Pohjoismaisen liittoutumisen esti ensin Saksa, sitten Neuvostoliitto

Kuten television Koivisto-ohjelma palautti mieliin, oli Nordek-hankkeen kaatuminen Mauno Koiviston suurin takaisku. Koivisto piti pohjoismaisen talousalueen muodostamista tärkeänä taloudellisen kehityksen kannalta, ja sosiaalidemokraattien tapaan pohjoismainen yhteistyö merkitsi hänelle enemmän kuin muille keskeisessä asemassa oleville poliitikoille. Koivisto oli tuolloin pääministerinä. Nordek jäi kuitenkin syntymättä, koska Neuvostoliitto oli jyrkästi sitä vastaan. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen seurasi Koiviston ponnisteluja taustalta ja tuki niitä niin kauan kuin Neuvostoliitto ei asettunut tiukasti vastustamaan.

Neuvostoliitto ei ollut ensimmäinen este pohjoismaiden liittoutumiselle. Jo talvisodan kestäessä oli suunnitelmia pohjoismaisen puolustusliiton perustamisesta, mutta tilanne muuttui keväämmällä. Kun vahva natsi-Saksa oli hyökännyt Norjaan ja Tanskaan, ei Ruotsilla enää ollut kiinnostusta asettua yhteisrintamaan Saksaa vastaan.

Vielä syksyllä 1940 liittoutumisasia oli tästä huolimatta esillä, mutta Saksan suurvalta-aseman voimistuttua katsottiin Suomessa parhaaksi luopua siitä. Suomi tulkitsi asian niin, että liittohanke olisi ollut hyväksyttävissä vain, jos Saksalta saataisiin sille siunaus. Viimeistään asia tuli selväksi, kun Suomen Berliinin-lähettiläänä toiminut T.M. Kivimäki kävi Saksan ulkoministeriön valtiosihteerin Ernst von Weizsäckerin luona Wilhelmstrassella kysymässä neuvoa 29.10.1940.

Pitkän linjan diplomaatti, valt. tri Markku Reimaa on kirjoittanut näistä vaiheista kirjassaan Pohjoismaisia yhteyksiä. Saksan vallan varjossa 1940-44 (Docendo, 2015). Eikä Suomi ollut edes varjossa, vaan kirkkaasti näkyvillä. Suomi päätti taistella Saksan rinnalla talvisodan vääryyksien korjaamiseksi ja Suomi oli valmis mukautumaan Saksan johtamaan järjestelmään.

Ennen kuin Suomi lähti Saksan kelkkaan, oli nimenomaan Ruotsi ollut aktiivinen. Eivät kaikki, mutta esimerkiksi pääministeri Per Albin Hansson ja puolustusministeri Christian Günther olivat voimakkaasti pohjoismaisen integraation kannalla. Suomen ulkoministeri Väinö Tanner oli tästä tietoinen.

Saksan voittokulun jatkuessa Ruotsi kuitenkin alkoi pelätä, että sille käy samoin kuin Tanskalle ja Norjalle, joten Ruotsi alkoi havitella yhteistyötä enemmän Neuvostoliiton kanssa, kuten Reimaa kirjoittaa. Tämä tietenkin loitonsi Ruotsia Suomesta, eikä pohjoismaiselle liitolle enää ollut mahdollisuutta.

Hanssonin hallitus kyllä ymmärsi, miten Suomi joutui luovimaan ahtaassa pakkoraossa Saksan ja Neuvostoliiton välissä, mutta yleinen mielipide varsinkin vasemmiston keskuudessa kiteytyi historioitsija Alf W. Johanssonin sanoihin: ”Mieluummin Norjan puolesta ja Suomea vastaan.”

Lopulta Ruotsi selvisi ehjin nahoin. Kaupankäynti Saksan kanssa mahdollisti elintason säilyttämisen sota-ajan rajoituksista huolimatta. Sotien jälkeen Ruotsin ja Suomen suhteet olivat tulehtuneet.

KEKKONEN SAI
ANTEEKSI PUHEENSA

Koska tähänkin juttuun pitää saada Urho Kekkonen, niin tehdään se ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Aaro Pakaslahden kautta. Tästä ”Kekkosen kuiskaajastakin” Markku Reimaa on tehnyt kirjan. Kolmantena lenkkinä tuossa kaveruspiirissä oli Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä, Kekkosen huonetoveri opiskeluaikoina.

Talvisodan rauhasta päätettäessä kansanedustaja Kekkonen ja Pakaslahti vastustivat sitä. Eduskunta päätti rauhansopimuksesta 15.3.1940 klo 19.30 alkaneessa kokouksessa ja Kekkonen oli tiukkana:

”Olisi syytä nyt välttää alistumisen filosofian opettamista kansalle rauhanteon puolusteluna. Jos sellainen filosofia tulee valtion ja kansan viralliseksi filosofiaksi, on murrettu itsenäisyystahdon henkinen pystyssäpitäjä. Minun kantani on ollut se, että Moskovan sanelemaan rauhaan ei voida mennä, vaan riippumattomuustaistelua on jatkettava. Tämä rauha ei vastaa käydyn sodan kulkua.”

