In memoriam Timo Vikström 1929 - 2025

Kun Timo Vikström syntyi 1929, oli isä Eino Vikström juuri muuttanut kuusi vuotta aiemmin yhdessä Matti Metson kanssa perustamansa puusepänverstaan Lahden Puukalusto Oy:ksi. Se toimi Eino Vikströmin apen Juho Nikkilän puutalon kellarissa, jossa perheen esikoinenkin paljon viihtyi höylänlastujen keskellä. Tällä viikolla saimme lukea uutisen, että vuorineuvos Timo Vikström on kuollut 96-vuotiaana.

Timo Vikström oli niitä suuria yritysjohtajia, jotka eivät julkisuudessa juurikaan esiintyneet. Elinkeinoelämän luottamustoimissakaan hän ei paljon ollut. Oman yrityksen asiat hän tunsi sitä tarkemmin. Isänsä lailla hän harrasti metsästystä, filateliaa ja numismatiikkaa. Toimittajan ominaisuudessa tutustuin muutaman kerran Timo Vikströmiin, ja muistan elävästi esimerkiksi sen tilanteen, kun hän oli kierrellen ja kaarrellen lupautunut haastatteluun, jossa ei puhuttaisi niinkään Iskusta kuin hänestä itsestään. Aloitin keskustelun Viktrömin Jaguarista, koska automies olen, eikä huono ratkaisu ollutkaan. Tämä tapahtui joskus 90-luvun alussa, mutta enpä enää löytänyt tekemääni juttua arkistostani. Enkä Jaguaristakaan muista kuin että se oli varmaankin 70-luvulta, kun Vikström ei tarkan markan miehenä autoja vaihtanut muodin mukaan.

Vuorineuvokset Eino Vikström (oik.) ja Timo Vikström

Ylioppilaaksi Timo Vikström tuli Lyseosta 1949 ja valmistui ekonomiksi Kauppakorkeakoulusta 1953. Pian tämän jälkeen hän siirtyi töihin yksin Vikströmien perheen omistamaan yritykseen ja lähestyi liiketoimintaa uudesta näkökulmasta. Hän kiinnitti huomiota uusiin tekniikoihin, kalusteiden muotoiluun, toimivuuteen ja laatuun. Myös Isku-brändi alkoi syntyä 50-luvulla, kun Iskukaluste Oy:n myymäläverkosto perustettiin. Vuonna 1957 uutta tuotantolaitosta alettiin rakentaa Mukkulankadun varteen, jossa Iskun kaikki tuotanto on edelleen.

Timo Vikström kehitti puusepäntehtaasta Suomen suurimman huonekaluyrityksen. Iskun strategian ydin on ollut laadukkaiden kalusteiden valmistaminen tavallisille suomalaisille pitkinä sarjoina ja koko ketjun pitäminen hallussa "kannolta asiakkaalle". Lahdessa on toiminut kymmeniä huonekalutehtaita ja on vaikea selittää, miksi juuri Isku Oy on pysynyt. Sen vaiheissa ei ole paljon mitään häikäisevää - ehkä vakaus onkin ollut menestyksen salaisuus.

Timo Vikströmistä on julkaistu kovin vähän elämäkertatietoja. Nyt tähän muistokirjoitukseen löysin kuitenkin Jyrki Vesikansan hänestä kirjoittaman jutun internetissä olevasta Suomen kansallisbiografiasta (SKS). Siitä otan nyt lyhennettyjä lainauksia:

Tultuaan vastavalmistuneena ekonomina perheyritykseen Timo Vikström alkoi kehittää etenkin sen markkinointia. Sitä tuki osamaksukauppa – ja kinkun tarjoaminen kylkiäisenä. Otettiin käyttöön myös tuotemerkki Isku, josta tuli 1962 koko yrityksen nimi. Oma myymäläverkkokin muodostettiin, ja tärkeä aluevaltaus olivat modernit koulukalusteet. Myös muotoilua kehitettiin. Varmistaakseen tuotantonsa Isku perusti oman sahan sekä vaneri- ja lastulevytehtaan. Toimintaa laajennettiin myös Ruotsiin, missä Isku menestyi lähinnä koulukalusteilla. Neuvostoliiton-kauppa oli sittemmin tärkeää yritykselle.

Toimitusjohtajuuden Timo Vikström otti vastaan isänsä kuoltua 1966. Vahva kasvu synnytti vero-ongelmia, joiden keventämiseksi Isku rakennutti 70-luvulla säiliölaivan. Sen valmistuessa öljykriisi oli kuitenkin mullistanut alan markkinat ja tankkeri myytiin tappiolla. Tässä vaiheessa Vikström lunasti sisartensa osuudet perheyrityksestä ja varmisti näin sen isännyyden. Hän itse siirtyi hallituksen puheenjohtajaksi, mutta osallistui vielä kauan päivittäiseenkin toimintaan.

Pääkilpailija Askon ajauduttua vaikeuksiin nousi Isku 80-luvulla Suomen suurimmaksi huonekaluyritykseksi. Sen jälkeen 90-luvun alkuvuosien lama pakotti myös Iskun säästötoimiin. Laman taituttua yritys hankki enemmistön Puhoksen lastulevytehtaasta.

