Tuli on kirkkojen pahin vihollinen

Kärkölän hautausmaalla on pienoisveistos vanhasta puukirkosta, joka huonokuntoisena purettiin heti 1900-luvun alussa, kun nykyinen punatiilikirkko oli vihitty käyttöön lokakuussa 1889. Vanhan kirkon hirsistä rakennettiin Järvelän kylän ensimmäinen kansakoulu. Vaikka puukirkkoa ei tuhonnut tulipalo, aiheutti sen sijaan Hollolan pappilan tulipalo 1756 sen, että kirkkoa koskevia historiatietoja hävisi. Kärkölä oli pitkään Hollolan kappeliseurakunta, itsenäistyi 1867 ja liittyi takaisin Hollolan seurakuntaan 2017. Vanhasta kirkosta siirrettiin kellot uuden kirkon kellotapuliin ja tuntemattoman taiteilijan maalaama alttaritaulu myös uuteen kirkkoon.

Vuonna 1754 valmistuneen ensimmäisen kirkon suunnitteli Arvi Junkkari, jonka muita töitä olivat ainakin Heinolan maaseurakunnan kirkko, Haminan Elisabetin kirkko sekä Karttulan, Korpilahden ja Rautalammin entiset puukirkot. Kärkölän uuden kirkon suunnittelija oli Yleisten rakennusten hallituksen ylitirehtööri Ludvig Isak Lindqvist, joka oli hyvin tunnettu tekijä: Laitialan kartano Hollolassa, Arkkipiispantalo Turussa, lääninhallituksen päärakennus Oulussa, Jyväskylän kaupunginkirkko, Kemin kaupungin asemakaava jne.

Kirkkohistoriasta sain ylioppilastodistukseen 6, mutta nyttemmin olen yrittänyt parantaa tietotasoani tutustumalla kotiseutualueen historiaan. Käynti Kärkölän kirkon pääsiäiskonsertissa johdatti tutkimaan tulipaloja, kun tuli esille sellainenkin asia, että Kärkölän kirkko lämpiää maakaasulla. Jokaisen penkkirivin alla kulkevat siististi lämpöpatterit, eikä ole vaaraa tulipalon syttymisestä.

Vanhoja puukirkkojakin tietenkin vielä on, mutta koko ajan ne ovat vaarassa vähintäänkin tuhopolttajien takia. Suomen vanhin käytössä oleva puukirkko on Vöyrin puukirkko Pohjanmaalla. Sen vanhimmat osat valmistuivat 1627, kun se oli rakennettu 1490-luvulla valmistuneen Vöyrin ensimmäinen kirkon paikalle. Muita vanhimpia ympärivuotisessa käytössä olevia kirkkoja on Muhoksessa (1634), Elimäellä (1638), Kustavissa (1676) ja Sodankylässä (1689).

Eivät kaikki nämäkään kirkot ole tulipaloilta kokonaan säästyneet, mutta kirkkohistorian jatko-opintoni ovat vielä kesken tarkempien tietojen osalta. Internet kyllä auttaa: Suomessa on palanut arviolta noin 300 kirkkoa viimeisten 700 vuoden aikana, ja vauhti on kiihtynyt lähemmäs nykyaikaa tultaessa: salamaniskut, vahingot (esim. uunilämmitys), sodat ja ryöstöt, tuhopoltot (2000-luvullakin jo useita tapauksia). Nykyisin vanhoja puukirkkoja kyllä suojataan paremmin esim. automaattisammuttimilla, mutta riski on edelleen olemassa.

KOULU JA TÄHKÄ

Kärkölän nykyisen kirkon vieressä eteläpuolella on kirkonkylän entinen koulu (1905), jossa oli parhaimmillaan 75 oppilasta. Koulu lakkautettiin kesällä 2015, vaikka oppilaita silloinkin oli vielä 70. Rakennukset myytiin yksityiskäyttöön.

