Lahden kasinotalousseikkailu epäonnistui pahasti

Muistan hyvin, kun kymmenen vuotta sitten olin kaupunginhallituksen kokoushuoneessa kuuntelemassa Lahden kaupungin loistavaa sijoitusideaa: kaupunginhallitus oli päättänyt merkitä sijoitusrahastoyhtiön osakkeita 1,5 miljoonalla eurolla. Tiedotustilaisuudessa Lahden kaupunki ja Midinvest Fund PH tarjosivat meille toimittajillekin kahvit ja leivokset. Hyvältä maistui. Syytäkin oli, sillä tästä sijoituksesta piti alkaman kova rahantulo.

Nyt suussa on kuitenkin paskanmaku. Lahden tekemän sijoituksen tasearvo on nyt vain 50 000 euroa. Siis melkein puolitoista milliä on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Asiaan on perustellusti kiinnittänyt huomiota kaupungin tarkastuslautakunta, jonka tänään julkistamassa arviointikertomuksessa vuodelta 2014 todetaan, että valmistelu ko. sijoitusta koskevassa asiassa on ollut puutteellista heti alusta alkaen. Tarkastuslautakunta vaatii nykyistä kaupunginhallitusta selvittämään, mistä esimerkiksi koostuvat sijoitusrahaston 1,2 miljoonan euron hallinnointikulut – mitä muita menoja on ollut kuin kahvit ja leivokset – ja mikä on sijoitusneuvoston jäsenten palkkioiden ja muiden etuuksien määrä.

Kun tästä sijoituksesta helmikuussa 2005 päätettiin, ei kh:n pöytäkirjassa ollut mitään mainintaa mahdollisista riskeistä. Sen sijaan tuotto-odotuksista maalailtiin koreita kuvia: ”rahaston sijoituspolitiikan tavoitteena on saada sijoittajille yli 25 prosentin tuotto, siis vähintään 400 000 euroa.

Mutta ei mitään. Ainoa tuottoja saanut on rahastoa hallinnoiva jyväskyläläinen Midinvest Management Oy, joka on sijoittanut rahastoon 10 000 euroa, mutta saanut hallinnointipalkkioina yli miljoona euroa.

RAHOITUSTA
KESKI-SUOMEEN

Rahasto on tehnyt sijoituksia yrityksiin, joiden liikevaihto on 1-30 miljoonaa euroa. Erikoista näin lahtelaisittain on ollut sekin, että sijoituksia on tehty myös aikaisemman kasvuvaiheen yrityksiin nimenomaan Keski-Suomen alueella.

Rahasto on tehnyt pääomasijoituksia kuuteen eri yhtiöön. Viisi niistä on tehnyt konkurssin aiheuttaen rahastolle 5,5 miljoonan euron tappiot. Rahaston kokonaispääoma oli aloitettaessa 8 miljoonaa euroa.

Lahden lisäksi muut sijoittajat ja tappiota kärsinet ovat Heinolan kaupunki, PHP, Päijät-Hämeen osuuspankki, Orimattilan osuuspankki, Etelä-Päijänteen osuuspankki, Suomen teollisuussijoitus Oy, Pohjola Vakuutus Oy, Henkivakuutusyhtiö Suomi, Eläkevakuutusyhtiö Etera ja Troll Ventures Oy.

Lahden tarkastuslautakunta puuttui asiaan ensimmäisen kerran jo vuoden 2011 arviointikertomuksessaan. Se ehkä vaikutti siihen, että hallinnointiyhtiö luopui hallinnointipalkkioistaan 1.1.2013 alkaen. Uusin tapahtuma oli, että Lahden nykyinen kaupunginhallitus antoi suostumuksen rahaston toimikauden jatkamiseen yhdellä vuodella 30.4.2016 saakka. Lahden edustajana sijoitusneuvoston puheenjohtajana on ollut alusta lähtien konsernipalvelujohtaja Mika Mäkinen. Vuonna 2005 toimi kh:n puheenjohtajana Ulla Juurola (SDP), varapuheenjohtajina Jari Salonen (Kok) ja Leena Mantere (Krist.) sekä jäseninä Jarkko Nissinen (SDP), Susanna Iivonen-Pekesen (SDP), Mika Kari (SDP), Leena Luhtanen (Kok), Simo Räihä (Kok), Terttu Pohjolainen (Kok), Vuokko Kautto (Vas), Jouko Vesala (Kesk) ja Tuomo Romppanen (Vihr.).