Isännyys Iskussa siirtyi 2000-luvulla Timo Vikströmin pojalle Seppo Vikströmille. Myös tyttäret Kirsi Ohlson ja Nea Vikström ovat toimineet konsernissa, edellinen Ruotsin-toiminnoissa ja jälkimmäinen muotoilijana. Vikströmin keskeinen avustaja oli 1970-luvun lopulta alkaen suvun ulkopuolinen toimitusjohtaja, teollisuusneuvos Hannu Roine. Nyt Isku-yhtymän hallituksen puheenjohtaja on Timo Vikströmin pojanpoika Roope Vikström.

Timo Vikström sai vuorineuvoksen arvon 1982. Vuoden yrittäjäksi Lahdessa hänet palkittiin 1978 ja Lahti-mitalin hän sai 1985.

Henkilövalokuvan löytämisessä vuorineuvos Vikströmistä oli myös vaikeuksia tätä kirjoitusta varten. Sellainen kuitenkin löytyi Päijät-Hämeen yrittäjät ry:n tietohakemistokirjasta Eturivi (1986).

kari.naskinen@gmail.com

生き甲斐

Ikigai on japanilainen käsite, joka tarkoittaa onnellisuutta tuottavia elementtejä ihmisen elämässä. Ikigain löytäminen liittyy tasapainoiseen ja merkitykselliseen elämään, toisille se voi olla ura, toisille harrastus, perhe tai pienet päivittäiset ilot. Okinawan saarella, joka tunnetaan pitkäikäisistä asukkaistaan, ikigain uskotaan olevan syy terveeseen ja onnelliseen elämään. Wim Wendersin Japanissa tekemässä elokuvassa Perfect Days (2023) yksin asuva mies Hirayama on löytänyt täydellisen ikigain. Hän työskentelee Tokion julkisten käymälöiden siivoojana, kuuntelee c-kaseteilta musiikkia yhtenä suosikkinaan Lou Reedin Perfect Day, ottaa ruokatunneilla kuvia puiston puista pienellä taskukamerallaan, kasvattaa kotona luonnosta keräämiään taimia ja lukee. Hirayama on onnellinen.

Elokuva on kunnianosoitus Yasujiro Ozulle, jonka viimeisessä elokuvassa Syksyisessä iltapäivässä (1962) päähenkilö on Shuhei Hirayama. Viimeisessä kohtauksessa Hirayama tulee baarista kotiin, on humalassa ja laulaa; viimeiseksi sanaksi elokuvassa mies sanoo: ”Yksinkö?” Myös Wendersin elokuvan Hirayama ottaa välillä yhden naukun, tulee kotiin ja lukee William Faulknerin Villipalmuja (1939), jossa aiheena on yksinäisyydestä, rutiineista ja hiljaisen elämän hyväksynnästä. Kirjoja Hirayama käy ostamassa pienen kirjakaupan alennushyllystä, josta löytyy myös Patricia Highsmithin Eleven (1970); tuttu kirja myös Wendersille, joka teki Highsmithin Tom Ripley -romaanista elokuvan Amerikkalainen ystävä (1977).

Tärkein on kuitenkin Yasujiro Ozun perintö. Kun Wenders vieraili Sodankylässä 1998, esitti Peter von Bagh myös Wendersille tutun kysymyksensä siitä, minkä elokuvan tämä ottaisi mukaan autiolle saarelle. Wenders vastasi: ”Pisimmän tuntemani elokuvan… Oikeastaan Ozun 50 elokuvaa ovat kuin yhtä ainoaa elokuvaa. Olen nähnyt ne kaikki monta kertaa, mutta vieläkin ne menevät minulta sekaisin, koska ne kaikki kertovat samaa tarinaa.”

Perfect Days on tätä samaa jatkumoa. Hiljainen, kaunis elokuva, jota katsoisi pitempäänkin kuin sen kaksi tuntia. Hirayaman elämä on tasapainoista, Hirayama on itsensä kanssa täydellisessä tasapainossa omassa rauhalisuudessaan, mutta ei kuitenkaan eristäytyneenä. Lähibaarissa hän tapaa tuttuja, samoin itsepalvelupesulassa ja kylpylässä, jossa käy pesulla aina työpäivän jälkeen. Risririitoja ei ole, joskin Hirayama joka aamu pienellä Daihatsu-pakettiautolla työalueelleen ajaessaan katsoo ihmetellen ylös Tokion yli 600 metriä korkeaan Sukaitsuri-televisiotorniin – itsellään hänellä ei televisiota ole.

Kauneus on osa Hirayaman ikigaita. Hirayaman ottamat mustavalkoiset kuvat puiston puista ja niiden lehvästön yläpuolella olevista pilvistä Wenders muokkaa myös omaksi kuvataiteekseen tehden niistä elävää kuvaa, joihin liittää esimerkiksi modernin arkkitehtuurin ja ajoradoilla olevien suoraviivaisten maalausten minimalistista estetiikkaa.

Kuvaajana Wendersillä oli Franz Lustig, joka oli tullut tehtävään Wendersin vanhemman kuvaajan Robby Müllerin kuoltua 2018. Myös Müller oli Sodankylässä, jossa kertoi Wendersin vähäeleisestä, intiimein sävyin tapahtuvasta kerronnasta - ”pitää vain antaa tunteiden näyttää tietä.” Tästä tuntuu olevan kysymys myös Perfect Dayssa.

