Vienan Karjala ei innostunutkaan Suomesta

Kuva on vapunvietosta Uhtualla 1918. Suomalaiset heimosoturit ja kyläläiset olivat tutustuneet toisiinsa ja viettivät vappua yhdessä. Osa kylän nuorista miehistä oli kuitenkin jo siirtynyt Muurmannin radan varteen liittyäkseen suomalaisia vastustaviin joukkoihin. Kuva on Karjalan sivistysseuran verkkosivustolta, jossa seuran varapuheenjohtaja, historioitsija Pekka Vaara kirjoittaa suomalaisten aktivistien Itä-Karjalaan tekemästä valloitusretkestä. He olivat saaneet maaliskuun alkupäivinä Vaasan senaatilta tehtävän vapauttaa Karjala ja liittää se Suomeen.

Pekka Vaara kirjoittaa, että Karjalan sivistysseuran johtajat uskoivat rajantakaisten heimolaistensa nousevan Venäjän sortovaltaa vastaan ja liittyvän suomalaisiin vapauttajiin. Tämä vankka käsitys siirtyi vapautusretkikunnan johtoon nimetylle everstiluutnantti Carl Wilhelm Malmille, jonka joukot astuivat rajan yli Raatteen kylässä 21.3.1918. Rajakylissä ja Vuokkiniemellä he kohtasivat hämmentyneen kansan, joka otti aseiden kanssa saapuneet vapauttajat vastaan epäluuloisina ja jopa vihamielisinä. Pidettiin kyläkokouksia, joissa heimosoturien valistusupseerit julistivat heimoveljeyttä ja vapautusta.

Odotettua kansannousua ei tapahtunut, eikä suomalaisiin liittynyt ensimmäistäkään karjalaismiestä. Jo viikkoa myöhemmin Malm raportoi Uhtualta Mannerheimille pettyneenä: ”Minua ihmetyttää, että ne miehet, jotka ovat syntyneet Venäjän Karjalassa, siitä huolimatta, että he ovat asuneet suuren osan elämästään Suomessa ja jotka minä tapasin Sortavalassa ja Vaasassa, niin vähän tuntevat omaa kansaansa kuin nyt on osoittautunut.”

Pekka Vaaran (s. 1950 Nivala) sukujuuret ovat Uhtualla Vienan Karjalassa, jossa hänen isoisänsä oli Andronovin laukkuryssäsukua. Isoisä lähetettiin 1900-luvun alussa oppiin Suomen puolelle Nivalaan veljensä hoitamaan kauppaan. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän joutui pariksi vuodeksi Venäjän armeijaan ja palasi 1917 mennäkseen työhön suvun Oulaisissa omistamaan kauppaan. Isoisä ja hänen veljensä suomensivat sukunimensä Vaaraksi 1918.

FINSKI IZLOM

Nyt löysin netistä tietoa Petroskoin yliopiston historiantutkijan Denis Popovin kirjasta Finskij izlom (Финский излом), jossa hän kirjoittaa sotatoimista Itä-Karjalassa ja Petsamossa 1918-20. Popov oli 2014 tavannut kirjamessuilla Viipurin Karjalankannaksen sotamuseon johtajan Bair Irintšejevin ja se tapaaminen oli johtanut heimosodasta kertovan kirjan tekemiseen. Irintšejevin museo julkaisi kirjan 2022, ja varmaan olisin sen hankkinut sotamuseosta jo silloin, mutta Venäjän sotatoimet lopettivat Viipurin-reissumme. Vuonna 2013 Viipurissa avattu sotamuseo toimii entisen keskuskasarmin alueella Torkkelinpuiston ja Linnankadun välissä.

Kirjan pohjana on runsaasti aikaisemmin julkaisemattomia asiakirjoja vuosilta 1918-23. Kirjassa on julkaistu useita dokumentteja, jotka ovat Venäjän sota-arkistosta RGVA:sta, Venäjän merivoimien valtionarkistosta, Karjalan kansallisarkistosta, Venäjän turvallisuuspalvelun Karjalan hallinnon arkistosta ja Murmannin alueen valtionarkistosta.

