Tampere selvisi parhaiten maailmantalouden ja Suomen murroksesta

Tampereen lempinimi Manse tulee "Suomen Manchesterista", jota alettiin käyttää sata vuotta sitten, kun siitä oli kehittynyt Suomen suurin teollisuuskaupunki. Tammerkosken ympärille keskittynyt tehdasympäristö muistutti englantilaista teollisuuskaupunkia Manchesteria. Nyt alkaa olla aika vaihtaa mielikuva Manhattaniin, sillä Tampereen uusi kehitysohjelma ”Viiden tähden keskusta” vie kaupunkia teollisuusmielikuvasta entistä enemmän kohti tornitalomaista, luksukselta vaikuttavaa Tamhattania.

Tampereenkin lähihistorian käännekohtia olivat 90-luvun syvä talouslama ja teollisuuden rakennemuutos. Niistä Tampere selvisi Suomessa parhaiten onnistuessaan sysäämään liikkeelle uudistumiskehityksen. Nyt Tampere on Suomen kaupungeista vetovoimaisin. Niistä 90-luvun ajoista väkiluku on kasvanut lähes 100 000:lla, rautatieaseman tienoilla uudisrakentaminen puhkoo taivaanrantaa, uusi huippuareena viihdyttää ja ratikka kuljettaa. Tästä kasvun jaksosta 1990 - 2025 kertoo hyvin Tampereen historian osa 5, joka viime vuonna ilmestyi fil. tri Jussi Koivuniemen kirjoittamana. Hän on tutkijana Tampereen yliopistossa keskittynyt teollistumisen talous- ja sosiaalihistoriaan sekä kaupunki- ja paikallishistoriaan.

”Tampereella on eletty ja toimittu yleisten kehityskulkujen asettamilla ehdoilla, sopeuduttu ja pyritty myös hyödyntämään muuttuneita olosuhteita”, kirjoittaa Koivuniemi. Jo ennen tätäkin jaksoa Tampere oli tietenkin muuttunut oleellisesti niistä ajoista, joista Väinö Voionmaa kirjoitti Tampereen historian ensimmäisessä osassa 1910: ”Monen mielestä kaupungin historiasta puuttuu kulttuuri- ja johtavia persoonallisuuksia. Se on totta, että puutetta vanhan yhteiskunnan kulttuuri-ilmiöistä on ollut. Joka tapauksessa ne ovat olleet syrjäasioita, sillä Tampereen kaupungin uudessa historiassa päätekijöinä ovat kansanjoukot ja laitokset.”

Voionmaan mainitsemaa puutetta ei enää ole, valtakunnallisia persoonallisuuksia on teatterimaailmasta huippu-urheiluun, Manserockin muusikoista ja merkittävistä yritysjohtajista Sanna Mariniin jne. vaikka millä mitalla.

KORKEAKOULUTUS
KASVUN POHJANA

Lama synnytti murroksen isoine ongelmineen. Niiden vastapainoksi Tampereella oli kuitenin vahvuuksia, joiden avulla kasvun tyrehtymiseen voitiin vastata. Yli 500-sivuisessa kirjassa näitä asioita käydään perusteellisesti läpi, mutta heti alkuun luvussa ”Kasvukeskukseksi” nousee korkeakouluopetus, jota oli ollut tarjolla 60-luvulta lähtien, kun Yhteiskunnallinen korkeakoiulu ja Teknillisen korkeakoulun osa oli siirretty Helsingistä Tampereelle. Pian ne itsenäistyivät Tampereen yliopistoksi ja Tampereen teknilliseksi korkeakouluksi. Niiden mukana tuli uudistavaa osaamista ja dynaamisuutta, joiden varassa teollisuuskaupungin toimintaa ja imagoa oli mahdollista monipuolistaa.

Tärkeitä kasvutekijöitä olivat myös Tampereen sijainti pääradan varressa ja 70-luvulla valmistunut uusi lentoasema naapurikunnassa Pirkkalassa. Kasvu-uralle päästiin viemällä läpi isoja ja näyttäviä kaupunkikehityshankkeita, panostamalla myös palveluihin, tutkimukseen ja kulttuuriin tamperelaisuutta unohtamatta, nääs.

