Konsernijournalismia

Keskisuomalainen-konserni aloitti laajentumisensa jo 80-luvulla ostamalla sanomalehtiä harvemmin ilmestyviä paikallislehtiä. Siitä alkoi kehitys, jossa Keskisuomalainen on ollut näkyvimmin esillä. Tuolloin alkuvaiheessa ei vielä puhuttu konsernijournalismista, mutta nyt tiedetään, mitä se tarkoittaa. Kun Keskisuomalaisen omistukseen kuuluu nykyisin iso määrä myös muita varsinaisia sanomalehtiä, on niiden yhteistyötä ryhdytty tiivistämään, mikä on johtanut näiden lehtien toimintojen yhdistämiseen ja sisältöjen yhdenmukaistamiseen.

Ksml-konsernissa on nyt noin 70 lehteä, suurimpina Savon Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat, Karjalainen, Etelä-Saimaa, Hämeen Sanomat, Forssan Lehti, Kouvolan Sanomat, Kymen Sanomat, Länsi-Savo, Itä-Savo ja Itä-Häme. Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen lehdessä Media & viestintä 2/2025 on iso juttu tutkimuksesta, jonka kohteina ovat Ksml:n Kaakkois-Suomessa ilmestyvät lehdet. Voitto Ruohosen (Itä-Suomen yliopisto) ja Heikki Hellmanin (Tampereen yliopisto) selvityksessä ilmeni, että yli 40 prosenttia lehtien toimituksellisista sivuista ja palstamillimetreissä mitatusta juttusisällöstä oli samaa.

Kun meillä Lahdessa ESS muuttui 2016 yrityskaupan myötä ”jyväskyläläiseksi” lehdeksi, alkoi aika pian kaupungilla puheet siitä, että nyt tämä meidän lehti on samanlainen kuin Keskisuomalainen. Jonkin ajan kuluttua lehtien ulkoasuakin yhdenmukaistettiin ja närkästys lisääntyi. Joku oli lukenut aamulla Jyväskylässä hotelliaamiaisella Keskisuomalaista ja palattuaan iltapäivällä kotiin näki postiluukusta tulleessa lehdessä samoja juttuja, joita oli jo aamulla hotellissa nähnyt. Vaikka tällaisia yhteensattumia ei monta kertaa vuodessa tulisikaan, se ottaa päähän.

Lisäksi tässä meidän tapauksessamme hiertää jatkuvasti se, että Keskisuomalainen oli Maalaisliiton ja Keskustan äänenkannattaja, teki pesäeron vasta 1986. Sitoutumattomaksi julistautuminen ei kuitenkaan Lahdessa auta, vaan täällä juttu torikahvilassa vääntyy toistuvasti siihen, että kepun lehtihän se Etelä-Suomen Sanomatkin nykyisin on ja sen kyllä huomaa – vaikkei huomaisikaan.

Säästöpaineissa on henkilöstöä vähennetty. Vaikka paikallistoimitusten oma aineisto on pääosin paikallista, niin valtakunnalliset kotimaan ja ulkomaiden uutiset on useimmissa lehdissä ulkoistettu STT:lle ja konsernin yhteistoimituksille. Pienentyneet henkilöresurssit tietenkin näkyvät. Jos jossain lehdessä on konsernijuttu vaikka R-kioskien tai autokauppojen toiminnasta, saattaa kaikissa lehdissä olla sama kuva, ehkä se on Kuopiosta tai Savonlinnasta. Näin lukija näkee heti, ettei ole omasta kaupungista.

Jo 2011 konsernijournalismiin kiinnitettiin iso huomio viestinnän professorin Jari Väliverrosen toimittamassa kirjassa Journalismi murroksessa. Siinä Suomen Akatemian tutkijatohtori Juha Herkman Helsingin yliopiston viestinnän laitokselta kirjoitti, että mediayitykset panostavat enemmän taloutensa ja julkisuuskuvansa rakentamiseen sekä käyttävät suhteessa vähemmän rahaa sisällöntuotantoon. Taloudellinen tulos on omistajille markkinakilpailussa tärkeämpi kuin journalistinen sisältö. Ennen lehden myynti- ja markkinointiosasto pyrittiin pitämään visusti journalismista erillään – kahvillakaan ei istuttu samassa pöydässä. Nyttemmin markkinointi on tunkeutunut koko ajan määräävämmin mediatalojen kaikille osa-alueille.

