perjantai 4. heinäkuuta 2025

Tiivis kumppanuus: sota ja elinkeinoelämä


Michelin perusti oman kumipuuplantaasin Ranskan Indokiinaan (nyk. Vietnam) 1925.
Eric Vuillardin kirja Kunniallinen vetäytyminen (2022) Ranskan käymästä Indokiinan sodasta alkaa kertomuksella Michelinin plantaasilta ja tuotantolaitoksilta, joissa ihmisoikeudet olivat nollassa, eikä niistä päässyt eroon kuin epäonnistuvalla pakenemisella tai itsemurhalla. Mihinkään uudistuksiin ei työsuojeluraportissa mainittu ”itsemurhaepidemiakaan” johtanut. Voittoa Michelin tuotti sata miljoonaa frangia vuodessa.

Siirtomaasodan Ranska aloitti siellä 1946. Julma siirtomaavalta muuttui veriseksi, pitkäksi sodaksi, josta Ranska ei päässyt kunniallisesti irti, vaan romahti lopulta täydellisesti Dien Bien Phun tukikohdan tienoilla käydyssä taistelussa 1954. Kirjan kansikuvassa on Ranskan joukkoja komentanut kenraali
Christian de Casries puolisonsa kanssa. Aivan loppuvaiheissa USA:n ulkoministeri John Foster Dulles matkusti Pariisiin, jossa tapasi ulkoministeri Charles Bidaultin, ja miehet keskustelivat Ranskan tarvitsemasta lisäavusta Dien Bien Phun pelastamiseksi. USA:n osuus Ranskan sotabudjetista oli jo 40 %, mutta nyt Dulles tarjosi kahta atomipommiakin. Apu ei kuitenkaan ehtinyt, mutta USA otti asian kokonaan hoitaakseen Ranskan lähdettyä Vietnamista, ja näin toteutettiin amerikkalainen Vietnamin sota 1955-76.

Vuillardin kirja on hieno kaunokirjallinen teos, josta voi käyttää termiä dokumenttiromaani. Keskeinen teema siinä on se, mistä kaikki alkaa, Michelinistä ja muista ranskalaisista yhtiöistä, jotka Indokiinassa toimivat. Koko siirtomaasota
lähti siitä, että ranskalaisyhtiöiden bisnekset piti turvata. Kumia, mineraaleja, riisiä ja teetä oli edelleen voitava tuoda jalostettuina länteen.

Tähän toimintaan tarvittiin tietenkin pankkeja, jotka olivatkin ensisijaisia siirtomaatalouden rahoittajia ja kauppatoiminnan tukijoita. Suurin oli Hanoissa ja Saigonissa toiminut Banque de l´Indochine. Se rikastui entisestään sotatalouden aikana, sodasta tuli pankin tärkein tulonlähde. Kaksi muuta merkittävää pankkia olivat Crédit Foncier d´Extreme-Orient ja Societe Generale.

Vuillard ei kaunistele. Kun hän kirjoittaa Ninh Binhin taistelusta 1951, hän käyttää sanontaa ”taistelu Ninh Binhin kaivosyhtiön puolesta”, samoin ”Hòa Binhin kultakaivosyhtiön taistelusta”.

JOHN JA ALLEN
DULLES SEKÄ CIA

John Dullesin Pariisin-vierailusta kertoessaan Vuillard ottaa esille myös USA:n likaiset operaatiot eri puolilla maailmaa. John Dullesin veli Allen Dulles oli CIA:n johtaja. Vuonna 1953 Dullesit olivat tilanneen Iranin pääministerin Mohammad Mossadeghin syrjäyttämisen, koska tämä oli keksinyt kansallistaa öljyntuotannon. Tämä ei käynyt Anglo-Persian Oil Companylle, joten CIA irrotti miljoona dollaria Mossadeghin syöksemiseksi vallasta. CIA:n toimeksianto: ”Kohde – pääministeri Mossadegh ja hänen hallituksensa. Tavoite – laillisin tai laittomin keinoin syrjäyttää hänet ja nostaa tilalle, shaahin alaisuuteen, länsimaille myötämielinen hallitus.”