KAUPUNGIN YHTIÖITÄ
TEKOHENGITETÄÄN

Lahti on nykytrendin mukaan yhtiöittänyt toimintojaan. Yritysosaamista ei kuitenkaan ole ollut. Tarkastuslautakunta kiinnittää huomiota siihen, miten heikossa taloudellisessa tilanteessa osa kaupungin yhtiöistä on. Joidenkin toiminnan jatkuminen on ”tekohengityksen” varassa. Esimerkkejä:

LK Kiinteistöpalvelut asetettiin selvitystilaan tammikuussa 2014 ja yhtiö purettiin marraskuussa. Kaupungin kirjanpitoon kirjatut tappiot 2013-14 olivat 1,5 miljoonaa euroa.

Lahden Tilatalot Oy:n liikevaihto oli viime vuonna 1,3 miljoonaa euroa ja voitto 300 000 euroa. Yhtiön pitkäaikaiset velat ovat 16 miljoonaa euroa.

Lahden seudun kuntatekniikka Oy:n liikevaihto oli viime vuonna 22 miljoonaa euroa ja voitto vain 200 000 euroa.

Lahden Hallit Oy:n liikevaihto oli 2,5 miljoonaa euroa ja voitto 100 000 euroa. Pitkäaikaiset velat ovat 28 miljoonaa euroa.

Lahden Messut Oy toimii Lahden Hallit Oy:n vuokralaisena. Messuyhtiön liikevaihto oli 3,2 miljoonaa euroa ja voitto 200 000 euroa.

kari.naskinen@gmail.com

Kuolemakin on jo kilpailutettu

Eläkkeellä oleva sysmäläinen poliisi Esko Ojanen kirjoitti markkinatalouden äärimmäisistä kuvioista Heinolassa ilmestyvässä Itä-Hämeessä:

”Yli 90-vuotias henkilö oli menossa Sysmässä kirkonkylän asunnoltaan noin 150 metrin päässä olevaan palvelukeskukseen. Hän käveli rollaattorin kanssa, sai puolimatkassa kuolemaan johtaneen sairauskohtauksen ja tuupertui. Lähistöllä liikkuneen ambulanssin miehistö oli havainnut tapauksen ja aloittanut pitkään kestäneen elvytyksen tuloksetta. Sitten alkoi poliisin odotus. Sen jälkeen tuli ruumisauto Lahdesta.”

Siis 90 kilometrin päästä Lahdesta. Aiheuttaa ihmettelyä, koska Sysmässäkin kyllä toimii täyden palvelun hautaustoimisto.

Sitten Ojala kirjoitti toisesta tapauksesta: ”Kaupassa kirkonkylässä iäkäs henkilö oli saanut kuolemaan johtaneen sairauskohtauksen ja tuupertunut. Vainaja virui peitettynä keskellä aluetta, jossa käveli jatkuvasti kassoilta poistuvia asiakkaita. Poliisipartio tuli Lahdesta saakka. Alkututkimuksen jälkeen Lahdesta tullut ruumisauto pääsi viemään vainajan pois. Tässä tapauksessa vainaja joutui olemaan kuolinpaikallaan 4-5 tuntia. Ei ollut mieltä ylentävää nähdä, millaisen kohtelun vainaja voi saada.”

Taas Lahdesta, yli tunnin matkan päästä. Poliisin osalta tilanne on tuttu: Sysmästäkin on poliisin kansliapalvelut viety pois, samoin Hartolasta. Kenttätyöt hoituvat nykyisin Lahden ja Heinolan poliisien toimesta. Tämän takia poliisin tulo kestää. Mutta miksi ruumisautotkin tulevat Lahdesta? Ojala kirjoitti:

”Täällä puhutaan, että poliisi olisi joutunut kilpailuttamaan tilaamansa vainajien siirtokuljetukset ja voittaja on löytynyt Lahdesta. Kun vainajan oma kilpaileminen päättyy, niin muut kilpailevat hänestä.”

