Kaikki lehdet kuolevat

Suomen vanhin edelleen ilmestyvä sanomalehti on 1824 aloittanut Åbo Underrättelser (ÅU). Se muutti viime syksynä paperilehtensä viisi kertaa viikossa ilmestyvästä yhteen kertaan viikossa. Vastaavanlaista rimpuilua käyvät kaikki lehdet. Vaikka niinhän lehti-sana viittaa nimenomaan puun lehteen, joka myös on kuolevaa sorttia syksyisin.

 

Suomen ensimmäinenkin sanomalehti ilmestyi Turussa: Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo kerran kahdessa viikossa 1771-78. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjassa 2025 kirjoittaa fil. maist. Janne Ridanpää Lahdessa ilmestyneiden lehtien historiasta, joka sekin on rivi kuivuneita lehtiä. Ridanpää on lahtelainen, joka työskentelee tutkijana Helsingin Sanomain säätiön Median museossa ja arkistossa Ludviginkadulla entisissä Helsingin Sanomien tiloissa.

Painetulla sanomalehdellä ei ole tulevaisuutta. Ensimmäisenä Lahdessa aloitti Heinolassa 1890 perustettu Jyränkö-lehti, joka julkaisi hetken ajan myös erillistä Lahden-lisälehteä. Tällainen toiminta johtui siitä, että lainsäädäntö salli noihin aikoihin kirjapainojen perustamisen vain kaupunkeihin, jollainen Heinola oli, mutta Lahti ei vielä. Lisäksi tyly kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov lakkautti mielellään jo ilmestyneitä sanomalehtiä ja eväsi uusilta yrittäjiltä julkaisulupia. Vuonna 1900 Bobrikovin sensuuri sivalsi Vihtori Peltosen kustantamaa porvoolaista Uusimaa-lehteä, joka lakkautettiin määräajaksi. Peltonen tunnetaan paremmin kirjailijanimellään Johannes Linnankoski.

Tämä kipu tuntui myös Lahden kauppalassa, jossa Peltosen lehteä oli tilattu ahkerasti. Kun Uusimaa lakkasi tulemasta, Lahden asukkaat ja ilmoittajat alkoivat yhä kovemmin janota omaa sanomalehteä. Ensimmäisenä lähti liikkeelle helmikuussa 1900 Kotkassa painettuna näytenumerona ilmestynyt Lahden Uutiset. Ridanpään tutkimusten mukaan se ponnisti työväestön riveistä, toimittajanakin oli suutari Kaarle O. Tanner. Tästä syystä Lahden herrat vieroksuivat tulokasta, ja Helsingissä ilmestynyt Työmies-lehti irvailikin: ”Kuolema ja kirous! Tämähän haiskahtaa työväeltä ja toimittajana on suutari. Hyi peijakasta! Että kehtaavatkin! Ja uskaltavat! Heiltä lupaa kysymättä! Onko moista julkeutta ennen kuultu?” Vuonna 1906 Työmiehestä tuli SDP:n pää-äänenkannattaja.

Tannerin hakemuksen Lahden Uutisten pysyvästä julkaisemisesta Bobrikov hylkäsi. Samana keväänä 1900 herraskaisempi seurue kokoontui Seurahuoneella ja perusti Lahden Lehden, joka alkoi ilmestyä maaliskuun lopulla kaksi kertaa viikossa. Päätoimittaja oli kansanopiston opettaja, maisteri Vilho Koskinen ja painopaikka Heinolassa, joka oli saanut kaupunkioikeudet 1839 keisari Nikolai I:ltä. Bobrikov siunasi lehden säännöllisen ilmestymisen, joka alkoi heinäkuussa 1900. Yhä vain ärsytti, että lehti jouduttiin painamaan ”neljän peninkulman takaisessa pikkukaupungissa”.

