Eukkoja putosi ikkunasta

”Muuan eukko kierähti kohtuuttomassa uteliaisuudessaan ikkunasta, putosi ja läsähti katuun.

Ikkunasta kurottautui toinen eukko ja alkoi katsella pudonnutta, mutta kohtuuttomassa uteliaisuudessaan hänkin kierähti ikkunasta, putosi ja läsähti katuun.

Sitten ikkunasta kierähti kolmas eukko, sitten neljäs ja viides.

Kun kuudes eukko oli pudonnut ikkunasta, kyllästyin katselemaan ja lähdin Maltsevskin torille, missä sokea mies oli kuulemma saanut lahjaksi villasaalin.”

Tämä tapahtui Leningradissa ja tapauksesta kirjoitti oheisen raportin kirjailija Daniil Harms. Kun NKVD sai käsiinsä kirjan, jossa tämä oli julkaistu, kirjailija pidätettiin ja Harms pantiin putkaan, sillä tällaiset jutut eivät edistäneet sosialistista realismia eikä neuvostokasvatusta.

Sitten toi KGB:lle toisen Harmsin kertomuksen: ”Orlov söi kerran liikaa survottuja herneitä ja kuoli. Kuultuaan tästä myös Krylov kuoli. Spiridonov kuoli muuten vain. Spiridonovin vaimo putosi penkiltä ja kuoli hänkin. Spiridonovin lapset hukkuivat lampeen. Spiridonovin isoäiti alkoi ryypiskellä ja lähti matkoihinsa. Mihailov lakkasi kampaamasta hiuksiaan ja sai rupia päähänsä. Kruglov piirsi naisen, jolla oli ruoska kädessä, ja menetti järkensä. Perehrestov sai sähkeitse 400 ruplaa ja rupesi niin koppavaksi, että sai potkut töistä.

Hyvät ihmiset eivät osaa pitää asioitaan oikeilla raiteilla.”

KGB toimitti tämän kirjoituksen NKP:n politbyroohon ja pani mukaan lapun, että kirjoittaja on hullu, ei ole syytä antaa olla vapaalla jalalla. Stalin oli samaa mieltä, joten Harms karkotettiin kahdeksi vuodeksi Kurskiin. En tiedä, näinkö tapahtui, mutta jotain kuitenkin. Kurskista päästyään Harms jatkoi edelleen samankaltaisten juttujen kirjoittamista ja NKP:n keskuskomitea passitti hänet Leningradin vankilan psykiatriselle osastolle virallisena syynä kuitenkin trotskilaissympatiat. Kirjailija kuoli nälkään 1942 Leningradin piirityksen aikana.

Harmia kerrakseen. Oikealta nimeltään kirjailija oli Daniil Ivanovitš Juvatšov. Salanimen hän kehitti jo nuorena englannin kielen sanasta harm (vahinko). Nyt WSOY on julkaissut uusintapainoksena hänen pienoistarinoitaan. Avatgardea, surrealismia, dadaismia, mutta ei sosialistista realismia edes nimeksi. Ne eukkojen putoamiset ikkunasta viittaavat enemmän Putinin Venäjään.

Sattumia-kirjan yhdessä tarinassa Harms kertoo rehabilitoinnista. Yhtä hauska juttu kuin muutkin. Hänet itsensä rehabilitoitiin Neuvostoliitossa 1960-luvulla. Otsikkokuvani otin kirjan kannesta, jossa on Vladimir Grinbergin maalaama muotokuva Harmsista (1941).

”Votka on terveellinen juoma, Sakerdon Mihailovitsh sanoi ja täytti lasit. - Metshnikov on kirjoittanut, että votka on terveellisempää kuin leipä ja leipä on pelkkää olkea, joka mätänee mahalaukuissamme.”

kari.naskinen@gmail.com

Kokoomuksen kansanedustaja suomensi Marxin Pääoman

Suomennoksen ensimmäinen osa Karl Marxin Pääomasta ilmestyi yhdeksänä vihkona 1913-18. Kustantajana oli sosiaalidemokraattinen Työväen sanomalehti Oy, mutta suomentajana oli yllättävästi toiminut filosofian kandidaatti Oskar Wilhelm Louhivuori, joka maailmankatsomukseltaan edusti aivan toista laitaa. Ennen kuin suomennos oli kokonaan ehtinyt ilmestyä, hän toimi Suomalaisen puolueen kansanedustajana 1917-18 ja Kokoomuksen kansanedustajana 1918, minä aikana hän oli myös sosialitoimituskunnan päällikkönä Svinhufvudin ja Paasikiven senaateissa (hallituksissa).