Elokuvan kuvasuhde on vanhanaikainen 4:3. Nostalgiaa ja vanhemman, paremman ajan kaipuuta? Nostalgia liittyy c-kaseteista alkaen analogiseen teknologiaan, joka on digiteknologiaa aidompaa. Analogiassa ollaan tekemisissä todellisten asioiden kanssa, digitaalisessa vain kuviteltujen. Hirayaman rannekellossakin on viisarit, eikä digitaalisia numeroita. Internettiä hän ei luultavasti koskaan ole vilkaissut, ja yhdessä keskustelussa hän luulee, että Spotify on musiikkikauppa jollakin kadulla.

Pieni ristiriidanpoikanenkin tulee lopussa, kun Hirayman siskontytär Niko ilmestyy yllättäen hänen ovelleen. Kotona on tullut jotain riitaa äidin kanssa ja enon luota löytyy nyt turvapaikka. Ei Hirayama itse mitään ristiriitaa tai ongelmaa kehitä, vaan asiat hoituvat luontevasti, mutta kun Nikon äiti tulee kuljettajan ajamalla limusiinilla hakemaan tyttöä, kohdataan kuilu: ”Onko totta, että sinä oikeasti siivoat vessoja”, kysyy äiti. Hän ei voi ymmärtää, että onnea on muutakin kuin rahalla ostettuna. Pääasia kuitenkin, että Hiryamalla kaikki on hyvin. Koska näin on, ei elokuvakaan ole kriittinen mihinkään suuntaan yhteiskunnassa eikä maailmassa. Tärkeintä on vain ikigai 生き甲斐. Yksi jäi kuitenkin auki: mikä on Hiryaman terveystilanne, pitääkö olla huolissaan verenpaineesta tai kolesterolista tms.?

Hirayaman roolissa Koji Yakusho on täydellinen malli ikigaille. Cannesin festivaaleilla hänet palkittiin parhaasta miespääosasta, ja muitakin palkintoja hän ja elokuva ovat saaneet runsaasti, ei kuitenkaan Oscareita, vaikka elokuva Japanin edustajana kilpailussa olikin.

kari.naskinen@gmail.com

Liberalismista ei enää Erkkikään ota selvää

Helsingin Sanomissa oli eilen selvitys siitä uudesta oikeistoajattelusta, jossa keskeinen vihollinen on liberalismi. Tämän ajattelun tunnetuimmiksi edustajiksi valtiollisella tasolla mainittiin Donald Trump ja Viktor Orban. Näiden johtajien mukaan liberalismi tuhoaa hyvän elämän perusteet, koska se korottaa ihmisoikeuksia ja demokraattisen oikeusvaltion periaatteita. Mitähän Trump, Orban ja kaverinsa liberalismilla tarkoittavat, kun vakiintuneiden määritelmien mukaan se vastustaa valtion liian tiukkaa puuttumista yksilön elämään ja taloudelliseen toimintaan? Ajattelevat ilmeisesti, että heidän johtamansa valtiot ovat kuitenkin tärkeitä, koska ne voivat varmistaa hyvät toimintamahdollisuudet yksilöiden omistamille yrityksille. Näin Trump, Orban ja meillä Petteri Orpo pyrkivät noudattamaan tähän perustuvaa politiikkaa, jonka tunnetuimmat edustajat viime vuosikymmeninä ovat olleet Ronald Reagan ja Margaret Thatcher.

Liberalismilla ei tällä ole mitään tekemistä. Eikä uusliberalismi-termikään ole hyvä, koska se vain sekoittaa asiaa. Uusliberalistinen ideologia nimittäin vähät välittää niistä varsinaisista vapauksista, joita varsinainen liberalismi tarkoittaa. Parempi termi uusliberalismille on George Sorosin keksimä markkinafundamentalismi, koska Trumpin ja Orbanin hengenheimolaisten usko vapaiden markkinoiden ylivertaisuuteen muistuttaa lähinnä uskonnollista vakaumusta.

Kauppatieteiden tohtori Christer Lindholm Åbo Akademista sanoo kirjassaan tämän lajin fundamentalismista, että sen esittäminen todellisena yhteiskunnallisena vaihtoehtona on törkeä rikkomus demokratian kaikkein pyhimpiä perusperiaatteita vastaan. Tästä huolimatta Britannian ”uudessa työväenpuolueessakin” Tony Blairin pääministerikaudella otettiin Thatcherin ideologia hyvin vastaan. Tuolloin oli sellainen tilanne, että Berliinin muurin kaatumisen ja Neuvostoliiton alamäen alettua vasemmistopuolueet rypivät krapulassa, eivätkä kyenneet tarjoamaan markkinafundamentalismille uskottavaa vaihtoehtoa. (Totuudenjälkeinen talouspolitiikka Thatcherista Trumpiin, 2019).

Tähän kohtaan Lindholm lainaa August Strindbergin määritelmää taloustieteestä: ”Se on tiede, jonka yläluokka on keksinyt päästäkseen käsiksi alaluokan tekemän työn hedelmiin.”