PORMESTARIMALLI
SAA KEHUJA

Näin vieraspaikkakuntalaisen lukijan huomio kiinnittyy sellaiseenkin asiaan, että kirjassa perustellaan yhdeksi hyvää tehneeksi ratkaisuksi pormestarimalliin siirtymistä 2007. Se toi kaupungin johtamiseen aiempaa määrätietoisempaa otetta. Kaupunkistrategian kanssa linjassa olevan pormestariohjelman taakse pyrittiin saamaan mahdollisimman laaja tuki, missä onnistuttiin lopulta 2013.

Pormestariakselikin on tuttua: Timo P. Nieminen (Kok), Anna-Kaisa Ikonen (Kok), Lauri Lyly (SDP), Kalervo Kummola (Kok) ja nyt Ilmari Nurminen (SDP)

Vaikka pormestari vaihtui, auttoi tavoitteiden toteutumista se, että politiikka ei ollut poukkoilevaa, vaan kaupungin hankkeilla oli jatkuvuutta. Ensimmäinen pormestariajan iso hanke oli pääkadun Hämeenkadun alapuolelle louhittu tuhatpaikkainen parkkiluola, jonka avulla keskustan katuja alettiin rauhoittaa yksityisautoilta. Vielä suurempi investointi oli Rantaväylän tunneli, joka avasi tien tuleville muille suurinvestoinneille. Tunneli meni valtuustossa läpi niukalla enemmistöllä 2013 ja valmista tuli 2016. Tunneli oli kuitenkin sellainen, että se repi sekä porvarien että demarien vanhan aseveliakselin että SDP:n valtuustoryhmän.

Raitiotien ensimmäinen vaihe valmistui 2021, toinen vaihe 2025 ja verkostoa laajennetaan edelleen. Ratikka myös on vähentänyt autoliikennettä keskustassa, vaikka autojen määrä kasvavassa kaupungissa on jatkuvasti kasvanut.

Iso onnenpotku Tampereelle oli tietenkin Nokia-yhtiö. Sen tutkimus- ja tuotekehitystyössä työskennelleiden määrä nousi 90-luvulla 4000:stä 19 000:een ja yhtiön Suomessa olleesta henkilöstöstä 2/3 oli vuosituhannen vaihteessa tämän osaston väkeä. Tampereen lisäksi heitä oli Oulussa ja pääkaupunkiseudulla.

KORKEETA
JA KOMEETA

Tampereen keskustaa kehitetään niin, että tulee korkeeta ja komeeta. Tämän idean aloitti vanhojen veturitallien kupeeseen 2014 valmistunut 25-kerroksinen ja 89 metriä korkea hotelli Torni (Helsingissä oleva vanha Torni on tämän rinnalla nysä, 69,5 metriä – voisi vaihtaa nimensä Torniaiseksi).

Tampereen Tornia neljä vuotta myöhemmin valmistui lähistölle asuinkerrostalo Luminary. Vuonna 2021 valmistuneen Nokia-areenan yhteyteen tulivat asuinkerrostalot Opaali ja Topaasi. Korkea on myös areenan kupeessa oleva tornitalo Wallesmanni, ja lisää on tulossa radan varteen, joten Tamhattan kasvaa.

Viiden tähden keskusta -kehityshanke ulottuu vuoteen 2040. Siinä on kyllä enemmän kuin viisi erillistä kohdetta: Läntinen keskusta Tammerkosken länsipuolella, Amurin ja Pyynikintorin alue läntisen keskustan kupeessa, Pyhäjärven rantakaupunki, Sorin alue korkeine taloineen, Kannen (Nokia-areena) alue, Tammelan torikaupunginosa, Näsijärven kaksi rantakaupunkia. Viiden tähden hankejohtaja Tero Tenhunen kehua retostelee: ”Me olemme tehneet näitä päätöksiä hienosti etupeltoon. Kun taas joku Turku ja muut, ne tekevät niitä jäljessä. Me hyödymme siitä vetovoiman näkökulmasta.

