Kuinka nuoria olimmekaan

Tällaisessa päiväkirjanomaisessa blogissa voi hyvästä elokuvasta kirjoittaa kolmannenkin kerran. Kauriinmetsästäjä (1978) on sellainen, ja aina vain merkittävämmäksi se muuttuu, kun katsoja vanhenee ja nuoruus loittonee.

Tämä Michael Ciminon (1939 – 2016) mestarillinen kertomus jakautuu kolmeen osaan, jotka katsojan kannalta voi nimetä suruksi, havainnoimiseksi ja vihaksi. Ensimmäisessä osassa vietetään Stevenin ja Angelan häitä, elämä hymyilee, kaikille muillekin. Kaksi punaviinin pisaraa Angelan hääpuvulla kuitenkin paljastavat, että tämä kaikki on pian ohi. On lauantai, ja vielä sunnuntaina viisi kaverusta käyvät kaurismetsällä, ennen kuin Michael, Nick ja Steven lähtevät Vietnamiin.

Michael sanoo Nickille: ”Kaikki menee niin nopeasti.” Kun tällä viikolla katsoin elokuvan kaksi kertaa, tuli liikuttuneena mieleen 55-vuotiaana aivosyöpään kuolleen Dmitri Hvorostovskyn laulama balladi:

Niin nuoria olimme kerran,
niin rakastin sen kerran
ja uskoin itseeni.

Yritä olla eksymättä!
Mikään maan päällä
ei kulje jälkiä jättämättä,
ja mennyt nuoruus pysyy kuolemattomana.
Mutta mitä on nuoruuden jälkeen?

Hääjuhlat pidetään juhlasalissa, jonka sivuhuoneessa olevalle baaritiskille tulee kesken tilaisuuden Vietnamista jo palannut konkari vihreä baretti päässään. Vietnamiin ylihuomenna lähdössä olevat nuorukaiset ovat iloisessa nousuhumalassa ja änkeävät kysymään vieraalta, millaista siellä on. Kun kysymys toistetaan, vieras vastaa tylysti: ”Vitut”.

Katsoja tietää jo muutenkin, että näin asia on. Edessä on nuoruuden loppu, joillekin paljon muunkin. Hääjuhlailtaa varjostaa katsojan mielessä suru.

Toinen jakso alkaa tulimyrskyllä Vietnamissa. Kokonaisuutta kuvaa maakuoppaan turvaan paenneiden siviilien tappaminen heittämällä sinne käsikranaatti. Tätä ei kuitenkaan ole tekemässä Michael, Nick tai Steven. Tätä jaksoa katsoo kuin tutuksi tullutta television uutiskuvaa havainnoiden.

Viha tulee kolmannessa jaksossa. Punaviinipisarat ovat muuttuneet vereksi, kuolemaksi, mielenterveyden romahtamiseksi, jalkojen amputoimiseksi, kurjuudeksi veteraanisairaalassa, ikuisiksi traumoiksi, kaiken menettämiseksi…

Kun Michael pojista ainoana palaa kotikaupunkiin Clairtoniin, hän menee yöllä Johnin, Axelin ja Stanin kanssa Johnin pitämään baariin. Siellä John menee pianon ääreen ja soittaa Chopinin Nocturnon nro 6 – yö on alkanut. Mitä on nuoruuden jälkeen? Yöt seuraavat toisiaan.

Tämän jutun kuvassa ovat John Cazale (vas), Chuck Aspegren, Robert De Niro, John Savage ja Christopher Walken. Kuvasta puuttuu George Dzundza. Täydellisen hienot roolisuoritukset.

Kauriinmetsästäjän valmistuttua siitä tuli ensin raakakopiona 3,5 tunnin elokuva. Universal-yhtiön markkinointiosaston ja muiden päättäjien katsomiskertojen jälkeen siitä leikattiin 3 tunnin ja 2,5 tunnin versiot, joista lopullisen elokuvan pituudeksi tuli 2 tuntia 56 minuuttia.