Kaikkein mustin porvari ei Louhivuori kuitenkaan ollut. Vuoden 1918 sodan syistä hän kirjoitti analyysin, jossa hän yhdeksi syyksi sanoi, ettei porvaristo ollut ymmärtänyt luoda yleisiä sosiaalisia edellytyksiä teollisuuden myötä syntyneelle ja juuri luokkatietoisuuteen heränneelle työväenluokalle. Syitä oli myös sosiaalidemokraateissa, jotka ”vääristelivät sosialistisia oppeja”. Kun torppareiden ahdinko oli keskeinen syy punaisten kapinaan ja kun jopa sosiaalidemokraattien piirissä arveltiin, että torpparit kääntyisivät maanomistajiksi tultuaan yksityisomistukseen perustuvan yhteiskuntajärjestelmän puolelle, suri Louhivuori ”kapinan tarkoituksettomuutta”. Sosialistijohtajathan olivat bolshevikkien tapaan lupailleet torppareille maita, ja heinäkuussa 1918 hyväksyttiinkin laki torppareiden ja mäkitupalaisten oikeudesta lunastaa vuokra-alueensa, vaikka punaiset olivat sodan hävinneetkin.

Pääoman suomennoshistoriaa käsitellään Historiallisen Aikakauskirjan tämän vuoden ensimmäisessä numerossa. Marxin suurteoksen ensimmäisen osan suomennoksen taustalla oli SDP:n menestys. Siitä oli nopeasti perustamisensa jälkeen tullut väkilukuun suhteutettuna Euroopan suurin työväenpuolue. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907 se sai 40 prosenttia paikoista, ja eduskunnan alainen rahasto mahdollisti Pääoman suomennoksen. Rahaston tarkoituksena oli tukea suomenkielistä kirjallisuutta ja suomennoshankkeita.

Kuluneena keväänä 100 vuotta täyttänyt Historian ystäväin liitto julkaisee Historiallista Aikakauskirjaa. Liiton ensimmäinen puheenjohtaja oli pankinjohtaja J.K. Paasikivi ja nyt puheenjohtajana on entinen Lahden kaupunginjohtaja Kari Salmi. Aikakauskirjassa 1/2026 Pääomasta kirjoittavat apurahatutkija, fil. tri Paula Rauhala Tampereen yliopistosta ja Itä-Suomen yliopiston dosentti, psykologian tohtori Jussi Silvonen. He toteavat, että Louhivuori oli kaikkea muuta kuin työväenliikkeen intellektuelli, mutta Otto Wille Kuusisen ehdotuksesta hän suostui kääntäjäksi. Muitakin porvarillisia oppineita toimi asiantuntijoina suomennoshankkeessa: kansanvalistusmies Zachris Castrén, tilastotieteilijä Toivo T. Kaila, professori ja ministeri Eino Kuusi, kielitieteilijä E.A. Tunkelo ja kansantaloustieteen professori J.H. Vennola.

Oman kommervenkkinsä Pääoman kanssa aiheutti, kun kansainvälinen työväenliike 1917 hajosi keskenään vihamielisiin sos.dem- ja kommunistileireihin. Käännöstyö keskeytyi pitkäksi aikaa ja toinen osa ilmestyi suomeksi vasta 1950 Mauri Ryömän ja Tuure Lehénin toimesta. Ryömä teki käännöstyön talvella 1940-41 Katajanokan lääninvankilassa, jossa hän istui Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran johtajana tuomittuna ”salahankkeista valtion turvallisuutta vastaan”. Toisen osan julkaisemiseen Ryömä sai mukaan Kansankulttuuri Oy:n kirjallisen johtajan Lehénin.

Kolmannen osan suomensi ammattikääntäjä Antero Tiusanen, joka oli aikaisemmin kääntänyt jo kaksi Marxin teosta, ja Pääoma 3 ilmestyi 1976. Kaikki kolme Pääoman osaa saatiin suomeksi myös uusintapainoksina, ja kolmannen kerran näköispainoksina 2013-15 sekä ensimmäinen osa vielä kertaalleen 2020. Kaikkiaan Pääoman kolme osaa ovat ilmestyneet suomeksi ainakin 42 120 niteenä.

PÄÄOMA NYT

”Vuoden 2007 finanssikriisin jälkeen moni nuorempi lukija on tarttunut Pääomaan entistä ennakkoluulottomattomalla asenteella”, kirjoittavat Rauhala ja Silvola. ”Marxin lukemiseen ei enää liity samanlaisia päivänpoliittisia intihimoja kuin kylmän sodan aikana.”