Kirkkoa vastapäätä tien toisella puolella on kuin Alvar Aallon suunnittelema funkkisrakennus. Se on kuitenkin kärköläläisen rakennusmestarin Jussi Vigrenin suunnittelema, 1939 avattu kahvila Tähkä. Nykyisin se toimii lounasravintolana sekä ateria- ja pitopalveluna. Jussi Vigren vaikutti enemmänkin kotikuntansa suunnitteluun toimiessaan Itä-Hämeen maanviljelysseuran rakennusneuvojana.

Kirkonkylän raitin varrella on vanhin liikerakennus kauppias Israel Saulin 1860-70-lukujen vaihteessa rakennuttama Puistola.

kari.naskinen@gmail.com

Rehujenpopsijat uhkana

Ranskalaiskaksikon Marc Caron ja Jean-Pierre Jeunetin paras elokuva on sympaattinen tieteisfantasia Kadonneiden lasten kaupunki (1995). Heidän ensimmäinen pitkä elokuvansa Delicatessen (1991) oli myös fantasiaa, mutta komediallisesta yleisvireestään huolimatta karmea tarina kannibalismista ja muusta maailmanlopun meiningistä, kun kaikki alkaa olla menetettyä. Tämä tapahtuu pahasti rappioituneessa kerrostalossa, jonka vieressä on vielä surkeammassa kunnossa oleva rauniotalo. Mitään muuta ympäristöä ei näytetä, eikä saa tietoa siitäkään, mitkä tapahtumat ovat tähän johtaneet.

Koska ollaan Ranskassa, voi tietenkin viedä ajatusta siihen suuntaan, että aiheena on natsien miehitysvallan aiheuttama rappio. Kurjuutta korostaa värimaailma, joka on suodatettu pääasiassa ruskean ja likaisenkeltaisen sävyihin. Minkäänlaista vinkkiä ajankohdasta ei varsinaisesti kuitenkaan ole. Yksi auto sentään näkyy, 50-luvun englantilainen Morris Minor, mutta se ei paljon auta. Parempi onkin suhtautua elokuvaan pelkkänä groteskina hurlumheinä, jossa mikään ei ole totta.

Elokuvan nimi viittaa herkkukauppaan ja herkutteluun, tässä tapauksessa makaaberisti, mitä korostaa myös elokuvalle annettu suomenkielinen nimi Herkuttelijoiden yö. Talon alakerrassa on kiinteistönomistajan lihakauppa, mutta kun pihvilihaa ei enää ole, eikä ainoasta saatavilla olevasta ruoka-aineesta maissista ole paljon mihinkään, pitää lihakauppiaan teurastaa talon asukkaita tuoretta lihaa myyntiin saadakseen; kuvassa lihakauppias (Jean-Claude Dreyfus). Ei niin hurjaa miltä kuulostaa, kun tyylilaji kuitenkin on hirtehinen musta komedia.

Vuokralaisina kauppias Clapetin talossa ovat toistaiseksi kaksi Kube-veljestä, Interligator-pariskunta, jonka vaimo yrittää toistuvasti itsemurhaa, Tapioka-perhe, eräänlaisessa kosteassa likakaivossa etanoita kasvattava monsieur Potin ja mademoiselle Plusse aistillisen hahmonsa kanssa.

Sitten Clapet palkkaa talonmieheksi eläkkeelle jääneen sirkusklovnin, jolle pian paljastuu, mitä lihakauppias puuhaa. Kun klovni rakastuu kauppias-teurastajan likinäköiseen tyttäreen Julieen, he ryhtyvät vastatoimiin. Julie näkee lehdessä jutun viemäreissä asuvista troglodisteista, jotka ovat vastarintaliikkeenä lihansyöjille. Kauppiaskin tämän tietää ja haukkuu ”rehuja popsivia hinttejä”. Troglodistit ovat Caron ja Jeunetin keksintöä, mutta sanalla on sen verran yhteyttä todellisuuteen, että troglodyytti tarkoittaa luolissa asuneita esihistoriallisia ihmisiä.

Romantiikkaakin on klovni Louisonin ja Julien kesken, joiden lisäksi kauppias itse käy jyystämässä yhtä talon asukasta. Kun vanhoissa suomalaisissa elokuvissa tällaisissa kriittisissä kohdissa näytetään valkoisten pilvien liikkumista taivaalla, tässä elokuvassa näytetään sängyn jousten narisevaa liikettä.