Lahden Lehti oli poliittisesti nuorsuomalainen. Vuonna 1906 sen kilpailijaksi tuli kuitenkin vanhasuomalaisten Lahti-lehti, jolloin kaupungin nuorsuomalaiset hankkivat Lahden Lehden varsinaiseen omistukseensa. Lahden Lehden taival päättyi silti konkurssiin 1909, minkä jälkeen nuorsuomalaiset perustivat sen tilalle jo samana vuonna Lahden Sanomat. Senkään elämä ei pitkään kestänyt, vaan kolmesti viikossa ilmestynyt lehti piti lopettaa. Tästä alkoi sitten pitkäaikaisen Etelä-Suomen Sanomien tie, kun sen synnytti Lahden Sanomien ja helsinkiläisen Uusmaalaisen yhdistyminen 1914.

Myös ESS aloitti puoluekannaltaan nuorsuomalaisena ja sen seuraajan Edistyspuolueen linjalla. Sotien jälkeen se kuitenkin liukeni yleisporvarilliseksi ja samalla konservatiivisemmaksi lehdeksi. Vuoden 1951 jälkeen ESS on ollut puoluepoliittisesti sitoutumaton porvarilehti. Vuodesta 1963 lähtien se on ollut Lahden ainoa päivittäinen sanomalehti, kun kokoomuslainen Lahti-lehti oli lopetettu.

INTERNET VUOSI-
KERTOMUKSIIN 1995

Sitten tulivat Internet ja digitaalisuus. Janne Ridanpää on juuri käsitellyt sanomalehdistön nykyvaihetta Journalismin Suomi -verkkojulkaisussa, jossa hän vetää linkkejä ennen digiaikaa olleeseen tavallisempaan sähköistymisaikaan: ”Tavallaan Hesarikin oli sähköistynyt jo 1983, kun teksti-tv-uutiset, HS-Kaapelisanomat, oli aloitettu. Oli myös heitelty ideoita niin VHS-kasettina toimitettavasta lehdestä kuin mahdollisuudesta tulostaa päivän aviisi kotona itse.”

Kun Sanoma Osakeyhtiö julkaisi vuoden 1995 toimintakertomuksensa, yhtiö ja sen päätuote Helsingin Sanomat olivat huippukunnossa. Lama oli kurittanut mediakenttää, mutta Erkon imperiumi oli selvinnyt vaikeista ajoista kuivin jaloin. Sanomat kirjasi vuodelta 1995 liikevaihtoa 1,7 miljardia markkaa liikevoittoa 186 miljoonaa. Painettu lehti eli kulta-aikaansa, mutta muutos oli muhimassa. Vuoden 1995 toimintakertomus oli ensimmäinen, jossa internet mainittiin – peräti kuusi kertaa. Se ei suinkaan ollut sattumaa, sillä kertomusvuoden aikana kilpailijat Iltalehti ja MTV olivat lanseeranneet ensimmäiset verkkopalvelunsa.

Vuosikertomus 1995 sisälsi mielenkiintoisen ennustuksen internetin ja median tulevaisuudesta: ”Aivan oman erityisen roolin teknisessä kehityksessä on ottanut internet, joka on tänä päivänä ilmiö ja huomenna merkittävä taloudellinen tekijä. – – Internet on erinomainen täydentäjä ja jatke painetulle viestinnälle, joka tulevaisuudessa ehkä nojaa kolminaisuuteen, joka koostuu painetusta aineistosta, cd-romeista ja internetulottuvuudesta.”

Ridanpää kirjoittaa nyt, että ennuste oli oikeilla jäljillä, mutta hieman jälkipolvia myös hymyilyttää, kun painettu viestintä ei koskaan ehtinyt nimittäin nojata cd-romppuihin. Helsingin Sanomat julkaisi ensimmäisen internetpalvelunsa, Verkkoliitteen, toukokuussa 1996. Nimensä mukaisesti sitä pidettiin vain paperisen sanomalehden täydentäjänä ja liitteenä. Sen julkaisuaikoihin vain 15 prosenttia suomalaisista käytti internetiä, eikä surffailu ollut aivan halpaa, sillä modeemiliittymien käyttö kerrytti puhelinlaskua aikaperusteisesti.

Tuo kaikki oli kuitenkin vasta alkua. Kuten Ridanpää kirjoittaa, vuosien saatossa ”painetun viestinnän täydentäjä ja jatke” nousi rengistä isännäksi.

