Sauli Niinistö: Suomi haluaa olla Venäjän vihollinen

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli silminnähden ärsyyntynyt, kun hän Trumpin ja Putinin lähdettyä piti oman tiedotustilaisuutensa. Syy oli se, että tiedotusvälineet maailmalla olivat leimanneet Suomen puolueettomaksi maaksi. Suomesta oli käytetty puolueettomuutta ja liittoutumattomuutta kuvaavia englanninkielisiä termejä neutral, unallied ja nonaligned. Niinistö torjui tällaiset väärinkäsitykset ilmoittamalla, että Suomi on EU:n jäsen ja Naton yhteistyökumppani.

Niinistön kanta on se sama, mikä on valtaosalla Suomen herroja: jos kolmas maailmansota syttyisi, pitäisi Suomen olla Naton puolella Venäjän vihollisena. Suomen kansalaisista ylivoimaisesti suurempi osa on kuitenkin Nato-jäsenyyttä vastaan kuin sen puolesta. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että ei haluta lähinaapuria Venäjää myös lähiviholliseksi.

Suomen leimaamista puolueettomaksi valtioksi pahoitteli tänään myös Ilta-Sanomat. Sanoma-konsernin lehdistä se tuo julki aina ne kovimmat kannanotot, joita päälehti Helsingin Sanomat joskus sievistelee. Lisäksi ärtymystä herätti se, että eilen Helsingissä Putin näytti valtiomiehenä vievän selvän voiton Trumpista.

Niinistö ja Suomen muut militaristit unohtavat tietoisesti sen, että vaikka Suomella ja Venäjällä ei enää ole Yya-sopimusta, niin Suomen tasavalta ja Venäjän federaatio ovat sitoutuneet säilyttämään yhteisen rajan hyvän naapuruuden ja yhteistyön rajana Etykin päätösasiakirjan mukaisesti sen loukkaamattomuutta ja toistensa alueellista koskemattomuutta kunnioittaen.

Sopimuksen 4. artiklassa todetaan, että ”sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan”.

Suomella on siis tämä 27.7.1992 allekirjoitettu sopimus Venäjän kanssa ja vastapainoksi Suomella on isäntämaasopimus Naton kanssa. Tasapeli. Suomi on siis puolueeton.
kari.naskinen@gmail.com

Nikolai II: ”Mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui.”

Ensi yönä puoli kolmen maissa tulee sata vuotta siitä, kun viimeinen tsaari Nikolai II perheineen teloitettiin. Nikolain ampui Colt nro 71905:llä Jakov Jurovski Ipatjevin talossa Jekaterinburgissa heinäkuun 17. päivän vastaisena yönä 1918. Tsaariperhettä ja sen palvelusväkeä oli pidetty vankina Ipatjevin talossa, jonka komendantiksi oli kesäkuussa nimitetty Jekaterinburgin alueen lainopillinen aluekomissaari Jurovski. Hän oli myös Leninin perustaman salaisen poliisin Tsekan yksi johtajista Uralin alueella.

Vaikka Nikolai ajatteli ja toivoi viimeiseen asti asioiden kääntymiseen parempaan, hän oli myös kohtalonuskovainen. Jo kymmenen vuotta aiemmin Nikolai oli sanonut pääministeri Pjotr Stolypinille, että hänellä on ennakkoaavistus: ”Olen siitä täysin varma. Minut on tuomittu kauheisiin koettelemuksiin, mutta en saa palkintoani täällä maan päällä.”

Samalla hän oli siteerannut Raamatusta Jobin kirjaa: ”Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi, ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui.” Kuin vahvistukseksi tälle Nikolai piti kohtalonomaisena sitä, että hänen syntymäpäiväänsä 6.5. vietettiin paljon kärsineen Jobin päivänä.

Kohtaloon liittyvät muutkin merkittävät numerot, niin hyvässä kuin pahassa. Nikolaille yksi tärkeä luku oli 17. Vuonna 1888 oli Aleksanteri III:n perhe joutunut lokakuun 17. päivänä junaonnettomuuteen Borkissa, mutta siitä oli selvitty kuin onnenkaupalla. Venäjän ensimmäisen perustuslain Nikolai allekirjoitti 17.10.1905 ja se merkitsi käytännössä tsaarin yksinvaltiuden loppua. Tsaariperheen ”lääkärinä” ja ”profeettana” ollut Rasputin murhattiin 17.12.1916.

