Mitä, kuka, miten?

Kun David Lynchin perhe ilmoitti hänen kuolemastaan tammikuun 16. päivänä 2025, sanottiin Facebook-viestissä: ”Maailmassa on nyt iso reikä, kun hän ei enää ole kanssamme. Mutta kuten hän sanoisi, pidä silmäsi donitsissa, älä reiässä.”

Tällä viikolla katsoin Lost Highwayn (1997). Kun katsoo useamman kerran tuttua elokuvaa, voi keskittyä joihinkin avoimiksi jääneisiin kysymyksiin, koska elokuva sinänsä menee samalla tavalla kuin ennenkin. Nyt yritin saada selville, mitä tarkoittaa kadonnut maantie. Pakkohan tähänkin on jokin symboliikka liittyä, koska elokuva on Lynchin.

Elokuvan aivan viime metreillä ollaan Lost Highway Hotelissa jossain Hollywoodin lähistöllä. Hotellista ei ratkaisua kuitenkaan löydy, eikä Lynch tapansa mukaan tätäkään asiaa mitenkään selittänyt. Koska nimi ei tietenkään tarkoita mitään konkreettista maantietä, se viittaa päähenkilön, saksofonisti Fred Madisonin sielunelämään ja mielentilaan, jotka ovat hajallaan niin pahasti, että puolet elokuvastakin hän on autonasentaja Pete Dayton. En tietenkään ole varma, mutta Fredin psyyke ei pysy kasassa, kun hänelle ilmoitetaan, että hän on murhannut vaimonsa. Fredin tietoisuus katoaa kuin tie horisonttiin autiomaassa.

Koska kertomuksen tyylilaji on surrealismi, kaikki on mahdollista. Tällä kertaa koin elokuvassa identiteetin menetystä, todellisuuden hämärtymistä, mystiikan mahdollisuutta maailmassa, mutta lopulta jäin itse kadotetulle maantielle miettimään, eikä sellaista navigaattoria löydy, joka auttaisi.

Yhdessä kohtauksessa Fred Madison sanoo, että hän haluaa muistaa asiat omalla tavallaan. Tällaisesta varmaan on kyse Lynchin elokuvissakin, joissa muistot ovat outoja, eivätkä katsojat selviä niistä kunnolla. Koko ajan ollaan kuin unessa, jossa todellisuus haarautuu ja muuttaa muotoaan. Kaksoisolennot ovat tällaista haarautumista: Fred Madison ja Pete Dayton, joiden yhdentymistä ja erkaantumista ei osaa selittää. Sama asia Fredin vaimon Reneen ja Peten viettelemän Alicen kanssa. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta näissä Lynchin rinnakkaisissa maailmoissa: Twin Peaksissa Leland Palmer ja Tappaja-Bob sekä Blue Velvetissä Jeffrey Beaumont ja Frank Booth.

Sitten on valkoiseksi meikattu mysteerimies, joka kuvaa VHS-videokameralla. Mysteerimiehestä on vaikea sanoa mitään muuta kuin että mysteerimies se on.

Yhden elokuvan mysteereistä Lynch kuitenkin selitti Lost Highwayn kanssa samana vuonna ilmestyneessä Chris Rodleyn haastattelukirjassa Lynch on Lynch (1997). Elokuvan alussa Fred menee vastaamaan alakerran ovipuhelimeen, josta ei kuulu muuta kuin jonkun sanomana ”Dick Laurent on kuollut”. Kirjassa Lynch kertoi, että hän itse oli yhtenä aamuna vastannut ovipuhelimeen, jossa miesääni oli sanonut tämän saman repliikin Dick Laurentin kuolemasta. Fredin tavoin Lynch ei nähnyt ikkunasta ketään pihassa. ”En tiedä, kuka Dick Laurent on. Tiedän vain, että hän on kuollut. Vannon, että tarina on tosi”, sanoi Lynch Rodleylle.

