Pierupapinlähde, Hätäpaskansuo

Joskus 50-luvun lopulla olimme pikkuveljen kanssa takapenkillä, kun varhaisella ulkomaanmatkalla menimme Tukholmasta kohti Kööpenhaminaa ja tienvarressa oli paikkakunnan nimikyltti Mörkö.

Jäi hyvin mieleen, mutta nyt en netistä löytänyt tuota kylttiä. Löytyi sen sijaan Mörköön osoittavan tienristeyksen etumerkki ja siinä toinen hauska nimi Hölö. Tuolloin 50-luvulla oli vielä vasemmanpuoleinen liikenne, josta isä selvisi hyvin, mutta Ruotsin kieliasioista ei meillä kellään ollut mitään hajua.

Suomessa haju tuntuu, vaikka sitä ei olisikaan. Kotiliesi järjesti muutama vuosi sitten lukijaäänestyksen kauheimmista paikannimistä ja kymmenen kärkeen nousivat mm. Pierupapinlähde Orimattilasta, Hätäpaskansuo Heinolasta ja Hevonperseenmutka Suomussalmelta. Kaikkein pahimpia ei kuitenkaan otettu julkaistavaksi perhelehdessä, joten pois jäivät esimerkiksi Pillukallio Lapinjärveltä ja monet Lapissa olevat paikannimet.

Lapissa onkin paljon nimiä, jotka nykykielellä kuulostavat rivoilta. Tämä ei johdu siitä, että pohjoisen ihmiset olisivat olleet erityisen hävyttömiä, mutta eränkävijöiden ja poromiesten kulttuurissa suorapuheisuus vain oli tavallista. Nimi toimi myös muistutuksena: “älä mene sinne, se on paska paikka”, ja sitten näitä rumia nimiä jäi myös yleiseen käyttöön ja karttoihinkin.

Ruumiinosiin liittyviä nimiä (perse, kulli, palli jne.) annettiin paikoille, jotka muistuttivat muodoltaan kyseistä ruumiinosaa tai jotka sijaitsivat syrjässä jossain aivan ”perällä”. Vittu-alkuiset nimet taas viittasivat usein pieniin, mitättömiin suolampiin. Alun perin nämä sanat eivät olleet yhtä tabuja kuin myöhemmin, mutta nythän ne ovat palanneet entistä yleisempään käyttöön.

Kun silloin kerran ja vielä toisenkin kerran paluumatkallamme Mörkö nauratti, niin onhan tällaisia hauskoja nimiä edelleen meilläkin. Hörhö Lieksassa, Pöljä Siilinjärvellä, Kiimakallio Kankaanpäässä sekä monet lempinimet, kuten Herrojentaivas Kuopiossa, Kortsupohja Jyväskylän Kortepohjassa (ylioppilaskylä, jota myös DDR:ksi sanotaan), Lutkaparkki Kiteellä, liftareiden suosima Huorasuora Lappeenrannassa ja Idiot City Lappeenrannassa (Nuijamaan kaupunginosa).

Lahdessa on myös Monaco, jolla tarkoitetaan Liipolan lähiötä. Kummassakin asuu ihmisiä, jotka eivät käy töissä. Liipolan ostoskeskuksessa on lisäksi Betoni, jonka luona osa asukkaista ainakin ennen vietti aikaansa. Nimi tulee isoista betonisista kukkaruukuista, joissa kasvaa männynkäkkäröitä.

Oikeita paikannimiä Lahdessa ovat Petsamo, Siperia, Laatokka, Venetsia ja Västerås.

Sitten on tietenkin kaikkien tuntema rakas lempinimi Chicago. Jokin kaupunginosa Mikkelissäkin on Chicago. Monissa kaupungeissa on myös oma Bronxinsa, jolla myös viitataan alueen levottomuuteen.

Raamatustakin on löydetty kutsumanimiä, kuten ainakin Golgatanmäki Kuopiossa ortodoksisen museon lähellä. Se on vanha tösämäen paikka, ja vastaavanlainen paikka Lahdessa on Kolkanmäki, jossa tösästä hypättiin Päijänteenkadulle päin. Kolkanmäen nimellä viitataan siihen, että mäeltä kuului ennen riihenpuinnin aiheuttamaa kolkkaamista ja myös tuulimyllystä kuulunutta ääntä. Vanhassa kartassa (1750) nimi oli Kålkanmäenalusta. Kolkankatu sai nimensä 1924.

