Paheneva maa

Vuonna 1994 Suomessa tehtiin yli sata pankkiryöstöä. Tällaista se oli ollut jo vuosikymmeniä. Nyt ei roistojen enää kannata mennä pankkikonttoreihin naamarit päässä, kun helpommallakin pääsee, eikä kiinnijäämisen riskikään ole yhtä iso. Internetissä ja puhelimessa kaikki käy helpommin. Viime vuonna suomalaisilta yritettiin huijata rahaa tietoon tulleiden tapausten perusteella 107 miljoonaa euroa, missä oli kasvua edellisvuodesta yli kolmannes. Lisäksi pitää ottaa huomioon, että kaikki huijatuksi joutuneet eivät edes kehtaa tehdä rikosilmoitusta tai ilmoittaa asiasta pankille, koska on noloa tunnustaa, että meni esimerkiksi rakkausansaan.

Pankit kyllä onnistuivat pysäyttämään näitä viime vuonna tehtyjä yrityksiä tai palauttamaan netissä rosvottuja rahoja 44 miljoonaa euroa, mutta paljon tuli silti menetyksiäkin.

Huijausten määrä kasvaa edelleen, mutta on tässä rikollisuuden muodossa se parempi puoli entiseen verrattuna, ettei tule ruumiita. Kari Haakanan kirjassa Tämä on ryöstö (2023) kerrotaan esimerkiksi 1906 Venäjän valtionpankin Helsingin-konttorin isosta ryöstöstä, jossa ammuskelussa kuoli viisi ihmistä. Lappeenrannan länsipuolella Taavetissa 1920-luvulla kuoli ryöstössä kolme ihmistä, ja hyvinhän mekin muistamme Jakomäen pankkiryöstäjien pakomatkan 1986 Mikkeliin, jossa rosvojen panttivangiksi ottama mies kuoli.

Nykyisin paha piilee netissä. Se on muuttanut maailman rikollisuuden osaltakin sellaiseksi, että enää ei ole suomalaistakaan lintukotoa, vaan olemme yhtä ja samaa maailmaa. Taannoin kuuntelemassani luennossa tietoturvaekspertti Mikko Hyppösen sanoi, että ”Internet on deletoinut maantieteen”.

Tässä isossa kokonaisuudessa ovat mukana myös pankkirosvot. He ovat digitalisoineet itsensä verkkoon. Nyt kun vielä tekoäly kehittyy ja kehittyy, se pystyy kohta soittamaan meille suomenkielisiä puheluita.

Hyppönen sanoi, että tilanne tulee jatkuvasti vaarallisemmaksi. Toistaiseksi esimerkiksi sähköverkon toiminta ei ole kiinni netistä, mutta Hyppösen ennustus oli, että 20 vuoden kuluttua näin on, joten rikolliset ja muut hakkerit pääsevät yhä pahemmin haittaamaan yhteiskuntien toimintoja.

Ei arvannut Hyppönen nuorena, että keksiessään 19-vuotiaana veljensä Arin kanssa tietokonepelin ”Paha juttu”, se olisi ollut nimeään myöten enteellinen. Veljesten ensimmäinen peli on edelleen pelattavissa Suomen Pelimuseossa, joka toimii museokeskus Vapriikissa Tampereella. Siellä ”Paha juttu” toimii avoimen lähdekoodin ICE-emulaattorilla, jolla voidaan ajaa Commodore-tietokoneiden ohjelmia.

Tein minäkin yhden pahan jutun 20 vuotta sitten: kun aloimme nykyisen vaimoni Ullan kanssa styylata, vein hänet Rautatienkadun Kuvapalatsiin katsomaan Aku Louhimiehen Pahan maan. Minulla se meni vuoden kymmenen parhaan elokuvan tilastoon, mutta myöhemmin Ulla kertoi olleensa melkein koko ajan silmät kiinni, koska se oli niin pahaa katsottavaa.

Hyppönen kertoi myös kyberturvayhtiö With Secure Oyj:n viime vuonna avaamasta maailman ensimmäisestä kybertuvallisuuteen keskittyvästä taidemuseosta, joka valottaa haittaohjelmien, nettivirusten ja muiden turvallisuusuhkien vaikutuksesta ihmisiin ja yhteiskuntaan. Museo on With Securen pääkonttorissa Helsingissä Välimerenkatu 1:ssä, avoinna perjantaisin klo 12-16.

NYRKKISÄÄNTÖJÄ

Finanssialan nettisivulla on nyrkkisäännöt, mitä ainakin on mustettava, kun haluaa välttää huijatuksi tulemisen

+ Varo sähköpostilla tai tekstiviestillä tullutta linkkiä. Älä avaa epäilyttävää linkkiä. Ylipäätään linkkien kautta ei tulisi kirjautua pankkitunnuksilla mihinkään.

