Maailmankaikkeuden uudet ihmeet

Lehdessä oli eilen uutinen, jonka mukaan Lofar-radioteleskoopilla oli saatu uutta tietoa oman aurinkokuntamme liikkumisesta maailman kaikkeudessa. Kaikkihan me tiedämme, että universumi on koko ajan alkupamauksesta lähtien laajentunut ja tämä vain jatkuu. Tämä laajentuminen ja muu liike Linnunradan ympärillä on niin vinhaa, että maapallon vauhdiksi on tutkittu 792 000 km/t eli kolme kertaa lujempaa kuin oli tätä ennen arvioitu. Hurja vauhti, mutta ei tunnu missään, ja kaiken lisäksi pyörii.

Tällaisia ja muita ihmeitä maailma on täynnä. Niin kuin se Einsteinin suhteellisuusteorian tieto, että aika kaareutuu painovoiman vaikutuksesta.

Keski-Suomen pahoinvointialueelta tuli jokin aika sitten esille sellainenkin ihme, että Äänekoskella piti palvelutaloissa lopettaa kahvin ja karjalanpiirakokoiden tarjoaminen siellä käyville soittajille ja muille esiintyjille. Koska sotealueen talous siellä on kuralla, ovat johtajatkin lähteneet lätkimään ja nyt pitää tarjoiluistakin säästää, koska kahvikupillisen tarjoaminen soittajalle maksaa aina 20 senttiä. Joten kuivin suin jäädään esityksen jälkeen sinne juttelemaan.

Pirkanmaan alueella taas Hämeenkosken päivätoimintakeskuksessa piti lopettaa pullan leipominen ja kahvin keittäminen vanhuksille, koska elintarvikelaki on jotenkin muuttunut. Se kuitenkin sallitaan nykyisessä 792 000 km:n tuntivauhdissa, että joulupipareita saa leipoa salin puolella, mutta keittiöön niitä ei saa mennä paistamaan. Monella meistä on kuitenkin kokemusta siitä, että piparien syöminen raakana voi panna mahan kuralle, mutta mummoillahan onkin vaipat housuissa.

Einsteinin teoriassa on sellainenkin kummallisuus, että suuremman massan lähellä aika kuluu hitaammin kuin sen ulkopuolella, jossa aika-avaruus on suorempaa. Jos Lahden kaikkien aikojen paras painovoimanostaja Taito Haara hurjimmillaan ollessaan käveli Aleksanterinkadulla, hänen lähellään aika ei mennyt yhtä nopeasti kuin muilla kävelijöillä. Nykyisin Taito Haara on lihaksiltaan taas hoikassa kunnossa ja hänen tullessa vastaan ei enää huomaa ajankulussa edes hetkellisesti mitään erikoista.

Sitten on se musta aukko, jossa on niin raju painovoima, että sieltä ei pääse mikään ulos, jos joku hullu sinne eksyisi. Valokaan ei pääse ulos. Jos vaikka meidän aurinko ja karjalanpiirakat muuttuisivat mustiksi aukoiksi, ne katoaisivat näkyvistä, ei näkyisi edes mustaa eikä rypytettyjä reunoja. Uskoo jo huvittaa.

Mitenhän Suomelle ja sotealueille käy, kun EU pani meidät jo nurkkaan häpeämään? Onko seuraava vaihe talousavun saaminen Kreikalta, ja jos sekään ei auta, meidät viskataan mustaan aukkoon?

kari.naskinen@gmail.com

Matkaopas Floria Toscan Roomaan

Vuonna 1992 tuli televisiosta suorana lähetyksenä Italian tv- ja radioyhtiön RAI:n tuottama Tosca-ooppera sen aidoilta tapahtumapaikoilta. Tämän poikkeuksellisen toteutuksen lisäksi esitys oli muutenkin kovaa luokkaa, Orchestra Sinfonica di Romaa johti Zubin Mehta, Floria Toscan roolin lauloi Catherine Malfitano, Mario Cavaradossina oli Plácido Domingo ja paroni Scarpiana Ruggero Raimondi. Taas tämä Puccinin ooppera menee Kansallisoopperassa, jossa sitä on tasaisin väliajoin esitetty vuodesta 1919 alkaen. Nyt kysymyksessä on sama produktio, jota esitettiin ensimmäisen kerran 2018-21.