Ilomantsissa on Jerusalemi, Seinäjoella on Kapernaumin kaupunginosa ja Sotkamossa Raamatun Jordan-joesta väännetty Juortananjoki.

Äsken päiväkävelyllä koukkasin Saimaankadun kautta kotiin. Miksihän Saimaa piti vuonna 1905 saada kadunnimeksi Lahteen? Samana vuonna nimetty Savonkatu sentään muutettiin 80-luvulla Kauppakaduksi, joka oli aikaisemmin ollut nykyisen Karjalankadun nimenä. Pöljä nimenmuutos sen sijaan oli Hämeen Valtatien vaihtaminen Hämeenlinnantieksi 90-luvulla. Tampereentiekin olisi ollut parempi, koska liikenteestä 50 kertaa enemmän suuntautuu Tampereelle kuin sivutielle Hämeenlinnaan. 

kari.naskinen@gmail.com

Huutoa ja meteliä Lauri Maijalasta

”Teatteri on paikka, jossa yksinkertaisille ja tietämättömille joukoille annetaan nähtäväksi toisten ihmisten kärsimyksiä”, kirjoitti antiikin kreikkalainen filosofi Platon 2400 vuotta sitten. Nyt Lahden kaupunginteatterissa esitettävän Kolmen pennin oopperan ohjelmalehtisessä sanotaan, että Bertolt Brecht pyrki voimakkaan samaistumisen ja todellisuusilluusion avulla tempaamaan katsojan mukaansa näyttämön tapahtumiin. Katsojaa muistutettiin siitä, että hän katsoo esitystä – ja samalla haastettiin kysymään, miksi maailma toimii niin kuin se toimii ja voisiko se toimia toisin.

Tällaisista asioista on näytelmissä usein kysymys. Läheskään kaikkia tämä ei tietenkään miellytä, ja siksi Lahdenkin teatterinjohtaja Lauri Maijala on saanut ankaria moitteita. Kohta tulee lisää, kun Maijala ohjaa tammikuun ensi-iltaan näytelmän Allen Ginsbergin rajusta Huuto-runosta, jonka esittämisestä Suomessa tehtiin eduskuntakysely. Eikä olisi ihme, jos Lahden kaupunginvaltuuston persukokoomuskristilliset vaatisivat ensi vuonna Maijalan erottamista.

Maijalan kirjoittama näytelmä Huuto ja meteli tulee käsittelemään sitä kohua, joka syntyi, kun Huuto oli 1969 esitetty Porin jazzfestivaaleilla Otto Donnerin musiikkirunoelmana, josta äänitettiin radiota varten studionauhoite. Siitä tekivät 83 kansanedustajaa eduskuntakyselyn, ensimmäisenä allekirjoittajana Arne Berner (LKP). He tiedustelivat, oliko ohjelma Yleisradion toimiluvan vastainen. Ylen johtokunta myönsi, että olihan se: Huuto rikkoi Ylen toimiluvassa määriteltyjä sääntöjä. Myös kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Paavo Aitio (SKDL) oli sitä mieltä, ettei ohjelmaa olisi sopinut esittää radiossa.

Suomessa tämän hässäkän aiheutti runoteoksen kieli. Siinä kun mm. sukupuolielimiä sanottiin vituksi ja mulkuksi. Jo runon ilmestyminen USA:ssa 1956 oli aiheuttanut niin kovaa vastarintaa, että sitä yritettiin takavarikoida ja polttaa, kuten taas nyt Trumpin aikana on muotia. Asiaa vielä pahensi, että kirjoittaja oli juutalainen, homo, pilvenpolttajahippi ja buddhisti.

Maijalan syntinä porvarit tietenkin pitävät hänen julkivasemmistolaisuuttaan (oli nuorena SKP:n jäsenkin). Hän on tinkimättömästi sen brechtiläisen näkemyksen takana, että teatterin pitää saada katsojat tietoisiksi siitä yhteiskunnallisesta tilanteesta, josta se on syntynyt, ja halukkaaksi toimimaan sen muuttamisen puolesta. Kolmen pennin ooppera on tyypillisesti tämän teatteri-ideologian mukainen. Siinä lauletaan porvareista rinnastaen heidät haikaloihin, joilla on hampaat julmat suuret, eikä niitä piiloon saa. Brecht kuvaa pääoman spektaakkelimaista toimintaa, sen julmaa ahneutta, jota myöskään ei piiloon saa.