kari.naskinen@gmail.com

Hollolan kirkonkylä Pyhän Marian suojeluksessa

Hollolan kirkonpappilassa oli palmusunnuntaina toista kertaa ikoninäyttely, jossa oli esillä 47 Jumalansynnyttäjän ikonia. Ne on pääosin tehty Lahden ortodoksisessa ikonipiirissä, ja tämän ekumeenisen näyttelyn toteutuksessa ovat olleet mukana myös Hollolan Kirkonkylä-työryhmä, Hollolan evankelisluterilainen seurakunta ja Helsingin ortodoksinen seurakunta. Näyttely on avoinna vielä pääsiäisenä: suurena torstaina 2.4. kello 14-20 sekä 3.-6.4. klo 11-16 (vapaa pääsy).

Näyttelyn koonnut Sirkku Muhli on valinnut näyttelyyn 16 kurssilaisen ikoneita, jotka liittyvät pääsiäisajan tapahtumiin täydentäen samalla sitä antia, mitä Hollolan vanhassa kirkossa päästään tällä viikolla kuulemaan. Sirkka Muhlin yhdessä omassa työssä koko Hollolan kirkonseutukin on Pyhän Marian suojeluksessa (kuva otsikon yhteydessä). Hollolan kivikirkko rakennettiin keskiajalla nimenomaan Pyhän Marian kirkoksi.

Muita aiheita ikoneissa ovat mm. Neitsyt Marian syntymä, Kristuksen syntymä, Molchenskajan Jumalanäiti, Tihvinän Jumalanäiti, Konevitsan Jumalanäiti ja Valamon Jumalanäiti.

Jumalanäiti Ennusmerkki (Helena Boman).

Jumalanäiti kaikkien murheellisten ilo ja oikealla
Jumalanäiti merenkulkijoiden suojelija 
(Pirjo Jussila, Terttu Mäkinen, Eija Uski).

Erinomainen, pysyvä ikoninäyttely on ortodoksisessa Panagia-luostarikeskuksessa Lammilla. Se on avoinna aina ti-la 10-16 ja su 13-16. Sitä ylläpitää Kaikkien Athosvuorten Pyhien perintösäätiö. Siellä toimitetaan päivittäin myös jumalanpalveluksia aamuin illoin.

kari.naskinen@gmail.com

Ionescon absurdi komedia (1962) viittaa nykypäivään

”Sinä kuolet puolentoista tunnin kuluttua”, sanoo pitkäaikaisen kuninkaan Bérenger I:n henkilääkäri kuninkaalle. Tätä ennen Eugène Ionescon näytelmä on alkanut näyttämön reunassa armeijan esittäessä tunnuslaulua ”Suuri ja mahtava...” ja toisessa reunassa on sitä kuunnellut Yhdysvaltojen lipun väreihin ja kuvioihin pukeutunut lääkäritohtori. Näyttämö on Lappeenrannan kaupunginteatterin pienessä salissa ja näytelmä on Ionescon 1962 kirjoittama Kuningas kuolee. Absurdia tai surrealistista, mutta oleellista juuri nyt on se, että näytelmä viittaa suoraan nykypäivään. Vaikka tämän päivän suuret johtajat eivät Bérengerin tavoin ole vielä 283-vuotiaita eikä toistaiseksi kukaan ole syyllistynyt 180 sotaan, niin yhtymäkohtia kuitenkin on.

Ohjaaja Antti Silvennoinen sanookin, että hän halusi näytelmän maailmasta tunnistettavan, mutta etäännytti sitä aivan suorista resonoinneista omaan aikaamme lainaamalla näytelmän estetiikkaa Afrikan ja Aasian sotilasdiktatuureista. Muistin Silvennoisen kolmen vuoden takaa, jolloin hän ohjasi helsinkiläisen Wusheng Company -teatteriryhmän esityksen Shakespearen Macbethistä pekingoopperan metodilla. Peking-oopperaa hän oli opiskellut Kiinan kansallisessa teatteriakatemiassa 2009-15, ja jotain tavallisuudesta poikkeavaa on nyt myös Lappeenrannassa.