Eikä uudenlaisen digi-isännän uudistuva toiminta jää kesken. ESS:n levikki oli 90-luvun alussa yli 71 000, mutta tällä hetkellä paperilehteä painetaan enää alle 20 000. Samassa suhteessa ovat sanomalehtien painettujen versioiden levikkiluvut romahtaneet koko maassa.

Kuolevia lehtiä haravoidaan tunkiolle lähivuosina kiihtyvällä tahdilla. Hetken lehdet nuo vielä hehkuu, on loisto tuo jo viimeinen.

kari.naskinen@gmail.com

Pois puute, pois kurjuus, käy ruusutkin kukkimaan

Ensimmäinen suomalainen tulevaisuuselokuva oli Ruusujen aika (1968). Sen käsikirjoituksessa kuvittelivat Suomea vuonna 2012 Peter von Bagh, Jaakko Pakkasvirta ja Risto Jarva, joka elokuvan ohjasi. Kuten tämäntyyppisille futurisoinneille jokseenkin aina käy, on aikajänne liian lyhyt kuviteltujen muutosten tapahtumiselle. Näin Ruusujen ajassakin, jossa Historian instituutin virallisen katsauksen mukaan Suomikin on 60-70-lukujen levottomien aikojen jälkeen rauhoittunut ja muuttunut ihmiskeskeiseksi. Levottomuutta oli ollut lähellä, mm. Tshekkoslovakian miehitys ja nuorison radikalisoituminen ylioppilaiden Vanhan valtauksineen 1968.

Ei kuulu Jarvan elokuvien parhaimmistoon. Aiheen käsittely jää kapea-alaiseksi, ja rautalangasta vääntäen meille ymmärtämättömille yritetään selittää, mitä asiaa tässä ajetaan.

Instituutin tutkija Raimo Lappalainen (Arto Tuominen) sanoo heti eräänlaiseksi esipuheeksi elokuvalle, että enää ei ole luokkatietoisuutta. Jokainen voi olla yhteiskunnan jäsen oman luonteensa mukaisesti, koska luokkarajat ovat poistuneet. Poliitikkojen rooli on käytännössä hävinnyt tästä liberaalin demokratian yhteiskunnasta, koska päätöksenteko ja kaikki valta on siirretty virkamiehille. Tähän ihannetilaan on päästy edistyksen mukanaan tuoman ymmärryksen kehittymisellä. Tosin Raimo yhdessä repliikissä sanoo niinkin, että ei hän aina ole ollut ”neutraali”.

Sellainenkin muutos on elokuvassa kuviteltu, että lapsia ei enää kasteta, yhdessä kohtaa tutkijan assistentti (Tarja Markus, kuvassa) oikein naureskelee kuullessaan, että vielä 40 vuotta aiemmin moinen operaatio oli ollut normaali käytäntö. Pieleen menivät ennusteet. Yhdessä asiassa on kuitenkin tapahtunut hieman muutosta kuvitellun suuntaan, koska virkamiesvalta on kasvanut varsinkin kuntatasolla.

Aivan aukottoman auvoiseksi ei tulevaisuutta kuitenkaan kuvata. Kuortaneen ydinvoimalassa nimittäin alkaa lakko, jonka pääjehuna toimii Kalle Holmberg. Ennenkuulumatonta tällä 2000-luvulla, ja instituutissa aletaankin väsätä lausuntoa moisen muinaismuiston vanhanaikaisuudesta. Samalla kuullaan melodiaa Taistojen tiellä -työväenlaulusta.

Elokuvassa siis ollaan vuodessa 2012 ja puolueeton virkamiestutkija päättää ruveta perehtymään myös suomalaiseen yhteiskuntaan puoli vuosisataa sitten, koska nykyaika on jo kunnossa. Peter von Baghin kertoman mukaan Raimo sai vaikutteita opetusministeriön taideneuvostoa johtaneesta hallitusneuvos Olli Närvästä. Raimo päättää lähestyä tuota poliittisesti huonoa aikaa yksilötasolla ja valitsee kerrontatavaksi yhden silloin eläneen ihmisen elämän. Kohdehenkilöksi valikoituu kemikaliokaupan myyjä, strippari ja alastonkuvissakin esiintynyt malli Saara Turunen. Hän oli syntynyt 1946 ja kuollut kuvaustilanteessa tapaturmaisesti junan alle 1976.