Helsingin Sanomien juttu oli otsikoitu ”Miehet, jotka vihaavat liberaaleja”. Miehet ovat Orbanin lisäksi amerikkalaisia: Trumpin lisäksi Tucker Carlson, Patrick Deneen, Matt Goodwin, Kevin Roberts, J.D. Vance ja Adrian Vermeule. Heidän hyväksyntänsä oikean liberialismin periaatteista on vain omaisuus, joka hankitaan täysin rajoittamattomalla elinkeinotoiminnalla ja sen mahdollistavilla vapailla markkinoilla. Verotuksen lopettamista nämä fundamentalistit eivät vielä ole aivan vakavissaan ehdottaneet, mutta sen säätämistä markkinafundamentalismin etuja ajavaksi tehdään jo Suomessakin. Petteri Orpo ja Riikka Purra ovat rakentaneet verouudistusta, josta hyötyvät vain kaikkein rikkaimmat, ja tämä siksi, että nämä rikkaat ovat yrityselämän takana ja heidän etunsa ovat ensisijaisia.

Suomen yrittäjien puheenjohtaja Mikael Pentikäinenkin on sanonut, että Purran talous- ja työmarkkinapolitiikassa on samoja elementtejä kuin oli Thathcherilla. Onpa tietenkin. Myös Purran aikana työttömien määrä on valtavasti lisääntynyt, eriarvoisuus ja köyhyys kasvaneet.

Mutta ei hätää, luokkataisteluun ei enää lähdetä, koska syrjäytetyillekin riittävät hyvänolon saamiseksi Applen kännykkä ja Niken lenkkarit sekä vähän paremmassa jamassa oleville työläisille Slavoj Zizekin mukaan hyvät kodinkoneet, viihde-elektroniikka ja lomamatkat.

Liberalismin kanssa ei autoritääriä piirteitä sisältävällä uusliberalismilla ole mitään tekemistä, parempi olisi puhua suoraan äärioikeistosta ja siihen liittyvistä ideologisista tavoitteista. Markkinafundamentalismi kuvaa tätä samaa, mutta on liian hankala termi laajemmassa käytössä. 

Ai ettei Erkkikään ota selvää, no kyllä kai Liikanen ja Tuomioja kuitenkin?

kari.naskinen@gmail.com

Puoli tuntia käsittämätöntä mölinää ja mekastusta

Kun olin puoli tuntia katsonut Lahden kaupunginteatterin näytelmää Loistava ystäväni, jouduin lähtemään kotiin, koska en saanut näyttelijöiden puheesta selvää. Puheilmaisu oli niin suttuista, että edes sähköinen äänentoisto ei auttanut. Osasyy on tietenkin ohjaaja Anna-Elina Lyytikäisen, joka on pannut näyttelijät mekastamaan yli taitojen. Eikä minulla ole kuulossa mitään vikaa, kuten viimeksi ajokorttilääkärin testissä todettiin.

Harmillista. Ei vaan suututtavaa. Muutama vuosi sitten katsoin televisiosta samasta romaanista tehdyn 30-jaksoisen italialaisen sarjaelokuvan, joka oli erinomainen. Edes muistissa olevan juonen tietäminen ei silti nyt paljon auttanut. Lahden teatterin isolla Juhani-näyttämöllä kaiken lisäksi akustiikka oli huono johtuen ehkä niukan lavastuksen jättämästä avarasta tilasta, jossa kaikui.

Ei tämä kuitenkaan mikään tavaton tilanne enää ole. Nykyisin on niin, että varsinkin nuorten puhenopeus on kasvanut, mistä johtuen sanoja sanotaan peräkkäin ikään kuin monen sanan yhdyssanoina. - ”Mäkumeen ja sitsetuleesiihensanooetälämee..” ja tämä kaikki aikuisten puhetta nopeammin. Omien lastenlasteni kanssa jutellessani joudunkin välillä pyytämään, että sanopas uudestaan, kun en ymmärtänyt. Koulutettujen näyttelijöiden puheen ei olettaisi olevan samanlaista muminaa.

Näytelmien osalta tämä ongelma ei ilmeisesti ratkea muuten kuin varustamalla teatterit tekstityslaitteilla.

kari.naskinen@gmail.com

Kahden jättiläisen välissä

Lähtiessään viime viikolla Ulkopoliittisen instituutin isoon turvallisuuskokoukseen kirjoitti Erkki Tuomioja nettiin toivovansa Upin pohtivan myös sitä miten sota voitaisiin välttää, eikä vain sitä miten siihen pitää varautua.

Onko militaristinen pedon merkki jo niin tatuoituna, että rauhasta puhuminen on epäisänmaallista, tunteellista höpinää? Eletäänhän nyt jo sellaisessa valtion sotataloudessa, että kaikesta muusta leikataan paitsi turvallisuuspolitiikkaan liittyvistä asioista. Auroja ja autoja taotaan jo aseiksi. Sellainenkin taho on, joka sanoo Suomen jo olevan sodassa Venäjän kanssa. Yksi taho taas itkee sitä, että Suomi on vihdoin hylkäämässä hakaristitunnukset. Jaakko Pakkasvirran elokuvassa Pedon merkki (1981) kaksi tiedotusupseeria pohtivat päämajassa Mikkelissä 40-luvulla silloista sotatilannetta, ja kolmantena on mukana rintamakirjeenvaihtaja, joka sanoo herrojen olevan hakoteilla tehdessään Suur-Suomea hyökkäyssodan avulla – ”ollaan menossa väärään suuntaan”.