Finskij izlom on venäläinen termi, joka tarkoittaa suomalaisten murtoa tai tunkeutumista. Tämän suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen ja sissien intervention tavoite oli Vienan Karjalan liittäminen Suomeen tai itsenäisen karjalaisvaltion perustaminen sinne. Hanke tyssäsi lopulta selvästi ja sen päätepiste oli Tarton rauha, joka 1920 vahvisti Neuvosto-Venäjän rajan eikä johtanut Itä-Karjalan liittämiseen Suomeen.

BRITIT AUTTOIVAT
VENÄLÄISIÄ

Suomalaisten Itä-Karjalaan tekemien heimosotaretkien 
tavoitteena oli vapauttaa itäkarjalaisia ”bolševismin ikeestä”. 
Heimosotureiden hyökkäysjoukot etenivät aluksi
kahteen suuntaan, Kantalahteen ja Vienan 
Kemiin. Keväällä 1918 heimosoturit yrittivät 
vallata myös Petsamon, mutta jäivät tappiolle. 
Toinen yritys oli alkuvuonna 1920 ja sekin meni 
myttyyn. Kohti Kantalahtea hyökänneen joukon
 tavoitteena oli myös tuhota sinne Pohjois-
Suomesta perääntyneitä suomalaisia 
punakaartilaisia, mutta valkoiset kärsivät 
kuitenkin tappion. Vienan Kemin puolustajat 
löivät myös hyökkääjät, jotka vetäytyivät 
takaisin Uhtuan pitäjään.

Popov kertoo, että Uhtuassa karjalaiset pyysivät 
Kemin miehittäneiltä englantilaisilta aseita 
taistellakseen suomalaisia vastaan. Englantilaiset 
päättivät perustaa Karjalan rykmentin, jonka 
johtajaksi tuli irlantilainen eversti Philip James 
Woods, ja lokakuussa 1918 rykmentti ajoi 
suomalaiset pois Uhtualta  Suomen puolelle.

Philip Woods (1880 - 1961) oli unionistipoliitikko, 
Pohjois-Irlannin alahuoneen jäsen. Kesäkuussa 
1918 hän meni osaksi Murmannin joukkoja, jotka 
osallistuivat liittoutuneiden väliintuloon Venäjälle. 
Sen tehtävänä oli estää Itä-Karjalaa ja Murmannin 
- Petrogradin rautatietä uhkaavien saksalais- 
ja suomalaisjoukkojen Vienan-tutkimusmatka. 

Toimiessaan Kemissä Vienanmeren rannalla Woods 
perusti karjalaisrykmentin, jonka upseerit olivat 
brittejä. "Irlannin karjalaiset", kuten heidät tunnettiin, 
ottivat käyttöön Woodsin suunnitteleman 
rykmenttimerkin, joka koostui  vihreästä apilasta 
oranssilla pellolla. Woods yhdessä muiden brittijoukkojen 
kanssa evakuoitiin lokakuussa 1919 pois Venäjältä.

Syksyllä 1918 heimosoturit valtasivat Repolan 
pitäjän ja kesällä 1919 Porajärven pitäjän. 
Aunuksen retki 1919 oli suurin 
heimosotaoperaatio. Sille osallistui 
suomalaisia jääkäreitä ja Aunuksen 
Vapaaehtoinen Armeija, joka koostui 
suomalaisista ja aunukselaisista 
vapaaehtoisista. Heimosoturit etenivät kahteen 
pääsuuntaan, kohti Aunusta ja Petroskoita. 
Alkumenestys kääntyi lopulta tappioksi. 
Ratkaiseva merkitys oli Viteleen maihinnousulla, 
jonka toteuttivat venäläiset punakaartilaiset 
kesäkuussa 1919. Filipp Jegorovin perustama 
Aunuksen kommunistinen joukko oli ensimmäisiä, 
jotka kohtasivat suomalaisten hyökkäyksen 
Aunuksen suunnalla.

Kirjassa kerrotaan myös Karjalan väliaikaisen 
hallituksen perustamisesta ja kukistamisesta 
1920. Sen tavoitteena oli Vienan Karjalan 
itsenäistyminen Venäjästä.