Valinta kohdistuu Saara Turuseen, koska hänestä on valokuvia ja filminpätkiä. Tutkija lähtee tekemään hänestä tv-dokumenttia, johon löytyy Saaraa ulkonäöltään hyvin muistuttava insinööri Kisse Haavisto (Ritva Vepsä, julisteen kuvassa) Kuortaneen ydinvoimalasta. Tämä asia on samalla sellainen, että se tekee elokuvasta myös seksielokuvan. Kun tarkoituksena on osoittaa menneen ajan seksiviritteistä maailmaa, niin julkisuusviihteen kritiikki muuttuu Jarvan elokuvassa pelkäksi seksiksi. Näinhän käy myös pasifistiseksi tarkoitetuissa elokuvissa, joissa 95 prosenttia katsojista ei havainnoi sodanvastaisuutta, vaan nauttiin elokuvasta väkivaltaviihteenä.

Ruusujen ajassa tämä kriittinen näkemys tulee muka esille Kissen ja tutkijan rakkaudeksi muuttuvassa suhteessa, johon tietenkin kuuluvat myös sänkyhommat. Lopulta Saaran tilanteeseen samaistuva Kisse kuitenkin kyseenalaistaa Raimon yhteiskunnalliset näkemykset. Miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta ei sen sijaan sanota sanaakaan, joten ainakin tältä osin ruusut ovat ovat alkaneet oikealla 2000-luvulla kukkia jonkin verran paremmin kuin tässä kuvitelmassa.

Elokuvan futuristisesta musiikista ja äänitehosteista vastasi Erkki Kureniemi, elektronisen musiikin ensimmäisiä kehittäjiä Suomessa.

Muuten futurismi, varsinkin amerikkalaisista scifi-elokuvista tutut teknologiset keksinnöt, jäävät vähälle huomiolle. Näköpuhelin sentään on ja alkeellinen digilehti. Uuden Suomen tunnuksena on ironisena toiveajatteluna Sadankomitean merkki; jos Uuden Suomen omistajat olisivat elokuvan nähneet, olisivat kyllä sanoneet, että ennen lopetamme kokonaan kuin panemme tuollaisen tunnuksen lehteemme. Modernia tulevaisuutta edustavat myös typerännäköiset ravintolatanssi ja jokin palloilulaji, jotka lisäävät elokuvan lapsellisuutta.

Viihdejulkisuuden rujoa teemaa Risto Jarva käsitteli myös elokuvassa Kun taivas putoaa… (1972), joka sai innoituksensa Hymy-lehden Veikko Ennalan naisia halventavista jutuista (elokuvan työnimi oli ollut Naisen tarina). Sen elokuvan käsikirjoittajat olivat Jarva, von Bagh, Jussi Kylätasku ja Antti Peippo.

Nimistä lisäksi, että pienissä rooleissa ruusuelokuvassa ovat myös Päivi Istala tv-kuuluttajana, Paavo Jännes Saaran entisenä miesystävänä Eila Pehkonen instituutin johtajana, Arja Saijonmaa instituutin työntekijänä, Unto Salminen Saaran entisenä aviomiehenä sekä ohimenevän pienissä rooleissa Risto Jarva, Peter von Bagh ja Antti Peippo.

kari.naskinen@gmail.com

Ilo irti vaikka väkisin

Lehdessä voi olla iso otsikko esimerkiksi ”Ukrainan sodassa kuollut 500 000 ihmistä” tai ”Ebola aiheuttaa edelleen tappavia epidemioita Afrikassa”. Jutun kirjoittanut toimittaja hymyilee iloisesti juttuun liitetyssä vakiokuvassaan, kuten nykyisin on tapana.