Päälle päätteeksi Kekkonen vielä sanoi kuullensa ”erään vanhan vaimon” tiuskaisseen, että mieluummin sata pommitusta kuin tuollainen rauha.

Tästä periaatteellisesta kannastaan huolimatta Kekkonenkin äänesti hallituksen esittämän rauhansopimuksen hyväksymisen puolesta, koska se oli joka tapauksessa ainoa realistinen vaihtoehto. Eikä Kekkonen tietenkään voinut tässä asiassa myöskään mennä IKL:n kelkkaan. Tuskin Kekkosesta oli presidenttiäkään tullut, jos olisi toisin äänestänyt. Äänestyksessä rauhanteko voitti 145 - 3 (9 tyhjää, 42 poissa).

Myöhemmin J.K. Paasikivi antoi tuon mielenilmaisun anteeksi Kekkoselle, mutta ei Pakaslahdelle, josta Paasikivi sanoi sotasyyllisyysasioita pohtiessaan, että ”Pakaslahti olisi joutanut hirtettäväksi”.

Kekkosen tultua Paasikiven jälkeen presidentiksi otti UKK vanhan kaverinsa Pakaslahden suojelukseensa ja natsiystävälliseksi leimattu Pakaslahti pääsi suurlähetystöuralle kaukaisiin maihin.

kari.naskinen@gmail.com

Vuoden parhaat ja kauneimmat

Kuva on elokuvasta Fabiennen muistelmat, joka ei vuoden 2019 elokuvien joukossa korkealle noussut. Ennemminkin se on pettymys siihen nähden, että elokuvan ohjannut japanilainen Hirokazu Kore-eda oli Suomessakin jo päästy tuntemaan laadun tekijänä. Hänen 2013-18 ohjaamansa Isänsä poika, Siskokset ja Shoplifters ovat lähes sosiologisia tutkielmia perheyhteyden ongelmista, joihin oleellisena osana vaikuttaa puhumisen vaikeus. Yhdestä ongelmasta on kysymys Kore-edan nyt Ranskassa tekemässä elokuvassakin, mutta ote on heppoisen komediallinen ja välillä mennään farssinkin puolelle.

Fabienne Dangeville on yli 70-vuotias filmitähti, jonka elämänpiiriin Pariisissa ei varsinaisesti kuulu muita kuin hän itse. Kaikki muut ovat ilmaa. Hänen asioidenhoitajanaan 40 vuotta toimineen miehen lapsenlapsistakaan hän ei tiedä mitään, eikä syynä ole muistisairaus, vaan egoismi ja narsismi.

Nyt Fabiennesta on tehty elämäkertakirja, jossa hän sanoo ensimmäisen miehensäkin kuolleen, ja pihallaan elelevän kilpikonnan Fabienne on nimittänyt miestään halveksien Pierreksi. Ei Pierre kuitenkaan kuollut ole, vaan tulee Fabiennea onnittelemaan kirjasta.

Fabiennea näyttelee Catherine Deneuve. New Yorkista on tullut tyttären perhe, tytärtä esittää ranskalaisen elokuvan seuraavan sukupolven suurin tähti Juliette Binoche ja hänen miestään nuoren Pekka Rädyn näköinen Ethan Hawke. Kun tytär on ensimmäisenä yönä lukenut kirjaa, hän on löytänyt siitä koko joukon valheita. Kirjan nimi on La Verité (Totuus), mutta kirja onkin pelkkää puppua. Siitä tämä sitten alkaa, puhetta, puhetta ja puhetta niin kuin ranskalaisissa elokuvissa kliseen mukaan aina on liikaa.

Fabienne tekee edelleen elokuvia, mutta vaikeaa on, kun kukaan muu ei osaa näytellä. Eikä ole koskaan osannutkaan. Kun joku mainitsee muiden näyttelijöiden nimiä, Fabienne heilauttaa vähän päätään, että ai jaa, mikähän sekin luulee olevansa. Väheksyvän hymähdyksen saa myös Brigitte Bardot, joka muuten 1960 oli pääosassa Henri-Georges Clouzotin elokuvassa La Verité.

Kyllähän elokuvan katsoo erinomaisten näyttelijöiden ansiosta, mutta sisältö on niin nopeasti käsitelty, että pitkästyy. Catherine Deneuvesta minulle palautuu aina mieleen henkilökohtainen anekdootti lomamatkasta Pariisiin. Lähdin sieltä junalla Cherbourgiin ostaakseni Cherbourgin sateenvarjon, mutta yli kymmenessä kaupassa ja kahdella bensa-asemalla käytyäni en sateenvarjoa Cherbourgista saanut.

