Helsingin Sanomien
musiikkiarvostelija Seppo
Heikinheimo kirjoitti
70-luvulla yhdestä Paavo
Heinisen sävellyksestä,
että ensikuulemalta se puistatti, mutta herätti kysymyksen, olisiko
se toisella kuulemalla yhtä kauhea. Heikinheimo jatkoi pohdiskelua:
”Ei ole mahdotonta, että vielä koittaa aika, jolloin Heininen
nostetaan jalustalle - - - tässä on säveltäjä,
jota hänen yksinkertaiset ja naiivit aikalaisensa eivät
ymmärtäneet.”
Molemmat miehet ovat jo kuolleet, mutta
jalustalle on nostettu vain Heikinheimo, joskin vain siksi, että hän
oli rääväsuisena kriitikkona puistattava ja
antoi aiheita peräti iltapäivälehtien sensaatiojutuille. Heinisen
musiikki on myös
jäänyt hyvin elämään, sillä aika on tosiaan tehnyt tehtävänsä
Heikinheimon ennustamalla tavalla.
Tuo Heikinheimon
haukkuma sävellys on sopraanolle ja kamariorkesterille tehty Reality
(1978).
En
ole sitä kuullut, koska uuden modernin musiikin tallennuksia löytyy
huonosti sekä levyiltä että nykyajan digitaalisilta tiedostoilta.
Joitakin Heinisen teoksia on kyllä tallennettuina ja toteen on
käynyt, että nyt ne eivät ollenkaan kuulosta ”sairaalta
leikittelyltä”, kuten Uuden Suomen Jukka
Määttänen Realitysta
kirjoitti. Lähialueiden orkestereiden ensi kevätkauden ohjelmistostakaan ei löydy Heinisen sävellyksiä, mutta RSO esittää tammikuussa Heinisen opettajana Kölnissä toimineen Bernd Alois Zimmermannin oboekonserton.
Savonlinnassa
1989 meni Heinisen Veitsi-ooppera
yli ymmärrykseni, mutta nykyisin musiikillisen hahmottamisen
laajennuttua Heinisen sävellykset jo toimivat. On käynyt niin kuin
Heininen sanoi kerran Suomen Kuvalehden haastattelussa: ”Säveltäjän
ammatti perustuu siihen uskoon, että kannattaa toimia senkin
puolesta, mikä on mahdottomaan asti epätodennäköistä.”
Epätodennäköinen voi
muuttuu
joskus todeksi, kun aikaa kuluu.
Tapio Luomasta kirkonmiehenä voi radio-ohjelman perusteella arvella, että ainakin jonkin verran hän on löytänyt Jumalaa myös Bachin Die Kunst der Fugesta ja Verdin Requiemista. Heininen sen sijaan ei puhunut Jumalasta vävynsä Jan Blomstedtin kirjoittamassa elämäkertateoksessa (2006), mutta siitä hän oli varma, että suomalaisen musiikkimaailman kärkeen tulevat ajan kuluessa nousemaan mm. Erik Bergman, Einojuhani Rautavaara ja Usko Meriläinen. Nyt tiedämme, että myös Sibelius-akatemiassa Heinisen oppilaina olleista monet ovat suomalaisen musiikin eturivin nimiä: Kaija Saariaho, Jouni Kaipainen, Esa-Pekka Salonen, Olli Kortekangas, Magnus Lindberg, Eero Hämeenniemi, Jukka Tiensuu.
Kirjassaan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (2021) säveltäjä Osmo Tapio Räihälä kirjoittaa ”musiikin ymmärtämisestä”, ettei sitä kuulukaan ymmärtää, koska musiikki ei operoi sellaisella taajuudella, jota ihmisen pitäisi jotenkin ymmärtää: ”Taideteos näyttää meille jotakin sellaista, mitä emme arkisilla aisteillamme havaitse. - - - Jos et ymmärrä jotakin taideteosta, vika ei ole sinussa eikä taideteoksessa – teillä ei vain ole yhteistä kieltä. Kieliä voi muuten opiskella.”
Kaikki eivät tietenkään halua opiskella sen enempää uusia kieliä kuin musiikinkuuntelemistakaan. Kun Heinisen ensimmäistä pianokonserttoa oltiin Yleisradion studiossa 1964 valmistelemassa nauhoitukseen, kysyi äänittäjä Bengt Johansson: ”Tuleeko nyt sinun konserttosi vai soitetaanko ensin musiikkia?”
Eikä äänittäjä ollut mitenkään harvinaisuus. Runoilija Charles Baudelaire sanoi Richard Wagnerin musiikista, että se on kuin hännästä roikutetun kissan parkua, kun se paniikissa vielä kynsii ikkunalasia.
kari.naskinen@gmail.com