Kansallisoopperaan ei ole varaa hankkia Anna Netrebkoa ja Michael Fabianoa päärooleihin, mutta korkeatasoisia solisteja on ollut omasta takaakin. Esimerkiksi 1971 olivat päärooleissa Eini Liukko-Vaara, Veikko Tyrväinen ja Usko Viitanen, pienemmissä rooleissa mm. Jorma Hynninen ja 25-vuotias Matti Salminen. Vaan eipä tässä kaikki, vuonna 1955 itse Jussi Björling vieraili Kansallisoopperan kahdessa esityksessä Cavaradossin roolissa.

Nyt kuitenkin otsikon mukaisesti Roomaan. Oopperan tapahtumat alkavat klo 12 Sant´Andrea della Vallen kirkossa (otsikkokuva) Piazza Vidonilla Vittorio Emanuele II:n ja Corso Rinascimenton risteyksessä. Se on rakennettu 1500-luvun lopulla vastareformaation kannattajien ritarikuntien toimesta. Oopperan dramaattiset vaiheet käynnistyvät, kun kirkossa Maria Magdalenan muotokuvaa maalaamassa oleva Cavarodossi kuulee Sant´Angelon vankilan tykin laukauksen. Se tarkoittaa, että kirkkoon tulleen poliittisen vangin Cesare Angelottin pako on havaittu. Kymmenen vuotta sitten kävimme tuossa pienessä basilikassa, jossa Verdin Requiem veti yhtenä iltapäivänä niin paljon kuulijoita, että kirkon kaikki lattiatkin olivat täynnä istujia.

Roomasta tullut tv-lähetys ei noudattanut oikein tapahtumien aikataulua, mutta seuraavaksi kuitenkin siirryttiin auringonlaskun aikaan ja armottoman poliisipäällikön Scarpian toimistoon. Se sijaitsee Farnesen palatsissa Tiberin vasemmalla rannalla Piazza Farnesen ja Via Giulian välissä. Palazzo Farnese on se paikka, johon Ruotsin kuningattaren kruunusta luopunut Kristiina pääsi asumaan, kun hän 1655 tuli Roomaan. Vuonna 1659 Kristiina muutti Riarion palatsiin (nyk. Corsinin palatsi), jossa kuoli 1689. Ruotsissa rakennettiin Tukholman kuninkaanlinnan pohjoinen siipi Palazzo Farnessen näköiseksi. Pohjoinen siipi otettiin käyttöön 1771.

Cavaradossi on syytettynä Angelottin paon auttamisesta. Floria Tosca tapaa Scarpian ja yrittää puhua Scarpian armahtamaan rakastettunsa. Saatuaan romanttisella valelupauksella tarvittavan paperin Tosca iskee veitsellä Scarpian kuoliaaksi.

Loppunäytös tapahtuu aamunkoitteessa Sant´Angelon linnoituksen kattotasanteella, jonne Floria Tosca on tullut lupalappunsa kanssa hakemaan Cavaradossia mukaansa. Mutta petkutusta kaikki. Cavaradossi teloitetaan ja Tosca hyppää muurilta alas kuolemaan.

Sant´Angelon sylinterinmuotoinen rakennus on alunperin keisari Hadrianuksen itselleen rakennuttama mausoleumi. Keskiajalla tästä hautakammiosta tehtiin linnoitus ja paavien asuinpaikka, ja nykyisin se toimii museona. Hadrianuksen lisäksi sinne on haudattu Antoniusten ja Severusten hallitsijalsukujen edustajia, esimerkiksi Antonio Pius, Marcus Aurelius ja Marcus Commodus.

Nämä kolme tapahtumapaikkaa ovat Roomassa hyvin saavutettavalla kävelyreitillä. Kun lähtee Vatikaanista kohti kaupungin keskustaa, tulee suoraan Sant´Angelolle, josta kääntyy oikealle antiikkinen Pont Aelius -silta. Sitä pitkin eteenpäin ja on kohta Sant´Andrea della Vallen kirkolla ja siitä vähän matkaa kohti Tiberin rantaa, jossa on komea Farnesen palatsi. Siitä sitten vielä vähän matkaa Forum Romanumille ja Colosseumille.

