Harmaaseen arkeen tarvitaan myös luksusta

Soveltavan estetiikan instituutin syysseminaarissa eilen Lahden pääkirjastossa aiheena oli arjen harmaus. Se oli konkreettisestikin esillä, kun seminaarin kahvitauolla ei voinut mennä kahville, koska kirjaston kahvila ei enää ole toiminnassa. Kahvilatila oli vain tyhjää harmaata tylsyyttä. Kaikki neljä luennoitsijaa olivat tulleet Helsingin yliopistoista, joten toivottavasti heillä olivat termospullot mukana.

Harmaa on arki yleensäkin. Siksi siihen tarvitaan piristykseksi myös arjen luksusta, vaikka se perusjunttien mielestä onkin täysin tarpeetonta – riittää, kun on keskiolutta, katuvalot ja esteettisiksi nautinnoiksi telkkarin hupiohjelmat. Taideyliopiston vararehtori, fil.tri Ossi Naukkarinen puhui tässä yhteydessä siitäkin, miten miten arkisuuden kokemus jäsentyy tekoälyn ohjaamassa ihmistoiminnassa. Väitöskirjassaan 30 vuotta sitten hän osallistui siihen arjen estetiikkaa koskevaan keskusteluun, jossa pyrittiin ymmärtämään muotoilua osana esteettistä toimintaa ja elämää. Nyt hän sanoi, ettei esimerkiksi tekoäly muuta sitä, mitä ihminen näkee, haistaa ja maistaa. Tekoäly lähinnä jäljittelee, ainakin toistaiseksi, eikä luo uutta esteettistä luksusta arkeemme.

Kansainvälisen soveltavan estetiikan instituutin toiminta on osa Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan yhteistyötä Lahden yliopistokampuksen kanssa, ja sen toiminta painottuukin Lahteen. Instituutin toiminta keskittyy ympäristö- ja kaupunkiestetiikkaan sekä muuhun humanistiseen ympäristötutkimukseen. Sen toimialoja ovat tutkimus, opetus ja alan julkaisutoiminta.

Viimeisten 30 vuoden aikana on arjen estetiikasta tullut vakiintunut osa filosofisen estetiikan tutkimuksen parissa käytyä keskustelua. Instituutin seminaari oli tuonut yhteen tämän alan kansainväliseen keskusteluun keskeisesti vaikuttaneita suomalaisia filosofeja, Ossi Naukkarisen lisäksi estetiikan professorin Arto Haapalan ja estetiikan yliopistonlehtorin Kalle Puolakan Helsingin yliopistosta sekä visuaalisen kulttuurin johtavan yliopistonlehtorin Max Ryynäsen Aalto-yliopistosta.

Kun Ryynänen puhui ruuasta esteettisenä kokemuksena, joku kysyi, voiko ruoka-annosta pitää jos ei nyt taideteoksena, niin kuitenkin teoksena. En muista kaikkia kommentteja, mutta joku luennoitsijoista sanoi tähän, että onhan Lahdessa ainakin lihamuki ilmiselvä teos. Toinen taas sanoi, että ruoka ei ole taideteos, se on enemmän.

Arto Haapala on ennestään tuttu tältä aihealueelta. Hän kirjoitti siitä mm. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjassa 2024. Jo 1995 hän kirjoitti filosofi Martin Heideggeristä, joka oli alan keskeinen teoreettinen kulmakivi. Haapala kirjoitti Heideggeristä vauhtia ottaen tuttuuden kokemisesta esteettisenä ulottuvuutena. Samasta asiasta hän kirjoitti tutkimusseuran vuosikirjassa koskien Lahtea: monista vanhoista rakennuksista tulee historiallisesti tärkeitä monumenttaja - ”olisiko Lahti mitään ilman rinteessä näkyviä hyppyrimäkiään? Myös radiomastot ja Mustankallionmäen vesitorni ovat kaupunkikuvaa ja jopa identiteettiä määrittäviä visuaalisia merkkejä.”

Uuden ajan arkkitehtuurista Haapala otti esille teatteritalon: ”Rakennuksen sanotaan olevan yksi Lahden nykyarkkitehtuurin maamerkeistä. Tämä pitää paikkansa. Se on selkeästi modernistinen betonirakennus. Ymmärrystä varmasti lisää myös tieto rakennuksen suunnitelleesta, hiljattain edesmenneestä arkkitehdista Pekka Salmisesta, joka sai useita Vuoden betonirakenne -palkintoja. Teatterirakennus sai palkinnon 1982.”