Sitten tietenkin vuosi 1917, jolloin vallankumous lopetti Venäjän keisarikunnan. Marraskuun 17. päivänä Nikolai sai tietää boshevikkien kaapanneen vallan. Tuolloin tsaariperhe oli jo siirrettynä Tobolskiin, josta se seuraavana vuonna kuljetettiin junalla Jekaterinburgiin. Tuo kuljetuskin osui 17. päivään ja Nikolai kirjoitti päiväkirjaansa:

”17. huhtikuuta. Tiistai. Jälleen ihanan lämmin päivä. Kello 8.40 saavuimme Jekaterinburgiin. Seisoimme kolmisen tuntia eräällä asemalla. Täkäläisten ja meidän komissaariemme välillä oli voimakasta tunnekuohua.”

Sitten vielä se teloitusyö 17.7.1918. Siitä tehtyyn päätökseen oli saatu vahvistus kansankomissaarien neuvostolta ja toimeenpanevalta keskuskomitealta, toisin sanoen V.I. Leniniltä ja Jakov Sverdlovilta.

Jurovskin laukaisema Coltin luoti ei ollut ainoa tsaariin osunut. Paikalla oli kaikkiaan 12 vallankumouksellista ja kaikki halusivat kunnian nimenomaan tsaarin ampumisesta. Ammuttuja oli kymmenen, joiden lisäksi yksi hovineiti hakattiin kuoliaaksi kiväärinperällä. Tsaari makasi lattialla, mutta monet kävivät vielä kerran ampumassa ruumista.

Noiden 12 teloittajan joukkoon kuului Jurovskin lisäksi kuusi latvialaista Tsekasta, Imre Nagy (Unkarin kansannousun johtaja 1956), tsekalainen Grigori Nikulin komissaari Pjotr Jermakov, Ipatjevin talon vartioiston päällikkö Pavel Medvedev ja tsaarin entisen henkivartiokaartin sotilas Aleksei Kabanov.

”Koko juttu tarkastuksineen kesti parikymmentä minuuttia”, muisteli Jurovski.

Nikolai II oli historian tosiasioiden valossa heikko tsaari, mutta kyllä Ipatjevin talon kellarissa olisi nurin mennyt vahvempikin. Ranskan suurlähettiläänä Venäjällä 1914-17 toiminut Maurice Paléologue kirjoitti, että tsaareista ankarimmat ja samalla parhaat olivat Iivana Julma, Pietari Suuri ja Nikolai I.

”Venäjän kansa kaipaa rajatonta valtaa käyttävää käskijää. Se kulkee eteenpäin vain niin kauan kuin tuntee rautanyrkin tai ruoskan päänsä päällä”, kirjoitti Paléologue. Kuulostaa tutulta edelleen.

kari.naskinen@gmail.com

Alkoholinmyynnin sääntelyssä vieläkin löysättävää

Nykyisin saa ravintoloissa myydä viinaa umpijuovuksissa oleville asiakkaille aamuneljään asti ja ravintola-annokset on vapautettu kaikista senttilitrarajoituksista. Sen sijaan ruokakaupoista ei saa ostaa keskiolutpulloa ennen yhdeksää. Ei mitään järkeä, eikä myöskään logiikkaa.

Tällä aamumyynnin rajoittamisella pyritään kai siihen, että aamuvapinaansa ei voisi heti herättyään ostaa keppanaa. Tällainen hieno sosiaalipoliittinen ratkaisu. Eli kärsiköön edes yhdeksään asti.

Meillä on kerrostalossa lauantaisauna iltaviideltä. Nautin silloin aina yhden keskioluen. Eilen tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä olin päivän kauppareissulla heti aamulla varttia vaille yhdeksän, enkä siis saanut ostetuksi sitä yhtä pulloa. Koska en viitsinyt päivän aikana toista kauppareissua tehdä, ostin korvikkeeksi pullon kivennäisvettä.