On elokuvalla kaiken tämän jälkeen silti ongelmansakin. Se kuvaa yksipuolisesti valkoisen miehen sankarillista ristiretkeä vieraalla maalla, jossa elää toisenlaisia ihmisiä, ja elokuvan loppukohtauksessa lauletaan Irving Berlinin God Bless America:

Jumala siunatkoon Amerikkaa,
maata jota rakastan.
Seiso sen rinnalla ja johdata sitä
yön läpi ylhäältä tulevalla valolla.
Jumala siunatkoon Amerikkaa,
kotiani, rakas kotini.

Vitut. Vitut muista.

kari.naskinen@gmail.com

Totuus on liian monimutkainen, jotta siitä voisi päätellä mitään

Vähän ennen John von Neumannin kuolemaa 1957 häneltä kysyttiin, mitä vaadittaisiin, jotta tietokone tai jokin muu koneolento alkaisi ajatella ja toimia kuin ihminen. Kymmenen vuotta aiemmin maailman ensimmäistä elektronista tietokonetta ENIACia kehittänyt matemaatikko vastasi hyvin hiljaisella äänellä, että sellaisen täytyisi kasvaa sen sijaan, että se rakennettaisiin. John von Neumann oli myös rakentamassa Los Alamosin laboratoriossa 1949-52 uutta MANIAC-tietokonetta, jota käytettiin Manhattan-projektissa ydinasetutkimuksen vaativiin laskuihin. MANIAC on nimenä kirjalla, jonka päähenkilö von Neumann on, alkuperäiseltä unkarilaiselta nimeltään Janos Lajos Neumann (s. 1903 Budapestissa).

(MANIAC = Mathematical Analyzer, Numerical Integrator, and Computer)

Neumannin aikana ei vielä käytetty tekoäly-termiä, mutta tämän asian kanssa hän elämänsä viime vuodet työskenteli. Kuvassa eteläkorealainen Lee Sedol pelaa Googlen AlphaGo-tekoälylle häviämäänsä go-lautapeliä 2016. Se oli sensaatio. Vaikka von Neumann ei enää ollut tätä näkemässä, tällainen oli hänen tavoitteensa ja näköpiirissäkin. Hän sanoi, että muinaisille kansoille usko jumaliin oli tarjonnut voimaa, vahvuutta ja merkitystä, mutta kun jumalat ovat nykymaailmassa pystyyn kuolleita reliikkejä, tämä puute täytyy nyt hoitaa tieteen avulla. Teknologia on uusi jumala. Sen vauhti ei ole riippuvainen muulin vauhdista, koska sitä ei tarvitse enää muulin selkään sitoa.

Pelottavaa on kuitenkin, että uudella teknologialla voidaan koko ihmiskunta tuhota. John von Neumann oli yksi niistä matemaatikoista ja fyysikoista, jotka olivat New Mexicon laajalla aavikolla kehittämässä Hiroshiman ja Nagasakin tuhonneita atomipommeja. Benjamin Labatutin kirjan kansikuvassa on von Neumannin silmä ja tekoälyllä taiteiltu atomipilvi.

Tammen Keltaisessa kirjastossa tänä vuonna ilmestynyt kirja on jännittävä kertomus etenemisestä kohti nykyaikaa, mutta samalla se on erinomainen tietokirja. Henkilöt ovat kaikki todellisia ja tapahtumatkin likimain. Näin esimerkiksi se, että von Neumannin viimeiseksi työksi jäi DNA:n ja RNA:n kaltaisten elollisen elämän perustekijöiden liittäminen ei-biologiseen olioon. Hänen mielessään ei ollut biologinen elämä, vaan kokonaan uusi olemassaolon muoto. Mikäpä ettei, johan meillä nyt on kahden ihmisolioversion lisäksi tullut viime aikoina mukaan muutama uusi versio.

”Jos automaattini saisivat kehittyä vapaasti alati laajenevan digitaalisen kosmoksen rajattomalla kasvualustalla, ne voisivat ottaa uusia muotoja paljon nopeammin kuin olennot, jotka ovat lihaa ja verta”, sanoi von Neumann.