”Pääoman lukijan on hyvä olla tietoinen teoksen suomennoshistorian poliittisista kytköksistä. Erityisen kiinnostavaa on, että Pääoman ensimmäisen osan suomennoksen tekijät päätyivät kansalaissodassa rintaman eri puolille, minkä jälkeen silloista yhteistä hanketta ei ole haluttu muistella kummallakaan suunnalla. Myös ensimmäisen osan toinen painos (1933) jäi unohduksiin, kun hankkeen toteuttajat kuolivat Stalinin puhdistuksissa.” Nämä pois puhdistetut olivat Louhivuoren suomennoksen tarkistanut Väinö Kangas ja kirjaan esipuheen kirjoittanut Edvard Gylling, joka noihin aikoihin oli Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan johtaja. Tämän painoksen julkaisikin Petroskoissa valtionyhtiö Kirja.

Pääoma: Poliittisen taloustieteen arvostelua (Das Kapital, 1867): ”Pääoma on kuollutta työtä, joka elää vampyyrin tavoin vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä enemmän, mitä enemmän työtä se imee.”

kari.naskinen@gmail.com

Kuningas hyväksyi Esa Pethmanin palvelukseensa

Turun Tuomiokirkossa esitettiin 1973 ja 1974 oopperaa herännäisliikkeen kirkonmiehestä Laurentius (Lauri) Ulstadiuksesta. Hän eli yli sata vuotta ennen Paavo Ruotsalaista ja oli samanlainen yltiöpäinen saarnaaja, mutta meni liian pitkälle ja tuli peräti tuomituksi kuolemaan, josta hänet 30 vuoden vankeuden jälkeen kuitenkin armahdettiin. Tuomiokirkossa äänitetyistä esityksistä on levytys, jonka nyt löysin. Säveltäjä on enemmän jazzmuusikkona (saksofoni, huilu) tunnettu Esa Pethman (1938 - 2025) ja libretontekijä kirjailija Harri Raitis (s. 1944). Tunnin ja kolme varttia kestävä ooppera on hyvä esitys, jossa on 12 solistia, kaksi kuoroa ja Pertti Pekkasen johtama Turun kaupunginorkesteri. Automaattisesti tulee Ulstadius-oopperaa vertailleeksi Joonas Kokkosen Viimeisiin kiusauksiin (1975), ja hyvin nämä kaksi uskonnollissisällöllistä teosta sopivat yhteiseenkin asetelmaan. Samaan muottiin eivät kaksi oopperaa tietenkään mene, mutta eivät ole ristiriidassakaan keskenään. Musiikillisesti Kokkosen ooppera on kuitenkin laaja-alaisempi, ja siinä on myös yksittäisiksi laulunumeroiksi paremmin istuvia aarioita. Tosin aloin kirjoittaa tätä juttua Ulstadiuksesta heti yhden kuuntelukerran jälkeen, joten lisäperehtyminen voi tuoda lisää ymmärrystäkin.

Täysipainoinen teos, yllätyslöytö ja Esa Pethmanille hyvin tärkeä työ, kuten voi päätellä hänen lyhyestä kommentistaan cd:n mukana olevassa librettovihkossa (2002): ”Kirkko-oopperan säveltäminen on ollut minulle annettu mahdollisuus. Saan olla mukana virittämässä Ulstadiuksen katsojien ja kuulijoiden ajatuksia ihmisen tärkeimmissä kysymyksissä. Yleisö on kuningas, joka hyväksyy minut, jos onnistun. Yleisöäkin suurempi Kuningas hyväksyy minut palvelukseensa. Hän antaa minun olla mukana.”

Pethman selvästi lähti samasta ajatuksesta kuin Kokkonen, joka sanoi: "Koko asetelma Viimeisissä kiusauksissa on se, että lähtökohta on Jumala, Kristuksen, jumaluuden sisäinen tunteminen."

Lauri Ulstadius sen sijaan ei nuorena pappina hyväksynyt puhdasoppisen kirkon ja maallisen kuninkaan muotoilemaa yhteiskunnallista järjestystä. Hän nousee arvostelemaan kovin sanoin pappien ahneutta, koska hänen mielestään kaikki omaisuuden kokoaminen on tuomittavaa, jos se ei ole välttämätöntä hengissä pysymiseksi. Tilanne kärjistyy Oulun koulun opettajaksi 1680 päässeen Ulstadiuksen räikeisiin puheisiin. Oopperassa hän keskustelee ärhäkästi mm. pormestarin ja kirkkoherran kanssa, eikä voi hyväksyä pormestarin retostelua tervakaupungin vaurauden kasvattamisesta. Ulstadius sanoo, että tarpeen tullen oululaiset porvaritkin pelkäävät Jumalaa, mutta joka mies on kuitenkin valmis kääntämään takkiaan ja lähtemään taas kähmintään ja varkaisiin.