Toinen näistä tiedotusupseereista on roolihenkilö Olavi, Olavi Paavolainen, jonka päiväkirjateokseen Synkkä yksinpuhelu (1946) perustuu, elokuvan käsikirjoittajina Pakkasvirta, Timo Humaloja ja Arvo Salo. Toinen on Kaarlo ja rintamakirjeenvaihtaja on Usko, jonka usko loppuu ja hän tekee itsemurhan. Uskon esikuva lienee Hbl:n toimittaja Gunnar Johansson, joka todellisuudessa kaatui rintamalla ja jolle Paavolainen omisti teoksensa. Olavi ja Kaarlo jatkavat sotaprogandan kirjoittamista ohjeiden mukaan. Sodassa kuolleita suomalaisia sotilaita pakataan rintaman takana puulaatikoihin, mutta Olavi ja Kaarlo joutuvat kirjoittamaan, että tilanne on hyvin hallinnassa, Saksan kanssa on 80 prosenttia Neuvostoliiton ilmavoimistakin tuhottu.

Olavi sanoo, että päämajassa ei tajuta, mitä on olla kahden jättiläisen välissä. Toisen jättiläisen edustajina Mikkelissä ovat kaksi natsipuolueen virkailijaa sekä Kaarlon hyvä tuttava Oberleutnant Helmut von Stein, joka toimii saksalaisten yhdysupseerina. Koko ajan ollaan kuitenkin sumussa, savussa ja sisätiloissa auringonsäteiden lävistämässä pölyssä, kuten elokuva näyttää. Vanja uhkaa koko ajan, varsinkin sen jälkeen, kun Leningradin piiritys oli murrettu ja Wehrmahctin marssi Volgalle torjuttu.

Tällä hetkellä olemme taas kahden jättiläisen välissä, Naton ja Venäjän. Sotaproganda kuitenkin sanoo, että Suomi ei ole nyt välissä, koska sopimukset USA:n kanssa ja Naton artiklat kiinnittävät meidät turvallisesti tähän liittoumaan. Varmana pidetään sitä, ettei toista kertaa lyödä päätä Karjalan mäntyihin ja ettei ”helvetin kuumuus ja peto pääse täysin irti”, kuten Kaarlo ajattelee 40-luvulla. Mutta kuinka varmaa on, ettei jäädä väliin?

Pedon merkki 666 merkitsee ihmisen korottamista jumaluuteen, eikä sitä saa vahingossa minkään viruksen mukana. Se halutaan. Tällaisella 666-tatuoinnilla varustettu antikristus oli 80 vuotta sitten ja sen kumppanina Suomi oli. Nyt sanotaan Vladimir Putinin olevan kuusisataa kuusikymmentä kuusi, ja jotkut pelkäävät, että Donald Trump ottaa saman tatuoinnin.

Paavo Haavikkoa vähän muuntaen: ”On monta viisasta miestä, mutta ei toisaalta yhtään hullua mäntyä.” (Puut, kaikki heidän vihreytensä, 1966)

PAAVOLAINEN
TUNNISTI 666:n

Olavi Paavolainen tunsi sotia edeltäneen Saksan hyvin. Porvariskodista Kivennavalta lähtöisin ollut Paavolainen oli 30-luvulla vieraillut Saksassa ja kirjoitti kokemuksistaan matkapäiväkirjan Kolmannen valtakunnan vieraana (1936). Siinä näkyy Paavolaisen suoranainen hurmaantuminen silloisen iloisuuden, vitaalisuuden, terveen nuorison ja työn maailman Saksaan. Myöhemmin kun asiat alkoivat valjeta, Paavolainen teki selvän irtioton tämän lajin saksalaisuudesta ja Synkkä yksinpuhelu oli jo toista maata. Paavolainen oli tunnistanut Pedon.

Mikkelin sankarit ja muutkin Suomen herrat Paavolainen myös tunsi. Jatkosodan aivan loppuvaiheissa Paavolainen kirjoitti päiväkirjaansa 4.9.1944: "Legendat armeijan ´voittamattomuudesta´ nyt taas tulevat jäämään henkiin. Tulee syntymään sama harhakuva kuin talvisodankin jälkeen."

Turun elokuvajuhlilla 2002 Pakkasvirta sanoi alustuksessaan, että jotain mistä on vaiettu ikään kuin möyri kansallisessa alitajunnassa ja hänellekin voimakkaasti mieleen. ”Siitä se sodan todellisuus, minkä itsekin olin kokenut, nousee”, sanoi elokuvastaan Pakkasvirta, joka oli syntynyt rajanpinnassa Simpeleellä 1934.

Pakkasvirran ja muidenkin tekijöiden pasifismi kulkee läpi elokuvan, niin vahvana, että Pakkasvirta sai uhkaussoittoja, joihin varmaan provosoi tuon ajan lehtikirjoittelukin. Esimerkiksi Kokoomuksen Uusi Suomi otsikoi elokuva-arvostelunsa vähättelevästi: ”Asennekuvia sodasta.”