Aivan älytöntä. Alkoholismia ei tällä aikarajoituksella vähennetä. Jos haluttaisiin, keinot olisivat kyllä aivan toisenlaisia. Vai ovatko kaikkein huonoimpia ihmisiä ne, jotka joskus aamukrapulaansa tarvitsevat pullon keppanaa tai lonkeroa, ja heitä pitää rangaista? Herrat saavat kyllä iskiaksesta parantuakseen ilman reseptiä ja ilmaiseksi vaikka mitä lääkejuomia ja miten paljon haluavat, mutta tavallisia meikäläisiä nöyryytetään.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden matkakeskuksen ja toriparkin vetovoima tunnetaan jo Afrikassakin

Internetissä oli Yleisradion uutissivuilla 11.7. juttu siitä, miten Lahti on kehittynyt selvästi paremmin kuin Hämeenlinna. Tästä johtuen Lahden asukasmääräkin on noussut. Viime vuoden lopussa Lahden väkimäärä oli 119 613, missä oli kasvua edellisvuodesta 173. Hämeenlinnassa asiat eivät ole yhtä hyvin. Asukasluku pienenee jatkuvasti.

Ylen jutussa Lahden erinomaisuuteen on löydetty hyviä perusteita, esimerkiksi: ”Dynaaminen Lahti on rakentanut ja suunnittelee lisää. Kaupunkiin on saatu toriparkki ja matkakeskus.”

Näiden suurinvestointien hyöty näkyy nyt asukasmäärän ja sitä kautta verotulojen kasvuna. Tilastokeskuksen mukaan Lahden asukasmäärä on viime vuosina kasvanut yksinomaan maahanmuuttajien ansiosta. Hämeenlinnalla ei tätä etua ole, koska sillä ei ole samanlaisia vetovoimatekijöitä kuin Lahdella.

Lahden matkakeskus ja toriparkki vetää tulijoita puoleensa Afrikkaa ja Lähi-itää myöten. Hämeenlinnaa sen sijaan kavahdetaan Sunny Car Center -autokauppasotkun takia.

Ylen uutisjutussa mainitaan, että Lahti tunnetaan Suomen huumepääkaupunkina ja väkivaltaisena Suomen Chicagona. Imagotutkimuksissa Lahti häviääkin Hämeenlinnalle, mutta tämä tilanne on nyt muuttumassa toriparkin ja matkakeskuksen ansiosta.  

kari.naskinen@gmail.com

 

Tarpeetonta remonttia ja häiriötä

Lahden kaupunkia tehdään muodottomaksi jatkuvalla tuhoamisella, kaivamisella ja turhan infrastruktuurin rakentamisella, kirjoittaa perilahtelainen Tarmo Virtanen blogissaan 8.9. Seurauksina tästä ovat loputon konemelu, pöly ja keskeneräisyys. Kuvaavaa on uutinen tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa: uuden ohitustien rakentamisen takia kallioita räjäytellään ainakin vuosi tästä eteenpäin. Näin siksi, että eteläinen ohitustie päätettiin vetää huonoon kallioiseen kohtaan, vaikka parempi ja asutusta vähemmän häiritsevä Renkomäen linjaus olisi ollut etelämpänä.

Lahden keskustaa on viime vuosina kaivettu ja myllätty koko ajan. Nyt on alettu rakentaa uutta Ranta-Kartanon aluetta vanhan linja-autoaseman viereen, mutta se ei riitä, vaan samaan aikaan on ruvettu panemaan Paasikivenaukiota uusiksi. Tämäkin on täysin tarpeetonta. Paasikivenaukio toimi liikenteellisesti hyvin, joten ei sitä olisi tarvinnut panna uusiksi joistakin esteettisistä, kaupunkikuvallisista syistä. Pelkkää riesaa.

Tätä tämä nyt on ollut monta vuotta. Toriparkki piti väenväkisin saada, samoin matkakeskus, joka epäonnistui täydellisesti. Aleksanterinkatu muutettiin niin, että kaupungin ydinkeskustan liike-elämä voi aikaisempaa huonommin, samoin Rautatienkatu. Kolme vuotta kaupungin keskusta oli pelkkänä työmaana. Seuraava tuhoamissuunnitelma koskee Vesijärvenkatua. Tarmo Virtanen sanookin synnyinkaupunkinsa kasvojen muuttuneen muodottomiksi, pöhöttyneen rumiksi, tunnistamattomiksi.

"Lahden kaupunki tarvitsisi kaupunginarkkitehdin, jolla olisi näkemystä, kykyä ja niiden tuomaa arvovaltaa ymmärtää kaupungin ainutlaatuinen imago, sen kauniskasvoinen ydin ja sen lämmin sielu", kirjoittaa Virtanen.

