perjantai 29. marraskuuta 2024

Säveltäjä säveltää mahdottomankin puolesta

Helsingin Sanomien musiikkiarvostelija Seppo Heikinheimo kirjoitti 70-luvulla yhdestä Paavo Heinisen sävellyksestä, että ensikuulemalta se puistatti, mutta herätti kysymyksen, olisiko se toisella kuulemalla yhtä kauhea. Heikinheimo jatkoi pohdiskelua: ”Ei ole mahdotonta, että vielä koittaa aika, jolloin Heininen nostetaan jalustalle - - - tässä on säveltäjä, jota hänen yksinkertaiset ja naiivit aikalaisensa eivät ymmärtäneet.”

Molemmat miehet ovat jo kuolleet, mutta jalustalle on nostettu vain Heikinheimo, joskin vain siksi, että hän oli rääväsuisena kriitikkona puistattava
ja antoi aiheita peräti iltapäivälehtien sensaatiojutuille. Heinisen musiikki on myös jäänyt hyvin elämään, sillä aika on tosiaan tehnyt tehtävänsä Heikinheimon ennustamalla tavalla.

Tuo Heikinheimon haukkuma sävellys on sopraanolle ja kamariorkesterille tehty
Reality (1978). En ole sitä kuullut, koska uuden modernin musiikin tallennuksia löytyy huonosti sekä levyiltä että nykyajan digitaalisilta tiedostoilta. Joitakin Heinisen teoksia on kyllä tallennettuina ja toteen on käynyt, että nyt ne eivät ollenkaan kuulosta ”sairaalta leikittelyltä”, kuten Uuden Suomen Jukka Määttänen Realitysta kirjoitti. Lähialueiden orkestereiden ensi kevätkauden ohjelmistostakaan ei löydy Heinisen sävellyksiä, mutta RSO esittää tammikuussa Heinisen opettajana Kölnissä toimineen Bernd Alois Zimmermannin oboekonserton.

Savonlinnassa 1989 meni Heinisen Veitsi-ooppera yli ymmärrykseni, mutta nykyisin musiikillisen hahmottamisen laajennuttua Heinisen sävellykset jo toimivat. On käynyt niin kuin Heininen sanoi kerran Suomen Kuvalehden haastattelussa: ”Säveltäjän ammatti perustuu siihen uskoon, että kannattaa toimia senkin puolesta, mikä on mahdottomaan asti epätodennäköistä.” Epätodennäköinen voi muuttuu joskus todeksi, kun aikaa kuluu.

Kun muutama viikko sitten kirjoitin Paavo Rintalan librettoon perustuvasta oopperasta Aika ja uni (2000), tuli siinäkin eteen aikakäsityksen moninaisuus. Viimeksi asiasta puhui arkkipiispa Tapio Luoma radio-ohjelmassa Näistä levyistä en luovu, jossa hän sanoi, että ihmisen elämässä aika sisältää myös ikuisuuden, mutta elämän jälkeen ikuisuudessa ei enää ole aikaa. Tästä siirryin sujuvasti Miki Liukkosen viimeiseksi jääneeseen romaaniin Vierastila (2023), joka ilmestyi kaksi kuukautta kirjailijan itsemurhan jälkeen. Siinä Liukkonen kirjoitti, että aika on Jumala itse, ei mikään toimiva olento, vaan fysiikan laki, jonka kanssa voi neuvotella yhtä vähän kuin oman kohtalonsa kanssa. Näin Liukkonen tulkitsi, että ajan olemuksen selvittäessään Albert Einstein löysi Jumalan.

Tapio Luomasta kirkonmiehenä voi radio-ohjelman perusteella arvella, että ainakin jonkin verran hän on löytänyt Jumalaa myös Bachin Die Kunst der Fugesta ja Verdin Requiemista. Heininen sen sijaan ei puhunut Jumalasta vävynsä Jan Blomstedtin kirjoittamassa elämäkertateoksessa (2006), mutta siitä hän oli varma, että suomalaisen musiikkimaailman kärkeen tulevat ajan kuluessa nousemaan mm. Erik Bergman, Einojuhani Rautavaara ja Usko Meriläinen. Nyt tiedämme, että myös Sibelius-akatemiassa Heinisen oppilaina olleista monet ovat suomalaisen musiikin eturivin nimiä: Kaija Saariaho, Jouni Kaipainen, Esa-Pekka Salonen, Olli Kortekangas, Magnus Lindberg, Eero Hämeenniemi, Jukka Tiensuu.

Kirjassaan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (2021) säveltäjä Osmo Tapio Räihälä kirjoittaa ”musiikin ymmärtämisestä”, ettei sitä kuulukaan ymmärtää, koska musiikki ei operoi sellaisella taajuudella, jota ihmisen pitäisi jotenkin ymmärtää: ”Taideteos näyttää meille jotakin sellaista, mitä emme arkisilla aisteillamme havaitse. - - - Jos et ymmärrä jotakin taideteosta, vika ei ole sinussa eikä taideteoksessa – teillä ei vain ole yhteistä kieltä. Kieliä voi muuten opiskella.”

Kaikki eivät tietenkään halua opiskella sen enempää uusia kieliä kuin musiikinkuuntelemistakaan. Kun Heinisen ensimmäistä pianokonserttoa oltiin Yleisradion studiossa 1964 valmistelemassa nauhoitukseen, kysyi äänittäjä Bengt Johansson: ”Tuleeko nyt sinun konserttosi vai soitetaanko ensin musiikkia?”

Eikä äänittäjä ollut mitenkään harvinaisuus. Runoilija Charles Baudelaire sanoi Richard Wagnerin musiikista, että se on kuin hännästä roikutetun kissan parkua, kun se paniikissa vielä kynsii ikkunalasia.

kari.naskinen@gmail.com