VUODEN 2019
PARHAAT ELOKUVAT

1. Todd Phillips: Jokeri
2. Quentin Tarantino: Once upon a Time in… Hollywood
3. Martin Scorsese: The Irishman
4. Rax Rinnekangas: Once Upon a Time in Sad Hill
5. Fernando Meirelles: Kaksi paavia
6. Yorgos Lanthimos: The Favourite
7. Sebástian Lelio: Gloria Bell
8. Ken Loach: Kiitos tilauksestasi
9. James Mangold: Le Mans 66 – Täydellä teholla
10. Robert Schwentke: Kapteeni

2010-LUVUN PARHAAT

1. Jean-Luc Godard: Adieu au langage (2014)
2. Lars von Trier: Melancholia (2011)
3. Todd Phillips: Jokeri (2019)
4. Quentin Tarantino: Once upon a Time in… Hollywood (2019)
5. Terrence Malick: To the Wonder (2012)
6. Pawel Pawlikowski: Ida (2013)
7. Andrei Zvagintsev: Leviathan (2014)
8. Edgar Reitz: Kotiseutu – kaipauksen vuodet (2013)
9. Timo Koivusalo: Täällä Pohjantähden alla, osa 2 (2010)
10. Nikita Mihalkov: Auringon polttama -trilogian osat 2 ja 3 (2010-11)

KAUNEIMMAT
(AAKKOSJÄRJESTYS)

Vittoria Belvedere
Nathalie Emmanuel
Anne Hathaway
Keira Knightley
Krista Kosonen
Rachelle Lefevre
Natalie Portman
Yuval Scharf
Adriana Ugarte
Rachel Weisz

Tuossa edellä kriteereinä ovat kauneus, söpöys, persoonallisuus ja eroottisuus. Kun näihin lisätään hyvä säilyvyys, saadaan kymmenen muuta:

Kim Basinger
Senta Berger
Juliette Binoche
Maria Bonnevie
Catherine Deneuve
Sidse Babett Knudsen
Cristina de Inza
Paula Prentiss
Satu Silvo
Naomi Watts

kari.naskinen@gmail.com

Kiina tuli jo

”Kiinalaiset tulevat, oletko valmis”, otsikoidaan tänään Helsingin Sanomissa. Jutussa käsitellään turismia: joskus 2000-luvun alussa kiinalaisten osuus matkailukulutuksesta oli kolme prosenttia, nyt se on jo 21 prosenttia.

Ollaan valmiita tai ei, on Kiinan nousu maailman talouden kärkeen tosiasia. Suomessakin kiinalaiset omistavat suurimman elokuvateatteriketjun, yhden radiokanavan, hotelleja Lapissa, osan Uudenkaupungin autotehtaasta jne. Nämä tietenkin ovat pikkujuttuja, kun tiedetään se, millä paineella Kiina on tullut USA:n ja Euroopan markkinoille.

Yhdysvallat on jo hyvin riippuvainen Kiinasta, joka on sen suurin vientimaa. Riippuvuus on myös sitä, että Kiinalla on hallussaan yli 1000 miljardin dollarin arvosta USA:n valtion velkakirjoja.

Jyrki Kataisen ollessa kilpailukyvystä ja investoinneista vastaava EU-komissaari hän sanoi, että Euroopassa on oltava paremmin hereillä ja seurattava tarkkaan, ketkä ostavat strategisia kohteita ja parhaita yrityksiä. Pahimmillaan EU:n ulkopuolelta tuleva yritys ostaisi sähköverkkoja ja satamia, ja kun poliittinen tilanne kiristyisi, voisi ostaja sulkea omansa.

Eikä tämä enää ole sitä, että Kiina ”ostaisi”. On ostanut jo. Kun talouskriisi koetteli Kreikkaa, Portugalia ja Italiaa, pääsi Kiina kaupoille. Energiauutiset 5/2019 luetteli kiinalaisten hankkimat omistusosuudet eurooppalaisissa energiayhtiöissä:

2012: kantaverkkoyhtiö REN, Portugali 25 %
2014: kantaverkkoyhtiö Terna, kaasuyhtiö SNAP, Italia 35 %
2016: sähköyhtiö Public Power Corp., Kreikka 24 %
2016: kantaverkkoyhtiö National Grid, Britannia 11 %
2017: energiayhtiö Copelouzos, Kreikka 75 %
2017: sähköverkkoyhtiö EDP, Portugali 75 %
2018: kantaverkko- ja kaasunjakeluyhtiö Enveco, Luxemburg 25 %

Energia on niitä kaikkein strategisimpia kohteita, joita Katainen tarkoitti. Kiina on avainasemassa myös ilmastonmuutosasiassa. Eivät siinä meidän muiden kitinät paljon auta, kun esimerkiksi tuli sellainen tieto, että viime vuonna Kiinassa annettiin aloituslupa 40 uudelle kivihiilikaivokselle. Vuoden 2019 alkupuoliskolla hiilidioksidipäästöjen kasvu Kiinassa oli neljä prosenttia, mikä merkitsi noin prosentin kasvua maailman päästöissä kokonaisuudessaan.