Markkinataloudessa Sysmä ja Hartola ja monet muut maaseutukunnat ovat joutuneet takamaaksi myös viranomaispalveluiden osalta.

(Valokuva: vastavalo.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Leviathan - Sillä minun on valta ja voima ja kunnia

”Lävistäköön kirous sen päivän, joka herättäisi itsensä Leviatanin.” (Job 3:8)

Leviatan on Raamatun ja muunkin mytologian merihirviö, joka syö auringon maailman loppuessa. Venäläisen Andrei Zvjagintsevin sennimisessä elokuvassa nähdään jättiläismäinen valaan luuranko, se on rannassa Barentsinmeren jossakin poukamassa, jossa ihmiset yrittävät tulla toimeen. Naiset ovat töissä kalanjalostamossa, miehet juovat votkaa, lapset kittaavat kaljaa tuhoutuneen kirkon raunioilla ja pormestari ”pitää huolta” alueesta.

Nikolai ”Kolja” Sergejevillä on talo ja sen yhteydessä oma autokorjaamonsa. Pormestari on kuitenkin päättänyt kehittää kaupungin brändiä ja sitä varten kaupungin pitää pakkolunastaa Koljan talo ja tontti jotakin isoa rakennushanketta varten – ehkä kulttuuri- tai urheilukeskus tai pormestarille huvila. Tontin arvoksi on laskettu 3,5 miljoonaa ruplaa, mutta pormestarilla on omat laskentamallinsa ja paikallinen alioikeus määrää tuomiossaan hinnaksi 600 000 ruplaa. Sillä Kolja saisi perheelleen yksiön.

Elokuva alkaa oikeussalissa, jossa tuomari lukee päätöksen. Kolja isketään maahan viiden minuutin pituisella monologilla, jossa lakipykäliä ja muuta käsittämätöntä paasausta ei ymmärrä kukaan. Näytetään heti, että yksittäinen ihminen on kuin täi, joka lyödään littanaksi.

Koljan vanha armeijakaveri, asianajaja Dmitriy Seleznyov on tullut Moskovasta auttamaan, mutta turhaan. Pormestarilla on käytössään vahvemmat voimat. Hirviön tässä elokuvassa muodostavat ihmistä vahvempi byrokratia, korruptio ja vallanpitäjien ylivoimainen valta. Tämä hierarkia on niin ankara, että sitä vastaan taisteleminen on mahdotonta.

Pormestarin tukena on myös ortodoksikirkko. Pormestari ja piispa ovat kuin paita ja perse. Elokuvan lopulla kun aurinko on pimentynyt, piispa saarnaa jumalanpalveluksessa. Piispan viesti seurakunnalle on, että Pyhän Aleksanteri Nevskin tavoin ei voittoja saavuteta vallalla ja voimalla, vaan rakkaudella – kaiken yläpuolella ovat Raamattu, kirkko, Jumala ja Kristus. Pormestari kuuntelee hyväksyvästi ja varmaankin ajattelee, että ”minulla on valta ja voima ja kunnia” - ei ehkä iankaikkisesti, mutta niin kauan kuin maksa kestää. Kun on valtaa, on voimaa, eikä tarvitse edes Moskovasta apuja anella – ja maanantaina otetaan taas votkaa piispan kanssa.

Elokuva antaa raadollisen kuvan siitä systeemistä, millä asioita hoidetaan aina etuoikeutettujen eduksi. Samaa järjestelmää kuvataan mm. tv-sarjoissa House of Cards ja Boss, mutta ei näin rankasti.