1945 John Dulles
oli junaillut Guatemalan presidentin Jacobo Arbenz Guzmanin syrjäyttämisen. Tyyppi oli nimittäin kaavaillut maatalousuudistusta, jossa maan köyhimmille viljelijöille oli tarkoitus jakaa 90 000 hehtaaria maata. Moinen uudistus kuitenkin uhkasi monikansallisen yhtiön United Fruit Companyn etua. Dullesit olivat yhtiön suuromistajia, joten he järjestivät Guatemalaan sotilasvallankaappauksen. Tuttu tapaus on myös Kristiina Halkolan laulama United Fruit Lp-levyllä Lautanen Guatemalan verta (1990).

1960 Kongo itsenäistyi. Ensimmäinen pääministeri
Patrice Lumumba vangittiin ja murhattiin, sillä hän oli selvästi vaarallinen maan kaivosbisnekselle, joka oli Ylä-Katangan Union Minière -yhtiön. Allen Dullesin ohje oli taas yksiselitteinen: pois vallasta keinolla millä hyvänsä. Ruumis tuhottiin happoliuoksessa.

SOTA ON RAHAKAS JUTTU

Edellisessä kirjassaan Päiväkäskyssä (2017) Vuillard käsitteli samanlaisella kaunokirjallisella tyylillä Natsisaksan ja elinkeinoelämän lujaa liittoa. Gustav Krupp ja 23 muuta saksalaista teollisuusjohtajaa tapasivat 1933 valtiopäivätalossa Berliinissä Adolf Hitlerin ja Hermann Göringin, koska NSDAP:n kassa oli tyhjä ja vaalit olivat viikon kuluttua. Siinä se, rahat tulivat. Kuten Vuillard kirjoittaa, tuo kokous oli tuiki tavallinen liike-elämän tilanne, pelkkä arkinen varainkeruutilaisuus. Kaikki paikalla olleet johtajat selvisivät hengissä natsihallinnosta.

Vuillardin kertomat esimerkit toimivat ja pätevät edelleen. Jos oikein ”hyvin” menee, meilläkin Patria on kohta yhtä kova tapaus kuin oli Nokia. Jalkaväkimiinoistakin saadaan uusi menestystuote Tampereelle, Nokialle, Hämeenlinnaan tai Jämsään.


kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 2. heinäkuuta 2025

Kadotettu paratiisi


"Kaiken aikaa ihmisen mieltä hallitsee kolme asiaa: ilmasto, hallinto ja uskonto”. Tällä
Voltairen toteamuksella aloittaa Peter Frankopan kirjansa Maan ja taivaan välissä (2023). Vaikka se on iso teos (875 sivua) ilmaston historiasta alkuräjähdyksestä nykypäivään ja tulevaisuuteen, se on tätäkin aihealuetta laajempi. Tuli mieleen, että jos on lukenut Frankopanin kirjan lisäksi Yuval Noah Hararin kirjat Sapiens, Homo Deus ja 21 oppituntia maailmantilasta sekä Thomas Pikettyn Pääoman 2000-luvulla, Pitääkö pankkiirit pelastaa sekä Pääoman ja ideologian, siinä on tällä hetkellä koko ”maailmanselitys”. Eikä pahitteeksi ole vetää läpi myös Frankopanin aiempi kirja Uudet silkkitiet, tulevaisuuden maailmanhistoria.

Kun ihminen saadaan tähän historiaan mukaan, kaikki alkaa tietenkin paratiisista, josta tuli äkkilähtö. Sen Frankopan kuitenkin selventää, että ennen ihmistä olivat kalat, eikä siinä Hietasen ironia auta: ”Mää ole ahvena. Mää ole hiilest tehty ahvena.” Satoja miljoonia vuosia sitten oli Hietasen esi-isiä luukaloja päätynyt elämään mataliin lammikkoihin rannan tuntumaan, ja siitä sai alkunsa maalla liikkumisen mahdollistavien raajojen ja ilman hengittämiseen sopivien elinten kehittyminen.

Paratiisista joka tapauksessa tuli
häätö, kuten John Milton 350 vuotta sitten kirjoitti runoelmassaan Kadotettu paratiisi. Aatamin ja Eevan siellä ollessa olivat ilmasto-olot täydelliset. Ei ollut yhtenäkään päivänä korventavaa paahdetta eikä purevan kylmää. Sitten kaikki muuttui ja alkoi ihmiskunnan ilmastolankeemus. Vaikka maapalloa on välillä kohdannut kaiken tuhonnut kylmyys ja mitä milloinkin, niin nyt odottaa joka tapauksessa katastrofi elämälle sellaisena kuin me sen tunnemme.