Rikosjuttuhan elokuva on, mutta enemmän silti jotain muuta. Elokuvan musiikkiakin yritin tekstejä suomentamalla jotenkin tulkita, mutta mitään tolkkua en saa. Paitsi sen, että heti alussa oleva David Bowien biisi I´m Deranged on kuin tähän elokuvaan tehty:

Hassua kuinka salaisuudet kulkevat,
minä alkaisin uskoa.
Vaalea uskomus tuonnempana.
Ei paluuta, ei paluuta.
Sekaisin, alas, alas, alas.
Ja sade laskeutuu,
se on enkelimies.

Lopussa taas saksalainen Rammstein jyrää täysillä: ”Voit huomata hänet hiipimässä kellon ympäri. Hän on ollut vuoden yksin. Suru vei kaikki hänen aistinsa. Nukkuu hänen hautakivensä luona joka yö.”

Kuka on yksin? Minä ainakin, kun en vieläkään tiedä, kuka teki, mitä, miten, kuka siellä ja miksi, kenen kanssa enkeli hiipii. On tästä huolimatta elokuva, jonka voi katsoa joka toinen vuosi. Katse Lynchin mustan aukon reunoihin jatkuu. Fredille kuitenkin selviää se, että hän voi kotiin taas tultuaan soittaa omaan ovipuhelimeensa ja sanoa: ”Dick Laurent on kuollut.”

kari.naskinen@gmail.com

Taas saa hävetä

”Olen joutunut elämään lähes koko taiteilijanurani aikana työttömyyskorvauksella, se tuottaa paljon häpeää, koska samaan aikaan joutuu piilottelemaan tateilijana tekemään työtään.”

Galleria Uudessa Kipinässä (Lahti) on vielä tämän viikon oululaisen kuvataiteilijan Riikka Kontion näyttely suomalaisen tateilijan häpeästä. Taas saa hävetä -näyttelyssä on esillä tuoreita maalauksia ja installaatioita, jotka ovat syntyneet suomalaisille kuvataiteilijoille tehdyn häpeäkokemuksia kartoittaneen kyselyn tulosten pohjalta.

Riikka Kontio lähetti kyselyn kuvataidejärjestöjen kautta ammattitaiteilijoille maaliskuussa 2023 ja sai 336 vastausta. Yli 85 % vastanneista oli hävennyt itseään taiteilijan ammatissa. Häpeä liittyi useimmiten esillä olemiseen, osaamiseen, teoksiin ja apurahoihin. Myös itse ammatinvalinta ja köyhyys tuottivat ammattikunnassa häpeän tuntemuksia.

Taiteilijan häpeää lisää, se että ammatti koetaan vaikeasti ymmärrettäväksi, sen merkitystä ja tarpeellisuutta kyseenalaistetaan toistuvasti. Taiteilijaa syytetään yhteiskunnan loiseksi, vaikka usein kuvataiteilija on se, joka järjestää yleisölle ilmaista kulttuuritarjontaa oman taloudellisen hyvinvointinsa kustannuksella. (Uusi Kipinäkin on kävijöille maksuton.)

Näyttelyssä vierailijan on mahdollista jakaa oma häpeää tuottanut kokemus. Häpeän pahin vihollinen on avoimuus. Jakaminen vähentää häpeän valtaa.

Seinillä on tekstejä kyselyyn vastanneilta: ”Häpeäntunnetta pitää yrittää vain sietää.”
”Koko ammatti tuntuu välillä puuhastelulta, jossa kerätään huomiota.”
”Niin no, selviääkö niistä vai kerääntyykö ne vain vuosi vuodelta isommaksi häpeämöykyksi sisälle?”
”Häpeän tunnetta pitää vain yrittää sietää. Häpeä hellittää puhumalla ihmisten kanssa, jotka tuskailevat samojen tunteiden kanssa ja kestävät niitä. Sekin auttaa, että näyttelyiden jälkeen siirtyy ja keskittyy uusiin aiheisiin.”