Pekka Vaara kirjoittaa, että 
sosialistivallankumouksellisten vaatimus maan 
jakamisesta talonpojille kuulosti karjalaismiesten 
mielissä oikealta. Siksi Suomen lumo ei vedonnut
- miksi ei olisi uskottu, että kansan ottaman vallan 
myötä saataisiin bolševikkien lupaamaa rauhaa, 
leipää ja maata tsaarin vallasta vapautuville kansoille? 
Neuvostovallan todellisuus koettiin vasta myöhemmin.

kari.naskinen@gmail.com 

Oli Sputnik ja nyt on Suuri Gopnik

Kun kirjaston hyllyssä ei ollut Viktor Jerofejevin romaania Suuri Gopnik (Siltala, 2025), panin sen tilaukseen ja otin hyllystä Jerofejevin ensimmäisen romaanin Moskovan kaunotar (Otava, 1991). Sitä pystyin lukemaan 70 sivua, sillä se oli lähinnä pornoviihdettä. Moskovassa huoraava Irina kastettiin aikuisena ja tuossa tilaisuudessa vanha kirkonpalvelija ”kiskaisi pöksyjen kuminauhaa, jotta pyhä vesi valelisi myös kaikkein pyhimmän”. Urkuri Daton Irina näki kerran toisen naisen kanssa ja urkurin ”sileä perse kohoili huoran päällä”. Parin päivän päästä Suuri Gopnik tulikin Asikkalan kirjastosta ja heti kansikuvana oleva kollaasi osoitti, että Vladimir Putinista on kysymys. Melkein 600-sivuisessa romaanissa ei kertaakaan mainita Putinia nimeltä, mutta häntä tarkoitetaan. Berliinissä asuva emigrantti Jerofejevin kirja on kuitenkin paljon muutakin, se on seikkailua Venäjän lähihistoriassa, kirjailijan värikästä omaelämäkertaa, huumoria, todellisia tai keksittyjä anekdootteja ja ennen kaikkea ironiaa Putinista ja Venäjästä yleensäkin.

Ensin piti selvitettää, mitä tarkoittaa sana gopnik (гопник). Sanakirjojen mukaan se on venäläinen halventavaksi tarkoitettu termi, joka viittaa matalasti koulutettuun, ehkä rikolliseenkin alakulttuurin jäseneen, katujen huligaaniin. Gopnikeihin yhdistetään lorvailu, väkivaltaisuus, suvaitsemattomuus ja pienempiensä kiusaaminen. Yllään hänellä on usein Adidas-verkkarit. He viettävät aikaa kadulla kyykkyasennossa tupakoiden, juoden vodkaa ja syöden auringonkukansiemeniä. Mahdollisesti sana juontuu neuvostoajalta lyhenteestä GOP (Gorodskoje Obshtšestvo Prizrenija, köyhien ja kodittomien majoituspaikat), joiden asukkaat olivat usein marginaaliin ajautuneita. Jerofejev on haastatteluissa sanonut, että gopnikilla hän tarkoittaa kirjassaan kaduilta valtaan noussutta johtajaa. Jerofejevin mukaan sana tuli Venäjän arkipuheeseen ja kulttuuriin 1980-90-luvuilla.

Romaani on välillä rasittavan hajanainen, sinkoilee lyhyillä otsikoiduilla luvuillaan sinne tänne, mutta pitää sentään mielenkiinnon yllä muistuttamalla riittävän tiheästi oikeiden ihmisten mukanaolosta. Henkilökokoelma on laaja Iivana Julmasta Vladimir Vysotskiin ja Pussy Riotista Valeri Gergijeviin. Oikeista tapaamisistaan ihmisten kanssa Jerofejev kertoo esim. Ronald Reaganin käynnistä Moskovassa 1998 perestroikan kunniaksi: amerikkalaisten järjestämään tilaisuuteen oli kutsuttu myös Jerofejev, joka hetken aikaa oli melkein kahden Reaganin kanssa; muutaman sanan vaihdettuaan Reagan oli kysynyt kirjailijalta: ”Missä minä olen? Mikä maa tämä on?” Näköjään presidentti sairasti Alzheimerin tautia jo tuolloin.