Hulvattoman kertomuksen loppu on parasta: kasvissyöjien vastarintaliike varmistaa, että rakastavaiset voivat esittää herkän dueton rappiotalon katolla sellon (Julien) ja sahan (Louison) säestyksellä.

Delicatessenin ja Kadonneiden lasten kaupungin jälkeen Caron ja Jeunetin tiet erosivat. Caro teki lähinnä lyhytelokuvia, mutta Jeunet jatkoi kokoillan elokuvilla, mm. huippumenestys Amélie (2001).

kari.naskinen@gmail.com

Juudas ei ollutkaan petturi

Pääsiäisenä 20 vuotta sitten otin Yleisradion verkkosivuilta talteen uutisen Yhdysvalloissa julkistetusta kirjoituksesta, joka toi uutta valoa 2000 vuoden takaisiin tapahtumiin. Kysymys oli Juudaksen evankeliumina tunnetusta kirjoituksestaja ja asia oli tämä: Juudas Iskariot ei ollutkaan petturi, vaan toimi niin kuin Jeesus oli häntä pyytänyt tekemään. Tämä papyruskäärö oli löydetty Egyptissä jo 1970-luvulla, mutta 2006 se oli perusteellisten tutkimusten jälkeen tuotu laajempaan julkisuuteen. Ylen uutinen perustui AFP:n, BBC:n, Reutersin ja National Geographicin tietoihin.

Ei tämä mikään uusi väite kuitenkaan ollut. Jo kesällä 1960 fransiskaanimunkki Berthold B. jätti Jerusalemin patriarkalle Alberto Gorille pyynnön panna vireille Juudaksen tunnustaminen marttyyriksi ja julistaminen pyhimykseksi. Juudaksen evankeliumin julkaisun myötä asia tuli taas voimakkaasti esille, mutta koska Juudaksen toiminta Jeesuksen pyynnöstä poikkeaa virallisesta kirkollisesta opetuksesta, ei munkin ehdotus ole johtanut mihinkään virallisiin toimiin. (Pyhimysluetteloissa esiintyvä Pyhä apostoli Juudas eli Juudas Taddeus oli eri henkilö kuin Juudas Iskariot.)

Kirjallisuudentutkija Anne Fried kirjoitti asiasta 1984 käsitellessään myyttiä ja uskoa Michel Tournierin tuotannossa. Anne Fried kirjoitti Berthold B:n pyynnön koostuneen siitä, että Juudas tarjoutui vapaaehtoiseksi osalliseksi jumalalliseen pelastussuunnitelmaan. Hän otti tehtäväkseen Jeesuksen pettämisen, jotta Jeesus saattoi suorittaa loppuun tehtävänsa kuolla maailman syntien tähden ja pelastaa ihmiskunnan kuolemallaan.

Viimeisellä ehtoollisella Getsemanessa Jeesus vielä varmisti, että Juudas muisti heidän sopimuksensa: ”Ystäväni, mitä varten tänne tulit?” Juudas tiesi ja muisti. Hän toteutti taivaallisen tehtävänsä.Raamattuun otetun version mukaan Juudas antoi Jeesuksen roomalaisille 30 hopearahasta, katui myöhemmin tekoaan ja hirtti lopulta itsensä.

Juudaksen evankeliumin kirjoittajaa ei tiedetä. Egyptistä löydetyn tekstin uskotaan olevan 300-luvulla kirjoitettu kopio alkuperäisestä kreikankielisestä tekstistä, josta on mainintoja jo 180-luvulta.

Eilen pääsiäisenvietto käytännössä alkoi Lahden kaupunginorkesterin, Dominante-kuoron ja solistien esittämällä Bachin Johannes-passiolla. Johannes-passiossa Juudas mainitaan heti alussa Jeesuksen vangitsemisen yhteydessä, kun hän tulee paikalle sotilasjoukon kanssa.