Iso strateginen asia on tieto. Kiinalla on Huawei, joka on ottanut mallia Nokiasta ja Ericssonista. Se tekee tietoverkot itse ja vastaa niiden päivityksistä, mutta eurooppalaisista poiketen Huawein on annettava kaikki tietonsa oman maansa turvallisuuspalvelulle, jos se niitä tarvitsee.

Siinä missä amerikkalaiset yrittävät lisätä vaikutusvaltaansa murhaamalla kaukomailla johtajia, Kiina tekee bisnestä. Suomalaistenkin verkko-ostoksista 53 prosenttia tapahtuu Kiinasta. Kuluttajansuojassa on joitakin ongelmia, mutta kun halvalla saa, niin olkoot.

Laatuongelmiakin on, mutta ei enää kaikkein olleellisimmissa asioissa. Brysselissä toimivan Bruegel-ajatushautomon johtaja Guntram Wolff sanoi vuosi sitten Helsingissä järjestetyssä seminaarissa, että lännen hermostuneisuus johtuu isoksi osaksi siitä, että Kiina on saavuttanut tuotteidensa laadussa Euroopan ja USA:n.

”Kiinalaisten patenttien määrä lisääntyy ja maan yliopistot ovat jopa parempia kuin meillä. Esimerkiksi koneenrakennuksessa Kiinan yliopistot ovat ylivoimaisia eurooppalaisiin verrattuna”, sanoi Wolff.

Yritystoiminta Kiinan keskusjohtoisen valtion suojissa on myös toisenlaista kuin meillä täällä perinteisessä markkinataloudessa. Kun Kiinassa katsotaan, että nyt satsataan johonkin, niin sitten pannaan täysi rähinä päälle. Resursseja kyllä riittää, eikä kukaan inise vastaan, jos heitetään pari miljardia yritystukea hyväksi havaittuun hankkeeseen.

Euroopan kannalta näissä Kiina-asioissa on yksi merkittävä juttu sekin, että isot talousmahdit tekevät mieluiten kahdenvälisiä sopimuksia. Miten on Euroopan laita, kun Kiina ja USA keskenään sopivat asioista?

kari.naskinen@gmail.com

Kekkuli

Vaikka Mauno Koivisto on nyt kovin ajankohtainen, voi aina käsitellä myös Urho Kekkosta, joka kuitenkin on presidenteistä kaikkien aikojen suurin, ja suurin valtiomies. Yhdestä joululahjakirjasta luin hauskan jutun, jossa kerrotaan Kustaa Vilkunan ja Matti Kuusen lehtipolemiikkista koskien Kekkosen suvun taustaa ja nimeä. Kekkosen kaveri Vilkuna selitti kekko-sanan etymologian johtavan jättiläiseen, mutta Kekkos-kriitikkona tunnettu Kuusi otti esille vanhan Rauman murteen, jossa tunnettiin viina-, pirtu-, kalja- ja piimäkekot. Kun Kekkosen rohkea alkoholinkäyttö oli jo hänen vastustajiensa puheenaiheena, muistutti Kuusi, että tämän murteellisen erikoismerkityksen lisäksi tunnettiin paljon laajemmin ”viinakekkuli”.

Tämä tapahtui ennen presidentinvaaleja syksyllä 1955. Vilkuna kirjoitti Maalaisliiton pää-äänenkannattajassa Maakansassa ja Kuusi Kokoomuksen pää-äänenkannattajassa Uudessa Suomessa. Tuo kekkoilu johti siihen, että Vilkuna lakkasi pitkäksi aikaa tervehtimästä Kuusta. Molemmat olivat Helsingin yliopiston miehiä, Vilkuna suomalais-ugrilaisen kansatieteen professori ja 12 vuotta nuorempi Kuusi kansanrunoustutkimuksen dosentti.

Eikä välirikko ollut mikään ihme, sillä alan miehenä Kuusi oli kaivanut esille myös Elias Lönnrotin sanakirjan, josta löytyi lisää selvitystä kekkulille = kenkku, juonittelija, ilkeämielinen, pahansuopa henkilö. Vilkunalle Kuusi kirjoitti terveiset: ”Jätän luottavaisin mielin ylläesitetyt ainekset prof. Vilkunan käyttöön, sikäli kuin hän jatkaa ponnistelujaan sen seikan selvittämiseksi, miksi Kekkonen on Kekkonen.”