Ulstadius aiheuttaa näin skandaalin ja pakko on palata opiskelukaupunkiinsa Turkuun, vaikka ei siellä paljon paremmin mene: ”Ulos käydessäni on silmieni edessä turhan menon, saastan ja iljetysten täyttämä Turku, mutta olen sentään Herran turvakaupungissa.”

”Maallinen menestys saa Turun asukkaat hartauden valtaan, kullan kimallus saa heidän silmänsä kyyneliin. Jumalan pyhä Sana on kärpäsen surinaa heidän korvissaan”, laulaa Esa Ruuttunen Ulstadiuksen roolissa. Hyvä roolivalinta, sillä Ruuttunen on hengellisestikin paras mahdollinen tähän tehtävään. Hän valmistui teologian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1974 ja suoritti pastoraalitutkinnon 1977. Oopperoissa hän on laulanut tältäkin osin passeleita rooleja Martti Lutherista Paavo Ruotsalaiseen.

Lars Ulstadius keskeyttää jumalan-
palveluksen Turun Tuomiokirkossa.

Lauri Ulstadius oli Iin kirkkoherran Anders Ulstadiuksen poika. Kirkollinen tausta ei kuitenkaan auttanut, vaan 1688 tuli vihdoin stoppi, kun Ulstadius keskeytti saarnansa Tuomiokirkossa ja vaati saada esittää oman uskontunnustuksensa. Hän aloittikin oman opinkäsityksensä lukemisen, mutta se keskeytettiin väkivalloin ja edessä oli oikeuteen joutuminen. Ulstadius tuomittiin menettämään henkensä, mutta koska ei ollut täydessä ymmärryksessä, sovittakoon rikoksensa elinikäisellä vankeudella Tukholman Pajakartanon vankilassa. Vuonna 1719 uusi kuningatar Ulriikka Eleonoora armahti Ulstadiuksen, joka kuitenkin pyysi ja saikin jäädä vankilaan asumaan. Tässä vaiheessa hänet tunnettiin lempeänä vanhuksena. Ulstadius kuoli vankilassa 1732.

Ooppera Ulstadius oli yleisömenestys. Kirkko myönsi kulttuuripalkinnon yhteistyöhankkeelle, jossa olivat mukana Turun oopperayhdistys, Turun kaupunginorkesteri ja -teatteri, Chorus Cathedralis Aboensis sekä Turun ev.lut. seurakunnat.

Erityismaininnan ansaitsee myös esittelyvihko, jossa libreton lisäksi on laajasti tausta-aineistoa kirkko-oopperoista yleensä ja pietismistä. Arkkipiispa Jukka Paarma kirjoittaa, että suomalaiseen kristillisyyteen on tuskin mikään muu kirkollinen liike jättänyt niin paljon jälkiä kuin pietismi. Sen perusatteet elävät edelleen ja tulevat kauniisti esille paljon veisatuissa Siionin virsissä. Ulstadiuksen ääni kolme vuosisadan takaa ei ole merkityksettömänä vaiennut.

kari.naskinen@gmail.com

Poliittinen totuus on mahdottomuus, koska totuus ei ole poliittista

Otsikon lainaus jatkuu: ”ja jos kaikki voi olla poliittista, mikään ei voi olla totta.”

Tämä klassista totuusteoriaa edustava virke on  Lauri Taneli Lassilan esseevihkosen takakannessa. Esseessään Lassila käsittelee Pontius Pilatuksen ja Jeesuksen tapausta, jonka yhteydessä hän tutkailee vallan ja demokratian olemusta. Erityisesti hän kyselee kansan moraalisen vastuun perään.

Pilatus tiesi totuuden, eikä Jeesusta tosiasioiden perusteella olisi pitänyt ristiinnaulita. Kansa kuitenkin huusi kurkku suorana tuomitsemista vaatien, eikä Pilatus uskaltanut siinä paineessa asettaa totuutta kansantahdon yläpuolelle.