Muuten ei iloa oikein irti saakaan. Eilen kävelylenkillä tuli kapealla jalkakäytävällä vastaan nainen, joka tuijotti kännykkäänsä, tuli ja tuli ja tuli, ja minun piti väistää tätä modernin ajan ihmistä ajoradalle.

Kadut olivat kurjassa kunnossa. Ennen talonmiehet putsasivat jalkakäytävät, nyt huoltoyhtiöt ajavat koneillaan niin, että meidän lähellä on yhdellä lumivallin ja ajoradan välissä jalkakäytävää 50 senttiä, yhdessä kohtaa 0 senttiä.

Seuraavassa risteyksessä odotin suojatien edessä vihreää valoa, kun siitä suhahti Toyota ohi ja sinkosi päälleni kuravedet. Ylitettyäni kadun jatkoin matkaa pitkin jalkakäytävää, jolloin Woltin sinisellä moottorimopolla kaahannut jannu kolhaisi ohjaustangolla vasempaan käsivarteeni.

Kauppaan olin menossa, koska piti ostaa alkoholiton lonkero tämän illan saunassakäyntiä varten. Vtutus oli jo päällä, kun uuden Citymarketin alusvaate- ja kattilaosastojen läpi kävelin sadan metrin päähän kaupan takimmaiseen nurkkaan. Siellä ei ollut minkäänlaisia kylttejä eri juomalaatujen sijainnista, mutta hyllyt tutkittuani lopulta löysin hakemani.

Sitten takaisin kotikulmalle, jossa viemäri tavan mukaan oli niin tukossa, että suojatien kohdalla oli vettä valtavana, syvänä lammikkona. Siitä kohtaa ei yli päässyt Tämä toistuu aina vesi- ja lumisateilla. Vesiyhtiölle olen asiasta kirjelmöinyt muutaman kerran, mutta tietenkin tuloksetta.

Ei meistä kuntalaisista ja veronmaksajista enää välitetä. Olemme vain kuluttajia pienine rahoinemme. Terveyskeskuksissakaan ei nykyisin ole potilaita, vaan asiakkaita. Yhdessä suomalaisessa tv-sarjassa pyydettiin ruumishuoneen vahtimestariakin hakemaan asiakas kylmiöstä.

Viikon kuluttua alkaa Formula-ykkösten kilpailukausi, jota pääsee seuraamaan, jos pulittaa ylimääräisen tv-maksun. Siellä selostaja taas selostaa, kuka on nopein ensimmäisellä sektorilla, kuka toisella ja kolmannella. Kukaan ei ole selostajalle opettanut, että sektori on ympyrässä ala, jota rajoittavat kaksi keskipisteestä lähtevää, kehälle ulottuvaa janaa ja niiden leikkaama kehän osa. Mutkikkaalla kilparadalla ei sektoreita ole.

Uusien ajajien joukosta selostaja löytää myös talentteja. Talentti oli antiikin aikana Rooman valtakunnassa käytetty iso paino- ja rahayksikkö, jonka paino vaihteli alueittain, tyypillisesti 26-40 kg. Raamatun aikoina se oli 30-40 kg (n. 3000 sekeliä).

Alkuviikosta sellainenkin tapaus, että vaimoni kävi Prismassa. Meni kalatiskille, mutta unohti ottaa jonotusnumeron. Ketään muita ei jonossa kuitenkaan ollut, mutta tympeä myyjä sanoi, että hän palvelee vain sellaisia, joilla on vuoronumero. Helppo homma, ei tarvinnut palvella ketään, kun numeroton asiakas läksi ja meni Citymarketin kalatiskille tavaraosastojen läpi.

Espanjalainen jesuiittapappi Baltasar Gracian oli oikeassa: ”Päiviä on enemmän kuin iloja.”