Matteus-passiossa Juudaksen bassorooli on paljon näkyvämpi, siinä hänellä on useita omia lauluosuuksia evankelistan kertomuksessa. Matteus-passiossa kuvataan myös Juudaksen katumusta, hopearahojen palauttamista ja hänen itsemurhaansa. Tätä seuraa kuuluisa aaria "Antakaa minulle Jeesukseni takaisin!”

Hieno esitys Sibeliustalossa, mutta ei sille mitään voi, että Ristinkirkossa nämä kärsimysviikon passiot tuntuvat aina oikeammilta – vähän epämukavat penkit, eikä turhalla väliajalla juoda kuohuviiniä tai konjakkia. Bach ei passioitaan taidemusiikkitilaisuuksiin edes tarkoittanut. Tilanne onneksi todellistuu taas pitkänäperjantaina Kärkölän kirkossa, jossa Kansallisoopperan laulajat esittävät Pergolesin Stabat Materin. Sitä ennen tänä iltana tulee radiosta Matteus-passio.

IKONI

Hollolan kirkkoherranpappilassa on vielä 2. pääsiäispäivään asti ikoninäyttely. Siellä ei ole kuitenkaan yhtään Juudas-aiheista ikonia, joten valitsin tämän jutun otsikkokuvaksi Marjaana Heinosen modernin ikonin, jonkatapaista en ennen ollut nähnyt. Siinä on käytetty tekstiiliä, lasia ja ehkä orjantappurapensaan oksaa. Lasi on säröillä, mitenhän se pääsiäisen symboliikkaan liittyy? Teoksen nimi on ”Alusta asti”.

kari.naskinen@gmail.com

Tampere selvisi parhaiten maailmantalouden ja Suomen murroksesta

Tampereen lempinimi Manse tulee "Suomen Manchesterista", jota alettiin käyttää sata vuotta sitten, kun siitä oli kehittynyt Suomen suurin teollisuuskaupunki. Tammerkosken ympärille keskittynyt tehdasympäristö muistutti englantilaista teollisuuskaupunkia Manchesteria. Nyt alkaa olla aika vaihtaa mielikuva Manhattaniin, sillä Tampereen uusi kehitysohjelma ”Viiden tähden keskusta” vie kaupunkia teollisuusmielikuvasta entistä enemmän kohti tornitalomaista, luksukselta vaikuttavaa Tamhattania.

Tampereenkin lähihistorian käännekohtia olivat 90-luvun syvä talouslama ja teollisuuden rakennemuutos. Niistä Tampere selvisi Suomessa parhaiten onnistuessaan sysäämään liikkeelle uudistumiskehityksen. Nyt Tampere on Suomen kaupungeista vetovoimaisin. Niistä 90-luvun ajoista väkiluku on kasvanut lähes 100 000:lla, rautatieaseman tienoilla uudisrakentaminen puhkoo taivaanrantaa, uusi huippuareena viihdyttää ja ratikka kuljettaa. Tästä kasvun jaksosta 1990 - 2025 kertoo hyvin Tampereen historian osa 5, joka viime vuonna ilmestyi fil. tri Jussi Koivuniemen kirjoittamana. Hän on tutkijana Tampereen yliopistossa keskittynyt teollistumisen talous- ja sosiaalihistoriaan sekä kaupunki- ja paikallishistoriaan.

”Tampereella on eletty ja toimittu yleisten kehityskulkujen asettamilla ehdoilla, sopeuduttu ja pyritty myös hyödyntämään muuttuneita olosuhteita”, kirjoittaa Koivuniemi. Jo ennen tätäkin jaksoa Tampere oli tietenkin muuttunut oleellisesti niistä ajoista, joista Väinö Voionmaa kirjoitti Tampereen historian ensimmäisessä osassa 1910: ”Monen mielestä kaupungin historiasta puuttuu kulttuuri- ja johtavia persoonallisuuksia. Se on totta, että puutetta vanhan yhteiskunnan kulttuuri-ilmiöistä on ollut. Joka tapauksessa ne ovat olleet syrjäasioita, sillä Tampereen kaupungin uudessa historiassa päätekijöinä ovat kansanjoukot ja laitokset.”