Max Ryynänen nosti esille arjen estetiikan ja populaariestetiikan toisiinsa kietoutuneisuuden; yksityisen lisäksi arki on myös jaettua ja julkisessa tilassa koettua, esimerkiksi hieno ruoka-annos ravintolassa. Näin kävi minullekin, kun seminaarin jälkeen menin suu kuivana viihtyisään kahvila Laurelliin Aleksi 24:ssä.

kari.naskinen@gmail.com

Elämä ilman televisiota

Ulla Wiggen: Kanavanvalitsin (1967) Espoon
Emma-taidemuseossa viime vuonna.

Kolme vuotta vanha televisio pimeni. Onneksi olin ottanut 70 eurolla neljän vuoden jatkotakuun, joten korjaamolle meni. Kotoa haettiin ja kolmen viikon päästä tuotiin takaisin.

Mitenhän äijän käy, ajattelin heti. Mutta ei käynyt paljon mitenkään. Kun telkkari oli eilen ensimmäisen kerran korjattuna takaisin, katsoin yhden ennakkoon lehden tv-liitteestä ympäröimänä ohjelman. Tai kun tarkkoja ollaan, niin katsoin sen Yle Areenan kautta sopivampana aikana. Tältä päivältäkin on yksi ohjelma ympäröitynä, mutta katson sen jo nyt iltapäivällä, jotta illalla pääsen taas keskittymään elokuviin.

Tämä se juju onkin. Tv-vastaanotinta ei pakosti tarvitse ohjelmien katsomiseen ollenkaan, koska melkein kaiken näkee Yle Areenasta. Tuon kolmen viikon korjaamoaikana katsoin ne harvat kiinnostavat ohjelmat Areenasta tabletin kautta.

Ainoa puute oli, että pääharrastukseni dvd-elokuvien katsominen ei onnistunut, koska se edellyttää tv-vastaanotinta. Pohdinkin jo, luovunko nykyisen television jälkeen kokonaan telkkarista ja hankin pelkästään sellaisen vastaanottimen, jolla ei ole yhteyttä tv-lähetyksiin, mutta voi katsoa dvd-elokuvia. Sellaisia kuvanäyttöjä on ja tulisivat halvemmiksikin. Ne muutamat kiinnostavat Ylen ohjelmat näkisi tabletilla, samoin toisen kiinnostuksenkohteeni moottoriurheilun maksukanavalähetykset.

Kaiken lisäksi tv-tilanne voi vaikeutua lisää, koska Kokoomus ja Perussuomalaiset-puolue haluaisivat lopettaa Yleisradio Oy:n kokonaan. Vielä tämän hallituksen valta-aikana on mahdollista tehdä lisää leikkauspäätöksiä Ylen rahoitukseen. Kuten Aarne Wessberg itse asiassa kuultuna tänään sanoi, ”Ylen perässä ollaan”. Tavoitteena on, että tv-toimintaa tyhmennettäisiin edelleen ja sitä hoitaisivat Suomessa vain MTV3, Nelonen, Ava, Jim, Kutonen, Liv, Tv7 ja amerikkalaiset maksukanavat. Ei paljon jäisi toimintavaraa kalliille älytelkkareille, kun huippuohjelmiksi jäisivät ”Suomen älyttömin julkkis” ja ”Suomen huutokauppakeisari”.

kari.naskinen@gmail.com

Kuunsillalta elämänsillalle

Kun Hella Wuolijoen kirjoittama ja ohjaama kuunnelma Kuunsilta esitettiin radiossa 1951, sen kirjoittajaksi mainittiin Juhani Tervapää. Kaksi vuotta myöhemmin tehdyn elokuvan julisteessa oli Hella Wuolijoen nimimerkin sijasta jo reilusti hänen oma nimensä. Tämä voimakkaan romanttinen kertomus alkaa itsenäisyyspäivänä 1950 Helsingin yliopiston juhlasalista, jossa Pepi näkee katsomossa myös olevan vuorineuvos Erik Rambergin – kuunnelmassa Eeva-Kaarina Volanen ja Tauno Palo, pari vuotta myöhemmin elokuvassa Ansa Ikonen ja Joel Rinne. Tästä Pepi siirtyy muistoissaan vuoteen 1924, jolloin hän oli Hämäläisosakunnan opiskelijoiden kesäjuhlissa Ruovedellä tavannut Erikin. Siellä osakunnan kuraattorina ollut Erik piti korkealentoisen puheen isänmaalle ja sen jälkeen pyysi jotakuta naisopiskelijaa kanssaan kauniille, romanttiselle kuunsillalle.