Kehitys on ollut looginen. Vielä 90-luvulla sanomalehdet olivat rahasampoja tilaajien ja ilmoitusmäärien lisääntyessä jatkuvasti. Sitten on ollut lamoja ja nyt myös digitalisaatio, joka kymmenen vuoden sisällä tulee lopettamaan monta paperilehteä tai ainakin harventamaan niiden ilmestymiskertoja. Paperin ja jakelun hinta ovat nousseet niin valtavasti, että paine siirtymisestä kokonaan nettilehtiin on kova, ja tätä ratkaisua helpottaa se, että nuoret lukijapolvet ovat jo automaattisesti sisällä nettimaailmassa.

Internet on toisaalta kova kilpailija. Laatujournalismin tuottaminen maksaa, mutta kannattaako tekijöille maksaa, kun varsinkin nuorempi väki karkaa maksuttoman viestinnän perään nettiin.

kari.naskinen@gmail.com

Megalopolis: jos Rooma kaatuu, kaatuu kaikki

New York on nyt New Rome. Sen futuristinen arkkitehti Cesar Catalina on sivistynyt mies, joka sujuvasti lausuu Hamletin pitkän Ollako vai eikö olla -monologin. Francis Ford Coppolan Megalopolis (2024) on myös megaluokan elokuva, jossa viitataan jatkuvasti klassisiin kirjallisiin lähteisiin. Catilinassa on selvästi Coppolaa itseään, vaikka tässä hahmossa on myös kielteisiä puolia – tai ehkä ne ovat vain tuloksia epäonnistumisista, jotka ovat muiden aiheuttamia.

Elokuvan julisteessa on Megalopolis-sanan alapuolella pienellä tekstillä A Fable. Tämä satu perustuu vanhan Rooman valtakunnan kertomukseen, jossa on yhtymäkohtia nykyaikaan: vallan-, maineen- ja rahanhimo on edelleen samanlaista kuin muinaisilla roomalaisilla. Elokuvan New Rome on samassa asemassa kuin oli vanha Rooma, ja kuten elokuvan yhdessä repliikissä sanotaan, kun Roma kaatuu, kaatuu kaikki.

Elokuva alkaa tämän näkökulman vahvistamisella: ”Amerikan tasavaltamme ei ole juurikaan erilainen kuin vanha Rooma. Voimmeko säilyttää menneisyytemme ja kaiken sen ihmeellisen perinnön vai lankeammeko mekin, kuten vanha Rooma, muutaman miehen kyltymättömän vallanhimon uhreiksi.”

Monimutkaisten vaiheiden kautta tullaan tarinan loppuvaiheisiin, jolloin Catilinan vallanhimoinen serkku Clodio Pulcherina villitsee kansaa populistisella puheellaan kannonnokassa, jonka katkaisupintaan on jäänyt tai siihen on tehty hakaristiä muistuttava kuvio. Hetken kuluttua nähdään parin sekunnin filminpätkät Hitleristä ja Mussolinista, ja lopulta väkijoukko tappaa MAGA-hahmo Clodion ja ripustaa ruumiin roikkumaan pää alaspäin, kuten tehtiin myös Mussolinille.

Crassus National Bankin johtajaa esittää John Voight, jonka Donald Trump on nimittänyt erikoislähettiläikseen Hollywoodiin yhdessä Mel Gibsonin ja Sylvester Stallonen kanssa.

Vaikka Francis Ford Coppola on elokuvauransa lisäksi viininviljelijä Kalifornian maaseudulla, kaupunkien merkitystä hän tässäkin elokuvassa korostaa. Catilina puhuu ja toimii sivistyksen puolesta, ja sivilisaatiohan tarkoittaa kaupunkimaista asutusta, joka latinan kielen civilisatio-sanan mukaisesti tarkoittaa kehittynyttä yhteiskuntajärjestelmää. Se vain yllättää heti elokuvan alussa, että Catilina räjäyttää köyhien perheiden ison kerrostalon matalaksi tehdäkseen tilaa modernin kaupungin Megalopolis-hankkeelleen.

Catilina on saanut merkittävän aseman New Romen kunnallishallinnossa, jossa hän johtaa koko kaupunkisuunnittelua. Tähän asemaan hän on noussut kovalla maineellaan keksittyään tai löydettyään maagisen megalon-materiaalin. Sen syntyhistoriaa ei enempää selitetä, ehkä aine on tullutkin avaruudesta, mutta ihmeellistä se joka tapauksessa on. Se on rakennusmateriaalina miljoona kertaa vahvempaa kuin teräs ja betoni, se on aluksi virtaavassa muodossa, ja vahvuusominaisuuksiensa lisäksi sitä voi hyödyntää lääketieteessä solujen ja minkä tahansa uusimisaineena, taitaa olla ikuisen elämän eliksiirikin. Nobelin palkinnonkin Catilina on megalonista saanut.