Huuto-runosta syntyneestä metelistä puhuessaan Maijala sanoi, että ”silloinkin oli vaalikevät ja ne hyökkäykset, joita Yleä ja Radioteatteria vastaan tehtiin, olivat samankaltaisia kuin tässä ajassa” (ESS 21.10.2026).

Politiikan filosofia Jacques Rancierea lainaten ja teatteriin soveltaen voi sanoa, että teatterin voidaan tulkita olevan poliittista, koska se paljastaa pakkovallan rumat jäljet tai koska se pitää pilkkanaan kulttuuri-ikoneitamme tai koska se jättää oman tilansa muuttuakseen yhteiskunnalliseksi käytännöksi. Teatterin oletetaan tekevän meistä kapinallisia näyttämällä asioita joita ei voi hyväksyä, ja saavat meidät liikekannalle siirtymään ulos ja nostattamaan meidät vallitsevaa järjestelmää vastaan kieltäytymällä itse olemasta osa tätä järjestelmää.

Jacques Rancière (s. 1940) on Pariisin VIII yliopiston entinen filosofian professori, joka nykyisin opettaa filosofiaa European Graduate Schoolissa Sveitsissä. Hänen tuossa siteerattu kirjansa Vapautunut katsoja julkaistiin 2008 (suomeksi Tutkijaliitto, 2016).

Suomessa Huuto ei edennyt oikeuteen asti, kuten Yhdysvalloissa, jossa perusamerikkalainen ei ymmärtänyt runoa. Oikeudessa San Franciscossa syyttäjä tivasi todistajilta moneen kertaan, että mitähän tämä ja tämä tarkoittaa. Parhaan vastauksen antoi eräs kirjallisuuden professori, joka sanoi, että runoa ei voi kääntää proosaksi.

Syytettyinä olivat siveettömyyden levittämisestä kirjan kustantaja Lawrence Ferlinghetti ja kirjakaupan myymälänhoitaja Shig Murao. Heidät kuitenkin vapautettiin, kun tuomari totesi, että teoksella oli ”lunastava yhteiskunnallinen merkitys ja kirjallinen arvo”, eikä se siksi ollut siveetön.

kari.naskinen@gmail.com

Ahdistaa – niin kuin Lahdessa aina

Lahden kaupunginteatterissa sai viime viikolla kantaesityksensä lahtelaisen Kerttu-Kaarina Suosalmen romaanista Hyvin toimeentulevat ihmiset sovitettu näytelmä. Romaani ilmestyi 1969, jolloin Lahdessa asiat olivat hyvin. Lahti oli maan neljänneksi suurin kaupunki, 87 000 asukasta, edellä vain Helsinki, Tampere ja Turku. Kirjailijan kotikin oli sopivasti Onnelantiellä, eikä onnellisessa kaupungissa ollut paljon työttömiäkään, toisin kuin nyt, kun työttömyysaste on 16,8 prosenttia. Tätä suuremmat työttömyysprosentit ovat nyt vain Outokummussa ja Rääkkylässä, kuten uutiset tällä viikolla kertoivat.

Parnasson uusimmassa numerossa 5/2026 romaanin näytelmäksi sovittanut Iira Halttunen kirjoittaa, että irvileukailijat ovat kuvanneet Kerttu-Kaarina Suosalmen teosta siitä, ”kuinka syödään ja juodaan, ja ollaan ahdistuneita – niin kuin Lahdessa aina”. Tämäntapaisia näkemyksiä on esitetty varsinkin siinä vaiheessa, kun Lahden alamäki oli alkanut. Tämä tapahtui Neuvostoliiton hajottua, lahtelaisen teollisuuden idänviennin romahdettua ja työttömyyskierteen alettua. Karmeimmillaan tilanne oli 1994, jolloin työttömyysaste oli vuoden lopussa 26,8 prosenttia! Eikä tämä lahtelainen ahistus ole myöhemminkään helpottanut.

Iira Halttunen miettii Parnassossa myös patsaita ja muistolaattoja. Sellaista ei Kerttu-Kaarina Suosalmesta Lahdessa ole, vaikka hänen tuotantonsa kuuluu ”suomalaisen modernin kaunokirjallisuuden parhaimpien saavutusten joukkoon”, kuten Hannu Mäkelä muistelmateoksessaan Otavan aika (2015) kirjoittaa. Ei ole laattaa edes syntymäkotinsa, vanhan asemapäällikön talon seinässä.