Kemianopiskelut aloittanut Pepi otti kutsun vastaan, ja siitä kahluukohtauksesta alkoi erikoinen vaellus heidän elämänsillallaan. Ruoveden-kohtaukset on kuvattu Kalliolan rinteillä Hollolassa, Käkisalmen sillan lähitienoolla Pulkkilanharjulla ja Kalmarin rannalla Vääksyssä. Matti Kassilan ohjaamassa elokuvassa näkyy taustalla symbolisesti Käkisalmen komea kaarisilta. Hieno kohtaus, jossa pääsee hyvin edukseen kuunnelmaan verrattuna.

Näistä kauniin haikeista muistoista Pepi palaa todellisuuteen, jossa hän tietää ison selluloosatehtaan johtajan menestyneen uraelämässsään täydellisesti, mutta sitten meille kuulijoille ja katsojille selviää, että Erik on päässyt tähän asemaan naimalla rahaa, ja on nykyisin kiukkuinen kuin perseeseen ammuttu ampiainen. J.K. Paasikiven vastaanotollakin itsenäisyyspäivän iltana molemmat käyvät, mutta Erik ei tunne Pepiä. Sen jälkeen aikoja sitten leskeksi jäänyt Pepi, oikealta nimeltään Linda Varala, tekee yllätysliikkeen ja soittaa Erikille - ”täällä on tyttö kuunsillalta, 26 vuotta sitten, muistatko”. Erik ei muista, mutta kun Pepi palauttelee asioita mieleen, asia alkaa selvitä. Tästä myös käynnistyy poikkeuksellinen tarina, joka sen jälkeen etenee vain puhelinsoitoissa, sillä Pepi ei paljasta todellista henkilöllisyyttään.

Draaman rakenne on suomalaisessa teatterissa poikkeuksellinen. Se kuitenkin toimii erinomaisesti. Varsinkin Pepin muistot ovat voimakkaita. Kuviteltu suhde pikaisesti syttyneeseen nuoruudenrakkauteen ylittää jopa biologiset rajat ja mennään fantasiankin puolelle, kun Pepin kahdesta lapsesta on tullut Erikin näköisiä. Muutaman puhelinkeskustelun jälkeen myös Erik tunnustaa lämpimät tunteensa, vastapainoksi rakkaudettomalle avioliitolleen ja vaimonsa alkoholismille.

Vaikea verrata kuunnelmaa ja elokuvaa, mutta näyttelijöistä Ansa Ikonen ja Joel Rinne ovat vakuuttavammat. Vanhoja kuunnelmia tulee silloin tällöin Yle Radio 1:stä ja niitä on runsaasti Yle Areenassa.

Parasta näistä kahdesta teoksesta on kuitenkin Matti Kassila, joka seuraavana vuonna saikin ohjaajan Jussi-palkinnon kahdesta elokuvastaan, tästä ja muutama kuukausi myöhemmin ensi-iltaan tulleesta Sinisestä viikosta. Taitavasti Kassila sai puhelindraamaan eloa ja hieman jännitystäkin, vaikka pääsiväthän Pepi ja Erik lopulta kohdakkainkin. Molempien päähenkilöiden luonteet ja vanhojen muistojen aiheuttamat mielenliikkeet tulevat erinomaisesti esille. Se kuitenkin häiritsee, että elokuvassa heidän ulkonäkönsä ei juurikaan ollut muuttunut neljännesvuosisadassa.

Mielenkiintoinen yksityiskohta siitä, miten kuunnelma oli herättänyt Suomen Filmiteollisuus Oy:n T. J. Särkän mielenkiinnon: miespuolisessa päähenkilössä Särkkä oli havainnut yhtymäkohtia omaan elämäntarinaansa.