Lisää Riikka Kontion kyselystä ja sen tuloksista verkkosivulla https://taiteilijanhäpeä.fi

kari.naskinen@gmail.com

Paheneva maa

Vuonna 1994 Suomessa tehtiin yli sata pankkiryöstöä. Tällaista se oli ollut jo vuosikymmeniä. Nyt ei roistojen enää kannata mennä pankkikonttoreihin naamarit päässä, kun helpommallakin pääsee, eikä kiinnijäämisen riskikään ole yhtä iso. Internetissä ja puhelimessa kaikki käy helpommin. Viime vuonna suomalaisilta yritettiin huijata rahaa tietoon tulleiden tapausten perusteella 107 miljoonaa euroa, missä oli kasvua edellisvuodesta yli kolmannes. Lisäksi pitää ottaa huomioon, että kaikki huijatuksi joutuneet eivät edes kehtaa tehdä rikosilmoitusta tai ilmoittaa asiasta pankille, koska on noloa tunnustaa, että meni esimerkiksi rakkausansaan.

Pankit kyllä onnistuivat pysäyttämään näitä viime vuonna tehtyjä yrityksiä tai palauttamaan netissä rosvottuja rahoja 44 miljoonaa euroa, mutta paljon tuli silti menetyksiäkin.

Huijausten määrä kasvaa edelleen, mutta on tässä rikollisuuden muodossa se parempi puoli entiseen verrattuna, ettei tule ruumiita. Kari Haakanan kirjassa Tämä on ryöstö (2023) kerrotaan esimerkiksi 1906 Venäjän valtionpankin Helsingin-konttorin isosta ryöstöstä, jossa ammuskelussa kuoli viisi ihmistä. Lappeenrannan länsipuolella Taavetissa 1920-luvulla kuoli ryöstössä kolme ihmistä, ja hyvinhän mekin muistamme Jakomäen pankkiryöstäjien pakomatkan 1986 Mikkeliin, jossa rosvojen panttivangiksi ottama mies kuoli.

Nykyisin paha piilee netissä. Se on muuttanut maailman rikollisuuden osaltakin sellaiseksi, että enää ei ole suomalaistakaan lintukotoa, vaan olemme yhtä ja samaa maailmaa. Taannoin kuuntelemassani luennossa tietoturvaekspertti Mikko Hyppösen sanoi, että ”Internet on deletoinut maantieteen”.

Tässä isossa kokonaisuudessa ovat mukana myös pankkirosvot. He ovat digitalisoineet itsensä verkkoon. Nyt kun vielä tekoäly kehittyy ja kehittyy, se pystyy kohta soittamaan meille suomenkielisiä puheluita.

Hyppönen sanoi, että tilanne tulee jatkuvasti vaarallisemmaksi. Toistaiseksi esimerkiksi sähköverkon toiminta ei ole kiinni netistä, mutta Hyppösen ennustus oli, että 20 vuoden kuluttua näin on, joten rikolliset ja muut hakkerit pääsevät yhä pahemmin haittaamaan yhteiskuntien toimintoja.

Ei arvannut Hyppönen nuorena, että keksiessään 19-vuotiaana veljensä Arin kanssa tietokonepelin ”Paha juttu”, se olisi ollut nimeään myöten enteellinen. Veljesten ensimmäinen peli on edelleen pelattavissa Suomen Pelimuseossa, joka toimii museokeskus Vapriikissa Tampereella. Siellä ”Paha juttu” toimii avoimen lähdekoodin ICE-emulaattorilla, jolla voidaan ajaa Commodore-tietokoneiden ohjelmia.

Tein minäkin yhden pahan jutun 20 vuotta sitten: kun aloimme nykyisen vaimoni Ullan kanssa styylata, vein hänet Rautatienkadun Kuvapalatsiin katsomaan Aku Louhimiehen Pahan maan. Minulla se meni vuoden kymmenen parhaan elokuvan tilastoon, mutta myöhemmin Ulla kertoi olleensa melkein koko ajan silmät kiinni, koska se oli niin pahaa katsottavaa.