Matematiikka on myös vaarallinen ”harrastus”. Kun esimerkiksi joukko-opin luonut Georg Cantor tutki maailmankaikkeuden äärettömyyttä, hän pääsi niin mahdottomaan abstraktioon, että menetti järkensä. Muistan omalta kohdaltani, että lopetin loputtoman universumin ja ennen alkuräjähdystä olleen tyhjyyden miettimisen, kun alkoivat yöunet mennä – palasin Jerry Cottoniin ja pesäpalloon. Television nykyiset urheiluselostajatkaan eivät ymmärrä äärettömyydestä mitään, kun sanovat, että Riku Illukka tuli lopun äärettömän kovaa. Tulee hulluksi, jos alkaa pohtia, montako km/t on äärettömän kova vauhti.

MANIACin lukemisen aloitin seuraavana päivänä siitä ja sen ansiosta, kun olin lukenut Helsingin Sanomista jutun hiukkastutkimuskeskuksessa Cernissä löydetystä kvarkkigluoniplasmasta, joka oli täyttänyt maailmankaikkeuden ensimmäisten kymmenien mikrosekuntien ajan alkuräjähdyksen jälkeen. Kova löytö. (11.8.2026)

KIIRASTULI
ODOTTAA JO

Yli puolenvälin kirjassa (390 sivua) käsitellään ydinaseen kehittämistä. Kirja alkaa itävaltalaisesta fyysikosta ja matemaatikosta Paul Ehrenfestistä, joka tunnetaan kvanttimekaniikkaa käsittelevistä töistään. Kvanttimekaniikka ja ydinaseet liittyvät tiiviisti yhteen, sillä ydinfissio ja energianvapautus perustuvat atomiydinten kvantti-ilmiöihin. Kvanttimekaniikka määrittää, miten protonit ja neutronit sitoutuvat atomiydtimeen vuorovaikutuksensa avulla. Ehrenfestiä kuitenkin pelottivat ne periaatteet, joita tähän liittyen olivat kehittäneet hänen ystävänsä Bohr, Born, Dirac, Einstein, Heisenberg ja Schrödinger. John von Neumannia hän sanoi Ihmelapseksi, joka kehitti ”hirvittäviä matemaattiisia aseita”.

”Kiirastulessa on takuulla oma osastonsa kvanttimekaniikan professoreille”, sanoi Ehrenfest jo 1927. Neumann oli kuitenkin toista mieltä: maailmaa eivät enää määrittäisi kemia, teollisuus tai politiikka, vaan matematiikka. Tästäköhän on nyt kysymys, kun on siirrytty totuudenjälkeiseen aikaan? Totuus osoittautui liian monimutkaiseksi, joten jäljellä on vain matematiikka.

Janos Neumann oli varakkaasta unkarinjuutalaisesta perheestä. Unkarissa hänet aateloitiin ja sai siitä merkiksi von-liitteen. Yhtä juutalaisvitsiäkin hän usein kertoi: Puolalaisessa pikkukylässä levisi kammottava huhu, että eräs kristitty tyttö oli löydetty murhattuna. Pikaisia kostotoimia pelännyt juutalaisyhteisö kerääntyi synagogaan suunnittelemaan mahdollisia puolustautumiskeinoja. Juuri kun hätäkokous oli julistettu alkaneeksi, sisään ryntäsi synagogan johtaja henkeä haukkoen ja aivan tohkeissaan. ”Veljet”, hän huusi, ”minulla on kerrassaan loistavia uutisia! Murhattu tyttö, se murhattu tyttö olikin juutalainen!”

Natseja von Neumann tietenkin vihasi, mutta niin myös kommunisteja. Hän oli ensimmäisiä, jotka kannattivat avoimesti ydinasein tehtävää yllätyshyökkäystä Neuvostoliittoon. Syynä ei kuitenkaan ollut tarkoitus hävittää kommunismi, vaan koska hän oli sitä mieltä, että se oli ainoa keino estää komas maailmansota.

Kun vastikään on nähty Chistopher Nolanin erinomainen Oppenheimer-elokuva (2023), niin yllättävää, ettei siinä ole von Neumannia ollenkaan, vaikka muuten suurin osa tässä kirjassa mukana olevista ”atomipommi-ihmisistä” on Nils Bohrista Albert Einsteiniin ja Richard Feynmanista Edward Telleriin. Ehkä syynä on se, että von Neumann ei asunut Los Alamosissa, vaan ainoastaan vieraili siellä tuliterällä Cadillacillaan konsulttina, joskin hyvin tärkeänä. Hän osallistui atomipommin optimaalisen räjähdyskorkeuden määrittämiseen Japanissa maksimaalisen tuhon aikaansaamiseksi ja muutenkin räjähdyksen vaikutusten laskelmiseen. Hän oli myös mukana valitsemassa kohteiksi Hiroshimaa ja Nagasakia.