Elokuvan musiikissa kiinnittyy huomio vanhaan ruotsalaiseen kansarunoballadiin Vestmanviikistä, jota hyödynsi myös Aulis Sallinen Punaisessa viivassaan (1978). Siltaa siinäkin rakennetaan:

Mikä se laviamman sillan rakentaa,
jonka alla kalaiset ain' virras vaeltaa?
Talvi se laviamman sillan rakentaa,
jonka alla kalaset ain' virras vaeltaa.

kari.naskinen@gmail.com

Droonien valmistaminen on laitonta

Suomen valtion puoliksi omistama Patria Oyj rikkoo Suomen lakia, jos se tosiaan alkaa valmistaa kauko-ohjattuja lentopommeja Ukrainalle. Tästä on jo tehty sopimus maiden välillä. Suomen laissa oleva asetus 194/1963 kuitenkin sanoo selvästi: ”Suomi ei saa varustaa sotaa käyvälle maalle ilma-alusta mikäli sitä käytetään sodankäynnissä toista valtiota vastaan” (19 §). Jos Patria kaikesta huolimatta alkaa näitä drooneja valmistaa, tällainen ”hyökkäyskelpoinen, sotilaallisiin tarkoituksiin varustettu ilma-alus ei saa myöskään poistua Suomen alueelta”.

Suomen puolueettomuusmääräysten rikkomisesta rangaistaan rikoslain 12. luvun 10 §:n mukaan sakolla tai vankeudella enintään yhdeksi vuodeksi. Rangaistavuuden edellytyksenä on, että henkilö rikkoo määräyksiä, jotka on annettu Suomen suhtautumisesta sotaa käyviin vieraisiin valtioihin. Tässä tapauksessa rangaistavia on varmaan monta, etunenässä ulkopolitiikan pääjehu Alexander Stubb.

Rikoslaissa tällaiset tapaukset on sijoitettu maanpetosrikosten yhteyteen. Poliisi voi tutkia ja syyttäjä nostaa syytteen rikoksesta itsenäisesti ilman ulkopuolisen asianomistajan vaatimusta.

Ukrainalla itsellään on jo 200 sellaista yritystä, jotka ovat erikoistuneet miehittämättömiin sotajärjestelmiin, elektroniseen sodankäyntiin ja kaikenlaisiin aseisiin. Drooneja ja muita sotilastuotteita valmistetaan myös yhteistyössä ulkomaisten yhtiöiden kanssa. Ukrainan vuosittainen kahden miljoonan droonin tuotanto on suurempi kuin millään toisella Naton jäsenmaalla tai Venäjällä.

kari.naskinen@gmail.com

Luonnon, taiteen ja ihmiskunnan rajapinnalla

Ehdin Lahti Design Festivalin näyttelyyn vasta eilen sen viimeisenä päivänä. Näyttelyn Sammonkadulla olevaan Kasisaliin oli järjestänyt LAB-ammattikorkeakoulun Muotoiluinstituutti, josta oli koottu opiskelijatöitä ja installaatioita laaja-alaisesti kaikista koulutuksista. Kantavana teemana oli erilaisten ihmisten, ajatusten ja kokemusten kohtaaminen sekä niiden synnyttämät uudet oivallukset.

Näyttelyteksteistä selvisi, että ihminen on luonnon, taiteen ja oman lajinsa rajapinnalla. Yhden teoksen yhteydessä toistettiin ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluunkin nykyisin kuuluva väite, että ”vieras on vieras on vieras”. Tämän vierausteoksen tarkoituksena oli luoda kokemus, jossa katsoja asettui jonkinlaiseen välitilaan vieraana. Vieras tarkasteli ympäristöä ulkopuolelta, mutta oli silti jollakin tavalla jo osa sitä. Aiheeseen liittyviä tekstejä lukiessani alkoi samalla tuntua, etten ihan vieras ollutkaan.

Teoksen nimi oli Ekotoni, joka tarkoittaa kahden erilaisen ekosysteemin reuna- eli vaihettumisvyöhykettä. Ekotoni ei ole selväpiirteinen raja, vaan pikemminkin neuvottelun, sopeutumisen ja rinnakkaiselon alue. Nykyisin meillä on myös yhteiskunnassa tällaisia alueita, joissa joudutaan kokemaan itselle vieraan kohtaamisia ja joissa joudutaan oman näkökulman tai kulttuuristen raamien ulkopuolelle. Ekotonissa kaksi säilyttävät eroavaisuutensa, mutta jakavat saman tilan.