Lahden taidemuseossa Malvassa on kirjailijan puolison, taidemaalari Jorma Kardénin teoksia, mutta en tiedä, onko yhtään muotokuvaa Kerttu-Kaarina Suosalmesta. Tähän juttuun löytyi kuitenkin netistä kuva Kouvolan taidemuseosta, jossa on Kardénin maalaama muotokuva vuodelta 1953. On siinä sitä Hannu Mäkelän muistamaa komeaa, kookasta hahmoa, järkälemäistä toteemia, josta Iira Halttunen oli löytänyt vanhasta Parnassosta (1969) myös Hannu Taanilan vertauksen maataistelukoneeseen.

Hyvin toimeentulevat ihmiset sijoittuu keskisuureen suomalaiseen kaupunkiin, joka muistuttaa Lahtea, mutta sitä ei nimetä suoraan. Romaani on kuvaus 60-luvusta ja keski-ikäisistä, keskiluokkaisista ihmisistä, joilla pitäisi kaiken järjen mukaan mennä hyvin. Työttömyys oli vain muutaman prosentin luokkaa, mutta romaanin ihmisistä kukaan ei kuitenkaan ole tyytyväinen. Päähenkilöitä ovat lehtori Veijo Kaipainen ja hänen vaimonsa Annikki, Suosalmea itseään vahvasti muistuttava kirjailija Kaisu sekä papinrouva Elena Saastamoinen. He ovat tyypillisiä 60-luvun hyvinvoivan sivistyneistön edustajia, joiden ulkoinen menestys ei riitä peittämään ahdistusta, tyytymättömyyttä ja elämän merkityksen etsintää.

Tuttu juttu. Niin kuin Lahdessa aina. Olen asunut Lahdessa yli puoli vuosisataa. Lyhyempiä pätkiä olen aikoinaan ollut Jyväskylässä, Tampereella ja Hämeenlinnassa. Lahti on näistä ainoa, jossa tyytymättömyys on koko ajan ollut suurempaa kuin noissa toisissa kaupungeissa. Olkoot työttömyysprosentit, teatterin ohjelmisto, valtuuston voimasuhteet tai liikennejärjestelyt millaiset tahansa, täällä omaa kaupunkia haukutaan ja pilkataan aina niin voimakkaasti ettei mitään rotia.

kari.naskinen@gmail.com

Hyvä kaikkea pahaa vastaan

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n päämaja nimettiin 1999 sen entisen johtajan George H.W. Bushin mukaan. Tienvarren kyltissä olevat kirjaimet FHWA ovat lyhenne liikenneministeriön alaisen tiehallintoviraston nimestä. Komeasta plakaatista huolimatta CIA ei itse pidä itsestään suurta meteliä, mutta muut pitävät sitäkin enemmän. Kirjoja ja elokuvia CIA:sta tulee jatkuvasti. Nyt luin Norman Mailerin Porton haamun (1991), jonka nimi ei tarkoita prostituoitua, vaan on yhden tärkeän romaanihenkilön koodinimi. Mailerin yli tuhatsivuinen teos on hieno kaunokirjallinen saavutus, joka käsittelee yli 400 sivun verran USA:n hallinnon tavoitetta salamurhata Fidel Castro ja samalla syrjäyttää kommunistihallinto Kuubassa. Kokonaiskuvan antaminen CIA:sta tällaisissa operaatioissa lankeavista tehtävistä jää silti Mailerilla vajaaksi, koska romaanitaide vaatii muuta. Tästä kovemmasta puolesta saa erinomaisen kuvan vaikka Tim Weinerin isosta CIA:n historiakirjasta (2007), josta kirjoitin ”CIA on enemmän salainen armeija kuin tiedustelupalvelu” (17.2.2009)

CIA:n komea päämaja sijaitsee Langleyn kaupungissa Virginiassa lähellä Washington D.C.:tä. Langleyn ”mausoleumin” sisääntuloaulassa korkealla seinässä ovat Johanneksen evankeliumin kahdeksannen luvun sanat ”Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi”. Mailerin kirjassa totuutta haetaan sen kertojan, toisen polven CIA-agentin Harry Hubbardin avustuksella. Hän ei ole juurikaan mukana CIA:n rankimmissa toiminnoissa, ja hän sanookin jännittävimpien kokemustensa sijoittuvan ravintolailtoihin työpöydän ääressä kulutettujen päivien päätteeksi. Siellä ne isot asiat kuulee kokeneemmilta pomomiehiltä.