Aikoinaan kaupungin liikesuunnittelupäällikkö Eino Koroke Kallinen sai aikaan sen, että pitkin katuja rakennettiin uusia korokkeita ja sijoitettiin betoniporsaita. Silloin perusteena oli liikenneturvallisuus. Osasta korokkeita oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Nykyinen kaupunki- ja liikennesuunnittelu lähtee sellaisista perusteista, että pitää olla viihtyisää ja että kaupungilla on vetovoimaa.

Viihtyisyyttä on kuulemma saatu, mutta yrittäjät ovat todenneet, että vetovoima kuitenkin on heikentynyt, kun taas lainaan lehtijuttua, jossa oli haastateltu keskustan yrittäjiä. (ESS 8.7.)

Sitten aivan toisenlainen asia. Tämän päivän ESS kertoo Lahden ammattikorkeakoulun siirtymistä vuokralaiseksi Iskun tehtaaseen. Kun jatkan vielä Virtasen siivellä, niin samaa mieltä olen: ”Entisestä kaupunkiamme työllistäneestä Iskusta on muotoutumassa todellinen rahankiskurivuokraisäntä kaupungillemme. Kohta se syö viimeisetkin verorahamme huippuvuokrillaan vanhasta tehdaskiinteistöstään, jonka se on valtiorahoin sisustusrakentanut ammattikorkeakouluksi. Eikä se riitä. Sama perheyhtiö on tuhoamassa muutakin aitoa lahtelaisidylliä, mm. rauhaisaa lapsirikasta omakotialuetta rakennusbisneksin, muuttaakseen kymmenine pienasuntoineen, poikkeusluvin korotettuine kerrostalokorkeuksineen omakotialueen rauhattomaksi ja alueen lapsille vaaralliseksi.”

Ennen tätä ratkaisua tehtiin vertailulaskelma siitä, kumpi olisi parempi ratkaisu, vuokralaiseksi Iskulle vai omien tilojen rakentaminen. Siinä otettiin huomioon kaikki mahdollinen ja kun asteikko oli 0 - 10, niin Iskun kokonaisarvosana oli jotakin 8,02 ja omien tilojen rakentamisen 8,03. Myös kustannukset menivät tasoihin.

kari.naskinen@gmail.com

Ensimmäinen suomalainen väritelevisio oli nimeltään Upo

Yleisradio aloitti television värikoelähetykset 50 vuotta sitten. Mukana alan kehityksessä oli heti myös Salora Oy, joka oli aloittanut perehtymisen väritelevisiotekniikkaan jo pari vuotta aiemmin. Ensimmäiset prototyypit valmistuivat Salossa alkuvuodesta 1968 ja niiden julkinen ensiesittely tapahtui syksyllä Helsingin kansainvälisillä messuilla. Kodeissa väritelevisioaika alkoi uudenvuodenpäivänä 1969, kun Urho Kekkonen puhui.

Erikoinen tieto suomalaisesta tv-historiasta löytyy Tekniikan waiheita -lehden numerosta 4/2014, jossa julkaistu katsaus Saloran vaiheisiin perustuu ensimmäisen väritelevisioprojektin vetäjän, sittemmin televisiopuolen tuotekehitysjohtajaksi nimitetyn insinööri Åke Nyholmin haastatteluun. Katsauksesta paljastuu, että ensimmäinen suomalainen väritelevisio oli nimeltään Upo VT 01. Tämä johtui siitä, että Upo Oy:llä oli ollut jokin asiakaskilpailu, jonka pääpalkinnoksi oli luvattu väritelevisio. Saloralta Upo sellaisen sai, mutta koska Saloralla ei vielä ollut nimeä valmistamalleen vastaanottimelle, pantiin sen nimeksi Upo VT 01 (VT = väritelevisio). Sen jälkeen muiden nimeksi tehtaalla tuli Salora VT 01, mutta nimi muuttui television tullessa myyntiin komeammaksi Salora Finlandia Coloriksi.

Nyholm oli tullut Saloralle 1965 ja seuraavana vuonna hän sai väritelevisiotehtävän Saloran tuotekehitysjohtajalta Martti Juvalta. Melkein nollasta piti touhu aloittaa. Nyholmilla ei ollut aikaisempaa tietoa väritelevisiosta, eikä hän ollut nähnyt kuin opiskeluaikoinaan yhden värimonitorin Oy Aga Ab:lla muutama vuosi aikaisemmin. Hän aloitti uuden projektin tutustumalla Philipsin väritelevision applikaatioraporttiin, jonka pohjalta sitten ryhdyttiin kokoamaan väritelevision prototyyppiä. Philipsiltä saatiin Saloon myös väritelevision tekemiseen tarvittavat komponentit.