Kekkonen ja Kuusi olivat aikoinaan olleet Akateemisen Karjala-seuran jäseniä, mutta Kekkonen oli siitä eronnut ja ryhtynyt kansanedustajaehdokkaaksi nimenomaan oikeistoradikalismia vastustaen. Vielä 1970-luvulla Kekkonen kirjoitti päiväkirjaansa ”Matti Kuusen paskapuheista”, kun Kuusi oli itsenäisyyspäivänä 1972 sanonut reserviläisjärjestöjen juhlassa Messuhallissa, että ”ilman takametsien miehiä tasavallan presidentti voitaisiin valita ilman poikkeuslakia”.

Kuusi otti samassa puheessa esille myös suomettumisen, vaikka ei tätä sanaa käyttänyt: ”Kersantti Kekkonen on noussut kuopasta, hän heiluttaa lakkiaan entisen ei-kenenkään maan korkeimmalla näköalakukkulalla, entiset bunkkeriampujat idästä ja lännestä ovat kerääntyneet hänen ympärilleen neuvottelemaan maanosan tulevaisuudesta.”

”Joillakuilla Suomessa oli jalka edelleen vuoden 1918, talvisodan tai jatkosodan taisteluhaudassa, eikä sieltä nouse, ennen kuin ovat molemmat jalat omassa haudassa. - - - Suomen itsenäisyyden selkänojana ovat jääkärien ja punakaartilaisten jälkeläiset, kaikki nämä nykypolven konstajylhät ja lassevirenit. Heissä me tunnemme oman eilispäivämme ja oman huomispäivämme suuntamerkit.”

Näitä asioita käsitellään laajasti Matti Kuusen elämäkertakirjassa Sanottu. Tehty (Tellervo Krogerus, Siltala 2014). Kekkosen ja Kuusen värikkäistä sanonnoista huolimatta molemmat myös arvostivat toisiaan. Vuonna 1966 Kekkonen kutsui Kuusen itsenäisyyspäivän juhliinkin ja Kuusi puolestaan kirjoitti Kanava-lehdessä 1985, että ”Kekkonen oli kaikesta huolimatta suuri mies”. Jo kolme vuotta aiemmin Kuusi oli 28 muun vaikuttajan kanssa allekirjoittaneet vetoomuksen Kekkosen puolesta – ettei heikkouden tilassa ollutta presidenttiä saatettaisi apäasiallisen kritiikin kohteeksi.

Matti Kuusi oli puolueisiin sitoutumaton oikeistolainen, jota toisen reunan älykkö, kommunistikirjailija Raoul Palmgren luonnehti AKS:n ainoaksi intellektuelliksi. Helsingin Sanomien 1989 laatimalla listalla Suomen älymystöstä Kuusi oli sijalla 10. Samalla listalla velimies, valt. tri Pekka Kuusi oli sijalla 13; hän oli entinen sosiaali- ja terveysministeri (SDP) ja Alkon pääjohtaja.

Yksi osoitus Kuusen itsenäisestä ajattelusta oli, että presidentinvaaleissa 1982 hän asettui puolueisiin sitoutumattomana kannattamaan Koivistoa ja kävi pitämässä puheitakin Koiviston vaalitilaisuuksissa. Kuusi sanoi näin puolustavansa kansallista mielenterveyttä: ”Kysymys on siitä, tunteeko suomalainen jokamies voivansa yhä vaikuttaa oman maan asioihin vai tunteeko hän joutuneensa huijareiden kelkkaan.”

kari.naskinen@gmail.com

Perusterveydenhoito ei toimi, ei.

Vaikka kaikki jo tietävät otsikon sisältämän asian, otan sen silti esille.

Minulla on ollut noin 20 vuotta krooninen sairaus, jonka takia joudun kerran vuodessa käymään verikokeissa kaupunginsairaalan laboratoriossa. Nyt se on muuttunut hankalaksi, koska potilaan pitää itse huolehtia kaikesta. Ennen lääkäriltä tuli tieto, milloin kokeisiin piti mennä ja laboratoriossa oli tieto siitä, mitä kokeita siellä otetaan. Enää nämä tiedot eivät liiku.

Siispä soitin kaupunginsairaalaan. Kolmen tai neljän yrityksen jälkeen löytyi oikea numero, mutta siellä joku vastasi jossakin Fimlab Oy:n toimistossa ja kysyi, mihin laboratorioon pitäisi päästä. Tämä toiminta oli siis yksityistetty. Ajanvaraus kuitenkin onnistui.

Tällä asia ei kuitenkaan ollut selvä. Fimlabista sanottiin, että minulla pitää olla lähete verikokeisiin. Mutta kun ei ole, koska systeemi oli muuttunut.

Seuraava etsintä- ja soittoruljanssi. Hermot olivat jo kireällä, enkä muista, missä lopulta tärppäsi. Luettelin sinne vanhasta lääkärin antamasta paperilapusta niitä verikokeita, joiden takia piti lähete sinne laboratorioon saada.