Harry Hubbard ja Hugh ”Portto” Montague eivät ole todellisia ihmisiä, mutta heissä on yhdistettyinä monen CIA-henkilön ominaisuuksia ja tekemisiä. Oikeitakin nimiä on paljon mukana, CIA:n tutuista mm. Allen Dules, Richard Bissell, William Harvey ja E. Howard Hunt, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Watergate-murrosta. Muita ja meille tutumpia ovat esimerkiksi Mafian suuren neuvoston päämies Sam Giancana, FBI:n J. Edgar Hoover, Frank Sinatra sekä John F. ja Robert Kennedy – ja tarinoita on paljon. Yhden kertoo E. Howard Hunt Tokiosta:

”Kerran 50-luvulla kiinalaiset kehtasivat ilmoittaa, että aikovat järjestää ensimmäiset messunsa Japanissa. Esitellä kehittynyttä konepajatekniikkaansa. Siitä nousi helkkarinmoinen haloo. Entä jos he olisivat tosiaan kilpailukykyisiä? Amerikkalaisilla intresseillä oli iso läjä dukaatteja potissa, joten emme tosiaan halunneet, että japanilaiset alkaisivat katselle Kiinan suuntaan. No, minun onnistui livahtaa ennakkoesittelyyn, ja kinuskikommareiden kama oli säälittävää. Surkeita kopioita meidän koneistamme. Heidän vähät hyvät kamansa olivat käsintehtyjä. Siitä huolimatta päätin pilata heidän näyttelynsä. Suunnittelin ovelan operaation. Tokion ylle pudotettiin yhtenä yönä satojatuhansia lentolehtisiä. Kutsussa sanottiin: ´Tulkaa Kiinan messuille. Vapaa pääsy, ilmainen olut, ilmainen riisi, ilmainen sashimi´. Kinukit hukkuivat niihin lehtiä heilutteleviin tokiolaisiin. Joutuivat sulkemaan ovensa. Karmeat haukkumiset lehdissä. Joutuivat hilaamaan kiinalaiset perseensä pois kaupungista.”

Näin Amerikka toimii. ”Hyvä” ”pahaa” vastaan. Norman Mailer esittelee CIA:n jonkinlaisena ”Amerikan mielenä”, joka kuitenkin turvautuu myös yhteistyöhön mafian kanssa. Vaikka virallisenChurch-komitean raportin (1975) mukaan CIA ei onnistuneesti toteuttanut yhtään suoraa poliittista murhaa ulkomaisesta johtajasta kylmän sodan aikana, niin tosiasia kuitenkin on, että CIA oli varsinkin kylmän sodan aikana toistuvasti mukana vieraita valtioita koskevissa operaatioissa. Church-komitean mukaan tällaisia projekteja oli tuhansia!

Tämän raportin jälkeen 1976 presidentti Gerald Ford kielsi poliittiset salamurhat, ja myöhemmin tämän vahvistivat Jimmy Carter ja Ronald Reagan.

Fidel Castro oli ollut sitkein ja voittamaton. Salamurhayrityksiä oli ollut satoja. Ne alkoivat 50-luvulla Dwight Eisenhowerin presidenttikaudella, jatkuivat John F. Kennedyn ja Lyndon Johnsonin kaudella ja kiihtyivät äärimmilleen Richard Nixonin kaudella. Läheskään kaikki Castroa koskeneet operaatiot eivät olleet CIA:n toteuttamia, vaan osan se järjesti alihankkijansa mafian kautta ja osan junailivat maanpanossa Floridassa asuneet kuubalaiset.

RIISTO OLI
PAHINTA KUUBASSA

John F. Kennedy kuoli 22.11.1963. Vajaa kuukausi sen jälkeen 14.12.1963 ilmestyi ranskalaisen toimittajan Jean Danielin haastattelu New Republic -lehdessä. Hän oli haastatellut presidenttiä Valkoisessa talossa 24.10.1963. Tulloin presidentti oli sanonut: ”Uskon, ettei maailmassa ole toista maata - - - jossa taloudellinen siirtomaavalta, riisto ja nöyryytys ovat olleet pahemmat kuin Kuubassa, johtuenn osaksi minun maani politiikasta Bautistan vallan aikana. Uskon, että juuri me loimme, rakensimme ja tuotimme Castron liikkeen itse sitä tajuamatta. Uskon, että näiden virheiden kasautuminen on asettanut koko Latinalaisen Amerikan vaaralle alttiiksi.”