Ensimmäisessä protossa oli 26 tuuman kuvaputki. Sillä pystyttiin tehtaalla jo talvella 1968 katsomaan Eurovision lähetyksiä olympiakisoista, jotka pidettiin Grenoblessa, kun Lahti ei ollut kisoja saanut. Lopullisessa myyntimallissa kuvaputki oli 22 tuumaa. Nürnbergin keksintömessuilla 1969 Saloran televisio sai kultamitalin.

Kekkosen puhetta oli ylevää katsoa suomalaisen huipputuotteen välityksellä, vaikka erillisiä väritelevisiolupia ei vielä paljon ollut, vuoden 1969 lopussakin vasta vähän yli tuhat. Se oli sitä aikaa, kun olivat erilliset radio- ja televisioluvat, ja kun hankki väritelkkarin, piti postista käydä ostamassa lisäksi väritelevisiolupa.

Televisiossa kuuluttaja Riikka Sillanpää neuvoi katsojia: ”Pukuni pitäisi nyt näyttää värivastaanottimessa koboltinsiniseltä. Hatussani on violetti ja oranssi kukka”, ja jos näin oli, piti värilupa hankkia pikimmiten.

Vähitellen värilähetykset lisääntyivät ja vappupäivän iltana 1977 saatiin ensimmäiset väritelevisiouutisetkin. Niistä syntyi kuitenkin iso mekkala, kun ruudussa näkyi liian paljon punaista. Kari Toivosen raportti vapputapahtumista kesti 13 minuuttia ja kai se silloin porvareista tuntui hurjalta, että olohuoneen nurkassa punaliput liehuivat niin komeasti. Yleisradion hallintoneuvosto määräsikin ohjelmaneuvoston tutkimaan asiaa ja äänin 5-4 päätettiin todeta, että uutislähetys oli ollut huono. Seuraavana vappuna ei Tarmo Ropposen vastaavalle raportoinnille annettukaan aikaa kuin kolme minuuttia.

Eduskunnan suurimmat puolueet olivat tuolloin SDP ja SKDL, mutta koska eduskunnassa oli kuitenkin porvarienemmistö 106 - 94, sai uutislähetys tuomionsa. Muita tuttuja naamoja lähetyksessä olivat Esko Kitula, Kari Mänty ja Seppo Heikki Salonen. Väritelevisiolupia oli tuolloin jo 250 000.

kari.naskinen@gmail.com

Monet mieltävät sosiaalisen median välittämän tiedon kaikkein oikeimmaksi

Turussa kesällä 2017 tapahtuneiden terroristipuukotusten yhteydessä ihmisten tiedontarve oli suuri. Miten tietoa haettiin ja miten siihen suhtauduttiin, siitä on nyt valmistunut tutkimus, jonka tekivät Ari Haasio ja Elisa Kannisto Seinäjoen ammattikorkeakoulusta, Markku Mattila Siirtolaisinstituutista sekä Anu Ojaranta Åbo Akademista. Informaatiotutkimus-lehdessä 2/2018 julkaistussa tutkimuksessa todetaan se tuttu asia, että sosiaalisen median tapa viestiä on erilainen kuin journalistisen uutismedian tapa. Yleistä yhteiskunnallista keskustelua käydään erilailla lehdissä ja verkossa. Turun tapaus oli juuri sellainen, jossa some-polemiikki oli vilkasta ja kovaa.

Tutkimuksessa kävi selvästi ilmi, että somessa keskustelijat ruokkivat kommenteillaan ennakkokäsityksiä ja vahvistivat samanmielisten kantoja, jotka eivät kuitenkaan useinkaan perustuneet julkisuudessa vahvistettuihin faktoihin, vaan sosiaalisessa mediassa liikkuneisiin käsityksiin, luuloihin ja arvauksiin, joista muodostui ymmärrys tapahtuneesta. Tästä, eri kanavia ja lähteitä käyttäen muodostetusta, osin hyvin epävarmoihin tietoihin perustuvasta ymmärryksestä muodostui osalle keskustelijoista ”oikea totuus”. Se miellettiin tiedotusvälineiden julkisuudessa kertomaa oikeammaksi ja paikkaansa pitävämmäksi kuvaukseksi tapahtuneesta.