Näytelmän keskeinen asia on kuoleman kieltäminen, ikuisen elämän fantasiat ja siihen liittyen myös henkilökohtaisen vallan ikuisuustavoite. Kuningas Bérenger (Jussi Johnsson) kieltäytyy aluksi täysin kuolemasta, koska mitä siitä sen jälkeen tulisi, jos kaikenmaailman ”saatanan tunarit” pääsisivät asioita sorkkimaan, tai bolshevikit. Osa ympärillä olevista lakeijoista on samaa mieltä; totta tai tarua, mutta on levitetty tietoa, että Bérenger on keksinyt auton, atomin halkaisemisen, sirpin ja vasaran, ja aurinkokin tottelee häntä.

Nyt on vain tullut aika täyteen. Maa ei enää kasva edes ruohoa ja pilvistä sataa sammakoita kuin Paul Thomas Andersonin Magnolia-elokuvan (1999) lopussa, jossa se surrealistisesti viittaa Raamatun Mooseksen kirjan toiseen lukuun sammakoiden vitsauksesta. Kaiken loppu lähestyy - kuten oikeassa elämässä ilmastonmuutos tekee pahojaan. Kuninkaan kaikkivoipaisuus on rapauttanut yhteiskunnan ja näytelmän edetessä väliajan jälkeen koko kuningaskunta kutistuu lähes olemattomiin, palatsissa pylväät kaatuvat, lähimmätkin alamaiset loittonevat. Ulkoinen mahti on vielä olemassa, mutta sisältä systeemi mätänee. Tuttua: ikääntyvät diktaattorit kieltäytyvät luopumasta vallasta. Vaikka Kuningas kuolee on muodoltaan puhdasta absurdia teatteria, sen ydin – ihmisen kyvyttömyys hyväksyä oma rajallisuutensa – on ehkä osuvampi juuri nyt kuin Ionescon aikana 60-luvulla.

Lopulta kuningas jää yksin kohtaamaan tyhjyyden ja kuoleman. Vain teatterin näyttämömiehet tyhjentävät estradia hienoista lavastuselementeistä.

Erinomainen näytelmävalinta teatterinjohtaja Helka-Maria Kinnuselta (kuvassa). Toivotaan lisää avantgardistista teatteria: Samuel Beckett, Jean Genet, Harold Pinter… Teatterinjohtaja luki ennen esityksen alkua Maailman teatteripäivän julistuksen.

kari.naskinen@gmail.com

Saksan varsinainen vasemmisto noussut 14 prosenttiin

Saksan suurimmat puolueet ovat nykyisin porvarillinen CDU/CSU (208 paikkaa liittopäivillä), äärioikeistolainen AfD (152) ja keskustavasemmistolainen SPD (120). Tuoreimpien mielipidemittausten mukaan järjestys on sama, ja seuraavina tulevat vihreiden Die Grünen ja vasemmistopuolue Die Linke. Kun mukaan lasketaan vasemmiston uuden Bündnis Sahra Wagenknechtin 3-4 prosentin kannatus, nousee Linken ja BSW:n yhteinen kannatus jo 14 prosenttiin ohi vihreiden.

Saksan sisäpolitiikassa Sahra Wagenknecht on jonkinlainen Vennamon, Soinin, Harkimon kaltainen poikkeusajattelija, joka yhdistää vasemmistolaisia talous- ja sosiaalipoliittisia tavoitteita konservatiivisempiin kantoihin kulttuuri-, maahanmuutto- ja identiteettikysymyksissä. Wagenknecht kutsuu 2024 perustamaansa puoluetta "järjen ja oikeudenmukaisuuden" puolueeksi, eikä halua olla mikään "Die Linke 2.0". Hän on aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija, jolta on suomeksikin ilmestynyt kaksi kirjaa Raha ilman ahneutta (2016) ja viime vuonna Yhteisöllisyyden manifesti (2021).

Die Linkestä hän erosi poliittisten ristiriitojen takia. Nyt hänen perustamansa liittouma (Bündnis) vaatii tiukempaa maahanmuuton rajoittamista, vetoaa hallitsemattoman maahanmuuton ongelmiin köyhissä kaupunginosissa ja rikollisuuteen sekä haluaa priorisoida saksalaisten (tai jo integroituneiden) etuja sosiaaliturvassa. Hän vastustaa transoikeuksien korostamista ja puhuu ”tavallisten ihmisten” puolesta.