Jo 15-vuotiaana Viktor Jerofejev oli tutustunut Vjatsheslav Molotoviin, kun perhe oli kesät datshalla Moskovan pohjoislaidalla, ja naapurissa siellä mökkikylässä vietti kesiään myös Molotov, Slava-setä. Tuli sinne aina vanhalla ZIM-limusiinilla, jonka nimilyhennys tuli tutusti autotehtaan nimestä Zavod imeni Molotova. Kerran Viktor kysyi Slava-sedältä: ”Mikä oikein on semmoinen Molotovin cocktail?” Slava-setä kääntyi hieman Viktoriin päin ja sanoi kädellään huitaisten: ”Se nyt on semmoista hölynpölyä.”

SUURI GOPNIK HALUAA
JÄÄDÄ VOITTAJATSAARIKSI

”Sputnik oli kaikille tuttu, mutta nyt tulee Gopnik”, kirjoittaa Jerofejev. Hänestä on tullut elävä ikoni. Hän tekee itsestään tarunomaista seikkailijaa, joka ratsastaa villeillä hevosilla ylävartalo paljaana, laskeutuu merenpohjaan etsimään aarteita, tekee viisi maalia jokaisessa lätkäottelussaan, soittaa pianoa ja aidon tsaarin tavoin hän julistaa voiton Ukrainasta pyhäksi. Hän on aikamme sankari, Venäjän maailmanmestari. Hän haluaa jäädä historiaan voittajatsaarina. Eikä Suuren Gopnikin todellisuuteen tappio mahdukaan.

Jerofejev kirjoittaa myös, että Venäjä ei mahdu neulansilmästä Eurooppaan eikä eurooppalaisuuteen. Ryyppäämme vodkaa ja rakastamme Ferrareita, mutta eurooppalaisia meistä ei tule. On vaikea uskoa, että Eurooppa-henki joskus tarttuisi kansaan. Tai pitää odottaa uutta Pietari Suurta pakollisina Eurooppa-mielisine reformeineen, mutta sellaista ei ole näköpiirissä.

Nyt meneillään oleva sota syntyi oudosti ja sen seuraukset ovat oudot. Venäjän piti pysäyttää Naton laajeneminen, mutta tulos oli päinvastainen, kun Suomi ja Ruotsi liittyivät Natoon. Ukrainasta taas tuli käytännössä koko Euroopan puolustaja. Metafyysinen sota johdattaa uskonnollisten tekstien pariin, eikä niissä apokalyptisissa taisteluissa pidetä pelkurimaisia tulitaukoja. Niissä taistellaan viimeiseen mieheen, ja Venäjällä on enemmän sotilaita, jotka pelkäävät enemmän upseereitaan kuin kuolemaa. Se auttaa taistelussa.

Jerofejevin viihderomaani julkaistiin Saksassa 2023. Jos suomennos on alkuperäisen mukainen, näki Jerofejev tilanteen tuolloin sellaisena, että jos Suuri Gopnik kaikesta huolimatta joutuisi huonoon tilanteeseen nurkkaan ahdettuna, hän heittäisi Kiovaa atomipommilla ja asettaisi Länneen vaikeaan asemaan.

Jerofejev esittää kolme vaihtoehtoa, mutta ilman atomipommia:
1. Suuri Gopnik lähtee, mutta kirjailija ei ennusta, mitä sen jälkeen.
2. USA ja Kiina sanovat yhteen ääneen: Jo riitti!
3. Ukrainan täydellinen uuvuttaminen.

Rauhaa ei siis synny helpolla.

KAKSI KERTAA ERO
KIRJAILIJALIITOSTA

Viktor Jerofejev ei ole mikä tahansa kirjailija. Hän on tullut piireihin isänsä, suurlähettiläs Vladimir Jerofejevin mukana. Lapsuutensa Viktor asui perheen kanssa Pariisissa. Isä oli jo toisen maailmansodan aikana ollut niissä hommissa Tukholmassa suurlähettiläs Aleksandra Kollontain avustajana. Tukholmasta hän tuli Kremliin Josif Stalinin henkilökohtaiseksi ranskan kielen tulkiksi.