Toisena päivänä tai mieluummin iltana voi ottaa kohteeksi Teatro dell'Opera di Roman, joka on Piazza Beniamino Giglillä. Se on oopperatalo, joka perustettiin Costanzi-teatterin nimellä ja siellä Tosca sai kantaesityksensä 1900.

Tosca perustuu ranskalaisen näytelmäkirjailijan Victorien Sardoun viisinäytöksiseen draamaan, jonka ensi-illassa 1887 Pariisissä esitti Floria Toscaa Sarah Bernhardt!

Helsingissä Toscaa on esitetty noin 450 kertaa, ja tällä määrällä se on kaikkien aikojen tilastossa toisena Bizet´n Carmenin jälkeen. Eilen Toscana oli ruotsalainen Elisabet Strid, joka edellisen kerran lauloi täällä Krysotemiksen roolin Straussin Elektrassa kymmenen vuotta sitten. Nyt Cavaradossina oli bulgarialainen Milen Bozhkov ja Scarpiana Tuomas Pursio. Hieno ilta varmaan Halikon lukiolaisillekin, jotka parhaisiinsa pukeutuneina olivat opettajansa kanssa katsomossa.

Kolmentoista näkemäni Toscan jälkeen tämän kolmikon suomalaiset huiput ja eilistä kolmikkoa parempia ovat olleet Karita Mattila, Raimo Sirkiä ja Juha Uusitalo. Kerran nimihenkilönä lauloi myös sukulaiseni Pirkko Törnqvist, ja geeneissähän tämä meillä on, sillä joskus 90-luvulla vedin Cavaradossin aarian mökillä – sanoja ei siihen hätään ollut, mutta urheilulehdessä oli juuri jalkapallon MM-kisojen aikana Italian maajoukkueen pelaajaluettelo, joten käytin niitä nimiä.

Meillä Lahdessakin tehtiin takavuosina oopperoita aktiivisesti. Toscaa esitettiin vanhassa konserttitalossa 1979 ja roolijako oli silloista laatutasoa: Tosca Ritva Auvinen, Cavaradossi Kalevi Koskinen, Scarpia Heikki Keinonen/Pertti Lehtinen, Angelotti Aake Anttila/Olavi Aalto, suntio Jussi Lehmusmäki. Kaupunginorkesteria johti Jouko Saari, joka viime sunnuntaina täytti 81 vuotta, ja lehdet kehuivat:

”Ritva Auvinen on tällä hetkellä suomalaisen oopperan primadonna numero yksi.” (Uusi Suomi)
”Kalevi Koskisella oli voittoisa ilta. Sen tiesi jo ensimmäisestä aariasta.” (Helsingin Sanomat)
”Jouko Saari osoittautui herkkävireiseksi ja varmaotteiseksi oopperakapellimestariksi.” (ESS)

kari.naskinen@gmail.com

Sota piti tuoda myös oopperaan

Suomi syytää miljardeja Ukrainan sotaan ja Suomen herrat ovat innoissaan, kun taas on päästy sotimaan Venäjää vastaan. Nyt on tämä ihannetila saatu myös suomalaiseen nykyoopperaan Ihminen parhaan kykynsä mukaan. Tommi Kinnusen libretossa käsitellään miehen ikävää naiseen, kun tilanne on vaikea: mies sodassa ja nainen kotona. Kirjailja on niin innoissaan sodasta, aikaisempien romaaniensa perusteella varsinkin Lapin sodasta, ettei pysty kuvittelemaan tällaiseen ihmissuhdeasetelmaan mitään muuta kuin sodan. Kaukaista rakkautta ei mitenkään muuten voi syntyä.

Oopperan kantaesitys oli Turussa 2024, minkä jälkeen sen kanssa on tehty vierailu Oulun kaupunginteatteriin, ja kuluneella viikolla se oli neljänä esityksenä Kansanoopperan Alminsalissa. Oopperan
on tuottanut Turun seudulla toimiva Saaristo-ooppera tukenaan Turun kaupunginteatteri ja kaupunginorkesteri. Saaristo-ooppera on oopperalaulaja Päivi Nisulan 2010 perustama yhdistys, joka on tehnyt tähän mennessä toistakymmentä oopperatuotantoa. Seuraavaksi tulee ensi-iltaan Turun kaupunginteatterissa huhtikuussa Kurt Weillin ja Bertolt Brechtin Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho (1927), ahneudesta ja rappiosta kertova kova tarina, joka nähtiin Kansallisoopperassa 70-luvun alussa.

