisti nykymuotoisen kartoituksen ja paikantamisen. Struven ketjua voi luonnehtia Gps:n (Global Positioning System) esi-isäksi. Siihen turvattiin Suomessakin aina 1980-luvulle saakka, jonka jälkeen satelliitit korvasivat maastossa tehdyn ”mittauksen käsityön”. Struven ketjun mittauksen tarkkuus on edelleen hämmästyttävää huomioiden sen ajan tekniset ulottuvuudet ja metodit.

Struven ketjua hallinnoi Suomessa Maanmittauslaitos. Vahvoja taustatekijöitä ovat myös Museovirasto ja Suomen maailmanperintökohteiden yhdistys, joiden rooli on tärkeä mm. Keski-Suomen maailmanperintökeskus -hankkeessa. Sen tarkoituksena on rakentaa uusi ympärivuotinen vierailukeskus Petäjäveden vanhan kirkon viereen. Jatkossa keskuksessa kerrotaan Unescon maailmanperintöaatteesta ja tietenkin myös molemmista Keski-Suomen maailmanperintökohteista Oravivuoresta ja Petäjäveden puukirkosta.

Maailmanperintökoordinaattorina Maanmittauslaitoksessa työskentelevä Ulla Mikkanen kirjoittaa Suomen kirjallisuuden seuran nettisivustolla, että Struven ketjun mittauksen ajanjaksoa ja käytäntöjä ajateltaessa tulee väistämättä mieleen yksi Unescon maailmanperintökohdelistalle valitsemisen kriteeri, yhteistyö: ”Mittauksen aikana tarvittiin monitasoista ja -kansallista yhteistyötä. Tuohon aikaan mittausmaasto sijoittui kahden suurvallan, Venäjän ja Ruotsin valtakuntiin. Tehdyn yhteistyön edellytyksiä olivat tieteellinen tahtotila selvittää maapallon muoto ja koko sekä kartoittaa kohdealueita. Yhteistyö ulottui aivan arkisellekin toiminnan tasolle, kun tarvittiin organisoijia ja rakentajia, työn mahdollistajia ja rahoittajia sekä monialaista osaamista muonituksesta majoittamiseen. Näistä yhteistyön eri osa-alueista koostui vaikuttava tulos, josta nautitaan nykyisin joka päivä.”

Ulla Mikkanen kertoo myös yhteispohjoismaisesta Struve North -hankkeesta, joka keräsi kolmivuotisen toimintakauden aikana tarinoita Struven kolmiomittausketjun mittaustyöhön liittyen. Tämä rohkaisee jatkamaan samanlaiseen tarinoiden keräämiseen muuallakin Suomessa, sillä yli 1000 km:n pituinen ketjun osuus Suomessa sisältää varmasti erilaisia, paikallisia ja vaikuttavia tarinoita.

Pitää lähettää tämä oma tarinani Ulla Mikkaselle, jotta saavat tietoonsa, että ei ole ihan yksinkertaista löytää Struven ketjun mittauspisteitä.

kari.naskinen@gmail.com

Parasta suomalaista näytelmäkirjallisuutta

Lahtarit ampuvat teloitusriviin määrätyt punikit, minkä jälkeen siirrytään takaumana Täällä Pohjantähden alla -näytelmän alkutapahtumiin ja kelataan sitten siitä eteenpäin aikajärjestyksessä. Käsittelyssä on Väinö Linnan romaanin kaksi ensimmäistä osaa, mutta näytelmä loppuu lyhyeen kohtaukseen talvisodan alkamisesta – enteileeköhän Pyynikille ensi kesäksi toista Pohjantähti-näytelmää? Kalle Holmbergin ohjaamina 90-luvun puolivälissä esitettiin Pyynikillä ensin Akseli ja Elina sekä sen jälkeen Pohjantähden alla.

Vaikka Linna ei näytelmiä kirjoittanut, hänen romaaneistaa on sovituksina tullut hienointa suomalaista näytelmäkirjallisuutta. Tämän esityksen on sovittanut kokenut näytelmäkirjailija ja dramaturgi Sami Keski-Vähälä ja tulos on erinomainen. Ohjaaja Antti Mikkolalla on vankka pohja tähän näytelmään, sillä 1995 hän oli Pyynikillä avustajana useammassa pienessä sivuroolissa, myös valkoisten teloituskomppaniassa, joka ampui Koskelan veljekset. Kolme muutakin näyttelijää tulevat nyt tuolta lähes 30 vuoden takaa, Aimo Räsänen, Jyrki Mänttäri ja Esa Latva-Äijö, joka esitti Akseli Koskelaa ja nyt hän on Jussi Koskelan roolissa.