Voionmaan mainitsemaa puutetta ei enää ole, valtakunnallisia persoonallisuuksia on teatterimaailmasta huippu-urheiluun, Manserockin muusikoista ja merkittävistä yritysjohtajista Sanna Mariniin jne. vaikka millä mitalla.

KORKEAKOULUTUS
KASVUN POHJANA

Lama synnytti murroksen isoine ongelmineen. Niiden vastapainoksi Tampereella oli kuitenin vahvuuksia, joiden avulla kasvun tyrehtymiseen voitiin vastata. Yli 500-sivuisessa kirjassa näitä asioita käydään perusteellisesti läpi, mutta heti alkuun luvussa ”Kasvukeskukseksi” nousee korkeakouluopetus, jota oli ollut tarjolla 60-luvulta lähtien, kun Yhteiskunnallinen korkeakoiulu ja Teknillisen korkeakoulun osa oli siirretty Helsingistä Tampereelle. Pian ne itsenäistyivät Tampereen yliopistoksi ja Tampereen teknilliseksi korkeakouluksi. Niiden mukana tuli uudistavaa osaamista ja dynaamisuutta, joiden varassa teollisuuskaupungin toimintaa ja imagoa oli mahdollista monipuolistaa.

Tärkeitä kasvutekijöitä olivat myös Tampereen sijainti pääradan varressa ja 70-luvulla valmistunut uusi lentoasema naapurikunnassa Pirkkalassa. Kasvu-uralle päästiin viemällä läpi isoja ja näyttäviä kaupunkikehityshankkeita, panostamalla myös palveluihin, tutkimukseen ja kulttuuriin tamperelaisuutta unohtamatta, nääs.

PORMESTARIMALLI
SAA KEHUJA

Näin vieraspaikkakuntalaisen lukijan huomio kiinnittyy sellaiseenkin asiaan, että kirjassa perustellaan yhdeksi hyvää tehneeksi ratkaisuksi pormestarimalliin siirtymistä 2007. Se toi kaupungin johtamiseen aiempaa määrätietoisempaa otetta. Kaupunkistrategian kanssa linjassa olevan pormestariohjelman taakse pyrittiin saamaan mahdollisimman laaja tuki, missä onnistuttiin lopulta 2013.

Pormestariakselikin on tuttua: Timo P. Nieminen (Kok), Anna-Kaisa Ikonen (Kok), Lauri Lyly (SDP), Kalervo Kummola (Kok) ja nyt Ilmari Nurminen (SDP)

Vaikka pormestari vaihtui, auttoi tavoitteiden toteutumista se, että politiikka ei ollut poukkoilevaa, vaan kaupungin hankkeilla oli jatkuvuutta. Ensimmäinen pormestariajan iso hanke oli pääkadun Hämeenkadun alapuolelle louhittu tuhatpaikkainen parkkiluola, jonka avulla keskustan katuja alettiin rauhoittaa yksityisautoilta. Vielä suurempi investointi oli Rantaväylän tunneli, joka avasi tien tuleville muille suurinvestoinneille. Tunneli meni valtuustossa läpi niukalla enemmistöllä 2013 ja valmista tuli 2016. Tunneli oli kuitenkin sellainen, että se repi sekä porvarien että demarien vanhan aseveliakselin että SDP:n valtuustoryhmän.

Raitiotien ensimmäinen vaihe valmistui 2021, toinen vaihe 2025 ja verkostoa laajennetaan edelleen. Ratikka myös on vähentänyt autoliikennettä keskustassa, vaikka autojen määrä kasvavassa kaupungissa on jatkuvasti kasvanut.

Iso onnenpotku Tampereelle oli tietenkin Nokia-yhtiö. Sen tutkimus- ja tuotekehitystyössä työskennelleiden määrä nousi 90-luvulla 4000:stä 19 000:een ja yhtiön Suomessa olleesta henkilöstöstä 2/3 oli vuosituhannen vaihteessa tämän osaston väkeä. Tampereen lisäksi heitä oli Oulussa ja pääkaupunkiseudulla.