+ Älä luovuta verkkopankkitunnuksiasi tai salasanojasi kenellekään. Pankki tai viranomainen ei koskaan pyydä pankkitunnuksiasi eikä tarvitse niitä mihinkään.

+ Pankkitunnuksesi on tarkoitettu vain sinun käyttöösi. Älä anna niitä kenellekään.

+ Älä mene pankin, viranomaisen, postin, verottajan tms. verkkopalveluun hakukonetulosten kautta.

+ Varmista, että päädyt oikealle sivulle kirjoittamalla itse koko verkko-osoite selaimen osoitekenttään tai käyttämällä palveluntarjoajan mobiilisovellusta.

+ Jos epäilet tulleesi huijatuksi, ota ensimmäiseksi yhteys pankkitunnusten ja korttien sulkupalveluun (24/7) tai oman pankkisi asiakaspalveluun. Nopealla toiminnalla voi parhaassa tapauksessa rajoittaa tai estää vahinkoja. Tee rikosilmoitus poliisille. Äläkä jää yksin; uhriksi voi joutua kuka vain, eikä sitä tarvitse hävetä. Hae rohkeasti apua läheisiltäsi ja tarvittaessa ammattilaisilta.

kari.naskinen@gmail.com

Tytötkin tykkäävät autoista

Jaana on noin 55-vuotias insinööri, ison sähkösuunnitteliyrityksen henkilöstöpäällikkö. Teija Rantojan romaanissa Irtiotto (2024) on Jaana lopulta saanut niin tarpeekseen miesten muottiin valetusta maailmasta, että irrottautuu siitä. Tarinan lopussa ei paljastu kuinka iso irtiotto on kysymyksessä, mutta ehkä romaani tarvitsee jatko-osa.

Teija Rantoja on entinen Etelä-Suomen Sanomien toimittaja, joka muistetaan nimellä Teija Horppu, mutta sittemmin hän otti sukunimekseen mummonsa tyttönimen. Esikoisromaaninsa lisäksi Teija on kirjoittanut yrityshistoriikkeja, ja seuraavaksi ilmestyy tänä keväänä Kouvolan Lakritsi Oy:n 120-vuotiskirja.

Lukijasta tuntuu ajoittain, että Jaanassa on paljon Teijaa itseään. Nykymuodikas autofiktio ei romaani kuitenkaan ole. Kirjan julkistamistilaisuudessa pari viikkoa sitten selvisi, että kansikuvassa oleva vihreä Skoda Fabiakaan ei kuvaa Teijan autoa, koska hänen ehdoton mielivärinsä on oranssi. Sen sijaan auto ehdottomasti kuuluu kanteen, sillä romaanihenkilö Jaana on pienestä tytöstä lähtien ollut ”autotyttö”. Jaana ei millään ymmärtänyt, että veli sai joululahjoiksi aina autoja, mutta hänen kovissa paketeissaan oli vain nukkeja ja muita likkojen leluja. Lopulta Jaana kuitenkin sai auton, kun oli toivomuslistalle kirjoittanut ensimmäiseksi isoilla tikkukirjaimilla JOUSIAUTO. Tuli jousitettu Ford Mustang, jonka konepellin alla oli hieno moottori.

Aikuisena Jaana tutustui tietenkin miesten maailmaan, jota ne putkiaivoiset otukset johtavat. Toisaalta Jaana kyllä tuli juttuun miesten kanssa ja koki miesten suoran toimintatavan sopivan hänelle paremmin kuin perinaisellinen vatvominen ja asioiden kanssa melskaaminen. Kokonaan toinen asia oli sitten se miesten pilluhaukkamainen ominaisuus, johon Jaana tutustui monella tapaa alkaen jo autokoulunopettajan törkeistä puristeluyrityksistä.

Kuten kirjan takakannessa sanotaan, Jaana on kuution palikka, joka ei mahdu miesten maailman pyöreään reikään. Kun olin lukenut romaania kolmena iltana, oli yöpöydälleni jostakin ilmaantuntunut englantilaisen Caroline Criado Perezin tietokirja Näkymättömät naiset (2019), jossa monin faktoin osoitetaan kuinka maailma todellakin on suunniteltu miesten mallin mukaan. Jaanan matkalukemiset eivät paljastu, mutta ehkä laukussa on ainakin Simone de Beauvoiren Toinen sukupuoli (1949), jossa Beauvoir kuvasi maailmaa puhtaasti miesten hankkeena.

Tai ei sitten ole, koska enemmän Jaana luottaa maailmankuvansa ja elämäntapansa luomisessa yllättäen astrologiaan, Maija Vilkkumaan iskelmien sanoituksiin ja joka aamu sähköpostiin kilahtavaan Positiivarit Oy:n ”aamun ajatukseen”. Matkan edetessä Jaanan mieleen tosin tulee T.S. Elliotinkin ajatelma: ”Ainoastaan ne, jotka ottavat riskin mennä liian pitkälle, voivat saada selville, kuinka pitkälle voi mennä.”