Kennedy itse oli kuitenkin valtuuttanut salaisen Operaatio Mongoosen (virallisesti The Cuban Project) CIA:n ja muiden viranomaisten yhteistyössä marraskuussa 1961. Operaatiota johtivat Mailerin kirjassakin esiintyvät kenraali Edward Lansdale ja CIA:n William King Harvey, poliittisessa ohjauksessa oli Robert F. Kennedy. Hanke sisälsi Caston murhaamisen lisäksi sabotaasia (öljynjalostamoiden ja voimaloiden tuhoamista), taloudellista ja psykologista sodankäyntiä.

Donald Trump jatkaa nyt tätä vaaran politiikkaa.

Church-komitea totesi, että Yhdysvaltain viranomaiset aloittivat salamurhasuunnitelmat Castron lisäksi Kongon Patrice Lumumbaa vastaan sekä kannustivat vallankaappauksia, jotka johtivat Dominikaanisen tasavallan Rafael Trujillon, Etelä-Vietnamin Ngo Dinh Diemin ja Chilen René Schneiderin kuolemiin.

Mutta kun sanotaan, ettei suoria, CIA:n itsensä toteuttamia johtajamurhia löytynyt, niin eipä sitten. Kun esimerkiksi Che Guevara teloitettiin bolivian presidentin René Barrientisin virallisesta käskystä La Higueran kyläkoulussa, seisoivat CIA:n neuvonantajat vieressä todistamassa, että varmasti henki lähti.

Kenraali Schneiderin murhan lisäksi CIA yritti Nixonin ja  Henry Kissingerin käskystä estää Salvador Allenden virkaanastumisen. Sotilaskaappauksen jälkeen Allende syrjäytettiin ja hän teki itsemurhan 11.9.1973. Vaikka CIA ei suoraan johtanut kaappausta, se loi maaperää epävakaudelle, rahoitti lakkoja ja tiesi kaappaussuunnitelmista etukäteen. CIA käytti miljoonia dollaria vaalirahoitukseen, propagandaan ja vastustamaan Allenden sosialistipuoluetta vaaleissa. Kaappauksen jälkeen CIA jatkoi yhteistyötä Augusto Pinochetin hallinnon ja Chilen salaisen poliisin kanssa, vaikka tietoisuus laajista ihmisoikeusloukkauksista, kidutuksista ja poliittisista murhista oli kaikkien tiedossa.


MARILYN + JUDITH

= MODENE MURPHY

Yksi keskeisiä henkilöitä romaanissa on lentoemäntä Modene Murphy, joka joitakin aikoja suhaa myös kirjan kertojan Harry Hubbardin kanssa. Modene Murphy on lukemieni tulkintojen perusteella fiktiivinen yhdistelmä Marilyn Monroeta ja Judith Campbell Exneriä, joka oli Yhdysvaltain senaattori, John F. Kennedyn, Frank Sinatran sekä mafiajohtajien Sam Giancanan ja John Rosellin rakastajatar. Hubbardin mukaan Modene Murphy oli ”kyltymätön”.

Myös JFK vaikuttaa kyltymättömältä, vaikka selkä vaivasikin. Sen sijaan velipoika Robert oli toisenlainen. Jacqueline Kennedyltä lainaksi saamastaan Edith Hamiltonin kirjasta The Green Way hän opetteli tiettyjä kohtia ulkoa, ja eniten hänelle merkitsi katkelma mytologisesta Troijan sodan ylipäälliköstä Agamemnonista, josta antiikin kreikkalainen tragediakirjailija Aiskhylos kirjoitti: ”Sen, joka oppii, täytyy kärsiä. Ja jopa unissamme tuska, joka ei voi unohtaa, putoaa pisara pisaralta syvemmälle, ja omassa epätoivossamme, vastoin tahtoamme, viisaus tulee luoksemme Jumalan pelottavan armon ansiosta.”