Zvjagintsevin aikaisemmat pitkät elokuvat Isän paluu (2003), Karkotus (2007) ja Jelena (2011) on nähty Yle Teemalla. Nekin ovat rankkoja, mutta eivät Leviathanin (2014) kaltaisia tuomiopäivän julistuksia. Kolme aikaisempaa elokuvaa eivät ole sijoittuneet ilmiselvästi Venäjälle, kuten Leviathan, esimerkiksi Karkotuksessa maisemat viittaavat mihin tahansa rauhalliselle maaseudulle, ajetaan vanhoilla amerikkalaisilla autoilla ja rahana käytetään sodanjälkeisiä Suomen markkoja. Leviathan on suorempi isku.

Leviathan kuvaa tilannetta, jossa ollaan jo epätoivon saartamina, ”maailman reunalla”. Yhteiskunnan koneisto ei enää ole ihmisiä varten. Niinpä seuraa epätoivoisia tekoja. Vastaavaa epätoivoa löytää vaikkapa Mikko Niskasen Kahdeksasta surmanluodista (1972). Ero ei ole iso: votka tai pontikka.

Votka maistuu kaikille. Se ei ole syynä ongelmiin, mutta onpahan edes jotakin lohtua kaiken pahan keskellä. Erinomainen kännikuvaus on, kun päänsä täyteen vetänyt pormestari tule kutsumatta käymään Koljan talolla. Muutenkin elokuvan näyttelijätyö on priimaluokkaa, samoin kuvaus ankeissa maisemissa.

Elokuvan loppu on synkkä. Ei toivoa. Meri on tumma, taivas pilvessä, ukkonen jyrisee ja musiikkina soi Philip Glassin painostavat sävelet Akhnaten-oopperasta (1984). Tuo ooppera kertoo sopivasti 1300-luvulla eaa. eläneestä faarao Ekhnatonista, joka tunnetaan siitä, että hän pyrki kumoamaan liian vahvaksi kohonnutta pappisvaltaa Egyptissä. Nyt Leviathan on herättänyt Venäjällä kiivasta somekeskustelua kirkon asemasta.

Katsoin elokuvan vaalienjälkeisenä tiistaina. Oli taas helpottavaa ajatella, että tapahtuupa Suomen vaaleissa mitä tahansa, niin asiat ovat kuitenkin hyvin täällä maailman yhdessä parhaista valtioista.

kari.naskinen@gmail.com

Listavaalissa olisi tullut sama tulos

Hämeen vaalipiiristä valittiin uuteen eduskuntaan kolme sosialidemokraattia, Tarja Filatov, Mika Kari ja Ville Skinnari. Jos käytössä olisi ollut ns. listavaali, lopputulos olisi ainakin tältä osin ollut sama. Puolueen jäsenäänestyksessäkin nämä kolme ehdokasta saivat eniten ääniä, joten heidät olisi asetettu myös SDP:n lopullisella eduskuntavaalilistalla kärkeen. Varasijalle sen sijaan nousi forssalainen Kaisa Lepola, joka jäsenäänestyksessä oli vasta kymmenes, ja nyt siis vaaleissa neljäs. Listavaalissa olisi neljäntenä listalla ollut Eero Vainio.

Kokoomus käyttää vastaavanlaista jäsenäänestystä, mutta sen tuloksia en tähän hätään löytänyt. Muiden puolueiden systeemeistä en tiedä.

Listavaalissa äänestäjä antaa äänensä puolueelle, ja valituiksi tulevat ehdokkaat siinä järjestyksessä, missä he oman puolueensa listalla ovat. On olemassa myös sekamalleja, joissa ehdokas tulee valituksi ohi ennakkojärjestyksen siinä tapauksessa, että hän saa henkilökohtaisia ääniä kovin runsaasti. Ruotsissa on tämä systeemi, siellä ehdokas menee läpi listajärjestyksestä riippumatta, jos saa yli 8 prosenttia puolueensa äänistä vaalipiirissä.

Listavaalin etu olisi, että vaalikampanjoissa voitaisiin nykyistä paremmin keskittyä puolueidenvälisiin eroihin. Nyt keskitytään enemmän mainontaan. SDP:n viime puoluekokoukseen jätti SDP:n 2. varapuheenjohtaja Sanna Marin aloitteen listavaalin käyttöönotosta europarlamenttivaaleissa. Aloite ei mennyt läpi, mutta sen puolesta ovat ottaneet kantaa ainakin Jouni Backman ja Johanna Ojala-Niemelä.