Luulin onnistuneeni. Kävin verikokeissa ja muutaman päivän päästä katsoin internetin omakanta-järjestelmästä kokeiden tulokset. Yksi tärkeä koetulos kuitenkin puuttui, mikä sinänsä ei ollut ihme, koska olin joutunut tätä hommaa omalla ”asiantuntemuksellani” pyörittämään. Eli nyt alkaa uusi touhu sen puuttuvan laboratoriokokeen takia. Siitäkään en enää saa tietoa, pitääkö ennen verikokeita olla 12 tuntia syömättä tai mitä niitä ohjeita on. Nyt potilaiden on tiedettävä se, minkä ennen tiesivät lääkärit.

Ei toimi. Näiden puhelinsoittojen yhteydessä olen saanut sen käsityksen, että toiminta on mennyt huonommaksi sähköisten sekundajärjestelmien ja tietosuojamääräysten takia.

Olen aina maksanut tyytyväisenä korkeita veroja, koska niiden turvin saa esimerkiksi juuri terveydenhuollon palveluja. Onko nyt kuitenkin niin, että nämä hyvinvointikuntayhtymät ja muut poliitikkojen organisaatiot vaativat kyllä edelleen verorahamme, mutta haluavat ajaa meidät yksityisten terveyskeskusten ja laboratorioiden potilaiksi? Tämä kai on sitä poliitikkojen haluamaa valinnanvapautta – alkaa vain vaikuttaa siltä, että kysymyksessä on jo enemmän valintapakko.

Tuttavaltani olen kuullut toisenlaisesta hölmöydestä terveyskeskuksissa. Hän oli saanut lääkäriajan polvikipunsa takia. Lääkäri tutki ja homma selvä. Kun tuttavani sitten sanoi, että samaa kolotusta on kyynärpäässä, niin lääkäri vastasi, ettei kyynärpää kuulu tämän käynnin aiheeseen, vaan pitää varata uusi aika.

Sitten vielä erikoinen juttu Fimlabista: kun kaikki puhelinlinjat olivat varattuja, automaatti lupasi, että sieltä otetaan minuun yhteyttä, joten pyydettiin antamaan suuntanumero. Näppäilin 03, mutta parin tunnin kuluttua hoksasin, että eihän minulla lankapuhelinta olekaan. Uusi puhelinkierros taas.

Mistä helvetistä tässä koko touhussa on kysymys? Toivottavasti verorahat riittävät edes hyvinvointiyhtymien ja niiden hallintoelinten kasvaneisiin kokouspalkkioihin.

kari.naskinen@gmail.com

Venäläinen Viipuri

Viipurin poliisipäällikkö Edvardas Vashkis piti kesällä 2019 tiedotustilaisuuden kaupungin rikostilanteesta. Vyborg-lehden uutisen mukaan poliisipäällikkö oli huolissaan varsinkin ulkomaalaisten tekemistä rikoksista. Hän sanoi, että vuoden ensimmäisellä puoliskolla olivat valkovenäläiset, uzbekit ja ukrainalaiset syyllistyneet 36 rikokseen: näpistyksiä, ryöstöjä, väkivaltaa, asiakirjaväärennöksiä ja muuta vastaavaa.

Juuri ilmestyneessä kirjassa Viipuri, venäläisten kaupunki (Docendo, 2019) toimittaja Pekka Hakala kommentoi poliisipäällikön huolenaihetta niin, että Viipurista on joko rikollisuus varsinaisesti kadonnut tai miliisi on laiska. Heti perään hän kuitenkin kertoo kokemuksiaan siitä, että miliisi kyllä näkyy ja toimii. Minä käy Viipurissa monta kertaa vuodessa, enkä ole törmännyt kertaakaan mihinkään hankalaan tilanteeseen. Turisteja ahdistelevia pikkupoikia ei ole ollenkaan, ja niin hyvin tunnen Viipurin, että tiedän vanhassa keskustassa olevan vain kaksi kerjäläistä.

Tässä suhteessa tilanne on aivan toisenlainen kuin votkaturismin kovina vuosina, jolloin ulkomaalaiset aiheuttivat Viipurissa paljon kaikenlaista. Rikokset olivat pieniä puolin ja toisin, mutta monenlaista häiriötä oli. Neuvostoliiton aikana kuri oli kova, mekin saimme kerran työtoverini Matti Turpeisen kanssa sakon u-käännöksestä Salakkalahdenkadulla. Siitä selvisi pienimmällä setelirahalla. Kerran olimme palaamassa Reijo Hoikkasen porukan kanssa Leningradista ja jouduin tunniksi peräti putkaan, kun miliisi sai minut Druzhban parkkipaikalla kiinni kusemasta pikkubussimme varjossa.