Vaikka Tommi Kinnusen mielikuvitukseton sotateema on surkea, siinä on sisällä harvoin esillä oleva asia, miehen ja naisen välinen ystävyys, joka ei varsinaisesti perustu romanttiseen eikä seksisuhteeseen. Mies on kuitenkin ikävissään ja siellä sodan jyskeen keskellä mielessä pyörii se nainen, kaveri. Samalla tämä aihe on vastakohta sille kaupalliselle kaunokirjallisuussuuntaukselle, joka aikaisempaa voimakkaammin tuo esille seksiä ja sen pornahtavia yksityispiirteitä, kuten Helsingin Sanomien isossa katsauksessa eilen esiteltiin tekstinäyttein:

”En muistanut, miten kaunis sinun pillusi onkaan. - - - Lupaan nussia, panna ja rakastella sinua niin paljon kuin sie ikinä haluat...”

Tämä myy nyt hyvin, ja ilmeisesti äänikirjat tekevät pornosta entistä vetävämpää. Tätä trendiä tukee sosiaalinen media ahkerasti. Eli pilluvirityksen puuttumisesta sentään plussa Kinnuselle.

Ihminen parhaan kykynsä mukaan on toista maata, ja varsinkin musiikki pelastaa sen. Joel Järventausta (s. 1995) kuuluu suomalaisten nykysäveltäjien kärkipäähän, 5-6:n joukkoon. Lokakuun lopulla RSO esitti Järventauksen 20-minuuttisen Fantasian pianolle ja orkesterille (solistina Joona Ahonen), ja väliaikahaastattelussa hän kertoi sävellyksen synnystä, joka liittyi perheen esikoisen syntymisestä keskosena ja jäämisestä kuukausien ajaksi tehohoitoon. Musiikissa tämä vaikea tilanne ja lopun palkitseva kauneus tuli hyvin esille.

Haastattelussa säveltäjä sanoi kiinnostuneensa tämän tunnin kestävän kamarioopperan jälkeen myös laajamuotoisemman oopperan säveltämisestä. Alminsalissa kuullun perusteella sopii toivoa toteutumista. Kuusijäsenisessä orkesterissa oli nyt kaksi viulua, alttoviulu, sello, lyömäsoittimet ja pianon kanssa bändiä johti Marko Hilpo.

Musiikki vaihteli tilanteiden mukaan Straviskysta Britteniin, mutta ei liian ”vaikeasti”, ja kun sotilas muisteli käyntiä tanssiravintolassa, tuli ohuesti mukaan tyypillisiä tanssimelodioita. Sotilaana Waltteri Torikka oli erinomainen. Näin hänet nyt vasta toisen kerran esiintymässä ja oli hyvä havaita, että hänellä on myös sujuva taito näyttelemiseen ja erilaisten mielialojen vaihtelujen kuvaamiseen. Tämä oli muutenkin tarpeen, koska näytelmän nainen, Turun kaupunginteatterin Pihla Penttinen ei laula, vaan toimii kuin kuin puhenäytelmässä toimitaan. Osa naisen vuorosanoista sai taakseen säestyksen, osa ei.

Joel Järventausta on joka tapauksessa esityksen ykkönen. Siitä RSO-haastattelusta jäi mieleen, että hän oli jo pienenä lapsena muuttanut vanhempiensa töiden mukana Luxemburgiin ja Saksaan, opiskellut säveltäjäksi Englannissa. Nyt hän on laulajapuolisonsa kanssa asunut Suomessa viitisen vuotta. Sävellyksilleen hän on saanut esityksiä Lontoon sinfoniaorkesterin lisäksi muuallakin Englannissa ja myös Ranskassa, jossa sävellys Ripped Tapestry voitti Ile de Creatonis -sävellyskilpailun 2019. Eniten esityksiä on ollut 17 minuuttia kestävällä Sunfallilla (2020), jonka voi kuunnella Youtubesta. 
 