”Listavaali kohdistaisi huomion puolueiden vaaliteemoihin ja vaaleissa käsiteltäviin asiakysymyksiin. Eri puolueiden vaihtoehdot tulisivat äänestäjille selkeämmin esiin, kun vaaleissa keskityttäisiin näiden vertailuun. Nykyisessä henkilövaalissa korostuu liiaksi yksittäisten vaalikampanjoiden budjetti ja ehdokkaiden medianäkyvyys. Vaalit vaativatkin kohtuuttomasti rahallisia ja ajallisia panostuksia yksittäisiltä ehdokkailta”, sanoi Sanna Marin aloitteessaan.

Listavaalin vastustajat sanovat, että listojen tekeminen johtaisi puoluejyräykseen. Nyt ollaan rahajyräyksen järjestelmässä, joskin sunnuntaina käydyissä vaaleissa tuli todistetuksi, että edes jättibudjeteilla ei aina mennä läpi.

SDP:n edellinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen on myös puolustanut listavaalia:

”Nykyjärjestelmän lieveilmiö, julkkis- ja urheilijaehdokkaat, eivät jäsenäänestyksissä välttämättä menestyisi samalla tavalla kuin nyt, eikä media voisi nostaa ´ykkösehdokkaitaan´ esiin kuten nykyisin. Listoilla olisi kärkipäässä luultavimmin toimintaan sitoutuneet pitkän linjan ihmiset, jotka eivät pienen vastoinkäymisen tullen vaihda puoluetta tai jätä hommaa yhteen kauteen. Uudet tulokkaat saisivat varmasti kannatusta jäsenäänestyksessäkin, jos heillä on esittää aitoa kiinnostusta ja osaamista. Monilla päättävillä paikoilla, esimerkiksi kunnissa, on tulokkaita, joilla on intoa enemmän kuin tietoa tai osaamista, ja se ei ole pelkästään hyvä asia.”

”Tuloksekas politiikka edellyttää sellaisia tietoja ja taitoja, joita ei musta tuntuu -periaatteella porukkaan tulleet hallitse. Toisaalta politiikka ei ole vanhojen jäärien yksinoikeus. Olen varma, että moni vanha jäärä olisi jäsenäänestyksessä pudonnut pelistä pois paljon aikaisemmin kuin äänestäjät ovat asiassa ratkaisunsa tehneet”, sanoi Jutta Urpilainen. (Uutispäivä Demari 4.10.2009)

Nykyisessä mallissa on sekin erikoisuus, että vaalit ovat henkilökohtaiset, mutta kun työ eduskunnassa alkaa, muuttuu toiminta täysin puoluepoliittiseksi.

Näin lahtelaisena kun vaalien tuloksia tarkastelee, niin huomionarvoisia asioita olivat, että Päijät-Häme voitti Kanta-Hämeen 8 – 6 ja että Lahdessa SDP nousi takaisin kärkeen ohi Kokoomuksen.

Vaalivalvojaisiin Lahden Sibeliustalolle unohdin ottaa kameran mukaan, mutta sain Uuden Lahden päätoimittajalta Tommi Bergiltä käyttööni kuvan, jossa lahtelaisten läpimenoa ja onnistunutta sukupolvenvaihdosta juhlittiin illan päätteeksi, vasemmalta Mika Kari, Jouko Skinnari, puolisonsa Tertta Saarikko ja Ville Skinnari.

kari.naskinen@gmail.com

Äänestysprosentilla iso merkitys

Omakotitalon (235 neliötä) etupihalla Lahden Jalkarannassa on valkoinen BMW-maasturi, vaimon käyttämä kakkosauto näkyy olevan Audi A3. Lapsilla on Ligier-mopoautot. Äänestämään mennään BMW:llä.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa äänestysprosentti Jalkarannassa oli 75,1. Jalkarantalaisten äänistä Kokoomus sai 42,4 prosenttia, henkilökohtaisissa äänissä oli kärjessä kolme kokoomuslaista.

