Vankilaan tunkeutunut punakaartilaisten joukko murhasi illan ja yön aikana 21 poliittista vankia, kaksi rikollisvankia, kuusi henkilökuntaan kuulunutta ja yhden pakolaisen. Tappamiseen käytettiin sekä pyssyjä että käsikranaatteja.
Tilanne oli Viipurissa kova ja sekava. Samana yönä vankilatapahtumien kanssa valkoiset valtasivat Viipurin kaakonpuoleiset kaupunginosat Kolikkoinmäen ja Patterinmäen, ja seuraavana päivä valtaus jatkui.
”Tilanne oli sekasortoinen, epätoivoinen ja hallitsematon”, kirjoittaa Marttinen. ”Punaisten puolustus oli luhistumassa. Osa punaisten johtajista oli paennut laivoilla Pietariin. Kuri joukoissa oli höllentynyt ja monet kaartilaisryhmät toimivat omin päin. Kaupunkiin oli viimeisinä päivinä tullut joukoittain muualta paenneita punakaartilaisia, jotka olivat osallistuneet taisteluihin ja väkivallantekoihin muualla ja joilla oli myös tiedossa valkoisten tekemät väkivallanteot. Julmuuksia oli tehty puolin ja toisin.”
Tähän ryhmään kuului myös joutsenolainen Hjalmar Kaipiainen, joka oli lääninvankilan murhenäytelmän keskeinen henkilö. Punaisten rintamakomentaja Viktor Ripatti oli nimennyt Kaipiaisen Taipalsaaren rintaman päälliköksi. Sodan loppuvaiheissa Kaipiainen pakeni ensin Lappeenrantaan sieltä junalla 24.4. Viipuriin, jossa hän joukkoineen majoittui Turistihotelli Suomeen (Lallukankatu 2). Siitä on lyhyt matka vankila-alueelle, joka on Papulassa heti rautatiesillan jälkeen oikealla Loikkasenkadun varrella.
Kaipiainen sai lisää vahvuutta, kun hänet 26.4. Viipurin linnassa pidetyssä kokouksessa nimitettiin Viipurin itäisen rintaman päälliköksi. Miksi Kaipiainen sitten lähti lääninvankilaan. Marttinen:
”Kaipiainen oli keskittynyt juopotteluun Suomi-hotellissa eikä omien sanojensa mukaan juurikaan osallistunut punaisten puolustuksen johtamiseen. Kuulustelupöytäkirjan mukaan hän oli lauantaina 27.4. kaupungilla ja nähnyt tulipalon vankilan suunnalla. Hän päätti lähteä tarkistamaan asiaa. Selitys ei kuitenkaan poista epäilyä siitä, että lääninvankilaan lähtöä oli suunniteltu. Mukaansa hän oli ottanut miehiä vankilan vieressä olleelta Papulan kasarmilta.”
Yksi syy oli ehkä sekin, että väite naisvankien lähettämästä kirjeestä Kaipiaiselle pitää paikkansa, kirjeessä naiset olivat pyytäneet Kaipiaista tulemaan vapauttamaan heidät. Marttinen myös kirjoittaa Kaipiaisen viinanhuuruisessa mielessä olleen tietoisuus siitä, että loppu oli lähellä. Sota oli hävitty ja oma hengenmenetys lähes varmaa, eikä enää ollut muuta tehtävissä kuin kostaa, sekä henkilökunnalle että poliittisille vangeille. Kaipiainen itse oli ollut useita kertoja pikkurötöksistä Viipurin lääninvankilassa ja pahamaineisessa Turun kuritushuoneessa.
MURHAT klo 18.30 – 06.30
Avukseen Kaipiainen sai punaisten kansanvaltuuskunnan määräyksellä vankilasta 8.3.1918 vapautetun Emil Ihalaisen, joka heti oli liittynyt punakaartiin. Hän asui Tiiliruukissa. Hän oli kaupungilla kysellyt lääninvankilan pastorin Juho Frimanin osoitetta. Kun joku oli kysynyt, mihin hän osoitetta tarvitsi, niin Ihalainen oli vastannut, että hän ”menee ja ampuu sen, ei ihmishenki nyt paljoa maksa”. Pastoria ei kuitenkaan löytynyt, mutta Kaipiainen löytyi.
Ihalainen myös aloitti ne tapahtumat, jotka sitten johtivat joukkomurhaan. Varhain lauantaiaamuna 27.4. hän meni lääninvankilan portille joukkonsa kanssa ja pääsi sisään. Vahtimestari Alfred Mannermaalle Ihalainen sanoi, että henkilökunnan pistoolit on pyydetty viemään esikunnan herroille, koska näiden on helpompi ratsastaessa pitää pistooleja kuin kiväärejä. Ihalainen sai viisi pistoolia.