Lehdistä taas voi lukea, että Suomen herrat eivät hyväksy rauhaa Ukrainaan Donald Trumpin ehdoilla, vaan vieraiden ja omien tappamista on jatkettava vaikka kymmenen vuotta, jos niin saataisiin voitto kotiin.

kari.naskinen@gmail.com

Hajoava maailma

Helsingin kirjamessujen runsaudessa lokakuussa osui silmiin kirja, jonka kirjoittaja näytti tutulta, Amin Maalouf, joka teki libretot kolmeen Kaija Saariahon oopperaan. Kun tällaisten löytöjen kanssa nyt illat askartelee, niin riittää tähän blogiinkin kirjallisuusaiheita vielä pitkään. Niistä oopperoista ensimmäisessä Kaukaisessa rakkaudessa (2001) liikutaan veden yli Lännestä Orienttiin ja takaisin. Yhdistävänä henkilönä on Pyhiinvaeltaja, joka kulkee lännen ja idän välillä. Kansallisoopperan ohjelmavihkossa Maalouf kirjoitti, että ”elämme maailmassa, jossa kaikki tuntuu käsinkosketeltavalta, mutta silti meidän ja näkemiemme asioiden välillä on verhoja.”

Oopperassa yritetään päästä verhojen lomitse etsimään yhteenkuuluvuutta. Nyt kirjassaan (2019) Maalouf on pessimistinen. Itse hän on jo siirtynyt Orientista Länteen, synnyinmaastaan Libanonista Ranskaan, ja kirjan nimikin on Sivisaatioiden haaksirikko (Niin & näin, 2021). Kirjan viimeinen lukukaan ei anna toivoa: ”Hajoava maailma”. Syntymästään Beirutissa 1949 hän sanoo, että syntyi terveenä, mutta kuolevan sivilisaation käsivarsille. Koko elämänsä ajan toimittajana ja kirjailija hän on selviytynyt hengissä, vaikka monet asiat ympärillä ovat raunioituneet ja jälkeen on jäänyt vain purkujätettä.

”Pimeys on levinnyt koko maailmaan”, hän kirjoittaa, vaikka meillä on kaikkien aikojen teknologinen edistys; kun ulottuvillamme on ihmisten kaikki tieto paremmin kuin koskaan. Ihmiset elävät terveempinä ja pitempään kuin ennen, mutta mikään ei riitä. On vaikea ymmärtää tätä paradoksia, että ensimmäistä kertaa historiassa meillä on keinot vapauttaa ihmiskunta pahimmista vitsauksista, jotka sitä vaivaavat, ja johdattaa se rauhallisesti vapauden, tahrattoman edistyksen, maailmanlaajuisen solidaarisuuden ja jaetun rikkauden aikakaudelle, mutta ei – olemmekin lähteneet täyttä karkua päinvastaiseen suuntaan.

Titanicin tavoin maapallon matkustajajoukko kaikista maista ja luokista etenee fanfaarit soiden kohti tuhoaan. Tätä tilaa kuvaamaan Maalouf lainaa Ranskan vallankumouksen aikana elänyttä rojalistikirjailijaa Antoine de Rivarolia:

Kaikkein sivistyneimmät valtakunnat ovat yhtä
lähellä barbariaa kuin kiillotetuin rauta on
ruostetta; kansakunnat, kuten metallitkin,
kiiltävät vain pinnalta.

EUROOPPA OLISI
VOINUT OLLA ESIKUVA

Amin Maaloufin äiti oli turkkilaista syntyperää, mutta kotoisin Egyptistä, isä oli libanonilainen. Kotikieli oli eniten arabiaa. Amin varttui Badaron kosmopoliittisessa kaupunginosassa, opiskeli sosiologiaa ja taloustiedettä Beirutin yliopistossa ja työskenteli sen jälkeen Beirutissa ilmestyvässä An-Nahar-päivälehdessä Libanonin sisällisotaan asti, kunnes muutti Pariisiin 1975. Hänen näkemyksensä Lähi-idän politiikkaan ja elämään on sekä koettua että tutkittua – Egypti, Persia, Israel, Libanon, Syyria... Kirja onkin kuin tietoteos tästä ennen Levantin nimellä tunnetusta alueesta Välimeren itäpäässä. (STT:n uuutisista luin juuri, että Erottajalla Helsingissä avataan tämän kuun lopulla persialais-levantilainen ravintola Nefer Nefer.)