Turismi Viipurissa on nykyisin rauhallista. Lapsiperheitä käy siellä runsaasti, viikonloppuisin on paljon erilaisia tapahtumia kaikenikäisille ja ravintolat ovat kesäaikaan täynnä. Hakala kertoo, että virallisten tietojen mukaan Viipurin piirin alueella kävi vuonna 2018 yhteensä 743 956 turistia - ”Turhaan ei papereita rajoilla ja hotelleissa täytellä, kun tuloksena on näin tarkkoja lukuja. Näistä turisteista vain 50 130 oli ulkomaalaisia.”

Viipuri on siis tältäkin osin venäläistynyt. Se on venäläisille kiinnostava käyntikohde, pala historiallista Länsi-Eurooppaa Venäjällä. Vai miten sen nyt ottaa. Viipuri kuului Ruotsiin yli 400 vuotta, ennen kuin menetti sen Suuressa Pohjan sodassa Pietari Suuren joukoille 1710. Sen jälkeen Viipuri oli ensin osa Venäjän keisarikuntaa ja vuonna 1812 se siirrettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Venäjästä Suomi itsenäistyi 1917, joten Viipuri oli puhtaasti suomalainen kaupunki seuraavat 22 vuotta. Venäjän/Neuvostoliiton osana Viipuri on ollut tähän mennessä noin 280 vuotta.

Viipurin asukasluku on nykyisin vain hieman suurempi kuin talvisodan syttyessä. Asukkaita on noin 80 000. Synnytyssairaalan ylilääkäri Svetlana Shevtshenko kertoo kirjassa, että sairaalassa syntyy vuosittain noin 2000 lasta. Viipurin synnytyslaitoksella äidit ovat synnytyslaitoksella 3-4 vuorokautta synnytyksen jälkeen. Shevtshenkon aloittaessa sairaalassa siellä syntyi 3500 vauvaa vuodessa, mutta neuvostoimperiumin romahdettua synnytykset vähenivät ja putosivat 1990-luvun lopussa 1100:aan. Tuosta on tultu taas ylös elintason nousun ja parantuneen perhepolitiikan myötä, mutta nyt syntyvyys on kääntynyt uudelleen hienoiseen laskuun.

”Nyt synnyttävät äidit, jotka ovat perestroikan lapsia tai syntyivät itse 1990-luvulla, jolloin ikäluokkien koko romahti. Siitä seuraa uusi demografinen notkahdus”, selittää Svetlana Shevtshenko.

Ongelma on sama kauttaaltaan Venäjällä. Se on ollut Vladimir Putinin linjapuheiden kestoaihe vuosikausia. Pekka Hakala on asiantuntija selvittämään asiaa, sillä Helsingin Sanomien Venäjän-kirjeenvaihtajana pitkään toimineena hän tuntee systeemit:

”Merkittävä keksintö oli äitiyspäivärahan parempi versio ´äitiyspääoma´. Se on kertakorvaus toisesta lapsesta, 462 000 ruplaa eli noin 6300 euroa. Summa on sidottu indeksiin. Kertakorvaus on melkoinen potti, se vastaa kansaneläkeläisen parin vuoden eläkekertymää. Kertakorvaus oli vuoden 2018 loppuun mennessä myönnetty kahdeksalle miljoonalle perheelle.”

Näistä syntyvyysasioista kirjoittaessaan Hakala ihmettelee, miksi Viipurin kasvu on näin hidasta, mutta Petroskoi menee vauhdilla eteenpäin. Vuonna 1939 Petroskoin väkiluku oli 70 000, mutta nyt 280 000.

Työllisyystilannekin käydään läpi: ”Työttömyys on vähäistä, koska palkat ja muut työehdot joustavat venäläiseen tyyliin loputtomasti. Viipuri on varsinainen Elinkeinoelämän keskusliiton märkä uni.”

SYNKKIÄ KUVIA

Viipuri-kirjan toinen tekijä on lehti- ja taidevalokuvaaja Juha Metso, jonka tummat kuvat Viipurista edustavat kai jonkinlaista inhorealismia. Mitään kaunista ei juurikaan kirjan kuvista löydy. Kirjassa on paljon viipurilaisten haastatteluja, mutta yhtään asiallista kuvaa heidän kodeistaan ei ole. Tärkeämpää on ollut kuvata vaikkapa joitakin surkimuskohteita ja liikenneonnettomuuksia.

Hakalan teksteissä on kyllä sama kaiku. Peruslähtökohta on se tuttu suomalainen, että kylläpä ne ovat huonosti hoitaneet meidän Viipuriamme. Ville Vallgrenin patsas Torkkeli Knuutinpojastakin muistuttaa Hakalan mielestä jotakin Aku Ankka -sarjakuvan hahmoa.