Ehkä eniten Sahra Wagenknecht saa nykyisin arvostelua siitä, että hän vastustaa aseapua Ukrainalle, pakotteita Venäjää vastaan ja Naton laajentumista sekä syyttää länttä osittain sodan syttymisestä. Hän on valmis jatkamaan venäläisen energian tuontia. Rauhan asialla hän on niin voimakkaasti, että häntä syytetään ”putinistiksi”.

Uudemmassa kirjassaan Wagenknecht syyttää sosiaalidemokraateista vasemmalla olevaa Die Linkeä identiteettinsä menettämisestä. Linkestä on tullut eräänlainen elämäntapapuolue, jonka ajamat asiat liittyvät erityisesti ilmastonmuutokseen, maahanmuuttoon ja seksuaalivähemmistöihin. Merkitystään ovat menettäneet sosiaalisen yhteenkuuluvuuden käsitteet, alipalkatut naiset, köyhät maahanmuuttajalapset ja hyväksikäytetyt sopimussuhteiset työntekijät.

Kirjan Suomessa julkaisseen Särötär-kustannusliikkeen jälkisanoissa verrataan Die Linkeä meillä samanlaiseen Vasemmistoliittoon, jonka kannatus on ”rasvanahkaduunarien” keskuudessa pienentynyt, koska siitä on tullut punavihreä ”elämäntapapuolue”. Eduskuntavaalitutkimuksen mukaan on toisaalla Perussuomalaiset-puolueen kannattajakunnassa työntekijätason ihmisiä suhteellisesti enemmän kuin minkään muun puolueen kannattajissa.

Nykyinen Vasemmistoliitto on leimallisesti kosmopoliittisesti ajattelevien sateenkaarivegaanihippuloitten puolue, jolle tärkeämpää on mamujen kuin pitkäaikaistyöttömien hyvinvointi.

Wagenknecht: ”Lifestyle-vasemmistolainen arvostaa itsemääräämisoikeutta ja itsensä toteuttamista enemmän kuin vanhoja perinteitä ja yhteisöllisyyttä. Koska lifestyle-vasemmistolainen on harvemmin joutunut henkilökohtaisesti tekemisiin sosiaalisten kysymysten kanssa, ne kiinnostavat häntä vain vähän. Kauhistuksia hänelle ovat tarjouslihaa syövät, dieselautoilla ajavat ja halvoilla lennoilla Mallorcalle matkustavat. Itse hän liikkuu kaupungilla polkupyörällä tai perheen kakkossähköautolla, mikä keventää omaatuntoa.”

Die Linke oli aloittaessaan 2007 perinteisillä vasemmistopolitiikan linjoilla. Die Linke syntyi DDR:n sosialistisen yhtenäisyyspuolueen SED:n toimintaa yhdistyneessä Saksassa jatkaneen vasemmistopuolue PDS:n jäsenistä ja SPD:stä eronneista vasemmistodemareista. Sittemmin Linken kannattajien koostumus on selvästi mennyt elämäntapavasurien suuntaan, samalla kun vanhaa kannattajakuntaa on siirtynyt AfD:n puolelle.

Sekä Linke että BSW ovat kapitalismikriittisiä, mutta BSW ei vaadi järjestelmän täydellistä vaihtoa yhtä vahvasti. Yksi ero on sekin, että BSW on populistisempi ja henkilökeskeisempi (Wagenknechtin ympärille rakentuva, joskin tähän on jo tullut muutosta). Ilmasto- ja ympäristöpolitiikka on myös puolueita erottava. Sahra Wagenknecht ei hyväksy kovaa ekoaktivismia, koska ilmastotoimet tekevät ihmisten arjesta kalliimpaa. Siksi hän panee sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ilmastotoimien edelle ja suhtautuu kriittisesti vihreän siirtymän kustannuksiin.

Yhteistäkin näillä kahdella vasemmistopuolueella on: molemmat korostavat sosiaalista oikeudenmukaisuutta, varallisuuden uudelleenjakoa, vahvaa hyvinvointivaltiota, julkisia investointeja ja kritiikkiä uusliberalismia kohtaan.