Liipola B -äänestysalueella äänestysprosentti jäi 52,8:aan. Kokoomus sai äänistä 7,7 prosenttia, eniten ääniä saanut kokoomuslainen oli sijalla 16. Liipolassa ison äänisaaliin keräsivät perussuomalaiset, SDP ja Vasemmistoliitto.

Tällaisia Jalkaranta – Liipola -asetelmia on kaikkialla. Esimerkiksi niillä Helsingin äänestysalueilla, joiden äänestysprosentti nousi viime vaaleissa yli 75:n, oli Kokoomus ylivoimainen. Jakomäessä olivat selvästi kärjessä SDP ja perussuomalaiset, mutta kokonaishyöty jäi Eiran, Kampin, Marjaniemen, Munkkivuoren ja Töölön kokoomusvoittoa pienemmäksi, koska Jakomäessä äänestysprosentti oli vain 66.

Tämä asetelma toistuu vaaleista toiseen. Ne, jotka eniten tarvitsisivat politiikalta apua, ovat luovuttaneet, eivätkä käytä äänioikeuttaan. Helsingin ylipistossa asiaan perehtynyt akatemiatutkija Hanna Wass sanoo, että huono-osaisuus ja ihmisen huono elämäntilanne ylipäätään usein heijastuvat suoraan äänestämiseen. (Demokraatti 2.4.2015)

Huono-osaisilla on niin paljon murheita omassa päivittäisessä elämässään, että heidän kaikki aktiivisuutensa menee arjen ongelmien kanssa painimiseen. Hyväosaisilla on toisin: kun asiat ovat kunnossa ja mieli virkeä, jaksaa olla kiinnostunut myös vaaleista.

Hanna Wassin mukaan vähäisen äänestämisen yksi taustatekijä on huono terveys. Silloin liikkuu vähemmän sellaisissa paikoissa ja sosiaalisissa ympyröissä, joihin kampanjointi on keskittynyt. Eikä äänestämäänkään viitsi lähteä, jos terveydentila ei ole hyvä. Voisi ehkä lähteäkin, jos olisi oma auto pihassa, edes vanha Corolla, jos lähtisi käyntiin.

Tämä kaikki on tilastollisesti todistettu. Äänestysaktiivisuus korreloi oikeiston ja vasemmiston menestystä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun äänestysprosentti jää alhaiseksi, saavat hyväosaiset suhteettoman suuren edustuksen parlamenttiin – siis ne, jotka edustusta vähiten tarvitsevat.

Saa nähdä, vaikuttaako nyt yhtään se, että äänestyspäivä on mahdollisesti lämpimämpi kuin neljä vuotta sitten.

kari.naskinen@gmail.com

Me, Venäjä ja muut

Suomen turvallisuuden kannalta peruselementit ovat samat kuin ennenkin: me, Venäjä ja muut. Tämä oli myös Esko Ahon esitelmän nimi, kun hän keskiviikkona 15.4.2015 puhui Lahden Paasikivi-seurassa. Hän kertoi lainanneensa otsikon Mannerheim-ristin ritarilta, eversti Wolf H. Halstin Suomen turvallisuuspolitiikkaa käsittelevän kirjan (1969) nimestä. Sopi hyvin lainata, sillä Halsti oli yksi Paasikivi-seuran perustajista ja toimi sen puheenjohtajana 1961-64.

”Halstin kirjan otsikkoon kiteytyvät kaikessa yksinkertaisuudessaan ajankohtaiset turvallisuuspoliittiset perushaasteemme: miten yhdistää kansalliset etumme, eurooppalaiset siteemme ja velvoitteemme sekä erityinen suhteemme Venäjään”, sanoi Aho.

Hän sanoi, että nyt Suomessa käytävässä keskustelussa voi tunnistaa kolme koulukuntaa:

1) Yksi koulukunta näkee vain meidät ja Venäjän. Sen opin mukaan Venäjä-suhteen erityisyys vaatii, että emme mene mukaan mihinkään sellaiseen, mikä voisi jotenkin vaarantaa tai vahingoittaa etujamme idän suunnalla. Jopa EU-jäsenyyden velvoitteet arveluttavat.