Teija Rantojan romaanin aiheena oleva irtiotto lähtee yksityiskohtaisemmin siitä, että Jaana on kurkkuaan myöten täynnä aviomiestään Sebastiania. Tämä on niitä menneen maailman miehiä, jotka eivät silitä, eivät osaa käyttää huushollin pesukoneita ja ovat tällaisissa kodin asioissa muutenkin täysiä nollia. Niinpä Jaana pakkaa ison matkalaukun, peruuttaa Skodan pihasta, heilauttaa kädellä naapurille ja ajaa moottoritielle ajaen heti ylinopeutta. Irtioton ensimmäinen etappi vaikuttaa Heinolalta, jossa Jaana yöpyy lyhytvuokrauskämpässä. Näin reissu jatkuu Mikkeliin, Teijan syntymäkaupunkiin Kouvolaan, sieltä Helsinkiin ja sieltä edelleen uusiin seikkailuihin. Juonellisesti jäädään kuitenkin siihen, että erimuotoisten palikoiden asettelu reikiin jää kesken.

Sujuvasti reissu etenee tottuneen kirjoittajan muotoilemana ja värittämänä. Mukaan ottamaltaan valokuva-albumin sivuilta Jaanan mieleen palautuvat elämän vaiheet niihin liittyvine miesjuttuineen, ja muutaman heistä hän yllättäen tapaa tällä A-luokan matkallaankin… taitaakin olla A+. Monenlaisia mutkia ja uusia suoriakin eteen tulee, mutta irtioton päämäärä toteutuu. Välillä vain pitää vastailla Sebastianin soittoihin, koska siellä tuntuu olevan jonkinlainen hätä, kun rouva on ihan itse omalla matkalla.

Teija itsekin turvautui irtiottoon, kun alkoi viimeistellä keskeneräistä käsikirjoitustaan. Vuosi sitten hän pääsi vähäksi aikaa Myllykoskelle kustannusliike Reuna Publishing Housen residenssiin ja valmista tulikin. Reuna Publishing on sama taho, joka järjestää tulevanakin kesänä 23.-26.7. Kymin sarjakuvapäivät, Kymi Libri -kirjamessut Myllykoskella ja Dekkaripäivät Kouvolassa.

Caroline Criado Perezin kirjaa en vielä ehtinyt aloittaa, mutta ensimmäisen sivun avasin ja siinä oli painettuna omistuskirjoitus: ”Naisille, jotka jatkavat itsepintaisesti – olkaa vastedeskin helvetin hankalia.”

kari.naskinen@gmail.com

Surkeinta teatteria ainakin 10 vuoteen

Teatteri Vanha Juko (Lahti) on valinnut tämän kevätkauden päänäytelmäkseen Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden tekemän Sinisen unen. Voi herranjumala, näin ala-arvoista esitystä en ole Vanhan Jukon vakiokatsojana siellä nähnyt ainakaan 10 vuoteen, ehkä 20:een. Ennakkotiedot teatterin nettisivulla ja ohjelmalehtisessä antoivat ymmärtää, että mielenkiintoista sisältöä olisi tiedossa, mutta kun 40 minuuttia olin katsonut, niin pakko oli poistua, koska jäljellä olisi ollut vielä lähes kaksi tuntia. Mitään tolkkua esityksestä ei saanut, ei varsinkaan siksi, että Teatterikorkeakoulussa opetetaan puheilmaisun tyylilajeiksi kaksi vaihtoehtoa, älyttömän huutamisen ja yhteen ääneen mölisemisen. Eikä saman oppilaitoksen ohjaajaopiskelija ole ymmärtänyt ohjata kolmea näyttelijäänsä mitenkään. Ei olisi uskonut, että osalle tekijöistä tämä on taiteellinen opinnäytetyö. Enemmän vaikutti siltä, että olin seuraamassa peruskoululaisten viikon valmisteltua kevätjuhlanäytelmää.

kari.naskinen@gmail.com

Taikahuilu soi taas Lahden konserttitalossa

Luultavasti Mozart olisi halunnut eilen olla Lahden konserttitalossa, jossa konservatorion opiskelijat esittivät Taikahuilun. Mozart nimittäin oli vielä kuolinvuoteellaan lujasti kiinni tässä viimeisessä oopperassaan, jonka ensi-ilta oli Wienissä 30.9.1791. Mozartin kuolinpäivää edeltävänä iltana hänen luonaan oli käymässä kapellimestari Rosner, jolle Mozart sanoi, että haluaisi vielä kerran kuulla Taikahuilunsa, ja Rosner meni pianon ja itseään säestäen lauloi Papagenon ensimmäisen aarian ”Mä linnustaja olen vain, iloinen ja huoletonna ain”. Wolfgang Amadeus Mozart kuoli 5.12.1791 vain 35-vuotiaana.