PITÄÄ ESITTÄÄ
MIELUITEN PAHISTA

Suurimmalta osaltaan Cesar Catilina pyrkii hyviin ratkaisuihin. Vastapuolella on kuitenkin koko ajan isoja esteitä. Kaikkia vuorosanoja en saanut ylös, mutta joku esimerkiksi sanoo, että jos näyttelee hyvistä, ei maailma ota tosissaan, joten kannattaa ehdottomasti esittää pahista. Coppolan satu onkin täynnä pahoja ihmisiä, eikä useimpien tarvitse edes näytellä pahuuttaan: korruptoituneita poliitikkoja, tunteettomia kapitalisteja, irstailevia eliittejä, kaikenlaisia huijareita, tyhjäpäisiä somejulkkiksia ja muita ylimielisiä kuvatuksia. Yhteistä heille on rikkaus. Taisi olla jossain tällaisessa yhteydessä, kun Catilina mainitsi 200 vuotta sitten eläneen filosofirunoilija Ralph Waldo Emersonin, joka kirjoituksissaan toisti ajatusta, että sivilisaation materialistinen kehitys voi johtaa henkiseen tyhjyyteen.

Elokuvien katsominen dvd:ltä onkin siinä mielessä kätevää, että laitteen voi pysäyttää ja kirjoittaa asioita talteen. Sen sijaan tässäkin elokuvassa on sama suomennostekstien ongelma, kuten kaikissa muissakin elokuvissa: esitettävien laulujen sanoja ei tekstitetä kuvaruudun alareunaan. Nyt esimerkiksi Vestan neitsyet laulavat pitkän kappaleen ilman tekstitystä; ei ole niin, että Coppola on huvikseen pannut elokuvaan tällaisen täytenumeron, vaan kyllä laulun tekstillä jokin merkitys on.

Cesar Catilina on ihmemies, joka pystyy pysäyttämään muutakin kuin dvd:n, nimittäin ajan kokonaan. Tällä kummallisella tempulla en ymmärrä olevan mitään varsinaista tekemistä elokuvan juonen kanssa. Pelkkää scifiä eivät tapahtumien puitteet kuitenkaan ole. Ulkoisesti näyttää, että oltaisiin jokseenkin tämän päivän New Yorkissa, jossa Catilina asuu Chrysler Buildingin kattohuoneistossa, paitsi että Catilinan autona on Citroen DS, jonka tuotanto loppui jo 1970-luvulla. Avaruudessa taas lentää yhä yksi CCCP-satelliitti. Saturnalia-juhlassa puolestaan esiintyy Elvikseksi pukeutunut laulaja pidelleen käsissään mikrofonia ja isoa Yhdysvaltain lippua. Elokuvan lopussa Catilinan projekti Megalopolis näyttää valmiilta, kun Catilina oli saanut siihen taloudellista tukea pankkiirisedältään Crassus III:lta.

Tätä elokuvaa on haukuttu paljon. Maailman huonoimman elokuvan Golden Raspberry -palkinnonkin se sai. Kun en kuitenkaan ole elokuva-arvostelija enkä kuluttajanvalistaja, kirjoitan vain omasta puolestani, ja Megalopolis on kyllä mielenkiintoisimpia ja vaativimpia katsottavia pitkään aikaan. Viime yönäkin meni tuntikaupalla valvomisen puolelle sen takia. Samalla tuli mieleen Fritz Langin Metropolis (1927), joka urbaanin dystopian ohella kuvaa vallanjaon ja luokkajaon yhteiskuntamoraalisia isoja ongelmia. Langin elokuvan kaupunkikuvatkin ovat kuin suoraan nykyajan New Romesta.

Megalopoliksen lipunmyyntitulot ovat olleet todella huonot, mutta onneksi elokuvia tehdään edelleen muillakin perusteilla. Ensi-iltaesityksestäkin lähti viisi katsojaa pois kesken kaiken. Mutta ei väliä, sillä ämä on merkittävä, suuri elokuva, jonka arvo nousee vielä korkealle. Vai miten:

Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk´ inhan onnen iskut kestää sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
Lopettain kaikki? - Kuolla, - nukkua.
Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa.