Viktor Jerofejev valmistui Moskovan yliopistosta 1970 ja teki tohtorinväitöksen Fjodor Dostojevskista ja ranskalaisesta eksistentialismista. Neuvostoliiton aikana hän toimi nuorten kirjailijoiden Metropol-lehden päätoimittajana, mutta erotettiin väärien mielipiteidensä takia kirjailijaliitosta, mistä samalla seurasi isän uran katkeaminen. Myöhemmin kirjailija otettiin liittoon takaisin, mutta erotettiin jossain vaiheessa uudestaan. Berliinissä hän on asunut keväästä 2022.

Ei ihme, että 2005 perustettu Demokraattinen fasisminvastainen nuorisoliike (Naši) on näyttävästi tuhonnut Jerofejevin porno- ja pilkkakirjoja. Eikä tämä uusikaan kirja poikkea linjasta, vaikka sen jaksaakin lukea loppuun asti. Leninkin saa tästä osansa: ”Lenin piti suukottelua ilman erektiota porvarillisena hapatuksena ja kohotti ohikiitävän intohimon avioliiton ankeuden yläpuolelle”. Nyky-Venäjästä Jerofejev taas tietää, että naiset kokevat saavansa "naimisesta" suurimman nautinnon, jos onnistuvat piereskelemään sen aikana.

Muutenkin Jerofejev panee kaiken venäläisen matalaksi, koko kansa joka iikkaa myöten on huonoa ainesta, roskasakkia. Tässä ei tietenkään ole järkeä, mutta kirjanmyyntiä se edistää. Tai ehkä Juri Gagarin ja Laika saavat hyväksynnän, koska heitä ei kirjassa mainita. Presidiumiksi tämän kaksikon täydentää tekoäly-Sputnik. 

kari.naskinen@gmail.com

Lumikuningatar onkin poro

Koska tanskalainen Hans Andersen kirjoitti Lumikuningatar-sadun 1844, sävelsi melkein täyskaima Hans Abrahamsen siitä oopperankin, joka sai kantaesityksen tilaajansa Tanskan kuninkaallisen oopperan toteuttamana 2019. Nyt oopperasta on saatu dvd, joka kuvattiin Baijerin valtionoopperassa Münchenissä vuodenvaihteessa 2019-20. Koska ooppera on esitysmuoto, johon ei yleensä mahdu kaikkea kirjan tai näytelmän sisällöstä, on Abrahamsenin oopperastakin karsittu paljon pois alkuperäisen sadun seitsemästä episodista. Dvd-opperan kesto ilman väliaikaa on tunti ja kolme varttia.

Näin suomalaisittain ooppera on ajankohtaisen mielenkiintoinen, koska Hans Abrahamsen on tällä hetkellä RSO:n residenssisäveltäjä. Viimeksi lokakuussa häneltä kuultiin Musiikkitalossa nykymusiikin menestysteoksiin noussut sarja Let Me Tell You (2013) sopraanolle ja orkesterille (sol. Lauren Snouffer). Kevätkaudella 2026 RSO esittää Abrahamsenilta orkesteriteoksen Vers le silence ja käyrätorvikonserton (sol. Stefan Dohr).

Lumikuningattaren pääroolissa Gretana oli kanadalainen Barbara Hannigan, joka lauloi Let Me Tell You -laulusarjan Musica nova Helsinki -festivaalilla 2015. Seuraavana vuonna Abrahamsen sai tästä sävellyksestään Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnon. Tämä laulusarja tuoreena mielessä tuli Lumikuningattaresta nyt ajatus, että Gretan aarioista saisi myös hyvän laulusarjan RSO:n konserttiin. Barbara Hannigan nimittäin ”varasti shown” itselleen. Kokonaisuutta mitenkään väheksymättä Hanniganin sopraano soi täydellisen hienosti ja juuri ne melodiat olivat parasta ja musiikillisesti kauneinta oopperassa. Kaikkiaan Abrahamsenin musiikki on suoraviivaista, välillä moderniin minimalismiin viittaavaa, mutta voimakkaammissa kohdissa kuitenkin rajuja tunnepotkuja sisältävää.

Libreton tekivät Abrahamsen ja kirjailija Henrik Engelbrecht. Perusjuoni etenee alkuperäistä satua noudattaen. Gerda (Suomessa Kerttu) ja Kay (Suomessa Kai) joutuvat eräänlaiseen mielikuvitusseikkailuun, jossa Kay saa silmäänsä ja sydämeensä paholaisen jäisen taikapeilin sirun, jolloin hän muuttuu kylmäksi ja Gerdalle etäiseksi. Kaikki tietenkin palautuu lopulta hyväksi, kun kertomus kylmän talven lumesta ja jäästä muuttuu aurinkoiseksi ja keväiseksi.