Maaloufin kirjasta selviää sekin, että Frank Sinatran tunnetuksi tekemä iskelmä My Way on alunperin egyptinranskalaisen Claude Francoisen säveltämä ja esittämä. Ennen Sinatraa sitä lauloivat monet muutkin, mm. syyrilaislibanonilaista syntyperää oleva Paul Anka. Giuseppe Verdin Aida-ooppera puolestaan oli Kairon Khedival-oopperatalon tilaustyö, joka sai siellä kantaesityksensä jouluaattona 1871. Egyptistä Maalouf mainitsee Gamal Abdel Nasserin ohella myös ”runoruhtinas” Ahmed Chawkin, jonka patsaalla Villa Borghesen puistossa Roomassa Maalouf joskus käy, sekä egyptinlibanonilaisen näyttelijän Omar Sharifin.

Kirjasta 95 prosenttia käsittelee kuitenkin sitä, mikä maailmassa on viime vuosikymmeninä mennyt pieleen, kun ihmiskunta on ajautunut väkivallan, epätasa-arvon ja ympäristökatastrofien kaaokseen. Maalouf yrittää ymmärtää vaarojen ja uhkien syitä, ja toivoo, että keskenään nahistelevat ryhmät oppisivat elämään yhdessä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Hajoava maailma -luvussa käydään läpi Euroopan yhteiskunnallisia ja geopoliittisia huolenaiheita. EU:sta kirjoittajalla vain on meidän mielestämme huono ajatus, jonka mukaan Euroopan unioni olisi pitänyt heti alkuun muodostaa liittovaltioksi. Tämän olisivat kuusi perustajavaltiota voineet tehdä, mutta enää se ei ole mahdollista nykyisensuuruisessa unionissa, koska epädemokraattiseen yksimielisyyteen on mahdotonta päästä.

Hajanaisesta Levantista tulleena Maalouf ajattelee, että EU olisi voinut järjestäytyä esikuvaksi maailmalle. Tämä olisi edellyttänyt liittovaltiota, jolla olisi ollut kaikki ison globaalivallan piirteet niin politiikan, armeijan kuin taloudenkin alalla. Maalouf pitää tämän valttikortin jättämistä hihaan tragediana: ”Jos säälimättömässä maailmassa ei ryhdy muskelivallaksi, päätyy muiden tönittäväksi, pahoinpideltäväksi ja kiristettäväksi. Ei tule kunnioitetuksi erotuomariksi, vaan potentiaaliseksi uhriksi ja tulevaksi panttivangiksi.”

Eurooppalaiset johtajat eivät kuitenkaan ole tahtoneet luopua suvereenisuuden rippeistään. Onhan Maalouf näissä päätelmissään oikeassakin, kuten tällä hetkellä nähdään. EU on ilman kunnon muskeleita hauras rakennelma, keskeneräinen ja sekamuotoinen, jota Donald Trump nyt ravistelee kuin James Bond vodkamartinia tehdessään.

Kaukaisen rakkauden loppukohtauksessa Tripolin kreivitär rukoilee polvillaan, mutta katsojat eivät varmuudella tiedä, rukoileeko hän kaukaista jumalaansa vai kaukaista rakastettuaan, ranskalaista ruhtinasta, joka juuri on kuollut. Rakkaus ei saavuttanut täyttymystään. Eikä Eurooppa.

Euroopalla on kuitenkin vielä mahdollisuus nöyrtyä, kuten Japanillakin. Siellä maan suurimman yhtiön Toyotan toimitusjohtaja Akio Toyoda veti Yhdysvaltain-vierailullaan ylleen Trump-paidan ja päähänsä MAGA-lätsän.

kari.naskinen@gmail.com

Stadioneita liikemiesten bisneksille

Helsingin Sanomissa oli otsikko, että Kuopion jalkapallostadion on häpeäpilkku. Kuopion Palloseura on juuri kertonut, että se saa eurooppalaisen kilpailun palkintorahoina 3,17 miljoonaa euroa, ja lisää vielä tulee, jos se pärjää hyvin jatko-otteluissa. Tästä huolimatta seura edellyttää, että Kuopion veronmaksajat rakentavat sille hienomman stadionin. Tämä on sitä osakeyhtiömuotoisen kilpaurheilun nykyaikaa, jossa toimintaa pyörittävät miljonääriliikemiehet, kuten Kuopiossakin, mutta vaativat kuntalaisia maksumiehiksi.