Megalopolis:
Cesar Catilina = Adam Driver
New Romen pormestari = Giancarlo Esposito
Pormestarin tytär = Nathalie Emmanuel
Clodio Pulcherina = Shia LaBeouf
Catilinan kuljettaja = Laurence Fishburne
Catilinan äiti = Talia Shire
Vesta Sweetwater = Grace VanderWaal
Nush Berman = Dustin Hoffman

kari.naskinen@gmail.com

Suomi on hyvä

Suomessa ollaan onnellisempia kuin Ruotsissa ja Ruandassa, ilmastonmuutoksen pahimmat ääri-ilmiöt tulevat Suomeen paljon myöhemmin kuin Italiaan ja Intiaan. Viime vuosina Suomen asiat ovat kuitenkin jonkin verran heikentyneet, eikä esimerkiksi maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten joukkoon kuuluva ekonomisti Jeffrey Sachs enää voisi kehua meitä samalla tavalla kuin käydessään Helsingissä 2007. Sachs on Columbian yliopiston Maailmaninstituutin johtaja, joka on toiminut useiden valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen neuvonantajana.

Paavo Lipponen kertoo muistelmiensa kolmannessa osassa (2025) tapaamisestaan Sachsin kanssa Maailman talousfoorumin kokouksessa New Yorkissa 2002. Se oli sitä aikaa, kun Suomi oli juuri nostettu WEF:n rankingissa maailman kilpailukykyisimmäksi maaksi. Tuolloin Sachs toimi taloustieteen professorina Harvardin yliopistossa ja oli johtanut rankingin kriteerien laadintaa ja maidenvälistä vertailua. Noista ajoista tilanteet ovat kovasti muuttuneet ja Suomi oli viimeksi sijaluvulla 15. Kärjessä olivat USA, Sveitsi, Singapore, Tanska ja Irlanti.

Silloin New Yorkissa Sachs oli ottanut esille kaksi Suomen menestystekijää: ”Kansan korkea koulutustaso auttaa pientä kansakuntaa hankkimaan suhteellista etua globaalissa taloudessa. Toisekseen insituutioiden ja eri tahojen keskinäinen avoimuus edistää innovaatiokykyä. Suomessa ei piilotella kirjoja.”

Kansainvälistä innovaatioindeksiä julkaisee vuosittain Maailman henkisen omaisuuden järjestö (WIPO). Viimeksi tämän rankingin kärjessä olivat Sveitsi, Ruotsi, USA ja Singapore. Suomi oli edelleen kymmenen parhaan joukossa, joskin oli pudonnut 5-6 pykälää. Tässä vertailussa otetaan huomioon esim. valtion tieteeseen tehdyt investoinnit, niiden sosioekonomiset vaikutukset ja maassa tapahtunut teknologinen kehitys.

Vaikka olemme parhailta sijoituksilta pudonneet, niin ollaanhan tässä edelleen aivan huippua. Maailmassa on sentään yli 200 valtiota.

Samassa Waldorf Astoria -hotellin tilaisuudessa 2002 Lipponen kuuli myös saksalaisen konsulttitoimiston perustajan ja omistajan Roland Bergerin esityksen, joka perustui hänen tekemäänsä tv-dokumenttiohjelmaan Suomen menestyksestä. Tuttu aihe Bergerille, sillä hän on Suomen kunniapääkonsuli Baijerissa ja Thüringenissä. Gerhard Schröderin hallituksessa Berger oli vuosituhannen vaihteessa talousministerinä. Bergerin havainnot Suomen menestyksestä:

• sivistys
• innovaatiopanostus
• eniten tieteentekijöitä suhteessa väestöön
• kilpailukykyinen kansantalous
• voimakas talouskasvu
• korruption vähäisyydessä maailman kärkeä
• useita huippufirmoja peinessä taloudessa
• kestävässä kehityksessä maailman kärkeä.

Noista ajoista on maailma kuitenkin muuttunut. Maailmasta on tullut kovempi paikka, eikä Suomi ole enää entisillä sijoituksillaan. Esim. työpaikkana paras maa on Norja, kun otetaan huomioon työntekijöiden tyytyväisyys työ- ja vapaa-aikojen tasapainoon. Lippujen järjestys voi välillä vaihtua, mutta Suomikin nousee. Lycka till, onnea matkaan, kuten Lipponen kirjoittaa.

kari.naskinen@gmail.com

Palava pensas johti maailmaan, joka syttyi tuleen

Ranskalainen elokuva Jumalista ja ihmisistä (2010) alkaa Vanhan testamentin Psalmeista lainatuilla jakeilla: "Minä sanoin: Te olette jumalia, te kaikki olette Korkeimman poikia. Kuitenkin te kuolette niin kuin ihminen kuolee, kaadutte niin kuin kuka tahansa ruhtinas.” Tämä toteutuu karmealla tavalla myös seitsemälle munkille, jotka Jemaah Islamyeh -terroristiryhmä teloittaa Algeriassa. Elokuva kertoo tositapahtumista 1996, kun ääri-islamistit ottivat luostarin munkit panttivangeiksi saadakseen Ranskan vapauttamaan sen vangeiksi ottamat järjestön jäsenet. Vaikka Algeria oli jo 1962 vapautunut Ranskan siirtomaavallasta itsenäiseksi tasavallaksi, Jemaah kohdisti uhkauksensa Ranskaan, ja panttivangitkin olivat ranskalaisia.