Jos olisin nuorempi, muuttaisin syrjemmälle, jossa ei olisi ihmisiä.

kari.naskinen@gmail.com

Sivuja 857, alaviitteitä 5020

Kesäkuun 16. päivänä 1904 James Joyce tapasi ensimmäisen kerran treffeillä tulevan vaimonsa Nora Barnaclen. Tuolle samalle päivämäärälle sijoittuu Joycen suurromaani Odysseus, jonka ensimmäisen painoksen julkaisi Sylvia Beachin Shakespeare and Company -kirjakauppa Pariisissa 2. helmikuuta 1922. Odysseus on tunnetusti sellainen kirja, jonka monet monet lukijat jättävät kesken. Tein nyt minäkin toisen yrityksen.

Tavattuaan James ja Nora eivät kuitenkaan pitkään viihtyneet Dublinissa, vaan he lähtivät vapaehtoiseen maanpakoon ahdasmielisestä katolisesta Irlannista, ensin Zürichiin, sieltä Triesteen ja Pariisiin. Eivätkä irlantilaiset ottaneet kirjaa omakseen sen jälkeen, kun se vihdoin Irlannissa julkaistiin oltuaan säädyttömyytensä takia kiellettynä. Lopullisen synninpäästön Joyce sai vasta 1982, kun tuli kuluneeksi 100 vuotta hänen syntymästään, ja hänen patsaansa paljastettiin St. Stephen’s Green -puistossa.

Ensimmäinen suomennos ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa 1964 numerolla 60. Suomennoksen oli tehnyt Pentti Saarikoski. Meni muutama vuosi ja Odysseus oli jatkuva puheenaihe kirjallisuudenharrastajien keskuudessa, ja on edelleen. Joskus vuodenvaihteessa kahvilakeskustelussa piirtäjä ja lauluntekijä Rauli Nordberg kysyi, olenko lukenut Odysseuksen – niin ja varsinkin Leevi Lehdon uuden suomennoksen. Tästä se lähti, ostin tammikuussa Lehdon suomennoksen (2012) ja nyt se on luettu.

Huomasin, että lukeminen ei tällä kertaa ollut stressaavaa, kuten oli aikoinaan ollut Saarikosken käännöksen kanssa. Johtui selvästi siitä, että kirjasta selviytyminen ei nyt ollut samanlainen ”pakko” kuin 40 vuotta sitten, jolloin sivistyneempien kulttuuri-ihmisten parissa tunsi itsensä huonoksi, jos ei ollut päässyt urakassa edes puoleen väliin. Toisaalta jotkut lukemisen puolitiehen jättäneet ottivat tämän myös kummallisen brassailun näkökulmasta.

Joycen tyyliä lainatakseni minä vittu perkele brassailen nyt sillä, että olen lukenut Leevi Lehdon suomennoksen, jossa on 857 sivua ja 5020 alaviitettä. Vaikka Keltaisen kirjaston sivukoko 13 x 20 on selvästi pienempi kuin Gaudeamuksen kustantaman kirjan 16 x 24, ei Saarikosken versiossa ole kuin 723 sivua, eikä olenkaan alaviitteitä eikä liitteitä. Ainoa todella hankala kohta tuli vasta aivan kirjan lopussa, kun 20 sivua mennään yhtä ja samaa virkettä ilman ainuttakaan välimerkkiä.

Vastapainoksi on kielellisesti erinomaisen mielenkiintoisia jaksoja. Yksi sellainen on 14. luku, jossa Joyce kirjoittaa niin, että samalla hän osoittaa englanninkielisen proosan kehityksen 1200-luvulta 1900-luvun alkuun. Lehdon suomennoksessa tämä idea toteutuu vastaavalla tavalla suomen kielen kannalta. Lehdon käyttämä tyylilaji etenee Mikael Agricolan raamatunkäännösten proosasta monin vaihein Jaakko Juteinin, Henrik Renquistin, K.A. Gottlundin, Aleksin Kiven, Julius Krohnin ja Agathon Meurmanin kautta Juhani Ahon, Eino Leinon ja Volter Kilven tyyleihin. Tosi hieno toteutus ja alaviitteissä tarkennetaan, missä kohtaa kulloinkin ollaan menossa.