John von Neumann (oik.) ja J. Robert Oppenheimer

OPPENHEIMER PIILOTTI
GO-PELIN NEUMANNILTA

Kun aloitin jutun shakkia sata tai tuhat kertaa vaikeammasta go-pelistä, niin Los Alamosissakin sitä pelattiin. J. Robert Oppenheimer kuitenkin pyysi Feynmania heti piilottamaan pelilaudan ja nappulat, kun kuultiin Neumannin olevan tulossa. Neumannilla oli peliin matemaattinen pakkomielle, vaikka hän ei siinä huippu ollutkaan.

Go oli menossa myös Hiroshimassa Little Boyn pudotessa. Japanilaisilla suurmestareilla Hashimoto Utarolla ja Iwamoto Kaorulla oli peli kesken jo kolmatta päivää viiden kilometrin päässä räjäytyspaikasta. Vielä samana päivänä he pääsivät jatkamaan peliään.

Benjamin Labatutin kirja päättyy go-peliin ja tekoälyn voittoon Four Seasons Hotellin turnauksessa Söulissa. Tämä loppuosa käsittää 85 sivua.

Kun shakissa on kahden ensimmäisen siirron jälkeen lähes 400 mahdollista siirtovaihtoehtoa, niitä on go´ssa lähes 130 000. Söulissa pelattiin viisi ottelua, joista Lee Sedol voitti vain yhden. AlphaGo´ta ei ollut opetettu kaikkia tilanteita varten vastasiirtoihin, vaan sen pelaaminen perustui itsekseen ajattelemiseen ja oppimiseen, mikä tarkoitti sitä, että AlphaGo opetti koko ajan itse itseään.

AlphaGo oli mennyt go´n rajojen tuolle puolen luoden uutta, hirvittävää kauneutta.

kari.naskinern@gmail.com

Vain yksittäistapauksia, eipä innostuta

Kun poliisikansanedustaja Vornanen ammuskeli kadulla, se oli vain yksittäistapaus, joten ei siitä kannattanut sen kummemmin kenenkään hermostua. Sattuuhan näitä. Nyt Tuusulan poliisi ajoi valot vilkkuen mopopojan allikkoon, minkä jälkeen poika parsittiin sairaalassa ehjäksi. Yksittäistapaus tämäkin, sanotaan.

Politiikassakin tapahtuu jatkuvasti yksittäistapauksia. Kun kansanedustaja Peltokangas syyllistyi rotuvihaan ja vieläpä julkisesti, niin sekin oli vain yksittäistapaus. Ei tällaisille tapauksille mitään varsinaisesti voi, kun nehän ovat vain äijien tavanomaista ajattelua, joka joskus solahtaa vahingossa somekirjoitukseksi.

Näihin ja lukemattomiin muihin yksittäistapauksiin liittyy aina se, että niistä ei kukaan mene tilille. Tekijä puhuu lipsahduksesta ja häntä edustavat taustatahot pelastavat nahkansa aina sillä, ettei yksittäistapausta voi kommentoida.

Yksittäistapaus ei kuitenkaan ole, että tuoreimman mielipidekyselyn mukaan 16 prosenttia suomalaisista on avoimesti rasisteja.

Hallituksen toistuvista sitoumuksista huolimatta sen toimet rasismin ja syrjinnän torjunnassa ovat mitättömiä. Kuten Amnesty Internationalin ja muiden inhimillisyyttä edustavien järjestöjen julkilausumassa todetaan, on hallitus tekemässä Suomen kansalaisuuden saamisesta maahanmuuttajille yhä vaikeampaa. Se on lyhentämässä aikaa, jonka aikana työpaikkansa menettäneet ulkomaalaiset työntekijät voivat etsiä uutta työtä ennen oleskelulupansa menettämistä, tiukentamassa perheenyhdistämissääntöjä ja tekemässä kansainvälisen suojelun saamista vaikeammaksi turvapaikanhakijoille. Hallitus on myös vaarantanut kansanterveyttä rajoittamalla paperittomien maahanmuuttajien pääsyä välttämättömään kiireettömään terveydenhuoltoon.