Poliittisen ja totuuden ristiriita on aina läsnä. Filosofi Hannah Arendt käsitteli tätä esseessään Totuus ja politiikka (1967): poliittinen toiminta tähtää aina muutokseen ja taivutteluun, kun taas totuus on luonteeltaan muuttumatonta.

Pontius Pilatus -esseessä (Bokeh, 2026) Lassila kysyy, miksi
Barabbaksen vapauttamista vaatinutta kansaa ei syytetä. Hehän Nasaretilaisen kuolemaan käytännössä tuomitsivat. Miksi Pilatus nostetaan suurimmaksi syylliseksi?

Demokratia tarkoittaa kansanvaltaa. Mutta ”kun kansa vallan saa, niin kuka sen saa”, kysyi Paavo Haavikko Ratsumies-oopperansa libretossa (1975). Kansa on yksi osa sitä poliittisuutta, joka ei tunne totuutta. Totuus on objektiivinen ja riippumaton ihmisten mielipiteistä.

Nykyisin informaatiota on yhä enemmän ja se on myös enemmän valjastettu osaksi vaikuttamistaloutta. Entistä vaikeampi on erotella sitä, mikä on totta ja mikä vain vakuttamista. Sanonta totuudenjälkeisestä yhteiskunnasta on osuva.

Juudean roomalainen prokuraattori Marcus Pontius Pilatus tiesi totuuden, mutta kansan painostuksesta hän tuomitsi Jeesuksen ja pesi sen jälkeen kätensä. Kuvassa tästä on Jose Maria Subirachsin veistos Antoni Gaudin Sagrada Familian julkisivulla Barcelonassa.

BOKEH

Lauri Taneli Lassilan essee on 36-sivuinen (14 x 20 cm) nidottu vihko, joka on digipainettu Antti Nylenin Bokeh-kustantamossa. Sisuslehtien paperi on Multi Design Original Natural 100 g/neliömetri, kirjasintyyppi Bell MT, Jost. Kansipaperin tekstit on ladottu metallikirjakkeista ja painettu yli satavuotiaalla kohopainokoneella. Vihkon numeroitu painos on 200 kpl.

Tämän vuoden Bokeh-uutuus on myös kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijan Roland Barthesin (1915 - 1980) kirja Valoisa ikkuna, josta on tullut yksi valokuvateorian perusteksteistä. Se ei ole opas valokuvaamiseen, vaan enemmänkin filosofinen lähestyminen valokuvan kattsomiseen. Barthes rinnastaa valokuvan yllättäen enemmän teatteriin kuin kuvataiteeseen:

”Valokuva on kuin primitiivistä teatteria, kuin tableau vivant, liikkumattomien ja maskeerattujen kasvojen esitys, jonka alla näemme kuolleet.”

Valokuvat rinnastuvat Barthesin tulkinnassa teatterin alkuperäiseen suhteeseen kuolemankulttiin: naamioitumalla näyttelijät tekivät itsestään ruumiin, joka oli yhtä aikaa elävä ja kuollut – maalatut kasvot kiinalaisessa teatterissa, riisitahnameikki intialaisessa kathakalissa ja no-teatterin naamio Japanissa. Valokuvasta Barthes löytää tuon saman yhteyden. Vaikka katsojat kiihkeästi tahtovat ajatella valokuvan ihmisiä ”elävinä”, niin tämä ei voi olla muuta kuin kuolemaan liittyvän epämukavuuden myyttistä kieltämistä.

Eipä ole tullut ajatelleeksi. Näinhän se kuitenkin on, kun katsomme vaikka kuolleiden vanhempiemme tai isovanhempiemme kuvia. Niitä on mukava katsoa, mutta samalla tulee se tiedostamaton epämukavuus, että seuraavaksi lapseni ja lastenlapseni katsovat kuvia minusta…

Friedrich Nietzsche kirjoitti: ”Ihminen labyrintissa ei koskaan etsi totuutta, vaan ainoastaan omaa Ariadneaan.” Barthes löysi Ariadnensa vanhasta valokuvasta (1898), jota katseli juuri kuolleen äitinsä asunnossa. Barthes kirjoitti kuvasta monta sivua, mutta ei painattanut sitä kirjaan monien muiden kuvien kera. Se on hänen ikioma Ariadnensa. Barthes oli kokenut samaa kuin Marcel Proust, joka yhtäkkiä oli nähnyt isoäitinsä kasvot kuin elävänä todellisuutena, oli tavoittanut isoäitinsä tahattomassa ja täydellisessä muistossa.