2) Toisessa ääripäässä ovat ne, jotka uskovat kansallisten etujemme tulevan parhaiten turvatuiksi keskittymällä me ja muut -akseliin. Tämä koulukunta uskoo, että suhde Venäjään hoituu parhaiten liitossa muiden kanssa.

3) Aho itse kannattaa sitä kolmatta ryhmää, joka näkee Venäjä-suhteemme erityisenä, mutta haluaa asettaa sen laajempaan yhteyteen. Historian saatossa tämä Venäjä-kontekstimme on moneen otteeseen muuttunut.

”Viimeksi tämä tilanne muuttui 1990-luvun alkupuoliskolla, kun Euroopan sotilaallinen kahtiajako murentui, Neuvostoliitto hajosi, Suomi irrottautui Yya-sopimuksesta ja liittyi EU:n jäseneksi. Uskon, että tämän kolmannen ryhmän mukaisella toimintatavalla kansalliset etumme voidaan parhaiten turvata myös näissä arvaamattomissa ja oloissa, joihin olemme Ukrainan kriisin myötä ajautuneet”, sanoi Aho.

.

”Erityissuhde Venäjään pohjautuu ennen kaikkea maantieteeseen, mutta sillä on myös

taloudellisia ulottuvuuksia. Sen ylläpitämiseksi tarvitsemme Venäjän suhteen erityisosaamista, jota syntyy vain pitämällä huoli venäjän kielen ja kulttuurin osaamisesta, syvällisestä ja paikanpäällä hankitusta Venäjän olojen tuntemuksesta sekä tiiviistä yhteydenpidosta venäläisiin toimijoihin.”

Esko Aho itse pitää jatkuvasti yhteyttä itärajan taakse. Hän toimii suomalaisen teollisuuden idän-toimiston East Office Oy:n hallituksen puheenjohtajana. Se on 25 suomalaisen yhtiön omistama yritys, jonka tavoitteena on vahvistaa omistajiensa Venäjä-suhteita. Nämä omistajat ovat Atria, Cargotec, Fazer, Finnair, Fortum, Kesko, Kone, Konecranes, Lemminkäinen, Metso, Neste, Nokian Renkaat, Oriola, Outokumpu, Paroc, Posti, Ruukki, Sanoma, Stockmann, Tikkurila, UPM, VR, Wärtsilä ja YIT.

Aho on myös Suomalais-venäläisen kauppakamarin puheenjohtajana. Lisäksi hän käy jatkuvasti Venäjällä luennoimassa.

ENTÄ NYT, VENÄJÄ?

Esko Aho pohti sitä, mitä lähitulevaisuudella Venäjällä tapahtuu. Taas kolme vaihtoehtoa:

1) Venäjä ajautuu lisää nationalismiin, minkä seurauksena on myös lisääntyvä eristäytyminen. Tämä on Ahon mielestä erittäin huono vaihtoehto.

2) Öljyn tuottajahinta nousee ja ajat paranevat. Tämän pitäisi kuitenkin tapahtua kahden vuoden kuluessa, koska sen pitempään eivät Venäjän talousvarannot riitä ilman kasvavia öljytuloja.

3) Taloutta modernisoidaan, ja tässä tulevat kysymykseen erityisesti infrastruktuuri, koulutus, teknologinen osaaminen ja yritysrakenteen kehittäminen. Tässä Venäjä kuitenkin tarvitsee ulkomaiden apua.

Ukrainan tulevaisuudesta Aho sanoi, että nyt koko valtio on hunningolla. Sen bkt asukasta kohti laskettuna on aivan rapaluokkaa. Jos Ukraina aikoo päästä jaloilleen, sen poliittinen ja taloudellinen järjestelmä on uudistettava länsimaisia periaatteita noudattavaksi ja samalla Ukrainan on saatava yhteydet kuntoon Venäjän kanssa.

