Aku Louhimiehen elokuva on vientinimeltään Naked Harbour (Alaston satama), mutta satamaan elokuvassa päästään vain ohimennen aivan lopussa. Onneksi Elia Kazanin Alastoman sataman (1954) englanninkielinen nimi on kuitenkin On the Waterfront.
Elokuva on rakenteeltaan sirpaleinen. Kerrotaan kahdeksan pariskunnan tai muiden yhteenliittymien hankalista asioista, joista yhteensä syntyy kaksi tuntia tarinaa. Henkilöhahmot ja itse asiatkin jäävät pintapuolisiksi, sillä kukin osatarina saa elokuva-aikaa keskimäärin vain varttitunnin. Tämähän on vanhastaan tuttu elokuvasapluuna, mutta Louhimies on ottanut mukaan liian monta tarinaa. Vain kaksi osatarinaa limittyy henkilöidensä kautta väkinäisesti toisiinsa.
Vaikeista ihmissuhteista on kysymys. Rakkautta puuttuu, joku ei saa tarpeeksi julkisuutta ja muutenkaan asiat eivät ole hyvin. Tuskin nämä mitään vuosaarelaisten erityisongelmia ovat, joskin Vuosaari kuuluu niihin Itä-Helsingin alueisiin, joihin yhteiskunnallisia hankaluuksia ainakin imagotasolla liitetään. Vuosaaressa asuu 36 000 ihmistä, joista vieraskielisiä on 14 prosenttia. Louhimies itsekin asuu Vuosaaressa, mutta ihmeelliseltä tuntuu, että hän tekee elokuvassaan kaikista maahanmuuttajista huoria tai väkivaltaisia koronkiskureita. Parempi nimi elokuvalle olisikin ollut "Paha maa 2".
Yksi varsinainen ulkomaalainenkin elokuvassa on. Yhdysvaltalainen yritysjohtaja tulee johonkin palaveriin, ja taksikuski kertoo kankeasti, että meri on jäässä ja kysyy, haluaako vieras naista. Elokuvan keskivaiheilla yritysjohtaja saa turpiinsa maahanmuuttajalta ravintolan vessassa ja lopussa taksikuski kysyy, tykkääkö herra enemmän vaaleista vai tummista. Täysin turhat episodit elokuvakokonaisuudessa.
Elokuva etenee sujuvasti, se on hyvin näytelty ja kuvattu. Käsikirjoituksessakin on aineksia paljoonkin, mutta mitään "koukkuja" se ei varsinaisesti tarjoa. Kunhan vain mennään raiteillaan ja välillä naidaan. Kai tämä on sitä 2000-luvun tosi-tv-formaatin mukanaan tuomaa kerrontaa.
kari.naskinen@gmail.com