Samanlaisia vaatimuksia esitetään muuallakin. Palloilu-urheilun kansainväliset liitot edellyttävät joukkueiden pelipaikoilta aina uusia ja uusia hienouksia, jotka kaupunkien olisi järjestettävä. Sama koskee kotimaisia liittoja, joiden vaatimukset jalkapallo-, jääkiekko- ym. urheiluosakeyhtiöiden on täytettävä voidakseen päästä pelaamaan korkeimmalle sarjatasolle.

Sitten kaupungit alistuvat. Mutta miksi ne eivät rakenna uusia hienoja toimitiloja autokorjaamoille, parturi-kampaamoille ja muille yrittäjille?

Kaiken lisäksi näille palloilulajien pohatoille pitää rakentaa sellaisia areenoita, että niissä on herroille ja herrojen bisneskavereille tyylikkäät Vip-tilat. Samoin bisnesmiesten perskärpäsille on tehtävä yhtä hienot lehdistöaitot. Muuten hävettää, kuten kerran varsovalaisen joukkueen käydessä Kuopiossa; varsovalaisen joukkueen pomo sanoi Lasse Lehtisen kirjoittaman KuPSin 100-vuotiskirjassa: ”Meillä tämän tason joukkueet eivät pelanneet puisten penkkikatsomoiden edessä edes kommunismin kurjina vuosina.” Hesarin jutun mukaan Lehtisen kirjassa Kuopion stadionia kuvataan pysähtyneisyyden ajan muistomerkiksi (HS 3.11.2025). Perskärpäset ovat samaa mieltä: ”Kaupungin on otettava homma käsiinsä.”

Suomen olympiakomiteakin on vastikään ottanut periaatekannan, että urheilussa on painopisteen siiryttävä voittoja ja voittoa tuottavaan kaupalliseen huippu-urheiluun. Suurimmissa palloilulajeissa näin on ollut jo pitkään, sillä toimintaa hoidetaan liiketoimintavoittoihin tähtäävällä osakeyhtiöpohjalla. Eivätkä sponsoritkaan hyväksy sitä, että herrojen perseisiin menee tikkuja.

Mafiat ovat tuttuja uutisista ja elokuvista. Meillä kunnat ovat alistuneet urheilumafialle. Mafia esittää kaupungin päättäjille uhkavaatimuksen, että jos ette rakenna, me emme pelaa, ja mitäs veronmaksajat teistä sitten sanovat.

Sekin pitää kysyä, miksi Suomessa pitää jalkapallostadionien olla yhtä prameita kuin jalkapallomaissa Englannissa, Espanjassa ja siellä. 

Tämä kiristysjärjestelmä on yksi osoitus siitä, että huippu-urheilu todellakin on yhteiskunnan syöpä, kuten jotkut sanovat. Kuinkahan paljon on jokamiehen liikuntaharrastuksiin satsaamisesta jouduttu tinkimään siksi, että urheilumafiat ovat kiristäneet rahaa huippu-urheilulle? Meillä Lahdessakin nämä mafiamaksut ovat syöneet jo muutaman uimahallin rakentamiskustannukset.

kari.naskinen@gmail.com

Oikeussalielokuva ilman viihde-elementtejä

Ranskalainen Putoamisen anatomia (2023) voitti Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon, Oscar- ja Golden Globe -palkinnot parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta, ja muitakin hienoja palkintoja on tullut. Ohjaaja on Justine Triet ja toinen käsikirjoittaja hänen kanssaan oli puoliso Arthur Hiller. Heidän oikeussalielokuvansa on siitä poikkeuksellinen, että se ei sisällä ollenkaan sellaisia yllätyksellisiä viihde-elementtejä, jotka ovat niin tuttuja vastaavanlaisissa amerikkalaisissa elokuvissa. Tästä huolimatta jännite pysyy hyvin kasassa.

Kirjailijapariskunta, saksalainen Sandra Voyter ja ranskalainen Samuel Maleski asuvat kolmikerroksisessa talossa Ranskan alpeilla lähellä Grenoblea. Elokuva alkaa tilanteesta, jossa nuori toimittajanainen on haastattelemassa Sandraa. Heidän yläpuolellaan ullakolla Samuel kuuntelee räpärimusiikkia niin kovalla, että se ärsyttää sekä naisia että meitä katsojia. Myöhemmin oikeuskäsittelyssä ilmenee, että Samuel aiheuttaa häiriötä ehkä tahallaan, koska on mustasukkainen.