Elisa Vainion ja Silja Kososen kultamitalitkin olivat yksittäistapauksia, koska kahdesta ei millään saa yleisempää ilmiötä. Ei ole syytä innostua. Ei tule toistumaan. Eikä Perussuomalaiset-puolueen rasismipuheistakaan saa, vaikka ne toistuvatkin viikosta ja vuodesta toiseen. Helsingin ja Lahden jalkapallohuligaanien väkivaltaisista katutappeluistakaan ei irtoa muuta selitystä kuin että ovat joka kerta yksityistapauksia, koska näiden jalkapallojoukkueiden keskinäisiä otteluita on vain pari vuodessa.

Yle Radio 1:ssä alkaa huomenna tiistaina 8-osainen kuunnelmasarja Jussi Halla-ahosta. Se ei ole kuitenkaan yksittäistapaus, koska kaksi vuotta sitten Yle teki vastaavanlaisen ”audiodraaman” Sanna Marinista. Näin ei tarvitse puhua yksittäistapauksesta, vaikka nyt aiheena onkin persujen rasismi-ideologian kantaisä, jonka mielestä erilaisten ongelmien selvittämisessä ”väkivalta on aliarvostettu ongelmanratkaisukeino”.

Seuraavaksi voisi kuunnelman tehdä poliisista, joka liitsasi mopoilijan auton ja aidan väliin, koska epäilynä oli, että repussa saattoi olla ase tai neljä kiloa kokaiinia. Asetta saa käyttää vain poliisi liikenteenvalvonnassa. Tämän seuraavan kuunnelman taustamusiikiksi sopii Eppu Normaalin Poliisi pamputtaa (1978):

Jos pikkupojat ajaa mopolla kaks päällä
Niin ei poliisi pamppujansa säästä
Ja jos myöhään tulet kotiin iltakaljoiltas
Et varmaankaan voi välttyä mustalta maijalta.

kari.naskinen@gmail.com

Kulttuuripläjäyksen kestää pari kertaa vuodessa

Miehet kirjoittavat somessa usein, että oli käynyt kulttuuripläjäyksessä. Oli joutunut vaimon viemänä kaupunginorkesterin konserttiin, taidenäyttelyyn tai johonkin muuhun jonninjoutavaan. Pläjäys kuvaa hyvin tilannetta ja kommentoijan mielialaa. On jotain sellaista, jota sietää pari kertaa vuodessa, mutta ei yhtään enempää. Hyi saatana, sanoi aikoinaan Seppo Räty oopperasta.

Pläjäys on hauska ja halventava ilmaus. Hauska se tietenkin on, koska kirjoittaja kuitenkin on ilmeisen hyvällä tuulella. Hänen kokemansa tapahtuman se kuitenkin halventaa sellaiseksi, että voi kuvitella kirjoittajan välttävän joutumasta uudestaan samanlaisen pläjäyksen kohteeksi.

Pläjäys on kuin isku poskelle tai korvatillikka. Ei sellaisia ota vapaaehtoisesti.

Nämä somessa esiintyvät pläjäykset liittyvät poikkeuksetta kulttuuritapahtumiin. Ei kukaan sano lätkäottelussa käyntiä pläjäykseksi, vaikka siellä pelaajat joka matsissa lyövät toisiaan päin pläsiä ja pahemminkin kuin vain pläjäyttäen. Eivätkä Antti Lindtmanin ja Petteri Orpon torivierailutkaan ole pelkkiä pläjäyksiä.