RIKKAIDEN SALALIITTO

Ettei Raha ilman ahneutta -kirja jää tässä ilman huomiota, lainaan siitä Wagenknechtin valitseman sitaatin Thomas Moren Utopiasta (1516) toimien ajankohtaisena mottona kirjan luvulle Kapitalismin elämänvalheet:

”Tutkiessani ja tarkastellessani näitä nykyajan kukoistavia valtioita näen niissä Luoja paratkoon pelkästään rikkaiden salaliiton, jonka avulla he hoitelevat omia etujaan käyttäen valtiota nimikkeenään. He koettavat keksiä kaikki mahdolliset konnankoukut voidakseen ilman menettämisen pelkoa pitää hallussaan sitä mitä ovat petollisesti kasanneet itselleen ja pystyäkseen mahdollisimman halvalla ostamaan itselleen köyhien työn ja riistämään heitä. - - - Nuo lurjukset ovat kyltymättömässä ahneudessaan jakaneet keskenään sen mistä olisi riittänyt kaikille.”

UUDET PUHEENJOHTAJAT
JA UUSI NIMI

Viime vuoden lopulla Sahra Wagenknecht luopui yllättäen BSW:n puheenjohtajuudesta. Puoluekokouksessa Magdeburgissa joulukuussa valittiin tilalle kaksi puoluejohtajaa, Fabio De Masi ja Amira Mohamed Ali, molemmat entisia Die Linken jäseniä. Wagenknecht itse siirtyi taustalle ja johtaa nyt puolueen uutta ideologispainotteista perusarvojen komissiota. Puolueen nimi muuttuu ensi syksynä muotoon ”Bündnis Soziale Gerechtigkeit und Wirtschaftliche Vernunft” (Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja taloudellisen järjen liitto), mutta lyhenne BSW säilyy.

Saksalais-iranilainen Sahra Wagenknecht (s. 1969 Jena, DDR) on kansantaloustieteen tohtori. Hän edusti Die Linkeä Saksan liittopäivillä ja Euroopan parlamentissa. Vuosina 2010-14 hän toimi Die Linken vt. puheenjohtajana ja 2015-19 puheenjohtajana. Hän on naimisissa Oskar Lafontainen kanssa. Lafontaine on toiminut sekä SPD:n että Linken puheenjohtajana. Koko liittovaltion valtiovarainministerinä hän oli 1998-99.

kari.naskinen@gmail.com

"Sympaattisia" tappajia

Jim-kanavalta tulee tänään klo 21 ensimmäinen osa Donald Trumpin toisesta presidenttikaudesta kertovasta englantilaisesta ohjelmasarjasta. Helsingin Sanomien tv-sivulla kerrotaan, että mukana on myös Elon Musk, joka yhdessä kohtaa näyttää lähinnä moottorisahamurhaajalta. Samaan aikaan alkaa Subilla Sam Peckinpahin väkivaltaklassikko Hurja joukko (1969). Molemmissa kerrotaan miehistä, jotka tappavat tai tapattavat muita, mutta saavat silti sympatiaa. Trumpin kannatus USA:ssa on edelleen 40 prosenttia, ja Hurjasta joukosta katsojat helposti sanovat, että hyvä äijät, näytitte niille, mistä kana kusee. Osa elokuvakriitikoista kirjoittaa, ettei kysymyksessä ole varsinaisesti väkivaltaelokuva, vaan se kuvaa väkivallan estetiikkaa.

Peckinpahin elokuvaa on luonnehdittu rohkeksi, balettimaiseksi ja verisen kauniiksi. Väkivalta on läpi vuosituhanten ollut aivan etusijalla ratkaistaessa erilaisia konflikteja, ja Trump käyttää väkivaltaa, vaikkei konfliktia olisikaan, kunhan vain oma hullu mieli saa tyydytyksensä. Peckinpah sanoi elokuvan valmistuttua, että väkivallan muodot ovat kehittyneet, mutta ihmiset eivät juuri lainkaan. Peckinpah yritti uskotella, että tässä elokuvassa väkivalta propaganda-aseena on käännetty itseään vastaan – ja erittäin kaukaa haetusti Vietnamin sotaa vastaan. Moniko katsoja näin ajattelee? Elokuvan ensi-ilta-arvosteluissa New York Postissa kysyttiinkin, "oliko tämä väkivalta välttämätöntä?". Näyttelijöistä Butch (Ernest Borgnine) myönsi, että näyttelijät "tunsivat ajoittain vastenmielisyyttä" filmauksen aikana.