Lahdessakin Taikahuilulla on pitkä historia, ja nyt sitä jatkoivat hienosti konservatorion toisen asteen oopperastudio, musiikkiteatterilinja sekä ooppera- ja oratoriomusiikkia harjoitteleva Concis Ensemble. Tässä Taikahuilussa oli yli 50 esiintyjää, lisäksi pianisti, huilisti ja rumpali. Vielä ensi viikolla 2.4. klo 18 Taikahuilu esitetään (vapaa pääsy).

Siitä historian edellisestä kohtaamisesta ei ole pitkä aika, sillä 2004 tämän oopperan esitti vanhan konserttitalon Felix Krohn -salissa Lahden ammattikorkeakoulun musiikin laitos. Täysipainoinen orkesteriesitys oli jo 1965, kun Lahden oopperayhdistys ja Lahden kaupunginorkesteri herättivät Helsingin kriitikotkin Lahteen. Isot kehut heiltä saivat orkesteri, Ritva Auvinen (Pamina), Kalevi Koskinen (Tamino) ja Jussi Lehmusmäki (Papageno). Olin Lahteen tulossani muutaman vuoden myöhässä, joten en ollut paikalla, mutta oopperayhdistyksen historiakirjasta näen, että oli siellä tuttuja muutenkin: kaitsijapapin roolissa lauloi Lepokalusto Oy:n toimitusjohtaja Aake Anttila ja toisena haarniskoituna oli Lahden Messujen toimitusjohtaja Voitto Talonen, jolla oli tapana messuporttien sulkeuduttua laulaa henkilökunnalle ja muille jäljelle jääneille O sole mion.

Enää ei oopperayhdistys pysty tällaisiin suorituksiin, koska kaupunginorkesterin saaminen mukaan olisi yhdistyksen voimavaroille liian kallista.

Tulivat eilen mieleen myös ne ajat, jolloin kaupunginorkesterin kotisali oli tässä arkkitehtuuriltaan hienossa konserttitalossa. Nyt neljännesvuosisadan Sibeliustalo-kokemuksen jälkeen tuli vain ihmetellyksi, miten tässä vanhan salin kovassa akustiikassa silloin ennen niin kovin nautittiin monenlaisesta musiikista. Eilen oli kauheinta, kun kaksi pianistia soittivat Taikahuilun alkusoiton – oli kuin sadan kilon lekalla olisi taottu. Toivottavasti Rosner oli soittanut rauhallisemmin. Kun esitys tästä eilen rauhoittui, se sujui paremmin. Äänellisesti vaikuttivat parhailta toista vuotta klassista laulua opiskeleva Carolina Åhman (Pamina), oopperastudiossa kolmatta vuotta opiskeleva Inka Österberg (Yön kuningatar) ja Metropolia-ammattikorkeakoulussa opiskeleva Juuso Koski (Papageno, vieralija).

Tällaisten opiskelijaesitysten ongelma on aina, että katsomossa on paljon esiintyjien sukulaisia ja tuttuja, jotkut ehkä ensimmäistä kertaa. Nytkin varsinkin alle 25-vuotiaat tytöt juttelivat esityksen aikana ja kolmen minuutin välein piti kännykästä katsoa, onko joku kaveri lähettänyt viestin Instagramiin tai onko Tiktokkiin tullut jotain kivaa. Kaksi kertaa meidänkin piti huomauttaa likoille asiasta, mutta väliajan jälkeen sama meininki jatkui. Tämä oli nyt kolmas tai neljäs kerta tätä ongelmaa, joten jääkööt opiskelijaesitykset tähän.

Varsinkin tämä puhelinten valon aiheuttama häiriö toistuu kyllä muutenkin ooppera- ja teatteritaloissa. Ennen oli paremmin, esimerkiksi silloin, kun Osmo Vänskä johti Taikahuilun Savonlinnassa 1986 ja 1987.

Heti konserttitalosta kotiin päästyäni seurasin televisiosta RSO:n konserttia, jonka väliajalla fil. tri Johanna Isosävi kertoi väitöskirjaansa perustuen kohteliaisuuseroista Suomen ja Ranskan välillä. Hän sanoi kohteliaisuuden olevan sitä, että kunnioitetaan toisia ihmisiä. Lahden konserttitalossa pölisseet ihmiset eivät tätä ymmärrä, joten joutaisivat pysyä pois.

kari.naskinen@gmail.com

EU on nolla

Rajojen sulkemisesta on seurannut massoittain ihmisoikeuksien loukkaamisia ja suoraa väkivaltaa pakolaisia kohtaan. Puolalaisen Agnieszka Hollandin elokuva Green Border (2023) kertoo Puolan ja Valko-Venäjän rajan tapahtumista 2021, jolloin rajan täydellinen sulkeminen Nato-piikkilangalla ja rajavartijoiden väkivallankäytöllä loukkasivat ihmisoikeuksia ja ajoivat turvaa hakeneet pakolaiset vielä vaarallisemmille reiteille. Elokuvan erillisessä loppukohtauksessa ollaan vuodessa 2022 ja näytetään kuvaa ukrainalaisesta pakolaisperheestä istumassa jalkakäytävän reunalla, takana betoniseinä, jossa EU:n tähtikuvio. Aikaisemmin on elokuvassa sanottu, että EU on tässä asiassa täysi nolla, ei tee mitään. Tämän jälkeen ovat vaalit vieneet Euroopan unionin jäsenmaita lisää kohti äärioikeistolaista politiikkaa, ja sen myötä EU on jo kaksi nollaa.