Hyppönen kertoi myös kyberturvayhtiö With Secure Oyj:n viime vuonna avaamasta maailman ensimmäisestä kybertuvallisuuteen keskittyvästä taidemuseosta, joka valottaa haittaohjelmien, nettivirusten ja muiden turvallisuusuhkien vaikutuksesta ihmisiin ja yhteiskuntaan. Museo on With Securen pääkonttorissa Helsingissä Välimerenkatu 1:ssä, avoinna perjantaisin klo 12-16.

NYRKKISÄÄNTÖJÄ

Finanssialan nettisivulla on nyrkkisäännöt, mitä ainakin on mustettava, kun haluaa välttää huijatuksi tulemisen

+ Varo sähköpostilla tai tekstiviestillä tullutta linkkiä. Älä avaa epäilyttävää linkkiä. Ylipäätään linkkien kautta ei tulisi kirjautua pankkitunnuksilla mihinkään.

+ Älä luovuta verkkopankkitunnuksiasi tai salasanojasi kenellekään. Pankki tai viranomainen ei koskaan pyydä pankkitunnuksiasi eikä tarvitse niitä mihinkään.

+ Pankkitunnuksesi on tarkoitettu vain sinun käyttöösi. Älä anna niitä kenellekään.

+ Älä mene pankin, viranomaisen, postin, verottajan tms. verkkopalveluun hakukonetulosten kautta.

+ Varmista, että päädyt oikealle sivulle kirjoittamalla itse koko verkko-osoite selaimen osoitekenttään tai käyttämällä palveluntarjoajan mobiilisovellusta.

+ Jos epäilet tulleesi huijatuksi, ota ensimmäiseksi yhteys pankkitunnusten ja korttien sulkupalveluun (24/7) tai oman pankkisi asiakaspalveluun. Nopealla toiminnalla voi parhaassa tapauksessa rajoittaa tai estää vahinkoja. Tee rikosilmoitus poliisille. Äläkä jää yksin; uhriksi voi joutua kuka vain, eikä sitä tarvitse hävetä. Hae rohkeasti apua läheisiltäsi ja tarvittaessa ammattilaisilta.

kari.naskinen@gmail.com

Tytötkin tykkäävät autoista

Jaana on noin 55-vuotias insinööri, ison sähkösuunnitteliyrityksen henkilöstöpäällikkö. Teija Rantojan romaanissa Irtiotto (2024) on Jaana lopulta saanut niin tarpeekseen miesten muottiin valetusta maailmasta, että irrottautuu siitä. Tarinan lopussa ei paljastu kuinka iso irtiotto on kysymyksessä, mutta ehkä romaani tarvitsee jatko-osa.

Teija Rantoja on entinen Etelä-Suomen Sanomien toimittaja, joka muistetaan nimellä Teija Horppu, mutta sittemmin hän otti sukunimekseen mummonsa tyttönimen. Esikoisromaaninsa lisäksi Teija on kirjoittanut yrityshistoriikkeja, ja seuraavaksi ilmestyy tänä keväänä Kouvolan Lakritsi Oy:n 120-vuotiskirja.

Lukijasta tuntuu ajoittain, että Jaanassa on paljon Teijaa itseään. Nykymuodikas autofiktio ei romaani kuitenkaan ole. Kirjan julkistamistilaisuudessa pari viikkoa sitten selvisi, että kansikuvassa oleva vihreä Skoda Fabiakaan ei kuvaa Teijan autoa, koska hänen ehdoton mielivärinsä on oranssi. Sen sijaan auto ehdottomasti kuuluu kanteen, sillä romaanihenkilö Jaana on pienestä tytöstä lähtien ollut ”autotyttö”. Jaana ei millään ymmärtänyt, että veli sai joululahjoiksi aina autoja, mutta hänen kovissa paketeissaan oli vain nukkeja ja muita likkojen leluja. Lopulta Jaana kuitenkin sai auton, kun oli toivomuslistalle kirjoittanut ensimmäiseksi isoilla tikkukirjaimilla JOUSIAUTO. Tuli jousitettu Ford Mustang, jonka konepellin alla oli hieno moottori.