Varsinkin urheilua pidetään kunnon asiana verrattuna minkä tahansa taidelajin tapahtumaan, ja jäähallissa voi käydä vaikka 30 kertaa vuodessa. Jokseenkin tällainen on nykyisen hallituksenkin kanta. Kulttuurilta on leikattu määrärahoja kohtuuttomasti, mutta lottorahojen jakaminen urheilulle Veikkaus Oy:n kautta jatkuu kuten ennenkin. Hallituksen kulttturipoliittisessa selonteossa viime vuonna sanottiin, että julkisen vallan vastuu on turvata jokaiselle kulttuurin saavutettavuus, mutta samalla hallitus on kuitenkin leikannut taide- ja kulttuuritoimijoiden rahoitusta – pläjäyksiä päin näköä. Kaiken huippu oli Riikka Purran mielipide, että kulttturi on vain turhaa luksusta kansalaisille.

Purran - Orpon hallituksen leikkaukset eivät ole vaikuttaneet vain toimintojen supistamiseen, vaan aiheuttaneet myös lopettamisia. Meidän kaupungissa eivät sentään kansainvälinen kirjailijakokous, kansainvälinen urkuviikko ja runomaraton ole vielä kuolleet, mutta hätää kärsimässä ovat kaikki.

kari.naskinen@gmail.com

Psykon suihkukohtauksen toteutus ja perusteellinen analyysi

Elokuvahistorian yksi kuuluisimmista kohtauksista on, kun Alfred Hitchcockin Psykossa (1960) Anthony Perkins murhaa suihkussa olevan Janet Leighin isolla keittiöveitsellä. Karmeuden täydentää Bernard Herrmannin viiltävän kirkuva musiikkitausta. Tästä kohtauksesta on kirjoitettu paljon analyyseja, ja Alexandre O. Philippe teki siitä puolitoista tuntia kestävän dokumenttielokuvan (2017), jossa käsitellään perusteellisesti kohtauksen toteutusta ja psykologiaa. Elokuvan numerollinen nimi 78/52 viittaa kohtauksen 78 kuvaan (kamerakulmaan) ja 52 leikkaukseen.

Haastateltavina ovat mm. Peter Bogdanovich, Bret Easton Ellis, Eli Roth, Guillermo del Toro, Elijah Wood, Janet Leighin sijaisnäyttelijänä osittain ollut Marli Renfo ja Janet Leighin tytär Jamie Lee Curtis. Vanhoilta haastattelufilmeiltä on löydetty mukaan myös Hitchcock itse, Janet Leigh ja Martin Scorsese.

Hitchcock sai Psykon jälkeen kirjeen eräältä naiselta, joka kirjoitti tyttärensä pelosta: ”Hän oli nähnyt Pirullisissa (Henri-Georges Clouzot, 1955) murhan kylpyammeessa, eikä suostunut sen jälkeen enää kylpemään. Sitten tyttö kävi katsomassa Psykon, ja sen jälkeen hän ei suostunut menemään suihkuunkaan.” Äiti kysyi, mitä hänen nyt pitäisi tehdä tyttärensä kanssa. Elämäkertakirjassaan 2005 ikuinen koiranleuka Hitchcock kertoo lähettäneensä äidille sähkeen, jossa sanottiin: ”Lähettäkää hänet kuivapesuun.” Clouzotin elokuva oli Hitchcockille yhtenä pontimena Psykon tekoon.

Janet Leigh oli heti ykkösvalinta motellin suihkussa murhattavan Marion Cranen rooliin. Tällä lisättiin elokuvan yllätyksellisyyttä, koska katsojat eivät mitenkään voineet kuvitella, että näin suuri tähti murhattaisiin varhaisessa vaiheessa elokuvaa. Vaikka suihkukohtaus kestää vain kolmisen minuuttia, sen kuvauksiin meni melkein viikko. Tässä kolmessa minuutissa ovat mukana Marion Cranen meno kylpyhuoneeseen, suihkuun valmistautuminen, suihku, Norman Batesin hyökkäys ja jälkitilanne. Itse puukotus kestää 45 sekuntia. Päänäyttelijät eivät kuitenkaan olleet paikalla varsinaisen puukotuksen aikana, vaan esim. Perkins oli koko tuon viikon näyttelemässä New Yorkissa.