Elokuva alkaa syyrialaisen perheen lentokonematkasta Minskiin. Isä, äiti, kolme pientä lasta ja isoisä. Minskin lentokentällä heidän seuraansa liittyy afganistanilainen nainen, ja he kaikki ovat maksaneet monimutkaisesta pakomatkasta Ruotsiin. Mikään ei kuitenkaan riitä, heti ennakolta maksettu taksi ottaa 300 dollaria lisää kuljetuksesta Puolan rajalle.

Rajalla heidät autetaan aidan läpi Puolan puolelle, mutta siihen pysähtyy. Kun Puolan rajavartioston sotilaat löytävät perheen ja muitakin samalle alueelle päätyneitä pakolaisia, heidät lastataan kuorma-autoihin, viedään takaisin rajalle ja työnnetään uudestaan Valko-Venäjän puolelle. Tätä jatkuu päivästä toiseen, ja rajamiehet pelaavat vapaa-aikanaan pingpongia.

Asiaan vielä kuuluu, että huonossa kunnossa olevia ihmisiä nöyryytetään. Vesipullon saisi polskisotilaalta 50 eurolla, mutta jos rahaa ei ole, sotilas kaataa veden maahan. Eräältä "hyväntekijäsotilaalta" yksi pakolaisista saa kuitenkin maksutta pienen vesipullon, mutta siihen on sekoitettu pieniä lasinsirpaleita, joita ihminen ei heti suuressa janossaan huomaa.

Raja-alue on pakolaisten tulon alettua muutettu entistä hankalammaksi. Siitä on 60 kilometrin matkalta tehty erikoissuojavyöhyke, joka on syvyydeltään 200 metristä kahteen kilometriin. Tällä vaikeutetaan myös pakolaisia auttavien aktivistien toimintaa, koska heiltä on vyöhykkeelle pääsy kielletty. Aktivistit yrittävät tuoda ruokaa, juomaa ja kuivia vaatteita, mutta rajavartiosto tekee kaikkensa tämän toiminnan estämiseksi.

Koska pakolaisilla on kysymys elämästä ja kuolemasta, on uusiakin riskejä otettava. Joku pääsee rajavartijoilta pakoonkin, mutta voi käydä huonosti, kuten syyrialaiserheen pojalle, joka uppoaa suohon ja hukkuu. Agnieszka Hollandin aikaisemmista elokuvista tutut peurat ja sudet katsovat ihmisten toimintaa, ikään kuin ihmetellen, molempia osapuolia, ovat hiljaa ja kääntyvät sitten pois.

Samanaikaisesti lähistöllä toimiva aktivistiryhmä kuulee uutisista, että Varsovassa oli järjestetty suuri natsimarssi, jonka kulkua viranomaiset suojelivat. Puolassa on jo unohdettu Auschwitz-Birkenau, Majdanek, Sobibor ja Treblinka.

Puolan hallitus tuomitsi jyrkästi elokuvan. Holland sai niin monta tappouhkausta, että joutui palkkaamaan henkivartijoita. Eikä puhettakaan, että Green Border olisi valittu Puolan Oscar-ehdokkaaksi. Venetsian elokuvajuhlilla se kuitenkin voitti tuomariston erikoispalkinnon, mutta heti perään Puolan hallitus ja peruspuolalaiset kansalaiset haukkuivat sen. Puolassa elokuva pääsi levitykseen pienissä Art house -teattereissa vasta syksyllä 2023, mutta vain sillä ehdolla, että ennen sitä piti näyttää video, jossa hallitus perusteli toimintaansa rajalla.

Kysymys on joka tapauksessa ihmisoikeusloukkauksista, kuten Suomenkin itärajalla, jossa turvaa hakevien pakolaisten torjuminen on myös vastoin perustuslakiamme ja suomalaisen oikeusvaltion perustaa. Tähän on keksitty sellainen termi, että jos syyrialainen, palestiinalainen tai kuka tahansa pyrkii rajan yli Suomeen, kysymyksessä on ”välineellistetty” pakolaisuusyritys. Suomi nolla.