Aikuisena Jaana tutustui tietenkin miesten maailmaan, jota ne putkiaivoiset otukset johtavat. Toisaalta Jaana kyllä tuli juttuun miesten kanssa ja koki miesten suoran toimintatavan sopivan hänelle paremmin kuin perinaisellinen vatvominen ja asioiden kanssa melskaaminen. Kokonaan toinen asia oli sitten se miesten pilluhaukkamainen ominaisuus, johon Jaana tutustui monella tapaa alkaen jo autokoulunopettajan törkeistä puristeluyrityksistä.

Kuten kirjan takakannessa sanotaan, Jaana on kuution palikka, joka ei mahdu miesten maailman pyöreään reikään. Kun olin lukenut romaania kolmena iltana, oli yöpöydälleni jostakin ilmaantuntunut englantilaisen Caroline Criado Perezin tietokirja Näkymättömät naiset (2019), jossa monin faktoin osoitetaan kuinka maailma todellakin on suunniteltu miesten mallin mukaan. Jaanan matkalukemiset eivät paljastu, mutta ehkä laukussa on ainakin Simone de Beauvoiren Toinen sukupuoli (1949), jossa Beauvoir kuvasi maailmaa puhtaasti miesten hankkeena.

Tai ei sitten ole, koska enemmän Jaana luottaa maailmankuvansa ja elämäntapansa luomisessa yllättäen astrologiaan, Maija Vilkkumaan iskelmien sanoituksiin ja joka aamu sähköpostiin kilahtavaan Positiivarit Oy:n ”aamun ajatukseen”. Matkan edetessä Jaanan mieleen tosin tulee T.S. Elliotinkin ajatelma: ”Ainoastaan ne, jotka ottavat riskin mennä liian pitkälle, voivat saada selville, kuinka pitkälle voi mennä.”

Teija Rantojan romaanin aiheena oleva irtiotto lähtee yksityiskohtaisemmin siitä, että Jaana on kurkkuaan myöten täynnä aviomiestään Sebastiania. Tämä on niitä menneen maailman miehiä, jotka eivät silitä, eivät osaa käyttää huushollin pesukoneita ja ovat tällaisissa kodin asioissa muutenkin täysiä nollia. Niinpä Jaana pakkaa ison matkalaukun, peruuttaa Skodan pihasta, heilauttaa kädellä naapurille ja ajaa moottoritielle ajaen heti ylinopeutta. Irtioton ensimmäinen etappi vaikuttaa Heinolalta, jossa Jaana yöpyy lyhytvuokrauskämpässä. Näin reissu jatkuu Mikkeliin, Teijan syntymäkaupunkiin Kouvolaan, sieltä Helsinkiin ja sieltä edelleen uusiin seikkailuihin. Juonellisesti jäädään kuitenkin siihen, että erimuotoisten palikoiden asettelu reikiin jää kesken.

Sujuvasti reissu etenee tottuneen kirjoittajan muotoilemana ja värittämänä. Mukaan ottamaltaan valokuva-albumin sivuilta Jaanan mieleen palautuvat elämän vaiheet niihin liittyvine miesjuttuineen, ja muutaman heistä hän yllättäen tapaa tällä A-luokan matkallaankin… taitaakin olla A+. Monenlaisia mutkia ja uusia suoriakin eteen tulee, mutta irtioton päämäärä toteutuu. Välillä vain pitää vastailla Sebastianin soittoihin, koska siellä tuntuu olevan jonkinlainen hätä, kun rouva on ihan itse omalla matkalla.

Teija itsekin turvautui irtiottoon, kun alkoi viimeistellä keskeneräistä käsikirjoitustaan. Vuosi sitten hän pääsi vähäksi aikaa Myllykoskelle kustannusliike Reuna Publishing Housen residenssiin ja valmista tulikin. Reuna Publishing on sama taho, joka järjestää tulevanakin kesänä 23.-26.7. Kymin sarjakuvapäivät, Kymi Libri -kirjamessut Myllykoskella ja Dekkaripäivät Kouvolassa.