Ranskalaisen Xavier Beauvoisin elokuva on ankara kertomus myös nykymaailmasta, jossa munkkien yhdessä laulutekstissä sanotaan, että Raamatun ”palavasta pensaasta syntyi maailma, joka myös on syttynyt tuleen”. Munkkien elämä Atlas-luostarissa on aivan konkreettisesti veitsen terällä. Melkein koko 90-luvun Algeriassa käytiin sisällissotaa, jonka aikana kuoli 150 000 hmistä. Tuossa melskeessä katolisen luostarin veljeskunta taiteili siinä vaikeassa tilanteessa elämän ja uhrausten välissä. Djelfan kaupungin syrjäkylässä munkit olivat tärkeitä myös alueen asukkaille, sillä munkki Luc oli koulutukseltaan lääkäri, joka piti jatkuvasti vastaanottoa köyhimmälle väestönosalle. Myös lääkehuolto toimi luostarin kautta.

Elokuvassa tilanne kiristyy, kun terroristit ryntäävät luostariin vaatimaan myös lääkkeitä sotimisessa haavoittuneille miehille. Isä Christian neuvottelee asiasta terroristipomon kanssa, tilanne on äärimmäisen vakava, ja lopulta Christian päätyy humaaniin ratkaisuun; kaikkia hädässä olevia ihmisiä on autettava. Kädenpuristus, ja tämä on käänne, josta ei ole paluuta. Monien keskustelujen jälkeen munkit sitten päättävät, että he jäävät luostariin, vaikka Algerian armeijan johtokin vaatii heitä poistumaan ja vaikka paljon kauheuksia on jo ehtinyt tapahtua, esimerkiksi luostarin lähellä olevalla työmaalla islamistit ovat murhanneet vääräuskoisia kroatialaisia työntekijöitä. Lisäksi on otettava huomioon kylän asukkaiden viesti: ”Te olette oksa, jolla voimme levätä.”

Sitten terroristipomo kuolee Ali Fayattie kuolee jossakin kahakassa, eikä kädenpuristus enää päde. Munkit pohtivat, valitsevatko ilmeisen kuolemanriskin, joka toteutuessaan tekisi heistä marttyyreja. Yksi heistä kysyy, jäisivätkö he historiaan sankareina vai Jumalan marttyyreina. Toinen ottaa esille myös Blaise Pascalin uskonnolliset filosofoinnit, samoin kuin konkreettisemmat toteamukset: ”Mikään muu ei saa ihmistä vahingoittamaan toista niin kuin uskon syy.” Lopulta munkit katsovat ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi puolueettomuuden, joten he eivät ota vastaan edes armeijan heille tarjoamaa suojelusta.

Pahuus ei kuitenkaan tunne armoa. Koska Ranska ei päästä islamistivankejaan vapaaksi, on panttivangit tapettava. Munkit eivät tätä vielä tiedä, mutta luultavasti ennakoivat jo kohtaloaan. Tästä kertoo liikuttavan harras kohtaus, jossa munkit kokoontuvat illalliselle luostarin ruokasaliin. Munkki Luc tuo ilmeisen poikkeuksellisesti aterialle muutaman pullon punaviiniä ja panee kasettisoittimesta päälle Tshaikovskin Joutsenlammen. Muut munkit suhtautuvat tähän aluksi leppoisasti ja ottavat sen huumorilla, kunnes vakavoituvat. Kukaan ei sano ääneen, mutta asetelma tuo mieleen Leonardo da Vincin Viimeisen ehtoollisen. Musiikki ei ole Bachia, mutta se kertoo rakkaudesta, uhrauksesta ja kohtalosta.

Elokuva loppuu, kun terroristit vievät seitsemää munkkia kapeaa lumihankikäytävää pitkin jonnekin ylemmäs… Kaksi munkkia on pelastunut, koska he olivat onnistuneet terroristien tullessa piiloutumaan luostarissa.