Greta Thunbergin tavoin nuoremmat sukupolvet joutuvat kokemaan suuria kärsimyksiä, joista kuolema heitä onneksi vapauttaa. Joukkosukupuutosta puhuminen ei enää ole vain kauhukirjallisuuden juoniaihe, vaan se on lähempänä ja lähempänä niin kauan kuin tärkeimpänä asiana pidetään rahaa ja talouskasvua. Aikaisemmin sukupuuttoaallot johtuivat tulivuorista ja asteroideista, mutta nykyinen ihminen on onnistunut kehittämään teknologioita, joiden avulla joukkosukupuutto saadaan aikaan täysin omin voimin. Elämäntapamme ja maapallon lämpeneminen vaarantavat ihmiskunnan.

Ilmaston kuumenemisen lisäksi uhkana on myös sen kylmeneminen. Tällä hetkellä pelko ydinaseiden käyttämisestä on taas lisääntynyt. Frankopan kirjoittaa, että ydinohjusten tai -pommien tuhovoima ei ehkä olisi pahin asia, vaan se, että niiden ilmakehään nostattama savuverho estäisi auringonvalon saamisen lämmikkeeksi, jolloin seura
uksena olisi kylmä ja pitkä ydintalvi.

KRIITTINEN PISTE
ON JO
OHITETTU

Toistaiseksi kuitenkin ilmaston lämpeneminen
tuntuu suuremmalta tekijältä. Se vaikuttaa 98 prosenttiin koko maapallon pinta-alasta. Eri puolilla on kuitenkin erilaista. Frankopan on tilastollisesti päässyt sellaiseen tulokseen, että kaikkien edullisimmalta tilanne vaikuttaa nyt 22 maassa, joista yli puolet sijaitsee entisen Neuvostoliiton alueella tai Keski- ja Itä-Euroopassa, niihin kuuluvat Baltian maat, Ukraina, Armenia ja Valko-Venäjä. Suomea hän ei luettele mukaan, mutta emmeköhän me tuossa hyväonnisten ryhmässä ole.

Turvassa ei silti olla täällä pohjoisessakaan, kuten tosiasiat paljastavat: napajäiden romahtaminen, ikiroudan sulaminen ja siitä aiheutuvat hiilipäästöt, lähes kaikkien vuoristojäätiköiden hupeneminen, merivirtojen häiriintyminen ja metsäpalojen aiheuttama puukato pohjoisella pallonpuoliskolla. Esimerkiksi Grönlannin lämpeneminen sulatti 3,5 biljoonaa tonnia jäätä maalta mereen yksin viime vuosikymmenen aikana.

Jäätiköiden kutistumisen kriittinen piste on ohitettu”, kirjoittaa Frankopan. Tämä tarkoittaa, että tilanne ei enää korjaannu, vaikka kasvihuonekaasuille tehtäisiin mitä tahansa. Tästä seuraa, että merenpinnan nousu tulee olemaan tosiasia, skenarioiden mukaan keskimäärin 28 senttiä vuosisadan loppuun mennessä, pahimmassa tapauksessa kolminkertaisesti tuo. Sillä tulee olemaan vakavat seuraukset rannikoilla alle metrin merenpinnasta asuville.

”Mutta mitä väliä sillä, jos Miami on sadan vuoden päästä kuusi metriä vedenpinnan alapuolella”, tokaisi eräs investointipankkiiri kesällä 2022, ”pankkien myöntämien luottojen keskimääräinen laina-aika on seitsemän vuotta.
Mitä maapallolle tapahtuu seitsemän vuoden jälkeen, ei vaikuta tileihimme millään tavalla.”

TIEDE, HUMPUUKIA?

Alalla työskentelevistä tutkijoista 99 prosenttia on sitä mieltä, että ihmisten vaikutuksella ilmastonmuutokseen on valtava merkitys. Yhdysvalloissa kuitenkin yli neljäsosa edustajainhuoneen ja senaatin jäsenistä on eri mieltä. Donald Trump sai ensimmäisellä presidenttikaudellaan pöydälleen kansallisen ympäristöarvion, jota hän kommentoi: ”Olen nähnyt sen, olen lukenut jotain siitä… enkä usko siihen.” Suomessa ilmeisesti 10 prosenttia perusäänestäjistä ei myöskään usko tähän ”tiedehumpuukiin”.