kari.naskinen@gmail.com

Maailmankirjallisuuden yksi kauneimmista rakkaustarinoista

Otsikko on kirgisialaisen Tshingis Aitmatovin (1928 - 2008) novellin Dzamiljan takakannesta. Vaikka onkin vain kustantajan mainostekstiä, niin jotain tottakin siinä on. Otin kolme Aitmatovin novellia luettavaksi, kun olin ensin nähnyt uudehkon kirgisialaisen elokuvan morsiamenryöstöstä, Mirlan Abdykalukovin Bride Kidnapping (2023). Siitä ei samanlaista esittelytekstiä saa, sillä se kertoo naimisiin haluavasta miehestä, jonka sukulaiset ja kaverit sieppaavat naisen, jonka mies raiskaa. Tämän jälkeen nainen ei voi muuta kuin suostua avioliittoon, koska raiskatun naisen häpeää ei voisi kantaa hän itse eikä hänen vanhempansa. Elokuvan lopputeksteissä kerrotaan, että tällainen on varsin paljon harrastettavaa ”kansanperinnettä” Kirgisiassa. Vain ani harva tekee raiskaukseta ilmoituksen poliisille, ja toinen vaihtoehto on paeta Venäjälle, kuten elokuvan tyttö tekee.

Kiinan rajalla oleva Kirgisia itsenäistyi Neuvostoliiton hajotessa. Sen uskontosuuntaus on 75-prosenttisesti islam, ja nykyisin ollaan huolissaan ääri-islamilaisten ryhmien suosion kasvusta. Aitmatov ei ollut uskontouskovainen, vaan moninkertaisesti palkittu neuvostokansalainen, joka tuli meilläkin tutuksi 60-70-luvuilla, kun Kansankulttuuri Oy:n kustannustoiminta toi esille neuvostoliittolaista kirjallisuutta ja musiikkia. Minulle jäi noilta ajoilta mieleen parhaiten Aitmatovin novelliin perustuva elokuva Ensimmäinen opettaja (1965). Sen ohjasi Andrei Mihalkov-Kontshalovski, jonka isä oli Neuvostoliiton kansallishymnin sanoittaja Sergei Mihalkov.

Balladi ensimmäisestä opettajasta on yksi kirjahyllyssä olleista novelleista. Siinä ei ole morsiamenryöstöä, mutta muslimisukujen pakkonaittamisyritys kuitenkin, jonka pystyy nuori komsomolijäsen Djuishen estämään opettajan arvovallallaan ja jämäkkyydellään, vaikka turpiinkin ehtii tulla. Djuishen oli 1924 lähetetty syrjäiseen Kurkureun kylään perustamaan koulua lapsille, joista yksi on 14-vuotias orpotyttö Altinjai Sulaimanova. Opettajan ja tytön välille syntyy ihastussuhde, mutta ei rakkauteen asti menevää, koska opettaja edustaa idealismia ja hyvyyttä. Opettaja kuuluu luokkataistelun kärkeen, mutta tätä aihealuetta novelli ei juurikaan käsittele. Yhtenä talvisena koulupäivänä 1924 kuitenkin opettaja kertoo, että Lenin on kuollut. Akateemikko Altinjai Sulaimanovan muistelmana kerrotussa tarinassa hän sanoo: ”Koulullamme syntyi sellainen hiljaisuus kuin lumivyöry olisi haudannut sen alleen. Kuului vain kuinka tuuli tuppautui seinän rakoihin ja kuinka lumihiutaleet laskeutuivat hiljaa olkikatolle.”

Novellin keskeisinä teemoina ovat koulutus ja sivistys, jota opettaja vie köyhässä kylässä eteenpäin kamppailemalla tietämättömyyttä ja vääränlaisia perinteitä vastaan. Dzamilja-novellissa pääaiheena on jo kunnon rakkaus. Kaiken varjona on kuitenkin kolmatta vuotta jatkunut sota, ja sen varjo levittäytyy myös Kurkureun laaksoon, josta Dzamiljan aviomies on rintamalla ja Dzamilja rakastuu sodassa loukkaantuneeseen ja siviiliin palautettuun Danijariin. Tunteet ja yhteiskunnan odotukset ovat ristiriidassa, mutta rakkaus ja intohimo voittavat.

Tilanteita kuvatessaan Aitmatov on tehnyt hyvää pohjatyötä elokuvaajille. Aitmatov kuvaa luontoa symbolisena elementtinä. Ruskeanpunaisella maruna-arolla on kuivia ruhjoutuneita sulkaheinäpensaita, ja kuuma kuiva tuuli kuljettaa puuskittan pois marunapyörrettä yli kumpujen… Dzamiljan vihitty mies on siellä jossakin muualla kumpujen yössä.

Luonnossa on poppeli Aitmatoville tärkeä symboli. Opettaja Djuishen ja Altinjai istuttavat ”poppelikaksoset” kunnaalle. Dzamiljassa on mäellä kaksi savitiiliaidan ympäröimää taloa ja niiden ympärillä kasvaa poppeleita. Kolmannessa novellissa taas Iljas näkee autoa ajaessaan tiellä Aselin poppelinhoikan hahmon, punahuivisen poppelinsa.