Oman ”Ariadne-kuvansa” löytäessään Barthes tajusi, että hänen ei enää pidä tarkastella Valokuvan olemusta mielihyvän näkökulmasta, vaan suhteessa siihen, mitä romanttisesti voi kutsua rakkaudeksi ja kuolemaksi.

Nicéphore Niépce: Katettu pöytä
(ensimmäinen valokuva n. 1822)

kari.naskinen@gmail.com

Pitkä tavarajuna ohitti konserttipaikan onneksi väliajalla

Kärkölässä on viisi vuotta toiminut konserttipaikkana Järvelän kulttuurikartano, jota pitävät oopperalaulajat Petri ja Satu-Kristina Vesa. Yli sata vuotta vanha rakennus on Vanhatien alkupäässä aivan radan vieressä, ja se on myös pariskunnan koti sekä käsittää kolme majoitushuonetta. Vanhatiellä oli myös Alli Paasikiven syntymäkoti. Eilen juhannusaattona kartanon pihapiirissä oli taas konsertti, jossa Satu-Kristina ja Petri esittivät suomalaista laulumusiikkia.

Ohjelma oli ajoitettu niin, etteivät vanhalla Riihimäen - Lahden radalla harvakseltaan kulkevat paikallisjunat osu esitysten aikaan. Tavarajunat eivät kuitenkaan mene aikataulujen mukaan, mutta hyvä tuuri kävi, että dieselveturin vetämä 20-vaunuinen tavarajuna ohitti Järvelän juuri väliajalla. Jos olisi mennyt varttitunnin aikaisemmin tai myöhemmin, olisi Oskar Merikannon Suvi-illan vieno tuuli tai Kesäillan idylli jäänyt vaunujen kolinan alle.

Ohjelmassa oli myös Kilpisen, Melartinin, Sibeliuksen ja muita tuttuja kesäisiä lauluja, ja konsertin päätteeksi lauloimme yhdessä kolme säkeistöä Suvivirrestä. Pianistina oli Jouni Suntio. Seuraavaksi on vuorossa heinäkuun lopulla oopperagaalakonsertti, kunhan Satu-Kristina on palannut Savonlinnasta, jossa hän laulaa äidin roolin Puccinin Madame Butterflyssa.

Dramaattinen sopraano Satu-Kristina Vesa (o.s. Jaatinen) on kotoisin Lahdesta. Vakituisena laulajana Kansallisoopperassa hän on ollut vuodesta 2011 lähtien, viimeksi mukana Straussin Elektrassa viime syyskaudella. Hän on laulanut myös Lahden oopperan ja kaupunginorkesterin solistina. Petri Vesa on laulanut Kansallisoopperassa vuodesta 2015, viimeksi kuluneena kevätkautena Turnagen nykyoopperassa Festen.

Kärkölään laulajien tie toi, kun he alkoivat puolittain tositarkoituksella katsella isompaa taloa Töölön 46 neliön jälkeen Helsingin ulkopuolelta. Asia oli lähtenyt liikkeelle koronan aiheuttamien kulttuurialan muutosten takia ja sitten Järvelästä löytyi ”se iso sininen radan varresta”.

Työmatkan päässä Kansallisoopperasta he ovat yhä ja Lahteen on vain parinkymmenen minuutin ajomatka.

Useiden talossa ja sen pihassa pidettyjen konserttien lisäksi laulajat ovat konsertoineet Kärkölän kirkossa. Siellä mekin saimme tiedon Järvelän kulttuurikartanosta, kun viime pääsiäisenä olimme kirkossa kuuntelemassa Pergolesin Stabat materia.

Näin on Kärkölän taiteilijakoostumus saanut hyvän lisän. Ennestään siellä työskentelevät ainakin kuvatateilijat Satu Loukkola & Lasse Lassheikki sekä Marjo Akkanen, Seija Hakala ja Lasse Ursin. Netistä tutkin lisää, ja siellä kerrotaan taidemaalari Yrjö Verhon (1901 - 1992) syntyneen Kärkölässä. Tunnettuja kärköläläisiä ovat Wikipedian mukaan olleet myös ostokorttien väärentäjä Eino Mattila, varatuomari Helvi Sipilä ja kultamitalipainija Emil Väre.

Julkisista taideteoksista näyttävin on Järvelän liikenneympyrässä oleva Esa Blickin teos Neljä suuntaa, tuo heti mieleen Vitruviuksen miehen, jonka tunnetuin versio on Leonardo de Vincin tekemä. Pentti Papinahon veistämä Isien työ on Opintien koulun edessä.

Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.
(Eino Leino, säv. Lauri Ikonen)

kari.naskinen@gmail.com

Valtioiden vakoilutoiminta on raakaa peliä

Valtioidenvälinen vakoilu on kovaa toimintaa. Se on ankaraa, tunteetonta, armottoman vaativaa paljastumisen ja muiden virheiden välttämiseksi. Ranskalaisessa Le bureau -sarjaelokuvassa tätä kaikkea kuvaa kriittisessä tilanteessa kentällä olevan agentin valvoja Marie-Jeanne Duthilleul: ”Tehtävämme ei ole pelastaa agenttejamme, tehtävämme on hankkia tietoja.”

Tämä Tv 1:n ja Yle Areenan ohjelmistoon kuuluva sarja on maineensa veroinen, erinomainen. Se tarjoaa kattavan tietopaketin salaisesta vakoilutoiminnasta, jota tämä sarja käsittelee Ranskan ulkomaantiedustelupalvelun DGSE:n näkökulmasta. Tämä Directorate General for External Security (Ulkoisen turvallisuuden pääosasto) turvaa Ranskan kansallista turvallisuutta, jota varten on kerättävä tiedustelutietoja myös vaarallisilla vakoiluoperaatioilla ulkomailla. Kuten tiedusteluvirastossa sanotaan, on tiedustelu-upseerin eli agentin joskus asetettava myös oma tiedonantajakontaktinsa vaaraan, jos edellytyksenä on näin saavuttaa lopputulos paremmin – tämä kaikki ilman omantunnontuskia. Hurjimmalta kuulosti, kun yhdessä jaksossa sanottiin, että oman agentinkin voi uhrata, jos siitä on hyötyä.

Jotta agentit eivät kuitenkaan aiheuttaisi ylimääräisiä vahinkoja, ehdottomiin ohjeisiin kuuluu myös, ettei ”kentällä” saa rakastua. Pää on pidettävä kylmänä. Tässä ei DGSE:n huipputekijä Guillame Debailly kuitenkaan onnistu, vaan saattaa kohtuuttoman suuriin vaaroihin rakastumisensa takia kaksi kaunista naista Damaskoksessa ja Moskovassa. Debailly, salanimeltään Paul Lefebvre ja koodinimeltään Moukka, palaa sarjan alussa DGSE:n päämajaan Pariisin 20. kaupunginosaan oltuaan kuusi vuotta salaisessa tehtävässä Syyriassa. Ei kuitenkaan mene pitkään, kun Debailly haluaa takaisin kentälle ja myös pääsee. Osa Le bureaun kohtauksista kuvattiin harvinaisesti DGSE:n päämajassa Pariisissa.

Tästä alkaa Le bureaun 50 jakson tarina, joka kattaa vuodet 2011-19 + takaumat 1990-luvulta asti. Katsoin sarjan vasta nyt, koska sen ensimmäisellä esityskerralla Suomessa ei vanhalla televisiollani Yle Areena näkynyt. Kun nyt katsoin ensimmäisen 50 minuutin jakson, tajusin heti, että tämän sarjan laaja-alaista tapahtuma- ja henkilövalikoimaa ei voi kunnolla seurata tavallisen television jakso/viikko-rytmillä, joten katsoin kaikki jaksot vähän yli kahdessa viikossa. Hyvin toimi, paitsi että viimeisen jakson jälkeen seuraavana päivänä oli vieroitusoireita.

CIA, NSA, FSB,
DGSI, Mossad

Sarjan alkuperäinen nimi on Le bureau des légendes, jolla tarkoitetaan kaikkein DGSE:n salaisinta osastoa. Näillä legendoilla tarkoitetaan syvimmissä peiterooleissa olevia soluttautujia, joita yhdessä jaksossa sanottiin sillä hetkellä olevan ulkomailla yhdeksän. Todellinen määrä tämä ei varmaankaan ole, koska tällaiset tiedot ovat kovimman luokan valtionsalaisuuksia. Le bureaun mukaan tiedustelun painopisteet ovat Lähi-idässä, Länsi- ja Pohjois-Afrikassa sekä Venäjällä. Yhteistyötä näytetään tekevän CIA:n, NSA:n ja Ranskan kotimaantiedustelupalvelun DGSI:n kanssa, joskin ulkomaiset tiedustelupalvelut ovat ajoittain vastustajiakin, kuten CIA, FSB ja Mossad.