Tiedotusvälineetkään eivät ota
asiaa riittävän vakavasti. Britanniassa on tehty tutkimuksia neljän suurimman tv-yhtiön toiminnasta: vuoden sisällä niiden ohjelmissa mainittiin ilmastonmuutos 3125 kertaa, kun taas koira mainittiin 105 200 kertaa, juusto 33 000 kertaa ja kastike 4000 kertaa. Pari vuotta myöhemmin ilmastonmuutos mainittiin hieman useammin kuin kultakala, mutta harvemmin kuin Shakespeare. Jos tällainen tilastollinen tutkimus tehtäisiin nyt Suomessa, yleisimmät sanat olisivat sota ja Ukraina, eikä ilmastonmuutos kovin lähelle kärkipäätä pääsisi.

Sota on kyllä iso asia ilmastonmuutoksenkin kannalta. F-35A-hävittäjä kuluttaa tavallisella harjo
ituslennolla kuusi litraa polttoainetta kilometrillä ja tuottaa 28 tonnia hiilidioksidia, jos ajaa tankin tyhjäksi. USA:n puolustusministeriö onkin maailman suurin kasvihuonekaasujen ilmaan päästäjä.

Oxfordin historianprofessorin
Peter Frankopanin tietokirja on erinomainen. Se käsittelee ihmisyhteiskuntien ja ympäristön välistä vaikutusta läpi historian. Frankopan kirjoittaa kirjalla olevan kolme tavoitetta:

1. Palauttaa ilmastolle sille kuu
luva paikka kaiken takana vaikuttavana maailmanhistorian teemana.
2. Tuoda esiin ihmisen ja luonnon välisten suhteiden muutokset vuosituhanten aikana.
3. Laajentaa sitä näkökulmaa, josta me historiaa katsomme.
(Frankopanin näkökulma ulottuu 4,6 miljardin vuoden taakse)

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 1. heinäkuuta 2025

Miksi kuluttajalle ei makseta mainostamisesta?


Kun viimeksi vaihdoin autoa, huomasin kotiin tultuani, että takarekkarin alareunassa oli myyjäliikkeen mainos. En ollut kaupankäynnissä saanut minkäänlaista hyvitystä siitä, että minun piti mainostaa ko. autoliikettä, joten seuraavana päivänä kävin ostamassa
mustan tussin ja suttasin mainoksen piiloon.

Monet ihmiset
kuitenkin haluavat toimia mainostajina. Ostavat ns. merkkituotteita ja näyttävät muillekin, että nyt heillä on esimerkiksi Benettonin, Tommy Hilfigerin tai Lacosten kuteet. Yleinen tieto tai luulo on, että merkkituotteet ovat parempia kuin tavallisemmat tuotteet, mutta mitään todistetta tästä ei ole. Valmistustiedoissa lukee kaikissa Made in Taiwan, Bangladesh ym.

Kalliimpia merkkituotteet joka tapauksessa ovat. Kun
äärimmäisyyteen tässä hömpötyksessä mennään, kalliimpien tuotteiden ostaja nimenomaan haluaa, että muut tämän huomaavat. Tällöin kannattaa maksaa vaikka kymmenkertainen hinta, jotta tulee huomatuksi Louis Vuittonin tai Rolexin omistajana.

Autot ovat kalliita ja niiden kohdalla tämä kuluttajien hyödyntäminen mainostarkoituksessa on lisääntynyt. Taisi olla kymmenen vuotta sitten, kun Renault suurensi nokassa olevan salmiakkimerkkinsä kaksinkertaiseksi. Mersu taas vaihtoi konepellin päällä olleen tähtimerkin jäähdyttimensäleikköön, jossa tämän tähtiympyrän halkaisija on nyt melkein säleikön korkuinen. Tosin tämä on vanha idea, joka oli kertaalleen otettu käyttöön jo 1954 (Mercedes-Benz 300 SL). Myös Ford on viime aikoina suurentanut sinistä ovaalimerkkiään.

Kuvaavaa tälle kehitykselle on, että jos uuden auton tilaaja haluaa auton sellaisena, ettei siinä ole näitä mainosmerkkejä, auto tulee maksamaan enemmän.