Tässä kuvassa 19.5.1962 oikeusministeri Robert Kennedy (vas.) ja presidentti John F. Kennedy (selin) seisovat Marilyn Monroe välissään Madison Square Gardenissa järjestetyn JFK:n 45-vuotissyntymäpäivän juhlagaalan jälkeen. Gaalassa Marilyn oli laulanut kuuluisaksi tulleen ”Happy Birthday, Mr. President”.

kari.naskinen@gmail.com

Synkkää yksinpuhelua tämä elämä

Turussa järjestetään tämän viikon lauantaina 80-vuotisseminaari, kun Olavi Paavolaisen (kuvassa) Synkän yksinpuhelun ilmestymisestä on kulunut 80 vuotta. Se käynnisti sodanjälkeisessä Suomessa merkittävän keskustelun sodasta, siihen johtaneista syistä ja suomalaisessa yhteiskunnassa vallinneesta ilmapiiristä. Paavolaisen päiväkirjamerkinnät tuovat ajatukset myös nykypäivään, kun taas puhutaan sodasta.

Kesäkuun puolivälin jälkeen 1941 Paavolainen näki kuinka propagandamiesten ja upseerien joukossa vallitsi innostus: miehet vakuuttivat, että nyt aletaan ”tehdä historiaa” – että alkaa se odotettu sota Karjalan takaisinvaltaamiseksi ja Suur-Suomen luomiseksi. Hitler ja Saksa olivat luvanneet järjestää ihmeitä. Suomessa vain odotettiin, että kunhan Saksa aloittaa hyökkäyksen Neuvostoliittoon, pääsemme mekin mukaan. Paavolainen itse suhtautui tähän etäisyyden ja ironian sävyttämästi; hän korosti, miten sota näyttäytyy tavalliselle kansalle odottamattomalta ja vaikeasti ymmärrettävältä, kun taas tietyt upseeri-, pappis- ja sivistyneistöpiirit elivät jo Suur-Suomi-näkymän vallassa.

Paavolainen oli kesällä 1941 palveluksessa Vilppulassa, jossa muodostettiin päämajan tiedotuskomppaniat. Sieltä käsin hän näki myös Mäntän sotilasparaatin, jossa sotilaspastori saarnassaan rinnasti Saksan avun Jumalan apuun. Kaikki tämä valaisee sitä henkistä ilmapiiriä, jossa sotaa odotettiin nimenomaan tilaisuutena sotaan Suur-Suomen rakentamiseksi. Saksan jumalainen apu koitti, kun se 22.6.1941 käynnisti operaatio Barbarossan, toisen maailmansodan suurimman sotaretken, joka rikkoi maidenvälisen hyökkäämättömyyssopimuksen.

Muutama päivä Suomen piti kuitenkin odottaa, jotta saatiin Neuvostoliitto näyttämään aloitteelliselta Suomen kannalta. Toive toteutui 25.6. Neuvostoliiton ilmavoimien tehdessä pommitusiskuja, minkä seurauksena Suomen eduskunta ja hallitus totesivat maan olevan puolustussodassa. Suomi liittyi sotaan Neuvostoliittoa vastaan virallisesti 25.6.1941, jolloin eduskunta ja valtiojohto totesivat maan olevan sodassa. Suomi oli kuitenkin valmistautunut hyökkäykseen Saksan rinnalla jo kuukausia aiemmin.

Tälläkin hetkellä Suomessa esiintyy ilmapiiriä, jossa toivotaan päästävän sotaan Ukrainan rinnalla ja Naton kanssa Venäjää vastaan. Ei olisi yllätys, jos jossain jo laulettaisiin Sinimustain säiläin sotalaulua (1923) AKS:n Martti Haavion sanoin:

Nyt miekoin taistohon urho jo lyö
tai muuten Moskova sortaa ja syö!
Ei ennen levätä Kalevan mailla
kuin ryssä on maata, mantua vailla.