Caroline Criado Perezin kirjaa en vielä ehtinyt aloittaa, mutta ensimmäisen sivun avasin ja siinä oli painettuna omistuskirjoitus: ”Naisille, jotka jatkavat itsepintaisesti – olkaa vastedeskin helvetin hankalia.”

kari.naskinen@gmail.com

Surkeinta teatteria ainakin 10 vuoteen

Teatteri Vanha Juko (Lahti) on valinnut tämän kevätkauden päänäytelmäkseen Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden tekemän Sinisen unen. Voi herranjumala, näin ala-arvoista esitystä en ole Vanhan Jukon vakiokatsojana siellä nähnyt ainakaan 10 vuoteen, ehkä 20:een. Ennakkotiedot teatterin nettisivulla ja ohjelmalehtisessä antoivat ymmärtää, että mielenkiintoista sisältöä olisi tiedossa, mutta kun 40 minuuttia olin katsonut, niin pakko oli poistua, koska jäljellä olisi ollut vielä lähes kaksi tuntia. Mitään tolkkua esityksestä ei saanut, ei varsinkaan siksi, että Teatterikorkeakoulussa opetetaan puheilmaisun tyylilajeiksi kaksi vaihtoehtoa, älyttömän huutamisen ja yhteen ääneen mölisemisen. Eikä saman oppilaitoksen ohjaajaopiskelija ole ymmärtänyt ohjata kolmea näyttelijäänsä mitenkään. Ei olisi uskonut, että osalle tekijöistä tämä on taiteellinen opinnäytetyö. Enemmän vaikutti siltä, että olin seuraamassa peruskoululaisten viikon valmisteltua kevätjuhlanäytelmää.

kari.naskinen@gmail.com

Taikahuilu soi taas Lahden konserttitalossa

Luultavasti Mozart olisi halunnut eilen olla Lahden konserttitalossa, jossa konservatorion opiskelijat esittivät Taikahuilun. Mozart nimittäin oli vielä kuolinvuoteellaan lujasti kiinni tässä viimeisessä oopperassaan, jonka ensi-ilta oli Wienissä 30.9.1791. Mozartin kuolinpäivää edeltävänä iltana hänen luonaan oli käymässä kapellimestari Rosner, jolle Mozart sanoi, että haluaisi vielä kerran kuulla Taikahuilunsa, ja Rosner meni pianon luo ja itseään säestäen lauloi Papagenon ensimmäisen aarian ”Mä linnustaja olen vain, iloinen ja huoletonna ain”. Wolfgang Amadeus Mozart kuoli 5.12.1791 vain 35-vuotiaana.

Lahdessakin Taikahuilulla on pitkä historia, ja nyt sitä jatkoivat hienosti konservatorion toisen asteen oopperastudio, musiikkiteatterilinja sekä ooppera- ja oratoriomusiikkia harjoitteleva Concis Ensemble. Tässä Taikahuilussa oli yli 50 esiintyjää, lisäksi pianisti, huilisti ja rumpali. Vielä ensi viikolla 2.4. klo 18 Taikahuilu esitetään (vapaa pääsy).

Siitä historian edellisestä kohtaamisesta ei ole pitkä aika, sillä 2004 tämän oopperan esitti vanhan konserttitalon Felix Krohn -salissa Lahden ammattikorkeakoulun musiikin laitos. Täysipainoinen orkesteriesitys oli jo 1965, kun Lahden oopperayhdistys ja Lahden kaupunginorkesteri herättivät Helsingin kriitikotkin Lahteen. Isot kehut heiltä saivat orkesteri, Ritva Auvinen (Pamina), Kalevi Koskinen (Tamino) ja Jussi Lehmusmäki (Papageno). Olin Lahteen tulossani muutaman vuoden myöhässä, joten en ollut paikalla, mutta oopperayhdistyksen historiakirjasta näen, että oli siellä tuttuja muitakin: kaitsijapapin roolissa lauloi Lepokalusto Oy:n toimitusjohtaja Aake Anttila ja toisena haarniskoituna oli Lahden Messujen toimitusjohtaja Voitto Talonen, jolla oli tapana messuporttien sulkeuduttua laulaa henkilökunnalle ja muille jäljelle jääneille O sole mion.