Heidän 11-vuotias poikansa Daniel lähtee koiran kanssa ulos ja kun palaa, hän näkee isänsä kuolleena ullakkoikkunan alapuolella. Vertakin on. Alkaa selvittäminen siitä, onko kysymyksessä tapaturma vai tahallinen teko. Katsojille ei juurikaan vihjeitä anneta, mutta johtopäätösten tekoon tulee aineksia myöhemmin oikeussalissa. Ainoa alkuvaiheiden huomiota herättävä asia on, että Sandra suhtautuu asiaan hyvin rauhallisesti ja ilmeettömästi. Murhaajako?

Yli vuoden kestävässä oikeusprosessissa selviää, että Sandran ja Samuelin välit eivät ole olleet kovin hyvät. Lisäksi paljastuu Samuelin aikaisempi itsemurhayritys; hän on traumatisoitunut siitä, että kokee olleensa osasyyllinen Danielin vaikean näkövamman syntymiseen liikenneonnettomuudessa vuosia sitten. Koti- ja ammattiriitojakin on ollut, niin myös äidinkielestä aiheutunut, jollainen ilmenee myös oikeudenkäynnissä.

Kaksi ja puoli tuntia kestävä elokuva pysyy erinomaisesti asiassa, tyhjiä kohtia ei ole. Mielenkiintoista on myös nähdä, miten oikeudenistunto Ranskassa poikkeaa paljonkin siitä, mitä aina näemme amerikkalaisista elokuvista. Käsikirjoitus ei perustu mihinkään todelliseen tapaukseen, mutta sellainenkin erikoisuus tulee, että kun Sandra saa syytteen murhasta, niin hänet kuitenkin lasketaan takuita vastaan vapaaksi. Amerikassa tätä ei sallita, ettei peräti murhasta syytetty pääse vaikuttamaan todistajien sanomisiin seuraavassa oikeudenistunnossa. Tässä elokuvassa asia hoidetaan niin, että Sandran ja Danielin luo pannaan asumaan vahti estämään syytetyn vaikutusyritykset, sillä Daniel on tärkeä aihetodistaja.

Sellainenkin tosiasia tulee esille Sandran oikeusavustajan sanomana, ettei oikeudessa tärkeintä ole totuus, vaan se, miltä asiat näyttävät. Samuelin kuolemantuottamukseen ei mitään faktisia syitä löydy, joten oikeusavustajan kommentti on oleellinen. Tilanne on koko pitkän ajan ahdistava ja myös outo, mistä tulee mieleen Ruben Östlundin niin ikään Ranskan Alpeilla tehty synkkä ja ahdistava perhekertomus Turismi (2014). Tämän aihepiirin klassikko puolestaan on Otto Premingerin Murhan anatomia (1959).

Putoamisen anatomia ei rajoitu vain tähän tapaukseen, vaan syyttäjä kaivaa esille yhteiskunnallisia asetelmia muutenkin. Miesten ja naisten välinen työnjako sekä perheestä huolehtimisen vastuunjako nousevat näkyville. Entä kuinka huono on ihminen, jolla on heteroavioliitosta huolimatta myös bi-suhde? Näitä ja muita asioita käydään läpi Sandran kautta; Sandra on vahva ja kestää, mutta koko ajan on pienestä kiinni, tuleeko julki jokin pieni tiedonmuru, joka ratkaisee tapauksen.

Hyvä elokuva, mutta sillä varauksella, että elokuva-yhdyssanan elävyyttä tarkoittava ensimmäinen osa ei täysin toteudu. Tämä on niin täydellisesti käsikirjoitusvetoinen teos, että jos Sandran roolissa Sandra Hüller ei olisi aivan huippu, elokuva olisi ehkä jäänyt puisevaksi puhuvien lähikuvapäiden väittelyksi. Tätä ennen Sandra Hüller muistetaan parhaiten elokuvista Isäni Toni Erdman (2016) ja The Zone of Interest (2023), jossa hän esittää Auschwitzin komentajan Rudolf Hössin puolisoa. Kaksi kertaa Sandra Hüller on voittanut Euroopan elokuva-akatemian palkinnon.

kari.naskinen@gmail.com