Vieressä olleessa teoksessa lähtökohta oli syntynyt Kainuun luonnon ja kulttuurin muodoista ja väreistä. Menikin jo vaikeaksi, kun olisi pitänyt tietää, mitä ovat myös mustarinda, myseeli ja peilikäs. Huolimatta monesta käynnistä Kajaanin teatterissa piti jättää näiden asioiden selvittäminen kotiin. Teoksessa joka tapauksessa oli hyödynnetty S-ryhmän myseeliä muistuttavan liikemerkin tuomia loputtomia mahdollisuuksia orgaanisten rakenteiden luomiseksi. Ilmeisesti K-ryhmän ja Lidlin tunnuksien kanssa ei pääse samaan. S:n avulla sen sijaan rakentui luonnon sitkeyttä ja kasvua jäljitteleviä organismeja. (Kasvu näkyy myös kaupan markkinaosuustilastoissa.)

Toinen osa-alue yhteen sitovista elementeistä oli tässä teoksessa yhtenäinen neulekuvio, joka ammensi inspiraationsa Kainuun perinteisestä Peilikäs-raanusta. Se tunnetaan omaleimaisesta kuviostaan, joka syntyy kudottaessa kuviot lankojen avulla kudepintaisesti

Mustarinda = taiteijaresidenssi Kainuun Hyrynsalmella
Myseeli = sienirihmasto.

kari.naskinen@gmail.com

Huuto ja mekastus vallanneet teatterin

Natasha Rostovan kiva pusero on modifioitu Adidaksen verkkapuskasta. Tätä oikein korostetaan Porin Teatterin näytelmäjulisteessa, jossa näkyy rintapielessä oleva Adidaksen merkkikin. Natasha on keskeinen henkilö Leo Tolstoin Sodassa ja rauhassa. Sen tapahtuma-aika on 1800-luvun alussa, mutta nyt näytelmässä siirretään asioita pienten yksityiskohtien avulla myös nykypäivään, ei kuitenkaan alkuperäisiä tapahtumia vääristellen. Näin hienovaraisesti toteutettuna tämä ei häiritse katsojia, mutta suo heille mahdollisuuden laajentaa näkökulmaansa esityksen ulkopuolellekin ainakin väliajalla ja myöhemmin kotona.

Yhteiskunnalliseen keskusteluun näytelmiensä kautta osallistunut Bertolt Brecht kirjoitti, että teatteri on joukkokokous, jossa tavalliset ihmiset tulevat tietoisiksi omasta tilanteestaan ja jossa he voivat keskustella omista intresseistään. Tätä tavoitetta voidaan toteuttaa myös siirtämällä jonkin vanhan näytelmän tapahtumat kokonaan nykyaikaan. Tällainenkin manööveri on brechtiläisen teatteriajatuksen rajoissa hyvinkin.

Ajoin Poriin katsomaan Pasi Lampelan dramatisoimaa ja ohjaamaa esitystä, koska hän oli onnistunut siinä erinomaisesta Lahdessa viisi vuotta sitten. Porissa oli kuitenkin toisin. Henkilöohjaus oli rusikoitu sillä tavalla pilalle ja suorastaan tunnistamattomaksi, että henkilöidenvälisissä keskustelutilanteissa vuorosanojen lausumiseen käytettiin huutamista kurkku suorana, ja tätä tyyliä täydennettiin muulla mekastuksella. Lisäksi lavastus kolmiportaisine korokkeineen oli valmistettu vanerista tai jostain muusta kovasta materiaalista, jossa näyttelijöiden jokaiset askeleet kopisivat lujaa, oli sitten kysymys kotioloista tai taistelutantereesta, jossa ei tanner tömise, vaan kolisee. Koko esitys oli isoa metakkaa.

Tämäntapainen huuto- ja meluteatteri on nyt muutenkin muotia. Mitä ihmettä tavoitellaan tällaisella ilmaisulla, josta kaikesta ei yleisö saa edes selvää?

UKRAINA

Natashan Adidas-pusero vie tietenkin suoraan Ukrainan sotaan, koska Tolstoin romaanissakin ollaan Venäjällä. Tolstoi pohti syvällisesti historian luonnetta, yksilön ja massojen roolia sekä sodan absurdiutta. Lampelan näytelmässä keskeisiä asioita ovat vain rakkaussuhteet. Napoleonia ja Aleksanteri I:stä ei roolihenkilöinä ole ollenkaan, ja sotamarsalkka Mihail Kutuzov vain käväisee muutamassa pienessä kohtauksessa.