Nykyisin kotona turvassa Psykoa taas kerran katsoessa ei tietenkään kauhuntunnetta ole, mutta Peter Bogdanovich kuvailee hyvin sitä, miltä katsojista tuntui, kun he ensimmäisen kerran katsoivat elokuvaa: se oli ensimmäinen kerta elokuvahistoriassa, kun elokuvateatterissa ei tuntunut turvalliselta olla. Bogdanovich muistelee kokeneensa elokuvan ensi-illan jälkeen New Yorkissa tunteen, että hänet oli ”raiskattu”. Ensimmäinen kerta oli myös se, että Hitchcockin ohjeiden mukaan teatteriin ei päästetty enää ketään sen jälkeen, kun filmi oli pantu pyörimään. Tämäkin lisäsi painostavaa tunnelmaa, koska nyt ei ovi enää käynyt ja kaikki olivat katsomossa kuin suljetussa paikassa, ahdisti.

Dokumentissa haastateltavat puhuvat siitäkin, miten yksi verinen, kaoottinen valkokankaalla tapahtuva kuolema tappoi siveän elokuvan ja ennusti aavemaisesti vuosikymmenen ennennäkemätöntä väkivaltaa ja mullistuksia Yhdysvalloissa. Ehkä teennäistä jälkipuhetta, mutta näinhän kävi, vaikka ei Hitch tietenkään John F. Kennedyn eikä Martin Luther Kingin tulevia murhia Bates-motellin lavastuksissa ajatellut.

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaista onnea etsimässä

Ylioppilasteatterin johtajuutensa jälkeen Jaakko Pakkasvirta siirtyi elokuvan puolelle, johon hänet houkutteli Risto Jarva. Ainakaan taloudellista onnea tämä siirto ei tuonut, vaan heti ensimmäisestä elokuvasta alkaen isot tappiot jättivät elinikäisen vamman, kuten Pakkasvirta sanoi. Tämä ensimmäinen oli Yö vai päivä (1962), jonka pääohjaaja oli Jarva ja henkilöohjaajana teatterimies Pakkasvirta. Elokuvan tuotantoyhtiön Filminorin olivat perustaneet Jarva, Pakkasvirta, Juhani Kolehmainen ja Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta. Tuosta yhdistelmästä Pakkasvirta joutui kuitenkin lähtemään, kun TKK:n väki ei pitänyt suotavana vasemmistolaisen kulttuuriradikaalin olevan mukana teekkareiden omistamassa yhtiössä. Pakkasvirran viimeiseksi työksi Flminorissa jäi Kesäkapina (1970), jonka jälkeen hän perusti oman yhtiön Filmityö Oy:n yhdessä Jukka Mannerkorven, Henrik Otto Donnerin ja Katri Siikarlan kanssa.

Ei ihme, että teekkarit saivat Pakkasvirrasta tarpeekseen. Tappiotakin tuli jälleen, eikä Kesäkapina täyttänyt muita kunnon mittapuita kuin 60-luvun radikalismin ja sukupolvienvälisen kuilun kuvaamisen. Sen verran kömpelyyttä ja tarpeetonta rautalangasta vääntämistä siinä olikin, että omallakaan 1970-listallani se ei mahtunut kymmenen parhaan joukkoon, vaikka samaan radikalistiryhmään ajattelultani kuuluinkin.

Elokuvan teemana on väliotsikkoinakin useaan kertaan toistettava ”Suomalaista onnea etsimässä”. Etsintä ei tuota tulosta, mutta syitä elämän vaikeuksiin on paljon, esimerkiksi mainonta, varsinkin tv-mainonta, sosiaalinen eriarvoisuus, kehitysmaiden nälkä, Vietnamin sota, yksityisautoilu (päähenkilöt itse kuitenkin ajelevat kuplavolkkarilla) ja oikeastaan koko yhteiskunnan sortava järjestelmä. Välillä Eero Melasniemi pitää luennonkin kulutusyhteiskunnan väärille urille menneestä rakenteesta.

Lopulta ei yhteenvedoksi riitä muu kuin mainonnan paneminen roviolle, ja kai siinä menee muutakin. Ehkä hyvänä mainoksena hyväksytään vain Titta Karakorven televisiossa esittämä Aamurusko-ehkäisyvaahto, joka sopii myös kristillisiin koteihin. Turha tällaiseen maailmaan on lapsia tehdä. Kesäkapina on puhtaasti poliittinen julistus, jossa moneen kertaan tuodaan esille ”järjestelmän väkivalta”.