Näin markkinatalous toimii. Se käyttää kuluttajia omaksi hyödykseen. Yhtenä hyvin näkyvänä muotona tästä alkoi, kun muovikassit keksittiin käyttöön 60-luvulla. Kyljessä luki EKA, HOK, Alepa, Siwa ja mitä milloinkin. Kaiken kukkuraksi näistä mainoskasseista vielä maksetaan. Tuoreimman tilastotiedon mukaan niitä ostetaan kauppareissuilla edelleen paljon, keskimäärin yli 60 kassia/suomalainen.

Myös paperikassit ovat mainosvälineitä, mutta ne ovat hyödyllisempiä. Ostan niitä muutaman kuukaudessa, koska niillä on hyvä viedä paperiroskat jätteenkeräyslaatikkoon.

Oma asiansa tässä mainosruletissa on ns. tuotesijoittelu. Elokuvissa tuodaan näkyvästi esille tuotteita, joiden valmistajat maksavat tästä elokuvan tuotantoyhtiöille. Kirjallisuudessa on jo sellainen uusi ilmiö, että viime vuonna ilmestyi ensimmäisen Pirkka-kirja, jota ei saanut muualta kuin Keskon kaupoista.

Mainonta sinänsä on vanha asia. Vanhimmat mainokset on löydetty Egyptin papyruksista noin vuodelta 3000 eKr. Ne olivat mainoksia tavaroista ja palveluista. Vesuviuksen hautaamasta Pompeijista on löydetty seinäkirjoituksia, joissa mainostettiin esim. viinitupia ja poliittiisia ehdokkaita. Painokoneen keksiminen 1400-luvulla mahdollisti nykymuotoisen mainostamisen ja ainakin Englannissa alettiin painaa lentolehtisiä kirjojen, lääkkeiden ja teatteriesitysten mainostamiseksi.

Teatterista tuli mieleen, että Lahden kaupunginteatterissa kokeiltiin kerran 80-luvulla sponsoroitua tuotesijoittelua. Näytelmän nimeä en muista, mutta se oli jokin hassu Lahti-aiheinen juttu, jossa lavastetussa kaupunkikuvassa näkyi täkäläisten firmojen mainoksia, mieleeni jäi vain Helmisen Autoliike Oy.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 30. kesäkuuta 2025

Mitä aiot tehdä? On aika.



Olen aina sanonut, että oma kaupunkini Lahti on jokseenkin täydellinen. Tämä on juuri sopivan kokoinen, täällä on kaikki oleellinen, mutta jos jotain ei ole, se
yleensä löytyy Helsingistä vain tunnin matkan päästä. Taas tuli tällainen matka, kun netistä näin nigerialaisen taiteilijan Otobong Nkangan kuvakudoksen. Se piti nähdä, sillä se on esillä Helsingin kolmannessa kuvataidebiennaalessa. Samalla kävin kirjakaupassa ja tutustumassa Suomen komeimpaan elokuvateatteriin. Kolme kärpästä yhdellä ajolla.

Nettikuvasta ei
kuvakudoksesta tarpeeksi selvyyttä saanut, mutta näytti heti erikoisemmalta kuin lapsuudenkodin seinällä ollut itämainen Neidon ryöstö -gobeliinimatto ja evakkomummon luona ollut ryijy Karjalan vaakunasta. Nyt tutkin tätä Otobong Nkangan teosta (3,5 x 6,5 m) sekä aivan läheltä että kaukaa, ja aivan käsittämättömän hienoa työtä se on. Suurennuslasi olisi pitänyt olla mukana. Vaikka olikin tehty kangaspuilla, kuitenkin tekstiililaboratoriossa Belgiassa, niin ei se ollenkaan kangaspuilla, loimitukilla, sukkuloilla ja niillä kaikilla aikaansaadulta näyttänyt. Kun tarkkaan katsoi, siinä oli vain muutaman sentinkin pituisia lankoja. Lankoja oli erivärisiä 140.

Ensin yleissilmäyksellä
kaukaa katsoen näytti kuin kudos olisi esittänyt jotenkin kalevalaista aihepiiriä, varsinkin veteen liittyvää, vaikka ei siinä vesihiisiä, vetehisiä, Ahtia eikä Vellamoa olekaan. Perimmiltään kysymys ei ole Kalevalan tavoin maailman syntymisestä, jolloin aikojen alussa oli vain vettä ja ilmaa. Nkangan aiheena on päinvastoin maailman loppuminen, joka uhkaa, jos vesi loppuu tai pilaantuu.