Kuvaaja Caroline Champetier on tehnyt hienoa työtä. Kuvat hiljentävät. Sama kuvaestetiikka toistuu Champetierin kahdessa muussakin Suomessa nähdyssä elokuvassa, Anne Fontainen ohjaamassa Viattomissa (2016) ja Xavier Beauvoisin Suojelijoissa (2017). Niissä käsitellään naisten rankkaa elämää yksin kotirintamalla ensimmäisessä maailmansodassa ja neuvostosotilaiden raiskaamien nunnien kohtaloita talvella 1945.

Myös näyttelijöiden työ on täydellisen vakuuttavaa. Ohjaaja on kertonut lähettäneensä munkkiroolien esittäjät kahden kuukauden ajaksi useita kertoja viikossa kirkkoon opettelemaan kirkkolaulua, lisäksi he olivat retriitissä yhdessä luostarissa, josta he tulivat kuvauspaikalle ”vahvojen siteiden kanssa”.

Cannesissa elokuva sai Grand Prix -palkinnon, joka on toiseksi arvokkain palkinto Kultaisen Palmun jälkeen.

kari.naskinen@gmail.com

Kaunis kuva

Ranskan tunnetun historian suurin vedenpaisumus on ollut kesällä 1856, kun monta vuorokautta kestänyt kova sade sai joet tulvimaan. Vedenpinta nousi metrikaupalla ja koska joet edelleen virtasivat valtavalla voimalla, sortui siltoja, taloja, kirkkoja, rauteitä ja kaikkea tielle sattunutta. Tämä valokuva on Lyonista, jonka läpi menee iso Rhone-joki, Etelä-Euroopan tärkein joki. Kuva on J. Paul Getty Museossa Los Angelesissa, kuvassa sade on tauonnut, mutta elämä ei ole onneksi vielä palannut uomiinsa. Tunnetun valokuvaajan Louis-Antoine Froissartin otos on kauniin hiljainen. Vesi ja kadunvarren puut ovat rauhallisia, niitä ei kukaan häiritse. Tällainen voisi olla myös kuva aamusta maailmanlopun jälkeen. Eikä kuvitelma ole edes mahdoton. Olisi tullut lopullinen rauha, myös luonnon ja ihmisen välille. Enää luontoa ei uhattaisi. Ihmistä ei olisi.

Napoleon III teki viikon kestäneen matkan tulvakaupunkeihin, aloitti sen Lyonista ja jatkoi Avignoniin, Arlesiin, Orleansiin, Angersiin, Toursiin ja Tarasconiin, jossa asukkaat olivat hakeneet turvaa talojen ylemmistä kerroksista. Näiden kattotasolla olleiden tulvapakolaisten tapaamisestaan hän teetti William Bourguereaulla kolme metriä leveän maalauksen.

Ilmakehän lämpiäminen ei ole sinänsä ainoa uhka elämälle maapallolla. Siitä johtuva on myös veden lisääntyminen, koska ilmastonmuutos sulattaa jäätiköitä ja kasvattaa koko ajan veden määrää. Merenpinnan nousu vaikeuttaa olosuhteita monissa suurkaupungeissa, koska ne on rakennettu merenrantaan. Tietokonemallinnukset ovat osoittaneet, että vuoteen 2050 mennessä suurista tulvista kärsitään jatkuvasti. Pahin tulee tilanne olemaan Aasiassa, jossa miljardi ihmistä asuu alle kymmenen metrin korkeudella merenpinnasta nousuveden korkeimmasta kohdasta mitattuna. Myös ydinvoimaloita on niiden tarvitseman lauhdeveden takia rakennettu nimenomaan rannikoille.

Tulvat ovat aiheuttaneet pahaa tuhoa kautta historian. Keltainenjoki Kiinassa aiheutti 1800-luvun lopulla 1-2 miljoonan ihmisen kuoleman, Jangtse- ja Huaijoen tulvat 1930-luvulla arviolta 1-4 miljoonan ihmisen kuoleman jne. Tulvatuhojen luettelo on pitkä.