Yksi piirre havaituissa tiedontarpeissa oli se, että tiedontarvitsijat pyrkivät useissa tapauksissa vahvistamaan omia näkemyksiään. Tiedontarpeet kohdistuivat myös maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin ja tiedotusvälineiden toimintaan kriisitilanteessa.

Kaksi murhaa ja kahdeksan sellaisen yritystä teki marokkolainen Abderrahman Bouananea. Murhaajaa koskevat tiedontarpeet olivat selvästi suuremmat kuin uhreja koskevat. Tutkijoiden mukaan tämä vahvistaa käsitystä siitä, että Suomessa käydään rasistissävytteistä, maahanmuuttovastaista keskustelua.

Tiedontarpeeen muotoutumiseen vaikutti merkittävästi tieto tekijän ulkomaalaisuudesta. Tämä aiheutti keskittymisen maahanmuuttopolitiikkaan, teon mahdolliseen terroristiseen luonteeseen ja poliitikkojen toimenpiteisiin tämänkaltaisten tilanteiden ennaltaehkäisemiseksi.

Tutkijat päätyivät siihen, että Sosiaalisen median lähteistä saatu informaatio oli some-keskusteluissa esiin tulleissa perusteluissa ja lähdeviittauksissa keskeisin tiedonlähde oli nimenomaan sosiaalinen media. Esimerkiksi Yleisradiota moitittiinkin voimakkaasti kehnosta tiedottamisesta ja jopa puolueellisuudesta. ”Oikeaa” viestintää syytettiin myös poliittisesti värittyneeksi ja salailuun pyrkiväksi.

Toisaalta tutkijat toteavat, että uutisointi ohjasi voimakkaasti keskustelua. Tämä osoittaa perinteisten tiedotusvälineiden vallan myös sosiaalisen median uusilla foorumeilla keskustelun ohjaajana ja tiedontarpeiden herättäjänä.

”Tutkimuksessa havaittiin myös tunteiden keskeinen merkitys tiedontarpeita laukaisevana tekijänä erityisesti väkivaltaiseen terroritekoon liittyvissä tilanteissa. Havainto käy yksiin tutkimuskirjallisuudessa jo ennen tehdyn havainnon kanssa siitä, että tunnepitoiset tekijät ovat yksi keskeinen tiedontarpeita virittävä tekijä”, kirjoittavat tutkijat.

Kun aikaa kului, tiedontarpeet muuttivat luonnettaan. Aluksi yksittäisiä tapahtumia ja niihin liittyvää uutisointia pidettiin tärkeimpänä, mutta yleisemmät yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyvät tiedontarpeet tulivat sitä tärkeämmiksi mitä enemmän tapahtuneesta kului aikaa ja mitä enemmän siitä saatiin tietoa.

Tällaiset valtavaa huomiota herättävät katastrofaaliset tapaukset ovat varmaan juuri niitä, joiden yhteydessä nettiviestinnän nopeus vahvistaa kuvaa siitä, että perinteiset tiedotusvälineet ovat auttamattoman hitaita. Television ja radion uutiset tulevat ajallaan, sanomalehti seuraavana aamuyönä, mutta some rullaa taukoamatta. Tämä hitaus saa jotkut ajattelemaan niin, että oikeat tiedotusvälineet ovat jopa haluttomia kertomaan maailmasta sillä nopeudella, joka teknisesti olisi mahdollinen. Populismilla ja vanhalla kunnon herravihallakin on tässä tekemisensä.

Oikeilla tiedotusvälineillä tietenkin on omat nettijulkaisunsa, mutta nekään eivät riitä kiihkeimmille tiedontarvitsijoille.

Tämänkin tutkimuksen tekijät muistuttavat, että perinteisen journalismin ja sosiaalisen median toimintatavat ovat erilaiset: ”Faktantarkistus ja virallisiin lähteisiin tukeutuminen ovat yksi journalismin pääperiaatteista, kun taas sosiaalisessa mediassa ensisijaista on tilanneherkkyys ja nopeus – usein faktojen kustannuksella. Joukkotiedotusvälineiden sisällöstä vastaavat alan ammattilaiset, ja journalismin periaatteita sovelletaan myös sosiaalisen median niihin foorumeihin, joilla mediatalot toimivat. Ne eivät julkaise uutista myöskään sosiaalisessa mediassa varmistamatta sen todenperäisyyttä.”

Näiden asioiden kanssa tässä joka tapauksessa ollaan tekemisissä kiihtyvällä vauhdilla ja kasvavalla volyymilla.

kari.naskinen@gmail.com