”Ukrainan kriisin juuret ovat syvällä ja tie siitä ulos kivikkoinen. Maalla on takana kaksi menetettyä vuosikymmentä, joiden aikana tarjolla olleet mahdollisuudet on tuhrittu vallan väärinkäyttöön, korruptioon ja sisäiseen poliittiseen valtataisteluun. Uusi Ukraina ei voi olla jatkumo, vaan sen täytyy kyetä luomaan aivan uusi vallankäytön ja taloudenpidon kulttuuri. Siinä EU voi olla korvaamattomaksi avuksi. Toisaalta Ukraina tarvitsee Venäjän markkinoita ja yhteistyötä Venäjän kanssa saadakseen yhteiskuntansa kuntoon. Kaiken tapahtuneen jälkeen se vaatii Ukrainalta suurta valtiomiestaitoa ja Venäjän johdolta kykyä ymmärtää, että taloudellisesti vakaa, kehittyvä ja vaurastuva naapuri on sen omakin etu”, sanoi Aho.

kari.naskinen@gmail.com

Klaus Härön miekanisku ei oikein osu

Porvoolaisen Klaus Härön elokuva virolaisesta miekkailuvalmentajasta Endel Nelisistä (1925 - 1993) on sentimentaalinen viihdeleffa, vaikka tarkoitus on saattanut olla vakavampikin. Miekkailija kuvaa sitä hankalaa tilannetta, mihin Nelis joutui Stalinin vainojen aikana 1950-luvun alussa. Nelis oli valmistunut Tarton yliopistosta, jatkanut opintoja Leningradin urheiluyliopistossa, mutta joutunut pakosalle, kun neuvostoviranomaiset olivat saaneet selville, että Nelisillä onkin puoliksi saksalaiset juuret (isän sukunimi Keller) ja on hämätäkseen ruvennut käyttämään äitinsä tyttönimeä.

Nelis pakenee syrjäiseen kolkkaan, pääsee liikunnanopettajaksi Viron Haapsaluun. Siellä kuitenkin käry käy, kun koulun johtaja pääsee jäljille Nelisin menneisyydestä. Tässä ohessa elokuva kertoo siitä, miten miekkailua harrastanut Nelis alkaa pitää koululaisille miekkailukerhoa.

Elokuva etenee kauniin kuvauksen myötä mukavasti, mutta kun kaikki tapahtuu hyvin odotetusti ja särmättömästi, ei elokuva kunnolla nouse. Pehmeät, korean sumuiset ulkokuvat täydentävät lällyä tunnelmaa. Härö on lisäksi tehnyt elokuvaan muutaman ylitunteellisen kliimaksin niin, että elokuvateatterin ovella olisi kai pitänyt herkemmille katsojille jakaa nenäliinat.

Vastakkainasettelu Nelisin ja koulun johtajankin kesken on niin vanhanaikaisen kökkö, että asetelma vaikuttaa lähes sketsiltä – on idealistisen hyvä ihminen ja saatanallisen paha kommunisti.

Päähenkilöä tässä vironkielisessä elokuvassa esittää Märt Avandi, jolla oli pieni rooli jo Elmo Nüganenin elokuvassa Nimet marmoritaulussa (2002). Avandi vetää roolin puukasvoisena, yksi-ilmeisenä, joten tältäkään osin ei apuja löydy.

Jännitystä on rakennettu myös miekkailun ympärille: miten Haapsalun koululaiset pärjäävät isoissa kilpailuissa Leningradissa? Tietenkin pärjäävät, ja tämä on tehty juuri samalla tavalla kuin Hollywoodin urheiluelokuvissa: altavastaajat tulevat ja yllättävät kaikki ennakkosuosikit.

Endel Nelis oli siis mestarivalmentaja, joka lopulta teki Haapsalusta virolaisen miekkailu-urheilun keskuksen. Tästä ei elokuvassa enää kerrota, mutta joka tapauksessa Haapsalussa miekkailuun valmentautuneet ovat saavuttaneet viisi maailmanmestaruutta, viimeksi Nikolai Novosjolov 2010 ja 2013. Endel Nelisin poika Peeter Nelis (s. 1953) on jatkanut isänsä työtä, ja toimii tällä hetkellä myös Suomen miekkailumaajoukkueen valmentajana.

kari.naskinen@gmail.com