Perinteiden ja nykyaikaistumisen ristiriita on myös läsnä: patriarkaalinen järjestys törmää henkilökohtaiseen vapauteen ja muutokseen, vaikka tämä vapaus ei vallankumouksen jälkeen hyvältä näyttänytkään. Yhteiskunnan ja yksilön ristiriita on näkyvimmin esillä Punahuivisessa poppelissa, jolla tarkoitetaan kuorma-autonkuljettaja Iljasin rakastamaa Aselia. Rakastuminen alkaa intohimoisesti, mutta kohtaa lopulta pettymyksen ja eron. Rakkaus on sekä kaunis että traaginen. Punahuivinen poppeli on vertauskuva Aselille ja heidän suhteensa ohikiitävälle kauneudelle.

TAMMIEN ALLA

Vuonna 1987 ei Tshingis Aitmatov päässyt Suomessa poppelien luo, sillä Lahden kansainvälinen kirjailijakokous pidettiin noihin aikoihin vielä Mukkulan tammien alla. Paikalla ollut Aitmatov osallistui sen vuoden teemaan ”Mitä kirjallisuus paljastaa” puhumalla avoimesti ajankohtaiseksi tulleesta Neuvostoliiton glasnostista, jolla tarkoitettiin Mihail Gorbatshovin alulle panemia poliittisia uudistuksia. Aitmatov ei niihin järin innostuneesti suhtautunut: ”Kun maailma kuitenkin on jaettu poliittisesti, mutta ihmistä ei, niin miten kirjailija voi kuvata kokemaansa todenmukaisesti?”

Mukkulassa todettiin silloin, että idässä ja lännessä kaikki kirjailijat voivat vapaasti paljastaa, mutta lännessä se ei sen ihmeemmin kiinnosta, kun taas idässä tietyistä paljastuksista joutuu vankilaan. Aitmatov ei paljastanut vääriä asioita, ja hän sai kaikki mahdolliset huomionosoitukset Lenin-palkinnosta Neuvostoliiton valtionpalkintoon. Vuosina 1990-93 hän toimi Neuvostoliiton ja Venäjän suurlähettiläänä Belgiassa, sen jälkeen Kirgisian lähettiläänä Euroopan Unionissa, Natossa ja UNESCOssa.

kari.naskinen@gmail.com

Sibeliustalon paikalla soitettiin jo sata vuotta sitten

Lahden kaupunginorkesterin (75 vuotta) ja Sibeliustalon (25 vuotta) juhlakonsertin yleisön joukossa olivat eilen myös Paavo Lipponen ja Kari Salmi. Väliajalla en nähnyt Tuomas Kinbergiä, mutta hänkin tietysti paikalla oli. Osmo Vänskä ei ollut, mutta hän tulee kahden viikon päästä johtamaan orkesterin kunniasäveltäjän Kalevi Ahon toisen viulukonserton ikään kuin muistumana Sibeliustalon avajaiskonsertista, jossa Vänskä johti Ahon 11. sinfonian.

Neljä ensimmäistä tummennettua nimeä ovat tärkeimmät henkilöt Sibeliustalon Lahteen saamisen takana. Hanke oli alkanut keväällä 1996 Lahden kaupungin, metsäteollisuuden ja valtiovallan edustajien kanssa, heistä merkittävimpänä pääministeri Lipponen, jolle kaupunginjohtaja Salmi lähetti muistion puurakentamisen mallikohteen aikaansaamisesta kesäkuussa 1996. Jo neljän kuukauden kuluttua tästä hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti puoltaa rahoitusta siten, että valtion osuus olisi 40 prosenttia kokonaiskustannuksista, kuitenkin enintään 40 miljoonaa markkaa.

Lahden kaupunginvaltuusto teki rakentamispäätöksen keväällä 1998. Yhden äänen enemmistöllä päätös syntyi, mutta heti rakennuksen peruskiven muuraustilaisuudessa marraskuussa 1998 valtuuston puheenjohtaja, rakentamista vastaan äänestänyt Tapio Luttinen sanoi, että ”päätös on lainvoimainen, demokraattisesti valitun valtuuston päätös ja tahdon ilmaisu”.

Suuri juhlapäivä oli sitten 9.3.2000. Sibeliustalon vihkiäispäivä alkoi lehdistötilaisuudella, jossa Ankkurin alueen aiemman käyttäjän tervehdyksen esitti Rauma-Repola Oy:n Lahden-tehtaiden paikallisjohtajana 80-luvulla toiminut Martti Pelkonen. Parhaimmillaan Rauma-Repola oli työllistänyt siellä rannassa 950 ihmistä. Kaiken ydin oli saha, joka sijaitsi tällä samalla paikalla, jossa eilen ei soinut saha, vaan Lahden kaupunginorkesteri.