Näytelmä ja näyttelijät ovat erinomaisia. Kun teosta vähemmän tuntevat katsojat selviävät alun kovauhtisestä, pätkittäisestä kerronnasta, niin loppu on suurinta suomalaista draamaa. Katsomo pyörii oman kokemukseni mukaan poikkeuksellisen paljon ja näkymät kuuteen eri kerrontakohteeseen toimivat hyvin. Ilmeisen vaativaa tällaisessa näyttämö/katsomo-kompleksissa on tehdä sujuviksi ja sisällöllisestikin merkittäviksi nekin kohdat, jolloin näkymä katsomosta on juuri vaihtumassa seuraavaan.

Näyttelijävalinnoissa sen sijaan on jonkin verran uuden ajan ilmettä. Esimerkiksi Akseli Koskelan ei enää tarvitse olla sellaiselta karskilta tyypiltä vaikuttava, kuten ovat olleet mm. Aarno Sulkanen ja Ilkka Koivula, jotka lyövät nyrkkiä pöytään saadakseen viestintä perille. Verneri Lilja on omalla tavallaan hienostuneempi, joka luottaa enemmän hengen kuin fysiikan voimaan. Pyynikillä Akselin esikuva on lähinnä räätäli Halme, vaikka lopulta toimeen tarttuukin kovin ottein. Sopii hyvin, että hentorakenteisen, sileäkasvoisen Verneri Liljan muistaa viime kevätkaudelta Kansallisteatterin näytelmästä Nuoret idealistit. 

Näyttelijöistä enin osa on TTT:n näyttelijöitä, osa eläkkeellä jo olevia. Parhaiten mieliin jääneet näyttelijät:

Verneri Lilja (Akseli Koskela)
Ella Mettänen (Elina Koskela)
Petra Ahola (Ellen Salpakari)
Tom Lindholm (Adolf Halme)
Aimo Räsänen (Otto Kivivuori)
Esa Latva-Äijö (Jussi Koskela)
Jukka Leisti (paroni)

Leistillä on hauskat kontrastiroolit, sillä paronin lisäksi hän näyttelee myös Leppäsen Preetiä, laidasta laitaan. Ainoa jonkin verran överiksi menevä rooli on Samuli Mujen Anttoo Laurila, joka näyttää jokaisessa kohtauksessaan vain känniseltä meuhkaajalta. Eikä Laurilan lapsiperheen häätö ole yhtä raju kohtaus kuin kirjassa ja elokuvissa, vaan muistuttaa enemmän yksittäisen juoppohullun rentun viemistä putkaan.

Käsiohjelmassa Keski-Vähälä sanoo Linnan tragediasta, että sodat käydään aina niiden voimin, jotka ovat viattomia. Uhrit ovat aina jonkun veljiä, siskoja, lapsia, isiä tai äitejä. Pohjantähti puhuu väkevää kieltä siitä, mitä tapahtuu, jos emme näe jokaista yhteisömme jäsentä arvokkaana ja tarpeellisena.

Monille Pohjantähti on varmaan ollut portti kansalaissodan kuvastoon ja erityisesti köyhälistön aseman ymmärtämiseen - ”Me emme enää tyydy siihen, mitä annetaan. Herrat tulee pian näkeen sen päivän, että niitten on annettava kaikki, mitä annettavissa on. Semmosen täytyy tapahtua.” Ei ihan noin ole mennyt, mutta sata kertaa paremmin ovat asiat nyt kuin sata vuotta sitten. Tänään Pohjantähteä voi taas katsoa eri silmin. Vaikka menneisyyden arvet meillä ovat haalistuneet, koko maailma on taas katastrofin kynnyksellä. Koskeloiden perheen silmin voi sekä katsoa taakse historiaamme että tunnustella nykyisyyttä.

Omalla listallani kaikkien aikojen paras Pohjantähti on ollut Raija-Sinikka Rantalan 5,5-tuntinen ohjaus Lahden kaupunginteatterissa 1989. Varsinkin näytelmän loppu oli yksi suurimpia tunteita koskaan herättänyt kohtaus.

kari.naskinen@gmail.com