Vaikka sarja on fiktiivinen, niin kovin vakuuttavalta se vaikuttaa. Sarjan luoja ja useimmissa jaksoissa ohjaajanakin toiminut Eric Rochant on kyllä perusteellisesti saanut asiaankuuluvaa tietoa peitetehtävissä toimineilta entisiltä agenteilta. Todellisuudentuntu on Le bureaussa lähempänä kuin John le Carren kirjoihin perustuvissa elokuvissa, joissa panostetaan enemmän viihteellisiin jännityselementteihin. Esimerkiksi Paul Lefebvren osan näyttelevä Mathieu Kassovitz on roolissaan niin uskottava, että jos tv-sarjoille jaettaisiin Oscar-palkintoja, hän sellaisen ansaitsisi. Muita palkintoja Kassovitz on saanutkin, sillä tätä ennen hänet tunnettiin nimenomaan ohjaajana, ja 1995 hän sai Cannesissa parhaan ohjaajan Palmun elokuvastaan Viha, joka käsittelee Pariisin lähiöissä näkyvästi ilmenevää tyytymättömyyttä, rasismia ja väkivaltaa.

Kassovitzin esittämän pääroolin lisäksi näkyvimpiä ovat alussa mainitsemani Marie-Jeanne Duthilleul (Florence Loiret Caille), agenttien yksi valvoja Raymond Sisteron (Jonathan Zaccai), joka kentällä toimittuaan sai jalkansakin poikki miekaniskusta, Le bureau -osaston johtaja Henri Duflot (Aki Kaurismäen Le Havresta tuttu Jean-Pierre Darroussin), sarjan ainoa epämiellyttävyys Jean-Jacques Angel (Mathieu Amalric), jonka nimi viittaa CIA:n entiseen, paranoijastaan tunnettuun vastavakoilujohtajaan James Jesus Angelioniin, sekä vielä uudeksi soluttautuja-agentiksi otettava Marina Loiseau (Sara Giraudeau), jonka rooli on inspiroitunut Iranissa 2009 pidätetystä tutkijaopiskelijasta epäiltynä DGSE-yhteyksistä ydinteknologiaan liittyvän toiminnan takia.

Tietokonenörttejä DGSE:ssä on useita, ja sen sektorin asioita kuvattaessa maallikkokatsojan ymmärrys ei enää riitä. Sen kuitenkin ymmärtää, että tavallisten kansalaisten seuranta ja valvonta käy nykyisin helposti. Kasvojentunnistus, elektroninen kuuntelu ja netissä tapahtuva vakoilu ovat arkipäivää. Jokaisen ihmisen jäljittäminen ja tunnistaminen on helppoa. Ajankohtainen asia nyt Suomessakin, jossa valvontaa ja turvallisuusviranomaisten toimivaltuuksia on esitetty lisättäväksi. Kohti totalitaristista valvontayhteiskuntaa mennään, kun viranomaisten oikeuksia televalvontaan ja biometristen tietojen, kuten passikuvien ja sormenjälkien, hyödyntämistä pyritään laajentamaan.

Le bureausta piti tekemän jatko-osiakin. Kuudetta tuotantokautta oltiin jo kuvaamassa, kunnes koronapandemia keskeytti työt. Syksyllä 2020 Eric Rochant ilmoitti, että kuudetta kautta sarjasta ei ole tulossa, mutta piti mahdollisena osittain samojen henkilöhahmojen spin-off-elokuvan tekemistä, joskaan ei itse ei aio osallistua sen tekemiseen. Vihjettä on liikkunut siitä, että Canal+ suunnittelisi jotain jatkoa.

Le bureaun tuottaja Alex Berger sanoi Ylen haastattelussa, että kuudetta tuotantokautta oli aikeissa kuvata Suomessakin: ”Toivon, että pääsemme kuvaamaan myös Suomeen. Minua kiinnostaa erityisesti Pohjois-Suomi ja pienet uskonnolliset yhteisöt” (1.7.2020). Toteutuneella viidennellä tuotantokaudella Paul Lefebvren rakastettu Nadia El-Mansour (Zined Triki) oli jo Moskovan lentokentällä ostamassa lippua Helsinkiin, mutta pakeni kesken kaiken, kun tilanne terminaalissa alkoi tuntua pelottavalta.

Amerikkalaiset sen sijaan tekivät jo 2024 uudelleenfilmatisoinnin nimellä The Agency, jonka kymmenessä jaksossa esiintyvät mm. Michael Fassbender, Richard Gere ja Dominic West. The Agency siirsi tarinan CIA:han, mutta seuraa läheisesti alkuperäisen juonta, hahmoja ja jopa monia vuorosanoja.

kari.naskinen@gmail.com