Oopperassa ei Lumikuningatar ole yhtä inhottavan paha kuin H.C. Andersenin sadussa, riitävästi kuitenkin. Ooppera korostaa kasvutarinaa ja aikuisuuteen siirtymistä enemmän kuin alkuperäinen satu, josta sain paremmin tietoa lapsilleen paljon satuja lukeneelta Ulla-vaimoltani. Lumikuningatar ei ole vain pelkkää pahuutta, vaan edustaisikohan jotenkin luonnonvoimaa, joka maapalloa nyt oikeastikin koettelee, joskin ihmisten omasta syystä. Loppu painottaa kuitenkin kesää ja kypsymistä – meneeköhän painotus oikeassa elämässä pieleen?

Tähän luontoteemaan saattaa liittyä sekin, että solisteista englantilainen bassobaritoni Peter Rose esittää sekä Luminingatarta että poroa, joka auttaa Gretan kuljettamisessa kohti jääpalatsia Kayta pelastamaan. Münchenissä esityskieli oli englanti, joka on dvd:llä myös tekstityskieli.

Sitten sellainen älyttömyys taas tässäkin nykytaideteoksessa, että yhdessä kohtauksessa pitää Gretan roolin "varjohenkilön" olla alasti. Mitä järkeä? Ketkä katsojat nakuilua satuoopperaan tarvitsevat? Ehkä jotenkin sairaat, mutta näitähän nykyisin riittää, ja varsinkin taiteen tekijöissä.

Balettikin on Lumikuningattaresta tehty. Kansallisbaletissa Helsingissä Tuomas Kantelisen säveltämää teosta esitettiin 2012-14 täysille katsomoille ja uudestaan vielä 2019. Kyllä Abrahamseninkin teos sopisi hyvin omaan oopperataloomme.

kari.naskinen@gmail.com

Joulun sanoma

Kauppakeskuksen isossa valomainoksessa neuvotaan kuluttajia täyttämään joulutoiveensa. Tarkoittaa kai, että koska kaikilla muilla on jo kaikkea, niin nyt voi ostaa joululahjoja itselleen.

Puheet joidenkin ihmisten puutteesta ja hädästä ovat ilmeisesti väärää tietoa. Ollaanhan me onnellisimpiakin maailmassa.

Taiteilija Pilvi Takala kertoo uudessa dokumenttielokuvassa kokemuksiaan maanpuolustuskurssilta, jolle hänet oli kutsuttu. Kurssin ryhmäkeskustelussa yksi osallistuja oli sanonut: ”Eihän meistä kukaan tunne ketään, joka nostaa toimeentulotukea” (Voima 9/2025). On siis aika palkita vihdoin itseään. Pilvi Takalan elokuva saa ensiesityksensä Rotterdamin filmifestivaaleilla tammi-helmikuun vaihteessa.

Maanpuolustuskursseille kokoontuva eliitti ei ole yksin käsityksensä kanssa. Marraskuussa kansanedustaja Pia Kauma (Kok) syytti Vasemmistoliiton puheenjohtajaa Minja Koskelaa luokkavihan rakentamisesta, koska tämä on monta kertaa ottanut esille kansan kahtiajakautumisen hyvä- ja huono-osaisiin.

Eikä kirkojen joululaulutilaisuuksissa tuoda esille ajankohtaisia lauluja, kuten vaikkapa Kreeta Haapasalon Tuli tuikkaa pärehessä:

"Joulujuhlan kallis aatto taasen meillä on nyt,
taatto, vaan ei syötävää",
lausui lapset isällensä pyyhkein poies kyynelensä,
suruisasti sydämensä, vielä tykyttää.