TYHMYYTTÄ JA PETTURUUTTA
BARRIKADIN MOLEMMIN PUOLIN

”Sota on ainoa mittapuu, jota meidän aikamme käyttää”, kirjoitti Paavolainen Synkässä yksinpuhelussaan, jonka muistiinpanot alkavat elokuusta 1939 ja päättyvät marraskuuhun 1944 ja lisäksi on loppuluku ”Kesä Keuruulla 1946”. Sodan mittapuita tarkasteli myös 90 vuotta toissa viikolla täyttänyt Hannu Salama pääteoksessaan Siinä näkijä missä tekijä (1972). Salama käsittelee Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden seuran Pispalan osaston maanalaista vastarintaa jatkosodan aikana. Hannu Salama oli sodan alkaessa 5-vuotias ja kuunteli ovenraosta heidän kotonaan kokoontuneiden ihmisten puheita, joita äiti kuitenkin sanoi ”aikuisten asioiksi” ja pani Hannun nukkumaan (kirjassa Harri Saarinen).

Romaanin lopussa Harri on 14-vuotias ja kirjoittaa kotiainetta. Hän on löytänyt kirjahyllystä vihkon, jonka luokkapetturiksi osoittautunut Jaska Lonkanen oli kuolemaa sairaalassa tehdessään antanut poikansa vietäväksi Harrin isälle. Vihkossa Jaska kirjoittaa niistä ihmisistä, jotka oli vaiennettu yhteiskunnan koneistossa ja jotka silti koko ajan olivat pitäneet yllä omaa elämisensä aatetta ja maailmaa. Jaska kertoi toimineensa barrikadin molemmin puolin ja suureksi pettymyksekseen havainneensa, että samanlaista tyhmyyttä ja petturuutta oli sekä vasemmalla että oikealla puolella.

Harrin vanhemmat olivat kommunisteja. Paavolaisen päiväkirjasta kuitenkin selvää, että jatkosotaa Suur-Suomi-hankkeineen vastustivat muutkin rauhantahtoiset suomalaiset. Poliittisessa Suomessa jako tuli selväksi Paavolaisen kirjankin ilmestyttyä: Paavolaisen näkemykset hyväksyivät SKDL ja paasikivi-kekkoslaisten älymystö, kun taas vastaan olivat oikeisto ja asevelisosialistit SDP:ssä. Varsinainen vihamies oli ensimmäisen tasavallan hovirunoilija V.A. Koskenniemi, joka oli natsien perustaman Euroopan kirjailijaliiton varapuheenjohtaja.

Eikä Olavi Paavolainenkaan kommunisti ollut, ei edes vasemmistolainen. - ”Olen synnynnäinen porvari – ja tietysti juuri siksi minusta on tullut kirjailijapolveni kauhea lapsi. Vanhoillisuudesta ja sovinnaisuudesta vapautuminen on ollut minulle niin vaikeata, että ansaitsisin valtion palkinnon, jos se annettaisiin itsekurista” (Suomalaisten kirjailijain elämäkertoja, 1947). Hänen isänsä oli varatuomari, Kokoomuksen kansanedustaja Pekka Paavolainen.

Jatkosodan loppuvaiheessa Suomen politiikassa toiminut rauhanoppositio ei myöskään koostunut vasemmistolaisista, vaan se oli rauhaa ymmärtäneiden älykkäiden henkilöiden kokoonpano (K.A. Fagerholm, Uuno Hannula, Urho Kekkonen, Eino Kilpi, J.K. Paasikivi, Ralf Törngren, J.O. Söderhjelm, Sakari Tuomioja, Väinö Voionmaa ym.). Rauhanopposition näkyvin teko oli elokuussa 1943 presidentti Risto Rytille osoitettu kirje, jossa vaadittiin Suomen johdolta kiireellisiä toimia maan irrottamiseksi sodasta. Kirjeen allekirjoitti 33 vaikuttajaa, joista yli puolet oli kansanedustajia. Rauhanopposition miehistä tuli sotien jälkeen isoja tekijöitä. 

Nytkin tarvittaisiin kunnon rauhanoppositiota. Pelkkä somekirjoittelu ei riitä. Eikä tarvitse edes pelätä Ohranaa, kuten Pispalan miesten tarvitsi. Syytteitä ”oman pesän likaamisesta” kyllä saisi, kuten Paavolainenkin, mutta kyllä historian pitäisi vihdoin mennä Suomen herrojen kovaan kalloon. Vai edelleenkö Stubbin, Häkkäsen, Valtosen, Marinin ja muiden militaristien kalloissa kaikuu sama tuttu askelten ääni:

Tääll´ Leijona asuu, Suomen kansa,
mi muistavi vanhaa vainoojaansa.
Ei slaavien joukot voi sille mitään,
kun hampaita näyttäin se katsoo itään.

kari.naskinen@gmail.com