IHMISOIKEUS

Näihin blogijuttuihin saa kimmokkeita joskus kummallisesti. Nyt teksti on jo näin pitkällä, mutta vasta tässä kohtaa pääsen siihen kimmokkeeseen, joka osui kohdalle ranskalaisen Arthur Rimbaudin runossa. Lyonista Rimbaud ei ollut kotoisin, vaan oli syntynyt paljon pohjoisempana Charlevillen kaupungissa lähellä Belgian rajaa. Lyonin tulvan aikana 1856 hän oli kaksivuotias, ja 19-vuotiaana hän otti Kausi helvetissä -runoelman yhdessä luvussa esille ihmisoikeuksien julistuksen, mistä tuli mieleeni, että ei YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa mitään puhuta ihmisen oikeudesta puhtaaseen ympäristöön, eikä kanneta huolta siitä, että toiset tietoisesti sotkevat ja tuhoavat luontoa. Hyvä kuitenkin oli ottaa esille asia, sillä nyt elämme jo Rimbaudin nimeämää esikartanokautta helvetissä.

On jokseenkin varmaa, että loppu tulee ennemmin tai myöhemmin. Siksi tuo valokuva Lyonista.

Yhdessä runossa Rimbaud kirjoitti ylijumala Zeuksesta, joka rakastui prinsessa Europehen, mutta kuolema tuli: ”Europe rusottavan poskensa Zeun otsalle painaa, silmät ummistaa; hän kuolee jumalalliseen syliin, ja kuiskiva virta kultavaahdolla hänen hiuksensa kukittaa.” Kultavaahto eivätkä bitcoinit kuitenkaan auta tätä nykyistä Eurooppaamme, sillä siinä menevät lopulta Vehnämäen muori ja kaikki muutkin ympäri pallon.

Rimbaud ei kuitenkaan tarkoittanut YK:ssa muotoiltua Ihmisoikeuksien julistusta, joka hyväksyttiin vasta 1948. Todennäköisesti hän viittasi Ranskan vallankumouksen aikaiseen ihmisen ja kansalaisen oikeuksien julistukseen (1789), joka on yksi tunnetuimmista varhaisista ihmisoikeusasiakirjoista.

Yksi Rimbaudin kimmokkeista johti yllättävästi pesäpalloon. Kun Rimbaud lemmenunessaan oli Hesperian auringon alla, niin ei runoilija voinut 200 vuotta sitten arvata, että Hesperian kenttää Helsingissä käyttäisivät 1950-60-luvuilla kotikenttänään Haukat, Pallo-Toverit, PuMu ja Pesäpalloliitto Itä - Länsi -otteluihinsa. Google kuitenkin selvensi, että Hesperiat eli Hesperidit olivat kreikkalaisessa mytologiassa nymfejä, ja tästä varmaan tuli nimi Hotelli Hesperialle, joka taas oli yökerhoineen enemmän jääkiekkoväen mieleen. Helsingin pesisjoukkueista TMP (TUL) pelasi muista poiketen Haapaniemen kentällä Elannon vieressä olleella alueella.

Rimbaudin mieleen oli moderni avantgarde runous, johon liittyi dadaismi, surrealismi ja rivous. Yhdenkin runon nimi on Peräreikäsonetti. Rimbaud luultavasti pani sinne muutakin kuin suppoja. Vaikka mitä väliä, sillä loppu tulee ja hyvä niin, pääsevät Lyonin kadunvarsipuutkin lopulliseen rauhaan.

Henry Miller kuitenkin sanoi, että Rimbaudin ilmestymisessä tälle pallolle oli jotain yhtä ihmeellistä kuin Kristuksen ristin kantamisessa ja Jeanne d´Arcin uskomattomassa vapautustehtävässä.

”Tulevaisuus on Rimbaudin, vaikka tulevaisuutta ei edes olisi” (Henry Miller). Vielä on kuitenkin sen verran aikaa, että ehtii lukea Rimbaudin Kootut teokset (Sammakko, 2024), jotka on suomeksi tulkinnut turkulainen Einari Aaltonen.

kari.naskinen@gmail.com

Saksassa oli tilaa vain yhdelle murhaajalle

Berliinissä on sarjamurhaaja kidnapannut ja tappanut kahdeksan lasta. Kaikki puhuvat asiasta ja pikkutytötkin seisovat kadulla piirissä ja hoilottavat vanhaa saksalaista kansanlorua ”nyt sä lähdet pelistä pois” -idealla:

"Odota, odota vain hetkinen,
pian tulee mies kirveen kanssa.
Musta mies tulee,
ja kirveensa kanssa hän vie yhden pois."

Elokuva on Fritz Langin M – Kaupunki etsii murhaajaa. Tyttöjen lorukohtauksesta kuva siirtyy koulun pääoven edustalle, jossa isät odottavat lapsiaan koulusta klo 12. Äidit ovat kotona tekemässä ruokaa, paitsi että Else Beckmannia ei isä ole vastassa, koska yksinhuoltajaäiti on kotona ja odottaa. Else kävelee yksin ja pysähtyy pyöreälle mainospylväälle, jossa isossa julisteessa luvataan 10 000 D-markan palkkio murhaajan löytäjälle.