Pelkonen kertoi, että soitettu siellä oli ennenkin. Historiankirjoista hän oli löytänyt tiedon, että ammattiosaston soittokunta oli tarvinnut lisävoimia ja työnantaja oli pannut Etelä-Suomen Sanomiin ilmoituksen: Soittaja otetaan sahalle töihin. Ilmoitus myös tuotti tuloksen.

Lipposen lupaukset pitivät ja valtiolta tuli rakentamiseen 40 miljoonaa markkaa. Rakennuskustannukset yhteensä olivat 126 miljoonaa markkaa. Muita rahoittajia olivat metsäteollisuusyritykset 9,1 mmk, EU:n kehitysrahasto 7,3 mmk, Tekes 1,5 mm, Hollolan kunta 1,7 mmk, Etelä-Suomen metsänomistajien liitto 580 000 mk, Asko Oy 120 000 mk, Huonekalusäätiö 100 000 mk ja Teknoware 50 000 mk. Lahden kaupungin omaksi osuudeksi jäi 65 mmk.

Sibeliustalon avajaispuheessaan Paavo Lipponen sanoi, että rahaa tarvitsi aina Sibeliuskin. Kun säveltäjämestari kesällä 1895 lähti Vesijärven satamasta kohti Vaaniaa, hän oli peeaa. Eilen kuultu sävelruno Kullervo oli valmistunut kolme vuotta aikaisemmin, mutta se sai sen verran huonot arvostelut, että pian ensiesityksen jälkeen Sibelius veti sen pois julkisuudesta. Vaaniassa kuitenkin syntyi uusia sävellyksiä, joten rahaa oli tiedossa, kuten Lipponen sanoi.

Tähän jatkoksi Lipponen kertoi Lahdellakin olleen rahan kanssa ongelmia, mutta tästä yhtymäkohdasta Sibeliukseen ei talo nimeään saanut. Lahtea Lipponen joka tapauksessa kehui, mutta ylistäessään puista Sibeliustaloa hän muistutti myös, että Vihantasalmen uusi siltakin on tehty puusta ja sen kautta on hyvä ajjaa suhhauttaa Savvoon.

Kovaa suhaamista edellyttivät myös neuvottelut Jean ja Aino Sibeliuksen perikunnan kanssa, kun Lahden tulevalle kongressi- ja konserttitalolle piti saada nimi. Kinberg, Vänskä ja Salmi pitivät Sibeliustalon nimeä parhaana vaihtoehtona, joten sen eteen tehtiin kovasti töitä. En tiedä sopimusehtoja, mutta kyllä Jean Sibelius tällaisenkin monumentin ansaitsi. Lahden uusi talo oli paras ratkaisu tähän. Hämeenlinnassa ei olisi ollut muuta vaihtoehtoa kuin nimetä HPK:n jäähalli Sibeliushalliksi, ja Helsingin Musiikkitalosta ei ollut vielä hajuakaan.

Eilen tunsin juhlakonsertissa lähes samanlaista ylpeyttä ja onnea kuin 25 vuotta sitten, jolloin vanhan lehtijuttuni mukaan olin Finlandian soidessa pyyhkäissyt jopa kyyneleen silmäkulmastani. Oli koko projekti ollut meille lehtimiehillekin kova jopi. Alusta asti puolustin talon rakentamista ja yritin tehdä myönteistä vaikutusta Uuden Lahden lukijoihin. Samaa teki tahollaan ESS:n päätoimittaja Heikki Hakala. Vastapuolella oli Lahden Radion toimittaja, kaupunginvaltuutettu Tapani Ripatti, mutta Hakalan kanssa voitimme tämän tiedotusottelun 2-1.

Kun avajaiskonsertin jälkeen onnittelin ja kiitin Osmo Vänskää, hän kirjoitti omistuskirjoituksensa Matti Tuomiston juuri ilmestyneeseen kirjaan Sinfonisesti yhdessä: ”Karille kiitoksia monesta! Osmo.” Paras kiitos työurallani. Kirjassa kerrotaan Vänskän edeltäjästä Ulf Söderblomista, että 80-luvun lopulla hän sai tarpeekseen huonosta tilanteesta ja sanoi, että jos uusi konserttisali saadaan valmiiksi 1900-luvun loppuun mennessä, hän johtaa orkesteria alushoususillaan. Harmi, että talo myöhästyi kolmella kuukaudella, sillä vierailijana hän pääsi nyt johtamaan Sibeliustalossa 29.3.2000 frakki päällä.

Sibeliustalossa on muutakin taidetta. Lahden taidemuseon hallinnassa olevasta Mauno Hartmanin yli 300 teoksen kokoelmasta on yli 20 sijoitettu Sibeliustaloon, maalauksia, reliefejä ja veistoksia. Tämän oman juttuni otsikkokuvaksi valitsin kuitenkin Susanna Judinin grafiikanlehden, jossa Sibeliustalo juhlistaa Lahden kaupungin 100-vuotisuutta.

kari.naskinen@gmail.com