sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Sinivalkoinen emävale



Kuvassa ovat elokuvaohjaaja Arto Halonen ja Lahden MM-hiihtojen maskotti Harri-ilves. Dokumenttielokuvassa Sinivalkoinen valhe tämä Harri Kirvesniemeltä nimensä lainannut ilves on ensin palkintopallin korkeimmalla paikalla, mutta elokuvan loppupuolella ilves on kadonnut palkintokorokkeelta.

Elokuvan sisältö oli tullut tutuksi jo ennen perjantaina 5.10. ollutta ensi-iltaansa, sillä sen olivat ennakkoesityksissä nähneet tiedotusvälineiden edustajat, jotka sitten viimeisten parin viikon aikana olivat tuoneet siitä esille kaiken oleellisen. Tilanne oli vähän samanlainen kuin jos television MOT-ohjelman sisältö kerrottaisiin juurtajaksain ennen ohjelman esittämistä. Tästä huolimatta elokuva on katsomisen arvoinen, koska se on hyvä. Se ei ole vain dokumenttiohjelma dopingista, vaan nimenomaan hyvin jäsennelty ja hyvin dramatisoitu elokuva asiasta.


Vuoden 2001 kisat olivat varsinainen draama. Elokuvassa noita tapahtumia seurataan kuin jännitysnäytelmää. Välillä aina käsitellään hiihtourheilun dopingia mm. haastattelujen ja tilastoaineistojen perusteella, ja sitten taas palataan Lahden kisoihin edeten niissä päivä päivältä kohti lopullista katastrofia.


Halonen
on tunnetuimpia suomalaisia dokumenttielokuvantekijöitä. Hän on myös Doc Point -dokumenttielokuvafestivaalin perustaja. Halonen on työskennellyt paljon ulkomailla, mm. Kuubassa ja Venäjällä. Sen sijaan Pekingin olympiakisoihin 2008 ei Halonen saanut viisumia, mikä ilmeisesti johtui hänen elokuvastaan Karmapajumaluuden kaksi tietä (1998), joka käsittelee Kiinan toimia Tiibetissä.

Vaikeuksia oli
Sinivalkoisen valheenkin kanssa, kun Yleisradio ei millään meinannut antaa arkistomateriaalejaan Halosen käyttöön. Urheilupomot luultavasti olivat painostaneet Yleisradiota, mutta onneksi Yle lopulta taipui. Näin päästään nyt seuraamaan tv-pätkiä, joissa Ylen hiihtoasiantuntijana 2001 toiminut ”dopingvalmentaja” Pekka Vähäsöyrinki hehkutti suomalaisen hiihdon ylivertaisuutta.

Läheskään kaikkia asianosaisia ei Halonen ole saanut haastateltaviksi. Niin monta kuitenkin, että kuva hahmottuu karmeaksi. Elokuvan jälkeen jää käsitykseksi, että hiihdossa ei viime vuosikymmeninä ole puhtain keinoin pärjännyt yksikään urheilija, ei suomalainen eikä muunmaalainen. Lopputulema onkin, että valhe – eikä vain sinivalkoinen – elää edelleen. Jääkö valhe koskaan kokonaan paljastumatta, on kiinni vielä toistaiseksi suunsa kiinni pitävistä.


Jonkinlaista dopingia on urheilussa käytetty aina. Mukana touhussa ovat olleet urheilijat, valmentajat, urheilujohtajat, lääkärit ja jopa lääketeollisuus täsmälääkkeineen. Tässä elokuvassakin tulee esille, että alan kärkimaita olivat ainakin alkuvaiheissa DDR, Neuvostoliitto ja Suomi sekä Halosen paljastusten perusteella myöhemmin myös Italia suomalaisopein.


Kun talvella 1984 haastattelin Suomen olympiajoukkueen ylilääkäriä
Seppo Rehusta, hän arveli, että Suomi saa edessä olevista Sarajevon MM-hiihdoista ”tuollaiset viisi mitalia”. Paremmin meni, tuli kymmenen mitalia. Kolme niistä toi Aki Karvonen, joka seuraavana vuonna myönsi veritankkauksen.

Ennen Sarajevoa oli SM-kisoissa Joutsassa käynyt ilmi, että
Juha Mieto oli Rehusen tietämättä käyttänyt neuvostoliittolaista B15-vitamiinivalmistetta. Sen koostumus tutkittiin ja päädyttiin siihen, että ei ollut kiellettyä ainetta.

Sarajevossakin oli ajoitus osunut nappiin. Doping-ajoituksen onnistumisen tärkeydestä on elokuvassa hyvänä esimerkkinä
Jaana Savolainen, joka ei dopingia hiihtourallaan käyttänyt. Ennen arvokisoja hän kilpaili tasaväkisesti Suomen muiden huippujen kanssa, mutta talven pääkisoissa tapahtui jotakin: Jaana hävisi parhaille suomalaisille minuuttikaupalla.

HYÖTY VERITANKKAUKSESTA
50 km:n HIIHDOSSA 80-100 SEKUNTIA


Veridoping eli veritankkaus on tehokas keino. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteen laitoksella veritankkaukseen perehtynyt
Timo Vuorimaa sanoi minulle aikoinaan, että sen ansiosta urheilija pystyy ylläpitämään jopa kymmenen prosenttia suurempaa työkuormaa samalla suhteellisella rasitustasolla kuin ilman tätä tankkausta. Vuorimaa oli tuolloin Suomen Urheiluliiton kestävyysjuoksun lajipäällikkö!

Entinen keskimatkojen juoksija, lääkäri
Aki Loikkanen kertoi minulle haastattelussa, että 50 km:n hiihdossa veritankkauksesta saatava hyöty on 80-100 sekuntia ja 10 000 metrin juoksussa 17-29 sekuntia. (Etelä-Suomen Sanomat 15.3.1984)

Veridoping kiellettiin vuoden 1984 jälkeen, mutta Suomessa ei uskottu. Lahdessa 2001 kärysivät
Hemohesin käytöstä Harri Ilves Kirvesniemi, Janne Immonen, Jari Isometsä, Mika Myllylä, Milla Jauho ja Virpi Kuitunen. Hemohes on urheilussa doping-aine, minkä avulla lasketaan veren hemoglobiinipitoisuus sallittuihin rajoihin. Liian korkeat hemoglobiiniarvot johtuvat yleensä veritankkauksesta tai veren kasvuainetekijän (Epo) käytöstä.

Nimeltään Hemohes oli Lahden kisojen jälkeen myös suosittu viinadrinkki, jota elokuvassa esittelee lahtelaisen Santa Fe -ravintolan baarimestari
Timo Arasola.

Urheilulääketieteen kansainvälisissä julkaisuissa veritankkausta käsiteltiin 30 vuotta sitten täysin avoimesti. Halosen elokuvassa annetaan ymmärtää, että Italiaan veritankkauksen vei Italian maajoukkueen valmentajana 1984-90 toiminut Jarmo Punkkinen. Elokuvaan häneltä ei ole saatu kunnollista haastattelua, jota Halonen yritti viimeksi Suomen urheilugaalassa viime talvena. Gaalassa valittiin viime vuoden parhaaksi urheilijaksi ampumahiihdon maailmanmestari Kaisa Mäkäräinen, jonka valmentaja on – Jarmo Punkkinen.

[Tämä juttu on julkaistu aiemmin Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi]

kari.naskinen@gmail.com