Tämä on kuitenkin totta edelleen, tänä joulunakin, kuten hyväntekeväisyysjärjestö Hope ry:n toiminnanjohtaja Eveliina Hostila kertoi viime viikolla Helsingin Sanomissa. Apua tarvitsevia perheitä on taas enemmän kuin vuosi sitten, koska hallituksen leikkaukset sosiaaliturvassa ovat pudottaneet 31 000 lasta lisää köyhyysrajan alapuolelle. Nyt rajan alapuolella on jo yli 100 000 lasta. Näissä perheissä toive jouluksi on, että saisi ruokaa ja vaippoja. Eivätkä isojen markettien myöhäisillan 60 prosentin alennusruuatkaan auta, kun ovat edelleen liian kalliita.

Ei siis ollut enää yllätys, että EU siirsi Suomen ”tarkkailuluokalle”. Tässä on kysymys suurinta huomiota saaneesta julkisen talouden huonosta kunnosta, mutta myös sosiaalisen eriarvoisuuden kasvusta, jonka suhteen EU nimesi Suomen yhdeksän epäonnistuneimman maan joukkoon.

Minna Canthin psykologisesta ihmiskuvauksesta tohtoriksi väitellyt Minna Maijala kirjoittaa Kanavan uusimmassa numerossa 8/2025, että luokkayhteiskunta on todellakin palannut. Turvaverkot on revitty risoiksi. Konkreettisena esimerkkinä hän mainitsee vanhojen omakotitonttien vuokrien korottamisen Espoossa jopa seitsenkertaisiksi. Kaupungin tonttipäällikkö Katja Hakala oli sanonut, että on vuokralaisen oma asia, miten ongelman ratkaisee. Jos vuokraa ei pysty maksamaan, se menee perintään ja ulosottoon.

Kuva: Väinö Linnan kotikaupungin
museon arkisto.

”Tämä on silkkaa Väinö Linnaa. Kannetaan tavarat pihalle, jos ei maksua kuulu. Ai työttömyyskö vei maksukyvyn tai sairaus? Etteikö dementoitunut vanhus osannut hoitaa enää asioitaan? Ei kiinnosta. Omistajan oikeus ennen kaikkea”, kirjoittaa Minna Maijala.

Jeesuksen yksi neuvo oli: ”Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa, tehköön samoin.” Täysin tunteeton Katja Hakala sekä maanpuolustuskursseille osallistuneet yritysjohtajat ja poliitikot eivät näin tee, koska he täyttävät ensisijaisesti omia toiveitaan.

Aattona tulee Joulupukki, mutta repussa on varmaan enemmän konjakkipulloja kuin vaippoja.

kari.naskinen@gmail.com

SDP kallistuu oikealle

Lahden sos.dem. työväenyhdistyksen 125-vuotisjuhlissa muutama viikko sitten kaikki kolme puhujaa korostivat SDP:n selvää irtiottoa kommunisteista. Tämän nostivat samoin sanankääntein esille puolueen puheenjohtaja Antti Lindtman, työväenyhdistyksen puheenjohtaja Kimi Uosukainen ja kansanedustaja Mika Kari. Tällainen painotus tuntui kummalliselta, kun kommunistit eivät millään muotoa enää ole kilpailuasetelmassa sosiaalidemokraattien kanssa. SKP ei ole edustettuna eduskunnassa eikä yhdessäkään valtuustossa Suomessa. Kysymys lieneekin siitä, että tällaisilla puheilla halutaan erityisesti vahvistaa SDP:n entistä selvempää kallistumista oikealle.

Viikko sitten oli Helsingin Sanomissa iso juttu SDP:n oululaisesta kansanedustajasta Pia Hiltusesta, joka puolueensa linjasta poiketen kannattaa ay-liikkeen aseman heikentämistä. Käytännössä hän osoitti tämän antamalla hyväksyntänsä työntekijöiden irtisanomissuojan löysentämiselle.

Tämän viikon Demokraatti-lehdessä sama teema jatkui. Politiikantutkija, valtiot. tri Jenni Karimäki Itä-Suomen yliopistosta oli myös samaa mieltä siitä, että demarien linja on siirtynyt enemmän oikealle: ”Kannatusmittauksissa on näkynyt viime eduskuntavaalien jälkeen jonkin verran liikehdintää oikeisto-vasemmistorajan yli. SDP:n kannattajiksi on tausta-aineistojen perusteella ollut liikettä myös keskilinjan yli oikealta puolelta.”