Tolstoi torjuikin sen teorian ”suurista miehistä”, että Napoleonin tai muiden johtajien päätökset ohjaisivat historiaa. Tolstoi näki Napoleonin sotienkin takana lukemattomat pienet syyt, sattumat ja tavallisten ihmisten teot. Historiaa ei ohjaa edes yksittäinen diktaattori, vaan monimutkaiset voimat. Venäjän - Ukrainan sodassakin pitää ottaa huomioon Venäjän ikuisesti vaikea suhde länteen ja ehkä tavallista voimakkaampi isänmaallisuus. Vasta myöhempi historiantutkimus ja -kirjoitus todistavat sen, oliko Venäjän ja Ukrainan sota yksinomaan Putinin aikaansaannos.

Tolstoi kehittyi myöhemmin radikaaliksi pasifistiksi. Hän korosti väkivallattomuutta, ”rakkauden lakia”, omantunnon heräämistä ja valtion väkivallan torjumista. Sota ja rauha (1865-69) ennakoi tätä: sota on vastoin rakkauden lakia, jota kristityt väittävät muka noudattavansa.

kari.naskinen@gmail.com

Naisten maailmassa asiat sanotaan suoraan

Joskus parikymmentä vuotta sitten katsoin televisiosta yhden tai kaksi jaksoa kovalla tohinalla ohjelmistoon tulleesta Big Brotherista. Se oli uudenlaista tv-ohjelmaa, jossa ei-ammattilaiset esittivät vain itseään. Oli syntynyt ”tosi-tv”, tietenkin Amerikasta tullut idea. Oli ehkä muitakin kuin Big Brother, mutta siitäkin selvisi heti, ettei mitään järkeä. Nyt on suomalaisen teatterin kovimpiin tekijöihin kuuluva Kristian Smeds tuonut Kansallisteatteriin oman versionsa tosi-tv:stä, jonka avulla hän haluaa palauttaa näyttelijöille valtaa takaisin, koska ”tosi-tv on tavallaan vienyt näyttelijöiltä sen ykkösosaajan paikan, jota katsojat seuraavat”, kuten Smeds sanoi Helsingin Sanomissa.

Mutta yhtä kaikki, ei mitään järkeä tässäkään. Kai siinä on sisällä myös ironiaa ihmisten suuresti rakastamaa huuhaaviihdettä kohtaan, mutta ohi menee. Tämän hän on sisällyttänyt käsikirjoitukseenkin, sillä yhden näyttelijättären ilmoittaessa katsojille väliajan alkavan hän sanoo: ”Nyt kahville, mutta jos jotkut eivät ole pitäneet esityksestä, hakekoot takkinsa ja suksensa narikasta ja painukoot vittuun.” Jotkut hakivat.

Viidakon villit naiset on tosi-tv-satiiri, joka ilmeisesti ei kuitenkaan juurikaan eroa esikuvistaan. Viidakko on kuitenkin rakennettu ikään kuin Keravalle tyhjään teollisuushalliin, koska huonojen taloudellisten näkymien vuoksi matka Malesiaan on peruttu. Planet Fun Funin jäämistöä ja muuta filmialan rompetta on raavittu kasaan huutokaupoista ja Lapista on hommattu Speden kesämökin kuuluisa palju uima-altaaksi.

Näyttelijöinä ovat kuusi kilpailuun osallistuvaa naista sekä ohjelman tuottaja (Hannu-Pekka Björkman) ja hänen assistenttinsa (Petri Manninen), joka erehdyttävästi muistuttaa Johnny Deppin esittämää kapteeni Jack Sparrowta Pirates of the Caribbean -elokuvasta. Naiset ovat Milla Kaitalahti, Katariina Kaitue, Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Pirjo Määttä ja Marja Salo. Roolijaon yksi peruste Smedsillä oli irrottautua Kansallisteatterinkin enemmistötavasta tuoda lavalle aina joitain ”historiallisia ukkeleita ja pukkeleita tai presidenttejä ja kuninkaita”. Tältä osin idea toimiikin, kun naiset osaavat sanoa asiat suoremmnin, kuten väliaikailmoitus osoittaa. Kaiken lisäksi he tappavat tuottajan.

Kansallisteatterin ohjelmatiedoissa sanotaan, että teatterin suurella näyttämöllä nyt nähtävä pähkähullun anarkistinen ja surrealistisen naivismin leimaama esitys kertoo kummallisen pohjoisen kansan edesottamuksista viihdeteollisuuden viidakossa. Noin 20 näkemästäni Smedsin näytelmästä tämä on kuitenkin ainoa turha.

kari.naskinen@gmail.com