ULYSSES

Lehdon käännös on Saarikosken käännöstä uskollisempi Joycelle ja tämän takia myös kokeellisempi, sanovat asiantuntijat. Ensimmäinen ero on heti kannessa, koska Lehto käyttää romaanista samaa Ulysses-nimeä kuin käytti Joyce. Romaani noudattelee tietyllä tavalla Homeroksen Odysseian harharetkiä, ja Joyce ja Lehto käyttivät Odysseuksen nimen latinankielistä käännöstä. Esipuheessa Lehto kirjoitti, että Ulysses-nimen kautta niin Homeroksen eepos kuin koko sitä seurannut kulttuurinen kehitys tähän kirjaan ja sen ajankohtaan väistämättä tulee.

Jos kestivät Odysseuksen harharetket pitkään, niin yhtä kauan eli kymmenen vuotta meni Lehdolla tämän teoksen suomentamiseen. Romaanin 18 luvun nimetkin, joita Saarikosken käännöksessä ei ole, ovat odysseiamaisia: Telemakhos, Proteus, Haades, Seireenit, Kyklooppi, Penelope...

Ulysseksen alkuperäinen kansi oli Kreikan lipun värejä vastaten sinivalkoinen. Tässä suhteessa Saarikosken käännöksen kansi on lähempänä Joycen ideaa kuin Lehdon ruskea kansikuva.

Romaanissa on yli 200 nimettyä henkilöhahmoa. Lehto käyttää hän-pronomista englannin kielen tavoin eri sanoja koskien miestä naista: hän ja hen. Romaanin kertojasta ei kuitenkaan koko ajan saa selvää, onko hän vai hen. Ainakin alkupuolella on eräänlainen ulkopuolinen tarkkailija, neutraali. Sitten kun kerronta muuttuu eräänlaiseksi tajunnanvirraksi, kertojina ovat ainakin Leopold Bloom, Molly Bloom ja Stephen Dedalus, joiden sisäiset monologit kuljettavat heidän ajatuksiaan, muistojaan ja havaintojaan.

KISS MY ROYAL IRISH ASS

Vaikka tein lukiessani runsaasti muistiinpanoja, en lähde niitä tässä purkamaan. Freeman´s Journal and National Pressin reklaaminhankkijan Leopold ”Poldy” Bloomin monivaiheisista seikkailusta kavereidensa ja muiden kanssa on kirjoitettu niin paljon, että sitä aineistoa kyllä riittää, satoja, ehkä tuhansia kirjoja tai tutkielmia. Minullakin on Saarikosken suomennoksen välissä monta vanhaa lehtileikettä.

Alaviitteet ovat Lehdon käännöstä erinomaisesti täydentävää aineistoa, esimerkiksi lukemattomat latinalaiset, italialaiset ja ranskalaiset sanonnat suomennettuina. Ilman viitteiden tietokirjamaisia faktoja ja Joycen tekstin muunkinlaisia selvennyksiä lukukokemus jäisi vajaaksi- Tässä esimerkkejä alaviitteistä:

• Hyperboreaalinen = kreik. mytol. kansa, joka eli pohjatuulen takana ikuisessa keväässä.
• Palefaces = irl. slangi-ilmaus englantilaisista.
• Aria di sortita = Verdin oopperasta Trubaduurit.
• Lochlannit = iiriläinen nimitys norjalaisista.
• Munuaiset = juut. mytologiassa munuaisissa asui ihmisen ydin, sielu tai omatunto.
• Kiitobus paljobus = muchibus thankibus. Suoment. kiitoksin Saarikoskelle.
• K.M.R.I.A. = kiss my royal irish ass. Vrt M.R.I.A. (Member of Royal Irish Academy)
• Ei mustaa valkoiselle = ei vanno eikä allekirjoita, ts.juutalainen,
• Sinähän halkaiset henen tärykalvonsa = tarkoitetaan dueton sopraanoa; vrt. keskiaik. uskomus, että Neitsyt Maria hedelmöittyi ehjän tärykalvonsa läpi.
• Kismet = muunnos arab. sanasta gismah, joka tarkoittaa islamin mukaan ihmiselle määrättyä kohtaloa.
• Abba = Isä Jumala (arameaa).
• Ranskalainen kirje kukkarossa = kondomi.
• Irlantilainen hattutemppu = mies peittää hatullaan paskakikkareen kadulla ja kertoo poliisille, että sen alla on lintu, lähtee sitten hakemaan apua ja jättää poliisin vartioimaan hattua.
• Vanderdeckenit = Lentävän hollantilaisen legendan engl. versiossa laivan kapteenin nimi on Vanderdecken.
• Lucifer = tulitikkumerkki, sittemmin yleisnimitys tulitikuille.
• Norjalaisen parkin hylky Daunt = oli suomalainen kuunari, joka haaksirikkoutui Dublinin edustalla 1895.
• Bandez! Figne toi trop (ransk.) = voitaisiin kääntää: ”Hanki erektio! Nussi itseäsi!”