Koska keskivertoäänestäjä on nykyisin hieman keskilinjan oikealla puolella, on laajemman äänestäjäkunnan haaliminen vaalitaktisesti perusteltua siltä puolelta. Lisäksi seuraavien vaalien jälkeen SDP saattaa olla pääministeripuolue, joten oikeistoon päin kallistuminen tekee hyvää sinipunahallituksen kokoamiselle. Tämä on sikäli tavallista tärkeämpää demareille, koska muuten Kokoomus ja Perussuomalaiset-puolue jatkavat blokkina myös oppositiossa, eikä sellaisesta hyvää seuraa. Ilmankin vanhat konservatiivipuolueet Euroopassa ovat nykyisin nalkissa äärioikeiston kanssa, ja tämän suuntauksen toivoisi tyssäävän mahdollisimman pian.

HISTORIA TOISTUU

Politiikassa historia toistuu milloin mitenkin, niin tässäkin asiassa. Sosiaalidemokraattisen puolueen alkuaikoina vasemmistodemarit hallitsivat selvästi, mutta Väinö Tannerin puheenjohtajakaudella oikeistodemarit nousivat esiin. Puoluehajaannuskin tapahtui, kun Tannerin ja Väinö Leskisen johtama oikeistodemarien linja aiheutti vastareaktion. Tämä johti sosiaalidemokraattisen opposition järjestäytymiseen 1958, josta seuraavana vuonna syntyi Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattinen liitto (TPSL).

Tämä jäi lyhytaikaiseksi vaiheeksi, kunnes 60-luvulla vasemmistodemarit pääsivät uudelleen vahvempaan asemaan. Sitten taas kelkka kääntyi 90-luvulla erityisesti Paavo Lipposen kaudella, kunnes Antti Rinne ja Sanna Marin veivät puoluetta vasemmalle. Vuonna 2023 puheenjohtajaksi valittiin Antti Lindtman, joka on selvästi oikeistodemareihin kallellaan.

Arviot SDP:n jäsenten ja äänestäjien sisäisen kahtiajaon konkreettisuudesta vaihtelevat paljon. Veikataan nyt tässäkin, että oikeistodemareiden osuus ainakin keskustavasemmistolaisessa ja markkinamyönteisessä eduskuntaryhmässä on 40 - 60 %. Vasemmistodemareiden osuus on 30 - 50 % erityisesti ay-liikkeen ja perinteisten työväenliikkeen arvojen kautta.

Sosialismia ei SDP:n ohjelmassa enää ole. Sitä voidaan kuitenkin hoitaa demokraattisella tavalla vaaleissa, jos niikseen tulee. Persuministeri Riikka Purra kuitenkin sanoi äsken eduskunnassa, että sosialistejahan demarit ovat, sillä puolueen linja periytyy Sosialistisen internationaalin periaatteista ja Suomen työväenpuolueen Forssan kokouksesta 1903. Purralla oli tähän sosialismiin todisteaineistokin: Suomessa nämä sosialistit ovat aina asuneet kaupungeissa, joissa linja-autoliikenne toimiikin verorahoilla. Purran ajatus kai on Margaret Thatcherin tapaan, että kaikki pitää yksityistää. Tähän SDP:n ryhmänjohtaja Tytti Tuppurainen vastasi, että heistä kukaan ei ole sosialisti, vaan kaikki ovat sosiaalidemokraatteja.

IHMISSIELU SOSIALISMISSA

”Niin pian kuin ihminen keksi koneen tekemään työtä puolestaan, hän alkoi nähdä nälkää. Tämä on tietenkin omistus- ja kilpailujärjestelmämme syytä. Yksi ihminen omistaa koneen, joka tekee viidensadan ihmisen työt. Visisataa ihmistä on sen seurauksena joutunut työttömiksi, ja ilman työtä he ovat tulleet nälkäisiksi ja alkaneet varastella. Tämä yksi ihminen varaa itselleen koneen tuotteet ja pitää ne, ja tienaa viisisataa kertaa enemmän kuin hänen pitäisi. Jos tuo kone olisi kaikkien omaisuutta, jokainen hyötyisi siitä. Siitä olisi suunnaton etu yhteisölle.” (Oscar Wilde: Ihmissielu sosialismissa, 1891)

kari.naskinen@gmail.com