Siitä ei kirjassa ole mitään mainintaa, että 2018 alkoi Viipurissa iso saneeraushanke, jonka kohteina ovat nimenomaan vanhan keskustan kivitalot. Ensin pantiin kuntoon 16 rakennusta ja nyt tehtävä jatkuu. Kokonaan uuttakin rakennetaan jatkuvasti, mutta tällaiset aktiivisuudet kirjassa ohitetaan.

kari.naskinen@gmail.com

Akateeminen Karjala-seura elää yhä

Joululahjakirjojen sisällysluettelot ja hakemistot käyty läpi. Ensimmäiseksi tartuin Akateemisen Karjala-seuran toimintaan, jota pienimuotoisen hiljaisesti harjoittaa nykyisin sen perinneyhdistys Kerho 22 ry. Nimi viittaa AKS:n perustamisvuoteen 1922. AKS oli fasistisena järjestönä lakkautettu heti jatkosodan jälkeen ja Kerho 22 perustettiin 1958.

Äärioikeistolainen AKS oli kova tekijä 1930-luvulla, yhdessä IKL:n kanssa. Sotien jälkeenkin AKS:n entisiä jäseniä oli mukana lähes kaikissa järjestöissä, toimintaprojekteissa tai verkostoissa, joita Jarkko Vesikansa käsitteli väitöskirjassaan 2004: ”Kommunisminvastainen porvarillinen aktivismi ja järjestötoiminta Suomessa 1950-68”. AKS:n entisiä jäseniä oli presidentistä piispoihin ja kenraaleista yliopiston rehtoreihin.

AKS:n ja Kerho 22:n jäsen Matti Kuusi kirjoitti Kansan Kuvalehdessä 1951 niistä, ”jotka olosuhteiden muuttumisesta piittaamatta lämmittelevät palelevia sielujaan 1920- ja 1930-lukujen suurten aatteiden kytevillä raunioilla”. Kunnon lämpöä nämä sielut saivat vasta Neuvostoliiton romahdettua, kun AKS-veteraanit pääsivät 1992 ensimmäisen kerran sotien jälkeen julkisesti juhlimaan, aiheena AKS:n perustamisen 70-vuotismuistotilaisuus.

Urho Kekkosenkin aatteelliset juuret olivat kansallismielisessä oikeistossa, joten jäsenyys AKS:ssä oli luontevaa. Hän kirjoitti juttuja AKS:n lehteen Suomen Heimoon ja 1930 hänet valittiin AKS-yhteydestään tutun Suomalaisuuden liiton puheenjohtajaksi. Vuonna 1932 Kekkonen kuitenkin erosi AKS:stä monien muiden Maalaisliittoon kallellaan olevien kanssa, koska AKS:n enemmistö ei suostunut tuomitsemaan Lapuanliikkeen masinoimaa Mäntsälän kapinaa.

Kekkonen oli tunnetusti pitkävihainen. Lahdessa 1956 pidetyissä Kalevan kisoissa Kekkonen ei suostunut tervehtimään kisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtajaa Sulo Elomaata, joka 1930-luvun jälkipuoliskolla oli toiminut AKS:n varapuheenjohtajana. Tästä kertoi Elomaan poika Jukka Elomaa Lahden Seudun Sanomissa 2016. Jukka Elomaa on nykyisin Kerho 22:n puheenjohtaja. Sulo Elomaa oli Lahdessa tunnettu lääkäri ja kunnallispoliitikko, jonka AKS-kavereihin kuului myös järjestön puheenjohtajana 1931-32 toiminut Aarne Valle. Lahteen Valle oli tullut 1941 Keskussotilassairaala 2:n vt. osastonlääkäriksi.

Kerho 22:n jäsenistö ei enää koostu nimimiehistä, mutta jonkinlaista toimintaa sillä on, joten vanhoja aatteita ainakin muistellaan vielä. Syksyllä 2018 avattiin Salossa olevan Itsenäisyyden museon yhteydessä AKS:n ja heimosotien osasto. Avajaisten aikoihin oli museoon koottu myös IKL- ja Lapuanliike-aiheiset näyttelyt, joten henki pihisee.

Yksi vanha nimilyhenne on VAL = Vapauden akateeminen liitto. Sen perustivat Helsingissä 1950 oikeistolaiset miesylioppilaat, joilta AKS oli viety. VAL toimi epävirallisen salaisesti ja oli ideologisesti selvä jatkumo AKS:lle. Salaisuus ei kovin salaista ollut, ja esimerkiksi 1957 VAL järjesti Helsingin yliopiston isossa luentosalissa esitelmäsarjan suomalaisesta demokratiasta. Luennoitsijoina olivat Teuvo Aura, Kullervo Killinen, V.J. Sukselainen, Veikko Vennamo ja Matti Kuusi, joita Suomen Kuvalehti nimitti ”demokratian lehtoreiksi”. VAL:n toiminta loppui 1968.

Asiasta ja nimestä toiseen: Kerho 22 oli aikoinaan myös tupakkamerkki, jota valmisti Wiipurin Tupakka Oy:n tehdas Susikadun ja Ladaunkadun kulmassa. En löytänyt tietoa, miksi juuri 22.

kari.naskinen@gmail.com