KORKEETA
JA KOMEETA

Tampereen keskustaa kehitetään niin, että tulee korkeeta ja komeeta. Tämän idean aloitti vanhojen veturitallien kupeeseen 2014 valmistunut 25-kerroksinen ja 89 metriä korkea hotelli Torni (Helsingissä oleva vanha Torni on tämän rinnalla nysä, 69,5 metriä – voisi vaihtaa nimensä Torniaiseksi).

Tampereen Tornia neljä vuotta myöhemmin valmistui lähistölle asuinkerrostalo Luminary. Vuonna 2021 valmistuneen Nokia-areenan yhteyteen tulivat asuinkerrostalot Opaali ja Topaasi. Korkea on myös areenan kupeessa oleva tornitalo Wallesmanni, ja lisää on tulossa radan varteen, joten Tamhattan kasvaa.

Viiden tähden keskusta -kehityshanke ulottuu vuoteen 2040. Siinä on kyllä enemmän kuin viisi erillistä kohdetta: Läntinen keskusta Tammerkosken länsipuolella, Amurin ja Pyynikintorin alue läntisen keskustan kupeessa, Pyhäjärven rantakaupunki, Sorin alue korkeine taloineen, Kannen (Nokia-areena) alue, Tammelan torikaupunginosa, Näsijärven kaksi rantakaupunkia. Viiden tähden hankejohtaja Tero Tenhunen kehua retostelee: ”Me olemme tehneet näitä päätöksiä hienosti etupeltoon. Kun taas joku Turku ja muut, ne tekevät niitä jäljessä. Me hyödymme siitä vetovoiman näkökulmasta.

kari.naskinen@gmail.com

Hollolan kirkonkylä Pyhän Marian suojeluksessa

Hollolan kirkonpappilassa oli palmusunnuntaina toista kertaa ikoninäyttely, jossa oli esillä 47 Jumalansynnyttäjän ikonia. Ne on pääosin tehty Lahden ortodoksisessa ikonipiirissä, ja tämän ekumeenisen näyttelyn toteutuksessa ovat olleet mukana myös Hollolan Kirkonkylä-työryhmä, Hollolan evankelisluterilainen seurakunta ja Helsingin ortodoksinen seurakunta. Näyttely on avoinna vielä pääsiäisenä: suurena torstaina 2.4. kello 14-20 sekä 3.-6.4. klo 11-16 (vapaa pääsy).

Näyttelyn koonnut Sirkku Muhli on valinnut näyttelyyn 16 kurssilaisen ikoneita, jotka liittyvät pääsiäisajan tapahtumiin täydentäen samalla sitä antia, mitä Hollolan vanhassa kirkossa päästään tällä viikolla kuulemaan. Sirkka Muhlin yhdessä omassa työssä koko Hollolan kirkonseutukin on Pyhän Marian suojeluksessa (kuva otsikon yhteydessä). Hollolan kivikirkko rakennettiin keskiajalla nimenomaan Pyhän Marian kirkoksi.

Muita aiheita ikoneissa ovat mm. Neitsyt Marian syntymä, Kristuksen syntymä, Molchenskajan Jumalanäiti, Tihvinän Jumalanäiti, Konevitsan Jumalanäiti ja Valamon Jumalanäiti.

Jumalanäiti Ennusmerkki (Helena Boman).

Jumalanäiti kaikkien murheellisten ilo ja oikealla
Jumalanäiti merenkulkijoiden suojelija 
(Pirjo Jussila, Terttu Mäkinen, Eija Uski).