Tuon ajan suomalaisissa elokuvissa oli usein dokumentaarista aineistoa, niin tässäkin. Helsingin keskusta esiintyy taas edukseen ja maaseudulle mennään Hirvensalmelle, jossa kuvataan lavatansseja ja juhannushäitä, joissa sahtia juodaan suoraan ämpäristä. Oman aikansa kuvaa monipuolisesti. Kunnanjohtaja Osmo Mehtälä kehuu Hirvensalmen matkailullista vetovoimaa ja opettaja Kaino Turpeinen puhuu koulutuksesta ja nuorison erinomaisuudesta. Tässäkin uuden aallon elokuvassa ovat pienissä avustajien rooleissa mm. Timo Linnasalo, Eija Pokkinen, Jorma Pulkkinen, Matti Ruohola ja Jaakko Talaskivi.

kari.naskinen@gmail.com

Yksin kerrostalossa

Aamulla vein roskapussin taloyhtiön roskakatokseen. Siinä samalla käveli autonsa luo vakiopaikalle nuori nainen, jota tervehdin moi, huomenta tai jotakin. Alle kolmekymppinen nainen katsoi päin, mutta meni myrtsinä ohi, ajatteli varmaan, että yrittääköhän tuo vanha äijä vielä iskeä. Näin tämä nykyisin kerrostalossa menee. Suurin osa asukkaista ei ainakaan oma-aloitteisesti tervehdi. Tuntuu kuin olisin vieraassa paikassa ja yksin.

Pari viikkoa sitten oli Helsingin Sanomissa Suvi Turtiaisen juttu kokemuksistaan Berliinissä, jossa hän oli tekemässä paluuta Suomeen oltuaan Saksassa seitsemän vuotta lehden kirjeenvaihtajana.

”Täällä moikataan aina, kun on pienikin yhteinen tekijä. Ei ole väliä, tunteeko heidät vai ei”, kirjoitti Suvi Turtiainen. Lenkillä moikataan vastaan tulevia juoksijoita. Rappukäytävässä tervehditään kaikkia, oli kyse naapurista,lähetistä tai korjaajasta. Hississäkin sanotaan hei.

Meillä rappukäytävä onkin kriittinen paikka. Kaksi kertaa olen havainnut tilanteen, jossa yhden asunnon ovi on avattu, mutta kun asunnosta lähtijä on kuullut askeleeni, hän on pannut oven takaisin kiinni. Piruuttani olen pari kertaa jäänyt odottamaan, oliko kysymys nimenomaan minun kohtaamiseni välttämisestä – ja oli, koska minuutin kuluttua ovi avattiin taas ja ihminen tuli ulos. Niin ilkeä olin, että sanoin hänelle päivää.

Kohtaaminen kerrostalon pihassa on myös vastenmielistä. Hyvin usein syntyy tilanteita, joissa vähän vinosta lähestyn vastaantulijaa. Hänellä tuntuu kuitenkin olevan jonkinlaiset näkymättömät sivusilmälaput, kuten kilpahevosilla oikeasti, jotta ne estävät hevosta näkemästä juoksua häiritseviä asioita. Miten ihminen voikin katsoa niin suoraan vain eteensä, ettei näe minua, kun lähestyn häntä 20 asteen kulmassa?

Berliinissä ei ongelmaa ole. Siellä lapsetkin osaavat käyttäytyä, koska ovat nähneet vanhempiensa tervehtivän vastaanotulijoita, ja tietenkin lapsia on tähän myös kotona opetettu.

Presidentti Sauli Niinistö sanoi ensimmäisessä uudenvuodenpuheessaan 2013, että yhteisöllisyys on Suomessa kuollut, koska sitä tärkeämpi on minä itse. Niinistö sanoi itsekkyyden ja ahneuden olevan merkkejä oikeudentunnon kuihtumisesta.

Tällaisesta sivistyneisyyden heikentymisestä on kysymys. Vieköön äijä roskapussinsa, mitä siinä vielä minun tervehtimisiäni tarvitaan.

kari.naskinen@gmail.com