Elokuvan tapahtumapaikkana on Meksiko 1913, kun lainsuojattomien revolverisankareiden joukkio ryöstää pankkeja ja tilaustyönä aselastissa olevan junan. Käsikirjoittajat Roy Sickner ja meksikolaisen kulttuurin opiskelija Walon Green sijoittivat tarinan alun perin tarkoitettua myöhempään ajankohtaan, Meksikon vallankumouksen aikaan Teksasin rajalle. Peckinpahin viesti muka on, kuinka tuollaisessa maailmassa ihminen syntymästään asti opetetaan väkivaltaan: lapsen ensimmäinen kosketus tähän tapahtuu jo silloin, kun hän joutuu äidinmaitoa imemään äidin olkapäillä riippuvien panosvöiden seasta. Vartuttuaan lapset panevat skorpioneja muurahaisia vastaan, ennen kuin peittävät ne oljilla ja polttavat ne. Sitten lopussa rosvojoukon pomo kuolee meksikolaispojan luodista. Rosvoja takaa-ajanut toinen samanlainen joukkio puolestaan tulee teilatuksi köyhien alkuasukkaiden toimesta.

Tappaminen elokuvassa on raainta, mitä valkokankailla siihen mennessä oli nähty. Yksityiskohdat kaulankatkaisuista, luodin uppoamisesta kehoon ja veren purskahtaminen ovat karmeita, kun niitä lisäksi korostetaan hidastuksilla. Vastenmielisiä ovat myös joukkokohtaukset, joissa ihmisiä teurastetaan raaemmin kuin nautoja kaupungin teurastamolla. Kuten Paul Schrader on sanonut, Peckinpah käyttää väkivaltaa kiihottamiseen ja sitten soveltaa lisää väkivaltaa kommentoidakseen tätä kiihotusta.

Mikään maailmassa ei väkivaltakoneistojen osalta ole muuttunut puoleen vuosisataan. Tämän todistavat Trump ja Putin, ja ainakin Trumpin dvd-kokoelmaan kuulunee Hurja joukko. Ei sitä yleiseen elokuvateatterilevitykseen pitäisi päästääkään, vaan voisi jäädä elokuvafestivaalien ohjelmistoihin.

Yhdessä kohtaa porukan pomo Pike Bishop (William Holden) sanoo: "Meidän on alettava ajatella aseidemme ulkopuolelle. Nämä päivät ovat ohi nopeasti." Bishop on huomannut, että he elävät jo 1900-lukua, johon heidän kunniakoodinsa ei enää sovi. Auton nähdessään miehet tajuavat sen merkitsevän hevosajan loppua. Näin pitkälle ajattelussaan ei Trump ole päässyt.

On Hurjalla joukolla myös ansionsa. Lucien Ballardin kuvaus on mestarillista ja kekseliästä. Tärkeimmät tulitaistelut kuvattiin kuudella kameralla, jotka kaikki toimivat eri nopeuksilla: 24 kuvaa sekunnissa, 30 kuvaa sekunnissa, 60 kuvaa sekunnissa, 90 kuvaa sekunnissa, 120 kuvaa sekunnissa – niin, että leikattaessa toiminta muuttui jatkuvasti hitaasta nopeaan, vielä hitaammasta taas nopeaan, mikä kaikki antoi ajalle todellisuudesta poikkeavan kulun. Tämä on sellaista estetiikkaa, joka sittemmin on jäänyt enemmänkin elämään.

Myös Jerry Fieldingin laaja The Wild Bunch -elokuvamusiikkilevy on erinomainen, löytyy netistä kuunneltavaksi.

kari.naskinen@gmail.com