Elokuvan päänäyttelijät ovat erinomaisia. Hannu Lauri (kuvassa) sai Olavin roolistaan ansaitusti Jussi-palkinnon ja Vesa-Matti Loiri Uskon roolista sivuosa-Jussin. Esko Salmisen Kaarlo on tavallaan ”toinen Olavi”, koska näin on saatu synkkää yksinpuhelua dialogiksi, josta osa on suoria lainauksia Paavolaisen kirjasta. Myös Tom Wentzel sakemannina on täysosuma. Sen sijaan von Steinin avioliittoon saama suomalainen Irina Weger (Irina Milan) jää pelkäksi sivupyöräksi, mutta hänhän ei näyttelijä olekaan.

Loiria yritti Pakkasvirta saada elokuviinsa myöhemminkin. Spede Pasanen oli kuitenkin estänyt Loirin pääsyn Pakkasvirran Kafka-elokuvan Linnaan (1986) Josef K:n rooliin. Turussa Pakkasvirta sanoi: ”Oli melkein pelottava ristiriita, että niin paljon luovaa lahjakkuutta ja ainutlaatuista komediakykyä yhdistyi niin pienporvarilliseen ja kapeaan maailmankatsomukseen”, jonka tuloksena 1986 syntyi taas kaksi Turhapuro-elokuvaa.

kari.naskinen@gmail.com

Kanat miettivät tulevaisuuttakin

Yhtenä päivänä tein munakasta, kun tuli mieleen, että mitähän kana tuumaa, kun se huomaa jonkun vieneen munat pesästä. Ymmärtääkö kanan aivoilla harmitella, että nyt taas munin munia turhaan, kun ei niistä voi hautoa uusia tipuja? Sattumalta olin juuri viime viikolla perehtynyt edesmenneen suunnittelijan, taiteilijan ja ajattelijan Erkki Kurenniemen (1941 - 2017) pohdintoihin, joissa hän oli todennut sellaisenkin, että monet linnut osaavat nukkua vain toisella aivopuoliskollaan. Asia oli tullut esille Kurenniemen ja kirjailija Leena Krohnin kirjeenvaihdossa, jonka Leena Krohn julkaisi esseekokoelmassaan 3 sokeaa miestä ja 1 näkevä (WSOY, 2003).

Eli tajuaako kana ainakin toisella aivopuoliskollaan, että taas on mummo käynyt hakemassa munat. Tuli mummo mieleen siksi, että aikoinaan Kangasalan-mummoni pyysi minuakin joskus hakemaan kanalasta munia ruuanlaittoa varten. Hurjempi juttu oli, kun kerran mummo sanoi, että haluatteko nähdä, kun hän katkaisee kanalta kaulan. Tietysti halusimme, ja samalla tuli todistetuksi, että sanonta ”lentää kuin päätön kana” on totta. Kana pölkyn päälle ja mummo heilautti kirveellä kaulan poikki. Kana lensi heti sen jälkeen 2-3 metriä päättömänä.

Sellainenkin kana-asia jäi mieleen, että kun joskus leikimme serkkulikan kanssa kanahäkin vieressä olleella kalliolla, niin seuraavana päivänä kanat olivat munineet ”nahkamunia”. Olivat pelästyneet ja mummo sanoi kanojen stressaantuneen kovaäänisestä leikistämme ja munineen hädissään keskeneräisiä munia, joissa ei ollut ollenkaan kuoria, vaan pelkästään se ohut kalvo pitämässä munaa koossa.

Joskus sanotaan toisesta ihmisestä, että sillä on kanan aivot. Aloin etsiä netistä lisää tietoa kanan aivoista ja löytyi juttu tieteen akateemikon ja Aalto-yliopiston entisen aivotutkijaprofessorin Riitta Harin kirjasta Jos sinulla olisi kanan aivot (Gaudeamus, 2025). Siitä käy ilmi, että ei kananaivoinen mikään täysi pönttöpää ole. Kanalla esimerkiksi on yllättävän hyvä muisti, sillä se pystyy tunnistamaan ja muistamaan jopa yli sata eri yksilöä, mukaanlukien ihmisiäkin. Kangasalan kanatkin siis tunsivat hyvin mummon, mutta ei minua, mistä johtuen pelästyksissään tekivät nahkamunia.

Parhaimmillaan kanat ovat fiksumpia kuin jotkut ihmisetkin. Riitta Harin mukaan kanat nimittäin osaavat ratkoa omassa elinpiirissään monimutkaisia ongelmia, ymmärtävät syy-seuraussuhteita, välittävät tietoa muille, miettivät jopa tulevaisuutta ja osaavat osoittaa itsehillintää, jos tietävät sen palkitsevan myöhemmin. Kaikista kansanedustajistakaan ei aina voi sanoa samaa. Kanat voivat jopa punastua.