Klo 16 vankilan alueella syttyy tulipalo puukasassa. Se ilmeisesti aiheutti jotain sekavuutta ja vankilan takaportti jäi/jätettiin auki, josta Kaipiainen joukkoineen pääsi sisään klo 18.
Klo 18.30 kaikki vangit määrättiin ensimmäisen kerroksen käytävälle ja yksi ”nikottelija” ammuttiin heti. Sen jälkeen poliittiset vangit siirrettiin yhteishuoneeseen. Kaipiainen sanoi, että heidät tapetaan 25 minuutin päästä.
Klo 19 vahtimestari Magnus Ahlgren löydettiin naisvankien neuvojen mukaan kellarikerroksesta, ammuttiin.
Klo 19.15. ammuttiin neljä miestä, joukossa Pietisen puusepäntehtaan omistaja Matti Pietinen, joka oli myös entinen porvaripuolueen kansanedustaja. Pietisen tehdas Karjalankatu 5:ssä muistetaan siitä, että siellä tapahtui kansalaissodan ensimmäinen kahakka 19.1. punaisten ja valkoisten kesken. Toinenkin kansanedustaja Leander Ikonen ammuttiin.
Klo 19.30 kännissä ollut Kaipiainen sai vankina olleen Taavi Siltasen ampumana osuman olkavarteen ja hänet kannettiin hoidettavaksi Suomi-hotelliin. Päällikkyyden Kaipiainen antoi Albin Piskoselle.
Näin tämä surmaaminen jatkui sunnuntaiaamuun asti. Viimeiset ammuttiin klo 6.30.
Klo 7.30 Ihalainen palasi lääninvankilaan. Ensin hän miehineen murtautui kassakaappiin ja veivät sieltä kaiken arvokkaan. Sitten keskustelujen ja selvitysten jälkeen haavoittuneet ja muut vietiin hoidettaviksi hotelli Andreaan Piispankadulle ja sieltä keskuskasarmille, josta heidät vapautettiin.
Seuraavana päivänä 29.4. valkoiset valtasivat Viipurin.
Surmansa saaneiden yhteinen siunaus- ja muistotilaisuus pidettiin 11.5. tuomiokirkossa.
Piskosen valkoiset ampuivat 15.5. Kaipiainen jäi valkoisten vangiksi Myllymäen koulussa toimineessa kenttäsairaalassa, jonka pihalla hänet teloitettiin 23.5. Ihalainen sai elinkautisen kuritushuonetuomion, josta hän vapautui 1920-luvulla.
PUNAISIA JA VALKOISIA
VANKILOITA
Marttisen kirjan nimi on Viipurin lääninvankila 1917 - 1918 ja siinä käsitellään vankilaa muutenkin. Se valmistui 1884 ja oli iso investointi valtiolta, 480 000 markkaa. Vertailuksi käy, että 1893 valmistunut tuomiokirkko maksoi 449 000 markkaa. Suurimmillaan vankilassa oli sellejä miesvangeille 161 ja naisvangeille 35.
Kansalaissodan sytyttyä jäi punaisten alueelle 8 vankilaa ja valkoisten alueelle 7. Hallinnollisesti tilanne oli punaisten puolella hankala, kun osa henkilökunnasta oli vallankumousta vastaan, osa puolesta. Viipurin lääninvankilassa suhtauduttiin tapahtumiin jonkinlaisella varauksella, mutta päätettiin joka tapauksessa noudattaa kansanvaltuuskunnan määräyksiä.
Seppo Marttinen kirjoittaa, että "kaikesta päätelleen Viipurin lääninvankila toimi lähes normaalisti koko sisällissodan ajan lukuun ottamatta sodan viimeisiä päiviä. Poliittiset vangit ovat antaneet vapautumisensa jälkeen myönteisiä lausuntoja kohtelustaan vankilassa."
Ennen joukkomurhaa oli ollut sellainenkin episodi, että Suojeluskunnan Papulan ryhmä oli saanut tehtäväksi vapauttaa vankilassa olleet valkoiset vangit yöllä 24.4. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Poliittisena vankina ollut tullivirkailija Karl Karila on muistemissaan todennut, että Papulan ryhmä ei käskyn epätarkkuuden ja siihen liittyen rohkeuden puutteen takia noudattaneet käskyä. Vangit olivat pettyneitä."
kari.naskinen@gmail.com