KENRAALI BOBRIKOV

Raumalaisen kuunarin lisäksi Suomea koskevan alaviitteen on saanut kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murha. Yhdessä baarikeskustelussa J.J. O´Molloy ohimennen vitsailee kahdelle muulle, että ”tekö kahteen pekkaan ammuitte Suomen lordiluutnantin? Näytätte siltä kuin olisitte tehneet sen urotyön. Kenraali Bobrikovin.” - ”Me vasta kaavailimme sitä.”

Bloomsdayna 16.6.1904 Eugen Schauman ampui Bobrikovin noin klo 11. Mitenkähän baarissa jo iltapäivällä tiedettiin tapauksesta? Tuskin Telex-kaukokirjoitinkaan vielä oli ollut Bloominkaan työpaikalla.

Ruotsista mainitaan ohimennen Helsingör ja paheellisesta elämästä tunnettu Upsala sekä oopperasopraano Jenny Lind. Oopperasta kirjassa puhutaan paljon, sillä Marion ”Molly” Bloom on tunnettu laulaja.

Norja on esillä Henrik Ibsenin ansiosta. Leevi Lehto kirjoittaa alaviitteessä, että Ibsen vaikutti voimakkaasti nuoren Joycen kirjalliseen tuotantoon. Joyce jopa opiskeli norjaa voidakseen paremmin tutustua Ibsenin tuotantoon. Dublinin Talbot-torilla Stephen Dedalus tuntee Ibsenin hengen puhaltavan lävitseen kirpeänä tuulena.

TÄSSÄ ON KAIKKI

Ulysseksen takaliepeessä on filosofi Jacques Derridan toteamus: ”Kyllä, kaikki meille tapahtuva on jo tapahtunut Ulysseksessä… (Ulysses gramophone: Deux mots pour Joyce, 1984). Totta. Kaikki. Syntymästä hautajaisiin, Pyhästä kolminaisuudesta pornahtavaan seksiin, laaja-alaisista baari-keskusteluista (Joyce ei käytä pub-sanaa) kilpa-ajoihin jne.

Dublinista Joyce tietenkin kertoo. Hän itse sanoi, että jos Dublin joskus tuhoutuisi, se voitaisiin rakentaa uudestaan yksityiskohtia myöten hänen romaaninsa perusteella. Kun kerran kävin Dublinissa, James Joyce oli hyvin esillä. Muistomerkki tietenkin ja näyteikkunoissa kirjailijan pienoispatsaita ja kirjoja, muissakin kuin kirjakaupoissa. Koska ensimmäinen lukukertani oli jäänyt kesken noin 200 sivun kohdalla, en ostanut edes pientä rintakuva-Joycea. Sen sijaan tuli tollon matkamuistoksi Eddie Irwinen vihreän F1-Jaguarin pienoismalli, vaikka Irwine ei ole edes irlantilainen, vaan pohjoisirlantilainen.

Perataan vielä Ulysseksen etulievekin. Siinä on amerikkalaisen kirjallisuuskriitikon Henry Levinin sanonta Joycen kuolinvuonna 1941 ilmestyneessä kirjassaan Ulysseksesta: ”Romaani, joka tekee lopun kaikista romaaneista.”

kari.naskinen@gmail.com

Alaviite 5021: tätä juttua ei kukaan lue kokonaan.