Kaupunkilaiselämässä kanat eivät kuitenkaan ole omimmillaan. Joskus 80-luvulla kävimme pääsiäisviikolla pikkutyttöjemme kanssa Hämeenkoskella ostamassa kolme pääsiäistipua. Nimiksi annoimme Katan, Samin ja Hermannin – tulivat muistaakseni sen hetken nättien tipujen mukaan Kata Kärkkäisestä ja Samantha Foxista, mutta Hermannin nimihistoriaa en muista. Ongelma syntyi lopulta, kun ne kanoiksi jo kasvettuaan vietiin Porlammin-mummun siskon kanalaan, jossa ne aiheuttivat sekamelskan. Kata, Sam ja Hermanni eivät olleet oppineet kanaloissa noudatettavaa nokkimisjärjestystä, vaan panivat luomukanayhteisössä ranttaliksi. En muista, miten siitä selvittiin, mutta kai siellä kaupunkilaiskanat saivat sakinhivutusta.

Kanojen aivotoiminta joka tapauksessa kiinnostaa. Sitä Kurenniemi ja Hari eivät kuitenkaan osanneet sanoa, tuleeko kanojen sielunelämään vamma, kun munia on viety. Vaikka ovat jo tietysti tottuneetkin siihen, niin varastettujen kananmunien syöminen tuntuu tästä eteenpäin vaikealta. Broilereita en 40 vuoteen ole syönyt, koska ne muistuttavat aina Katasta, Samista ja Hermannista.

kari.naskinen@gmail.com

Autottoman päivän aattona vielä kaasu pohjassa

Historic Race Finland järjesti viikonvaihteessa kaksipäiväisen kilpailutapahtuman Kymi Ringillä. Kilpailijoita oli yli 150, jotka lauantaina ja sunnuntaina Euroopan autottoman päivän aattona painoivat Euroopan kilparatojen pisimmällä, yli kilometrin pituisella pääsuoralla parhaimmillaan yli 200 km/t, vaikka nuorimmatkin autot olivat vuodelta 1981 (varsinaisia kilpa-autoja sai kyllä olla tuoreempiakin). Tässä vanhojen kilpa-autojen luokassa ajetaan tavallisten vakioautojen näköisillä peleillä, GT- ja GTS-luokan autoilla sekä formula- ja roadster-tyyppisillä autoilla.

Monenlaisia vehkeitä oli, esimerkiksi yhdistyksen lahtelaisen puheenjohtajan Jari Tabellin Dodge Dart (-66), heinolalaisen Teemu Koiviston Mercedes Benz 280 CE (-80), orimattilalaisen Juha Rajavuoren Lada 1500 S (-74), kärköläläisen Ilkka Saarisen Fiat 128 Rally (-72) ja orimattilalaisen Matti J. Tarvaisen Skoda Fabia 1,4 16V (2021).

Harjoitus- ja aika-ajojen jälkeen ajettiin molempina päivinä yhdeksän kilpailua, jokaiselle tuli kaksi lähtöä, jos auto oli timmissä vielä toisenakin päivänä.

Vaikka tämä oli minulla jo viides kerta Kymi Ringillä, niin nyt ostin kaiken kattavan Vip-lipun, kun sain sen yhden autourheilujärjestön jäsenenä puoleen hintaan. Näin pääsin tutustumaan paikkaan kokonaisuudessaan. Tilat isossa varikkorakennuksessa ovat erinomaiset, siellä on väljät mahdollisuudet ropata autojen kanssa. Nyt tosin autoja oli niin paljon, että osa oli jäänyt varikkorakennuksen takana olevalle ulkoalueelle, jossa jokaisella oli oma katoksensa.

Pääsuoran kyljessä olevan rakennuksen yläkerrassa on ratayhtiön toimistotiloja ja iso ravintola, jossa lahtelainen ravintola- ja pitopalveluyritys Fellmannia hoitaa kaikki Kymi Ringin tapahtumien nämä palvelut läpi kesän. Lounas oli lauantaina erinomainen. Ulkoalueella on lisäksi muiden yritysten pikaruokapaikkoja ja riittävästi pöytiä asiakkaille, kuten olin aikaisemmilla kerroilla jo todennut.

Viikonvaihteen ohjelmassa oli nyt myös harrasteautojen näyttely, josta tämän jälkeen tulevassa kuvarimpsussa kaksi viimeistä ovat siitä: Nissan Silvia S 15 (-99) ja Jensen Interceptor Mk III (70-luvulta). Hieno lauantai, vaikka välillä sadetta tihuuttikin.

kari.naskinen@gmail.com

Elektra kuin Niagara

Vuonna 2016 kirjoitin Kansallisoopperan Elektrasta, että saksalainen Evelyn Herlitzius on nimiroolissa raivokkaan loistava, ääntä tulee kuin V 12 turbosta. Nyt Hannu Lintu sanoo oopperan mainoksessa, että oopperan tällä syyskaudella toinen saksalainen Ricarda Merbeth on maailman paras Elektra. Molemmat täydellisen mahtavia, mutta niin on myös Linnun johtama orkesteri. Se täyttää koko orkesterimontun ja välillä tuntui kuin koko talo värisisi musiikin pauhusta. Ei ihme, että jo Elektran kantaesityksen jälkeen Dresdenissä 1909 joku musiikkikriitikko oli vitsaillut, että Richard Straussin seuraavan teoksen orkesterikokoonpanoon tulee myös 10 veturinpilliä, neljä höyryvasaraa, yksi Niagara ja yksi Etnan purkaus. Yhdeksän vuotta sitten teoksen johtanut Esa-Pekka Salonenkin sanoi, että ”Elektra on musertava, se on kuin moukari”.