Erinomainen, pysyvä ikoninäyttely on ortodoksisessa Panagia-luostarikeskuksessa Lammilla. Se on avoinna aina ti-la 10-16 ja su 13-16. Sitä ylläpitää Kaikkien Athosvuorten Pyhien perintösäätiö. Siellä toimitetaan päivittäin myös jumalanpalveluksia aamuin illoin.

kari.naskinen@gmail.com

Ionescon absurdi komedia (1962) viittaa nykypäivään

”Sinä kuolet puolentoista tunnin kuluttua”, sanoo pitkäaikaisen kuninkaan Bérenger I:n henkilääkäri kuninkaalle. Tätä ennen Eugène Ionescon näytelmä on alkanut näyttämön reunassa armeijan esittäessä tunnuslaulua ”Suuri ja mahtava...” ja toisessa reunassa on sitä kuunnellut Yhdysvaltojen lipun väreihin ja kuvioihin pukeutunut lääkäritohtori. Näyttämö on Lappeenrannan kaupunginteatterin pienessä salissa ja näytelmä on Ionescon 1962 kirjoittama Kuningas kuolee. Absurdia tai surrealistista, mutta oleellista juuri nyt on se, että näytelmä viittaa suoraan nykypäivään. Vaikka tämän päivän suuret johtajat eivät Bérengerin tavoin ole vielä 283-vuotiaita eikä toistaiseksi kukaan ole syyllistynyt 180 sotaan, niin yhtymäkohtia kuitenkin on.

Ohjaaja Antti Silvennoinen sanookin, että hän halusi näytelmän maailmasta tunnistettavan, mutta etäännytti sitä aivan suorista resonoinneista omaan aikaamme lainaamalla näytelmän estetiikkaa Afrikan ja Aasian sotilasdiktatuureista. Muistin Silvennoisen kolmen vuoden takaa, jolloin hän ohjasi helsinkiläisen Wusheng Company -teatteriryhmän esityksen Shakespearen Macbethistä pekingoopperan metodilla. Peking-oopperaa hän oli opiskellut Kiinan kansallisessa teatteriakatemiassa 2009-15, ja jotain tavallisuudesta poikkeavaa on nyt myös Lappeenrannassa.

Näytelmän keskeinen asia on kuoleman kieltäminen, ikuisen elämän fantasiat ja siihen liittyen myös henkilökohtaisen vallan ikuisuustavoite. Kuningas Bérenger (Jussi Johnsson) kieltäytyy aluksi täysin kuolemasta, koska mitä siitä sen jälkeen tulisi, jos kaikenmaailman ”saatanan tunarit” pääsisivät asioita sorkkimaan, tai bolshevikit. Osa ympärillä olevista lakeijoista on samaa mieltä; totta tai tarua, mutta on levitetty tietoa, että Bérenger on keksinyt auton, atomin halkaisemisen, sirpin ja vasaran, ja aurinkokin tottelee häntä.

Nyt on vain tullut aika täyteen. Maa ei enää kasva edes ruohoa ja pilvistä sataa sammakoita kuin Paul Thomas Andersonin Magnolia-elokuvan (1999) lopussa, jossa se surrealistisesti viittaa Raamatun Mooseksen kirjan toiseen lukuun sammakoiden vitsauksesta. Kaiken loppu lähestyy - kuten oikeassa elämässä ilmastonmuutos tekee pahojaan. Kuninkaan kaikkivoipaisuus on rapauttanut yhteiskunnan ja näytelmän edetessä väliajan jälkeen koko kuningaskunta kutistuu lähes olemattomiin, palatsissa pylväät kaatuvat, lähimmätkin alamaiset loittonevat. Ulkoinen mahti on vielä olemassa, mutta sisältä systeemi mätänee. Tuttua: ikääntyvät diktaattorit kieltäytyvät luopumasta vallasta. Vaikka Kuningas kuolee on muodoltaan puhdasta absurdia teatteria, sen ydin – ihmisen kyvyttömyys hyväksyä oma rajallisuutensa – on ehkä osuvampi juuri nyt kuin Ionescon aikana 60-luvulla.

Lopulta kuningas jää yksin kohtaamaan tyhjyyden ja kuoleman. Vain teatterin näyttämömiehet tyhjentävät estradia hienoista lavastuselementeistä.

Erinomainen näytelmävalinta teatterinjohtaja Helka-Maria Kinnuselta (kuvassa). Toivotaan lisää avantgardistista teatteria: Samuel Beckett, Jean Genet, Harold Pinter… Teatterinjohtaja luki ennen esityksen alkua Maailman teatteripäivän julistuksen.

kari.naskinen@gmail.com