Enää ei oopperayhdistys pysty tällaisiin suorituksiin, koska kaupunginorkesterin saaminen mukaan olisi yhdistyksen voimavaroille liian kallista.

Tulivat eilen mieleen myös ne ajat, jolloin kaupunginorkesterin kotisali oli tässä arkkitehtuuriltaan hienossa konserttitalossa. Nyt neljännesvuosisadan Sibeliustalo-kokemuksen jälkeen tuli vain ihmetellyksi, miten tässä vanhan salin kovassa akustiikassa silloin ennen niin kovin nautittiin monenlaisesta musiikista. Eilen oli kauheinta, kun kaksi pianistia soittivat Taikahuilun alkusoiton – oli kuin sadan kilon lekalla olisi taottu. Toivottavasti Rosner oli soittanut rauhallisemmin. Kun esitys tästä eilen rauhoittui, se sujui paremmin. Äänellisesti vaikuttivat parhailta toista vuotta klassista laulua opiskeleva Carolina Åhman (Pamina), oopperastudiossa kolmatta vuotta opiskeleva Inka Österberg (Yön kuningatar) ja Metropolia-ammattikorkeakoulussa opiskeleva Juuso Koski (Papageno, vieralija).

Tällaisten opiskelijaesitysten ongelma on aina, että katsomossa on paljon esiintyjien sukulaisia ja tuttuja, jotkut ehkä ensimmäistä kertaa. Nytkin varsinkin alle 25-vuotiaat tytöt juttelivat esityksen aikana ja kolmen minuutin välein piti kännykästä katsoa, onko joku kaveri lähettänyt viestin Instagramiin tai onko Tiktokkiin tullut jotain kivaa. Kaksi kertaa meidänkin piti huomauttaa likoille asiasta, mutta väliajan jälkeen sama meininki jatkui. Tämä oli nyt kolmas tai neljäs kerta tätä ongelmaa, joten jääkööt opiskelijaesitykset tähän.

Varsinkin tämä puhelinten valon aiheuttama häiriö toistuu kyllä muutenkin ooppera- ja teatteritaloissa. Ennen oli paremmin, esimerkiksi silloin, kun Osmo Vänskä johti Taikahuilun Savonlinnassa 1986 ja 1987.

Heti konserttitalosta kotiin päästyäni seurasin televisiosta RSO:n konserttia, jonka väliajalla fil. tri Johanna Isosävi kertoi väitöskirjaansa perustuen kohteliaisuuseroista Suomen ja Ranskan välillä. Hän sanoi kohteliaisuuden olevan sitä, että kunnioitetaan toisia ihmisiä. Lahden konserttitalossa pölisseet ihmiset eivät tätä ymmärrä, joten joutaisivat pysyä pois.

kari.naskinen@gmail.com

EU on nolla

Rajojen sulkemisesta on seurannut massoittain ihmisoikeuksien loukkaamisia ja suoraa väkivaltaa pakolaisia kohtaan. Puolalaisen Agnieszka Hollandin elokuva Green Border (2023) kertoo Puolan ja Valko-Venäjän rajan tapahtumista 2021, jolloin rajan täydellinen sulkeminen Nato-piikkilangalla ja rajavartijoiden väkivallankäytöllä loukkasivat ihmisoikeuksia ja ajoivat turvaa hakeneet pakolaiset vielä vaarallisemmille reiteille. Elokuvan erillisessä loppukohtauksessa ollaan vuodessa 2022 ja näytetään kuvaa ukrainalaisesta pakolaisperheestä istumassa jalkakäytävän reunalla, takana betoniseinä, jossa EU:n tähtikuvio. Aikaisemmin on elokuvassa sanottu, että EU on tässä asiassa täysi nolla, ei tee mitään. Tämän jälkeen ovat vaalit vieneet Euroopan unionin jäsenmaita lisää kohti äärioikeistolaista politiikkaa, ja sen myötä EU on jo kaksi nollaa.