Maapallon selviytyminen on riippuvainen vedestä. Ilman hyvää vettä ihminen ei selviydy. Perusväriltään sinisessä taideteoksessa Tied to the other Side taiteilija kysyy, miten suhtaudumme maan ja veden elementteihin – ja varsinkin ”mitä aiot tehdä. On aika.” EU:n ilmastopolitiikassa puhaltavat nyt uudet tuulet, kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa tänään todetaan: ”Euroopan komissio harkitsee ehdottavansa lakia, jolla se höllentäisi unionin vuoden 2040 ilmastotavoitteen kriteereitä.” Suomen hallitus on samoilla linjoilla: ilmastolaissa vaadittuun 2035 hiilineutraaliustavoitteeseen pääsemistä ei halutakaan ja on mm. loivennettu biopolttoaineiden lisäämismäärää moottoripolttoaineisiin, mikä kasvattaa liikenteen päästöjä. (HS 30.6.2025)

Meriä uhkaa lisääntyvässä määrässä mineraalien etsintä. Syvänmeren pohjasta tulee globaalien suuryritysten maastoja arvokkaiden malmien, kuten koboltin, kuparin ja nikkelin louhimiseen.
Nkangan teos herättää kysymyksiä luonnonvarojen omistajuudesta. Mitä aiotte tehdä? Trump ei tietenkään mitään, mutta entä Xi Jinping, Antonio Costa, von der Leyen, Macron, Merz, Starmer…?


Mahtava teos sekä sanomaltaan että visuaalisesti. Toisenkinlaista nähtävää biennaalissa on. Mukana on 37 taiteilijaa ja taiteilijakollektiivia 30:stä eri kulttuurista. Suomalaiset ovat kollektiivit Band of Weeds ja Nabbteeri sekä yksittäiset taiteilijat
Sara Bjarland, Gunzi Holmström, Kristiina Koskentola, Jenni Laiti, Hans Rosenström, Raimo Saarinen, Pia Sirén ja Kalle Hamm, joka valmistui lopetetusta Lahden taideinstituuista 1994 ja on siksi tuttu monesta näyttelystä Galleria Uudesta Kipinästä.

Pekka Ryynänen (s. 1949): Väritila 12

HAM:n isoissa näyttelytiloissa Tennispalatsissa on muutakin näyttelyä kuin biennaale, esimerkiksi Vapaan Taidekoulun (1935) käyneiden töitä. Hyvä ottaa tämä yksityinen oppilaitoskin esille nyt, kun maan hallitus lopetti siltäkin taloudellisen tuen. Taidekoulu perustettiin Maire Gullichsenin aloitteesta, ja siellä opiskelleita taidemaalareita ovat esimerkiksi Carolus ja Torger Enckell, Tove Jansson, Unto Pusa, Eija-Liisa Ahtila ja konkretismiakin harjoittanut Pekka Ryynänen, joka toimi monipuolisesti myös kuvataiteen järjestöpuolella, Valtion näyttelyvaliokunnan puheenjohtajanakin.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 28. kesäkuuta 2025

iSense, Apple, IMAX®, Järvelän Kino


Pari vuotta sitten lopetin elokuvateattereissa käymisen niissä käyttöön tulleen ylikovan äänen takia. Olin asiasta useamman kerran huomauttanut elokuvia saliin säätävälle henkilökunnalle, mutta muutosta ei tullut, ja kun sitten yhdestä elokuvasta joudun liian kovan volyymin takia lähtemään pois kymmenen minuutin jälkeen, se oli siinä. Nyt kuitenkin halusin nähdä Helsingin Tennispalatsin suurimman ja kauneimman iSense-salin. Otin varmuuden vuoksi mukaan tukevat melunestokuulokkeet ja kannatti, koska ilman niitä en olisi katsonut uutta Formula 1 -elokuvaa. Vaikka olen käynyt lähes kymmenen kertaa F1-kilpailuissa, siellä ei näin kovaa meteliä ole ollut, mutta yhteen teatterisaliin ängettynä 20 auton hurjat äänet ovat järjettömyys.