Tähän oopperaansa Strauss tosiaan kirjoitti musiikkia suuremmille orkesterivoimille kuin muihin oopperoihinsa. Tästä mahtipontisesta musiikista huolimatta Ricarda Merbeth loisti koko ajan ylimpänä, mistä tietenkin saa ansionsa Lintukin, joka hoiti balanssin orkesterin ja solistien välillä hienosti. Ooppera koostuu kahdeksasta kohtauksesta, joista Elektra itse on mukana ensimmäisen kohtauksen jälkeen kaikissa muissa. Alkukohtauksessa palvelustytöt kuvaavat katsojille murhatun Agamemnon-kuninkaan tyttären Elektran aseman suunnilleen koirien kaltaiseksi, sillä Elektran ruokakuppikin viedään koirien joukkoon. Sen jälkeen tulee Elektra, joka pitkässä monologissaan lupaa, että Agamemnonin päivät vielä koittavat:

Niin kuin kaikki aika syöksyy tähdistä,
samoin on haudallesi syöksyvä
veri sadoista kurkuista.

Kun Agamemnonin murhanneet kuningatar Klytaimnestra ja tämän uusi puoliso Aigistos on saatu Elektran lupaamasti hengiltä, Elektra laulaa toisen niagaramaisen monologin. Näiden kahden monologin välissä on Elektralla neljä duettoa ja muutakin, eikä voi olla ajattelematta Ricarda Merbethiä Richard Wagnerin Brünnhildenä. Kotiin eilen tultuani tarkistin asian ja toden totta: sopraano Ricarda Marbeth on laulanut Brünnhildenä jo Berliinissä, Dresdenissä, Madridissa ja Wienissä.

Elektrassa on selvästi wagnerilaista meininkiä. Tämä tunnin ja kolme varttia kestävä esitys on ikään pienoismalli Wagnerin viisi tuntia kestävistä oopperoista. Myös sisällöllisesti on sukulaisuutta, sillä myöskään Straussin ooppera ei 2500 vuoden takaa peräisin olevana kertomuksena käänny nyky-yhteiskuntaa kuvaavaksi, vaikka ohjelmalehtisessä turhanpäiten yritetään sanoa muuta: ”Nykymaailman käsittein Elektran tarinassa on kyse uusperheen ristiriidoista ja lapsen hylkäyskokemuksesta, joka kasvaa kaikennieleväksi äitivihaksi.”

Koska olen Wagnerin oopperoiden ja musiikin ystävä, etsin mielelläni tukea kannalleni. Yksi tukija on Igor Stravinsky, joka 1913 sanoi: ”Mitä oopperoita on kirjoitettu Wagnerin Parsifalin (1882) jälkeen? Vain kaksi lasketaan, Elektra ja Debussyn Pelléas ja Mélissande.”

Psykologinen perhedraama Elektrakin on, mutta kannanotoksi tämän päivän ongelmiin sitä ei pidä sotkea. Vaikka niinhän nykyisin tapana on, kuten viimeksi Kansallisoopperassakin Wagnerin Ringin kanssa.

Elektran veljen Oresteen kasvattaja tappaa
kuningattaren uuden puolison Agistoksen 
(Esa Ruuttunen, Mika Pohjonen).

Kyllähän naisilla vaikeaa on, ollut aina vaikeampaa kuin meillä miehillä. Kansallisoopperassa tämä tehdään kyllä hyvin selväksi, sillä ranskalainen Patrice Chereaun (1944 - 2013) ohjaama esitys on raju. Feministi Elektrakin murehtii: "Kaikista elävistä ja arvostelukykyisistä olennoista me naiset olemme onnettomimpia. Ensinnäkin, hyvinvoinnin vuoksi mies ostaa meidät ja saa hallita ruumistamme, ja ilman miestä on vielä pahempaa. Ja nyt vakava kysymys on, saammeko hyvän vai pahan miehen; sillä ei ole naiselle helppoa paeta eikä kieltäytyä avioliitosta." Antiikin Kreikan ajoista tilanne on sentään kohentunut. Kreikassakin naiset saavat nykyisin äänestää, saavat itse valita aviopuolisonsa, heitä valitaan yhtiöiden hallituksiin ja jopa eduskuntaan, jossa heitä ei kuitenkaan ole kuin 15 prosenttia. Oopperassa naisen kuva on kaksijakoinen: nöyryytyksen ja epäoikeudenmukaisuuden villitsemä sekä toisaalta surun pyhittämä olento, lähes uskonnollinen hahmo, jolle katsoja hyväksyy koston samoin kuin Monte Criston kreiville.

Kärsimyksen ja vihan jälkeen tulee kosto. Mutta sekään ei lopulta helpota. Elektra ei riemuitse, eikä järjestä juhlapitoja. Kosto ei tuonutkaan helpotusta, vaan tarina loppuu Elektran kuolontanssiin. Tärkeintä oli kuitenkin oikeudenmukainen kosto, muulla ei ole enää väliä. Hamletinkin olisi ollut parempi tappaa isänsä, niin olisi saanut sielulleen rauhan, eikä olisi vaipunut hulluuteen.

kari.naskinen@gmail.com