Elokuva alkaa syyrialaisen perheen lentokonematkasta Minskiin. Isä, äiti, kolme pientä lasta ja isoisä. Minskin lentokentällä heidän seuraansa liittyy afganistanilainen nainen, ja he kaikki ovat maksaneet monimutkaisesta pakomatkasta Ruotsiin. Mikään ei kuitenkaan riitä, heti ennakolta maksettu taksi ottaa 300 dollaria lisää kuljetuksesta Puolan rajalle.

Rajalla heidät autetaan aidan läpi Puolan puolelle, mutta siihen pysähtyy. Kun Puolan rajavartioston sotilaat löytävät perheen ja muitakin samalle alueelle päätyneitä pakolaisia, heidät lastataan kuorma-autoihin, viedään takaisin rajalle ja työnnetään uudestaan Valko-Venäjän puolelle. Tätä jatkuu päivästä toiseen, ja rajamiehet pelaavat vapaa-aikanaan pingpongia.

Asiaan vielä kuuluu, että huonossa kunnossa olevia ihmisiä nöyryytetään. Vesipullon saisi polskisotilaalta 50 eurolla, mutta jos rahaa ei ole, sotilas kaataa veden maahan. Eräältä "hyväntekijäsotilaalta" yksi pakolaisista saa kuitenkin maksutta pienen vesipullon, mutta siihen on sekoitettu pieniä lasinsirpaleita, joita ihminen ei heti suuressa janossaan huomaa.

Raja-alue on pakolaisten tulon alettua muutettu entistä hankalammaksi. Siitä on 60 kilometrin matkalta tehty erikoissuojavyöhyke, joka on syvyydeltään 200 metristä kahteen kilometriin. Tällä vaikeutetaan myös pakolaisia auttavien aktivistien toimintaa, koska heiltä on vyöhykkeelle pääsy kielletty. Aktivistit yrittävät tuoda ruokaa, juomaa ja kuivia vaatteita, mutta rajavartiosto tekee kaikkensa tämän toiminnan estämiseksi.

Koska pakolaisilla on kysymys elämästä ja kuolemasta, on uusiakin riskejä otettava. Joku pääsee rajavartijoilta pakoonkin, mutta voi käydä huonosti, kuten syyrialaiserheen pojalle, joka uppoaa suohon ja hukkuu. Agnieszka Hollandin aikaisemmista elokuvista tutut peurat ja sudet katsovat ihmisten toimintaa, ikään kuin ihmetellen, molempia osapuolia, ovat hiljaa ja kääntyvät sitten pois.

Samanaikaisesti lähistöllä toimiva aktivistiryhmä kuulee uutisista, että Varsovassa oli järjestetty suuri natsimarssi, jonka kulkua viranomaiset suojelivat. Puolassa on jo unohdettu Auschwitz-Birkenau, Majdanek, Sobibor ja Treblinka.

Puolan hallitus tuomitsi jyrkästi elokuvan. Holland sai niin monta tappouhkausta, että joutui palkkaamaan henkivartijoita. Eikä puhettakaan, että Green Border olisi valittu Puolan Oscar-ehdokkaaksi. Venetsian elokuvajuhlilla se kuitenkin voitti tuomariston erikoispalkinnon, mutta heti perään Puolan hallitus ja peruspuolalaiset kansalaiset haukkuivat sen. Puolassa elokuva pääsi levitykseen pienissä Art house -teattereissa vasta syksyllä 2023, mutta vain sillä ehdolla, että ennen sitä piti näyttää video, jossa hallitus perusteli toimintaansa rajalla.

Kysymys on joka tapauksessa ihmisoikeusloukkauksista, kuten Suomenkin itärajalla, jossa turvaa hakevien pakolaisten torjuminen on myös vastoin perustuslakiamme ja suomalaisen oikeusvaltion perustaa. Tähän on keksitty sellainen termi, että jos syyrialainen, palestiinalainen tai kuka tahansa pyrkii rajan yli Suomeen, kysymyksessä on ”välineellistetty” pakolaisuusyritys. Suomi nolla.

kari.naskinen@gmail.com