Ovimikkotytöltä kysyin, mitä tuo iSense-nimi tarkoittaa. Kuulemma ei varsinaisesti mitään, on vain tällaisen saliformaatin brändinimi. Kotiin palattuani yritin löytää isense-sanalle suomennosta, mutta ei löytynyt, mutta tietokoneen ohjelma tarjosi tilalle insenseä, joka tarkoittaa mieletöntä, naurettavaa, tyhjää jne. Kun nimi kaiken lisäksi kirjoitetaan sillä tavalla väärin, että ensin on pieni i-kirjain ja toisena on erisnimen iso alkukirjain, tulivat heti mieleen Applen vehkeet iPhone ja iPad. Uuden F1-elokuvan alkaessa näkyikin alkuteksteissä, että päätuotantoyhtiö on ollut Apple Original Films, joka on saanut elokuvan teatterijulkaisemista varten yhteistyökumppaniksi Warner Brosin. Näin tämä iApple valtaa viihdemaailmaa ja vähän muutakin. Apple-elokuvat, Pirkka-kirjat, mitä seuraavaksi?

Näitä mielettömän isoja saleja on Finnkinon teattereissa lisäksi Espoossa, Tampereella, Turussa ja Raisiossa.
On myös IMAX®-teatteri Helsingin Itäkeskuksessa, ja ehkä se on vielä mahtavampi, kun niitä ei ole raatsittu muita tehdä. Finnkinon verkkosivuilla näistä molemmista teatteriuutuuksista on paljon tarinaa.

Tennispalatsin Isensessä on 635 paikkaa. Eilen se oli melkein insense, sillä meitä oli siellä iltapäiväesityksessä 16, joista yksi poistui 40 minuutin kohdalla.
Meluntorjuntaoperaationi ansiosta viihdyin koko vajaan kahden tunnin ajan, mutta onneksi elokuvaa oli USA:ssa esitettävästä versiosta lyhennetty 40 minuuttia. Helsingistä kotiin ajaessani ajattelin heti muistinvaraisesti, että selvästi parempia autourheuluelokuvia ovat aikajärjestyksessä ainakin (vuosiluvut tarkistin) Howard Hawksin Vauhtihurjat (1965), John Frankenheimerin Grand Prix (1967), Lee H. Kazinin Le Mans (1971), Ron Howardin Rush (2009) ja James Mangoldin Le Mans 66 (2019).

Uusin elokuva on komea ja
Joseph Kosinskin ammattitaitoisesti ohjaama, mutta käsikirjoitus pettää. Juoni on koko ajan ennalta arvattavissa, eikä tällä leffalla ole muita elokuvallisia arvoja kuin tekninen onnistuminen. Kysymyksessä on ensisijaisesti F1-bisneksen markkinointikampanja.


Joitakin faktoja F1-maailmasta tulee maallikoille selväksi, mutta toisaalta myös hassuja vääriä asioita.
Brad Pitt kilpa-ajajana on hyvä ja näkyyhän siellä leegio oikeitakin naamoja F1-ympyröistä, mutta näiden oikeiden hahmojen tehtävä on vain olla, ainoat 3-4 sanan ”puheroolit” on Fernando Alonsolla, Zak Brownilla ja Frederic Vasseurilla. Pitt ajaa Apex GP -tallin autolla, jossa on Mercedeksen moottori, ja tallin pääpaikaksi on lainattu McLarenin hienoa teknologiakeskusta Wokingissa Lontoon eteläpuolella.

Seuraavaksi menen tarkastuskäynnille Kärkölään, jossa Järvelän Kino on saanut uudet omistajat. Elokuvateatteri palaa kahdeksan kuukauden hiljaiselon jälkeen toimintaan elokuun lopulla. Katsojapaikkoja on vähän yli sata.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 26. kesäkuuta 2025

Marttyyrit ovat vaarallisia


Italialaisen
Gillo Pontecorvon elokuva Burn! (1969) on kuin opetuselokuva vallankumouksen tekemisestä. Pontecorvo tuli muutenkin tunnetuksi poliittisista elokuvistaan, varsinkin Taistelu Algeriasta (1966) on väkevä kuvaus Algerian armeijan ja FLN:n taistelusta pois Ranskan siirtomaavallan alta. Burn! ei kerro todellisesta taistelusta itsenäisyyden puolesta, mutta vaikuttaa Algeria-elokuvan tavoin niin dokumentaariselta, että sen kokee fiktioksi vain päähenkilönä olevan Marlon Brandon takia.

