sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Ingmar Bergman etsi tietä onneen

Helsingborgin sinfoniaorkesterin syyskauden ensimmäisiin harjoituksiin tulee uutena viulistina Marta Olsson, ensimmäinen nainen orkesteriin. Vanha kapellimestari esittelee hänet orkesterin muille jäsenille: ”Naisjäsen tuntuu huvittavalta, mutta hän on taitava.”

Muuta vitsikästä ei tässä Ingmar Bergmanin elokuvassa Onnea kohti (Till glädje, 1950) olekaan. Kun Bergmanin syntymästä on nyt tullut kuluneeksi sata vuotta, on paljon käyty läpi hänen elämäänsä ja elokuviaan. Onnea kohti on tyypillisesti sellainen vakava elokuva, jossa Bergman käsittelee elämän vaikeutta omien kokemustensa kautta.

Bergman toimi Helsingborgin kaupunginteatterin johtajana 1944-46 ja oli ensimmäisessä avioliitossaan toisen teatterilaisen Else Fisherin kanssa. Helppoa ei ollut, ei työssä eikä kotona. Omaelämäkerrallisen elokuvan tapahtumat Bergman on kuitenkin siirtänyt teatterista orkesteriin, jossa hänen alter egonsa on viulisti Stig Eriksson (kuvassa Erikssonia näyttelevä Stig Olin ja Ingmar Bergman). Eikä suju viulunsoittajallakaan: rakkauselämässä pätkii ja Mendelssohnin viulukonsertto menee pahasti pieleen Erikssonin soittaessa orkesterin solistina.

Jo Helsingborgissa ollessaan Bergman piti itseään erityislahjakkuutena ja viinan kanssa tunne vain kohosi. Aikuisempana Bergman myönsi, että hänen teatteri- ja elokuvatyönsä eivät vielä tuolloin olleet täysipainoisia. Sama koskee Stig Erikssonia, joka ei kaikin paikoin suhtaudu riittävällä vakavuudella orkesterin harjoituksiin. Viulukonserton jälkeen tuleva lehtikritiikki on sitten kuin moukarinisku päähän, jota hän tosin osasi odottaakin.

Ekman menee naimisiin naisviulistin kanssa. He asuvat Prästgatan 7 B:ssä, joka on sama osoite, jossa Bergman aikoinaan asui. Yksi nainen ei kuitenkaan riitä, ja kun toista lohduttajaa tarvitaan, löytyy sellaiseksi eläkkeellä olevan näyttelijän kaunis nuori vaimo. Vanhaa näyttelijää esittää John Ekman, joka itsekin teki jo kuolemaa elokuvaa tehtäessä ja kuolikin 1949. Näyttelijän vaimoa esittää Marjut Carlqvist, joka myöhemminkin oli kuumana kisuna parissa muussakin Bergmanin elokuvassa.

Onnea kohti on tyylilajiltaan melodraama, joka saa uskottavuutensa siitä, mitä Bergman vuosikymmenten jälkeen omasta elämästään paljasti. Siinä ilmaistaan tunteita voimakkaasti ja epätoivoisesti, ollaan uskottomia ja mustasukkaisia ja kaikkea siltä väliltä. Maj-Britt Nilsson vaimona tekee kaikkensa pelastaakseen avioliiton, mutta äijä on täysi tomppeli, täysi bergman. Nämä miehen ja vaimon kohtaukset ovat parasta elokuvassa, ja tätä samaa teemaahan Bergman osasi koko uransa ajan hyvin todenmukaisesti käyttää, kun omaa kokemusta oli.

Onnea kohti on näytelmäelokuva, paino sanan ensimmäisellä osalla. Gunnar Fischerin kuvaus ei vielä tässä ole löytänyt sitä filmillistä ilmaisutehoa, joka myöhemmin Bergmanin ja Fischerin elokuviin tuli. Tämä kuvauksellinen puoli tuli mieleen erityisesti, kun juuri katsoin televisiosta aviokriisielokuvien äidin, Jean Vigon L´Atalanten (1934), joka olisi kuvina toiminut jokseenkin yhtä hyvin ilman ääntäkin.

Kohti onnea ja iloa joka tapauksessa pyritään, kuten orkesterin soittama Beethovenin 9. sinfonian osa An die Freude (suom. Oodi ilolle) yrittää todistaa. Kapellimestaria esittää Victor Sjöström, joka sitten Mansikkapaikassa (1957) teki sellaisen roolin, että se jäi Bergmanin mieleen kuin poltinmerkki.

kari.naskinen@gmail.com