Brando esittää Britannian kruunun lähettilästä Sir William Walkeria, jonka tehtävänä on lietsoa vallankumous kuvitteellisella Queimadan saarella Karibialla 1800-luvun puolivälissä. Saarta hallitsee Portugali, mutta sen hallinto pitää syrjäyttää, jotta Britannian kuninkaallinen sokeriyhtiö voisi ottaa saaren tehokkaammin haltuunsa. Portugali on aikoinaan polttanut [burn] saaren maan tasalle, kukistanut alkuperäiskansojen vastarinnan ja tuonut sen jälkeen saarelle mustia Afrikasta työskentelemään orjina sokeriruokoviljelmillä.

Provokaattori Walker onnistuu tehtävässään, jossa hän itse toimii peitehenkilönä. Vallankumousjohtajaksi hän valitsee pätevältä tuntuvan José Doloresin, jonka tietenkin on helpompi saada joukot puolelleen. Ensimmäiseksi ne ryöstävät Walkerin ja Doloresin johdolla Portugalin pankin kullan ja vuoden kuluttua julistetaan Queimadan tasavalta perustetuksi. Doleres saa kenraalin arvon, mutta se on vain nimellinen, koska ylintä valtaa pitävät edelleen valkoiset, tällä kertaa britit. Tästä on tuloksena sekin, että Royal Antilles Sugar Companylle annetaan 99 vuoden sopimus hyödyntää sokeriruokoa, mikä tarkoitti yhtiön ottavan käytännössä haltuun maan talouden.


Kun kenraali Dolores näk
ee tilanteen ja on pettynyt, hän kokoaa uuden kapinallisarmeijan. Tämä vallankumous ei kuitenkaan onnistu, vaan kukistetaan kuuden vuoden taistelujen jälkeen. Ennen näitä tapahtumia Walker oli lähtenyt saarelta, mutta palaa nyt ja tapaa vangitun Doloresin, jota odottaa hirttotuomio. Walker kuitenkin tietää, että kuolemantuomio vallankumousjohtajalle ei olisi hyvä ratkaisu ja hän haluaa päästää vangin vapaaksi ja karkuun.

Käsikirjoituksen tekivät Algeria-elokuvan tavoin marxilaiset Pontecorvo ja Franco Solinas. He tiesivät, että sankarin surmaamisessa voittajien toimesta on kaksi puolta. Toinen on se, jonka Walker tiesi. Hyvyyttään Walker ei ollut katkaisemassa Doloresin kahleita, vaan siksi, että jos Dolores hirtetään, hänestä tulee marttyyri, joka inspiroi tulevia vallankumouksellisia. Eikä Walker halunnut enää lisää kumouksia, koska sokeriyhtiö oli tavoitteensa saavuttanut. Walker ajatteli, että päästämällä Dolores karkuun tästä tulee mustien keskuudessa kuolemaa paennut pelkuri ja vallankumouksellinen henkikin heikkenee.

Marttyyrit ovat vaarallisia.
Che Guevara, Salvador Allende, Aleksei Navalnyi… Päinvastainen esimerkki on Hugo Chavez, josta olisi tullut merkittävä marttyyri, jos olisi käynyt niin, että hänet olisi tapettu vallankaappausyrityksessä 2002. Chavez kuitenkin kuoli vain syöpään 2013, eikä hän enää ollut vasemmiston arvolistoilla kovin korkealla.

Pontecorvon elokuvassa Dolores sanoo viimeisissä vuorosanoissaan Walkerille: ”Englantilainen, muista mitä kerran sanoi
t. Sivilisaatio kuuluu valkoisille. Mutta mikä sivilisaatio? Mihin asti?”

Walkerista sen sijaan ei tule marttyyri
eikä mikään muukaan, vaikka hänet lopuksi murhataankin. Walker oli vuosia aiemmin hankkinut Doloresin joukoille aseita, ja nyt kun Walker kävelee kohti pois lähdössä olevaa laivaansa, joku musta mies puukottaa hänet. Walker oli kuitenkin tehtävänsä tehnyt. Ei selviä, missä hän sen kuuden vuoden ajan oli ollut, mutta elokuvan puolivälissä hän oli sanonut Doloresille, että hänen brittiläiset esimiehensä ehkä lähettävät hänet Indokiinaan – viittaus Vietnamiin, jossa Amerikka juuri elokuvanteon aikana taisteli alkuperäisasukkaita vastaan.

Marlon Brando oli tyytyväinen elokuvaan: ”Paras näyttelijäntyön, minkä olen koskaan tehnyt.”

kari.naskinen@gmail.com