Else heittää pylvääseen palloa, kun julisteeseen ilmestyy miehen varjo. Enempää murhaajasta ei näytetä, mutta kaikki katsojat tietävät, että varjon tekee pahaenteisesti murhaaja Hans Beckert. Asia oli todellisuudessa vakava, sillä Düsseldorfissa oli 1929 sarjamurhaaja Peter Kürten tehnyt yhdeksän murhaa ja monta muuta vakavaa rikosta. Tästä oli Fritz Lang saanut aiheen elokuvaansa, jonka ensi-ilta oli Berliinissä 11.5.1931. Kürten tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin giljotiinilla 2.7.1931.

Langin elokuva on nerokas. Siinä ei väkivaltaa juurikaan ole, mutta katsojat tietävät koko ajan, mistä on kysymys. Peter von Baghin haastattelemana Berliinin festivaaleilla 1970 Lang sanoi: ”Vihaan väkivaltaa. Esimerkiksi M:ssä ei ole väkivaltaa, kaikki se on niin sanoakseni kulissientakaista. Otan esimerkin. Muistatte kohtauksen, jossa pikkutyttö tapetaan. Näette vain leikkipallon, joka pyörii ja pysähtyy. Sitten ilmapallon, joka lentää puhelinlankoihin. Missä muka on väkivaltaa?” (Filmihullu 4/1971)

Osuva sattuma, että elokuvan tuotti Nero-Film AG, joka teki mm. Fritz Langin ja G.W. Pabstin elokuvia. Nero-sana yhtiön nimeen tuli sen perustajien nimistä: NE = Heinrich Nebenzahl, RO = Richard Oswald. Niin nerokas M – Kaupunki etsii murhaajaa olikin, että se oikeastaan ennakoi film noir -elokuvatyypin syntymistä. Tämän mustan elokuvan rikosdraamat tulivat myöhemmin tunnetuiksi juuri niistäkin elementeistä, joita Lang tässä murhaelokuvassaan käytti: jyrkkää mustavalkoista kuvausta, joka loi ekspressionistista varjokuvatyyliä. Eivätkä varjot olleet vain konkreettisia varjoja, vaan niitä varjoja, joihin yhteiskunnan pimeät asiat ja ihmiset joutuvat piiloutumaan. Niin joutui myös Hans Beckertiä näyttelevä unkarinjuutalainen Peter Lorre, joka pakeni Saksasta 1933 Yhdysvaltoihin, omien sanojensa mukaan: ”Saksassa ei ole sijaa kahdelle murhaajalle, kuten Hitlerille ja minulle.” Fritz Lang seurasi perässä 1936.

Amerikkalaisuus vilahtaa kuin enteilevästi jo tässä elokuvassa, jossa näkyy iso Wrigley-purukumin mainos. Tuttu purkka meilläkin, sillä ohuessa pitkulaisessa keltaisessa paperipakkauksessa ollut Wrigley Juicy Fruit oli aikoinaan selvästi paremmanmakuinen kuin Hellaksen Jenkki.

Tämä Langin ensimmäinen äänielokuva oli varsin kokonaisvaltaisesti hänen tekemänsä. Käsikirjoituksen hän laati yhdessä vaimonsa Thea von Harboun kanssa ja vaikka Langin nimeä ei ole kuvaajana, niin itse hän tarkisti kaikki kuvakulmat ja valaistuksen ennen kohtausten kuvaamista. Peter von Baghin haastattelussa Lang sanoi, että elokuva tehtiin ilman erikoisempia tekniikoita: ”Meillä ei ollut muuta kuin pieni liikkuva kamera. Ei zoomia, ei mitään siitä varustuksesta, jota nykyisin sanotaan tekniikaksi. - - - Minulle tekniikka ei ole pääasia, uusille tekijöille tuntuu olevan.”

Tämä haastattelu on nyt julkaistu uudestaan Filmihullu-lehden uudessa pokkarisarjassa, jonka ensimmäisen numeron (Rosebud, 2025) teemana on Fritz Lang. Vanhoista Filmihulluista on Lang-jutut koonnut 170-sivuiseksi kirjaksi Mia Öhman. Muutenkin filmihulluilla on nyt hyvät ajat, kun Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen sai valmiiksi 670-sivuisen elämäkerta- ja analyysikirjan John Fordista (Rosebud, 2025). Tämän kirjasarjan aikaisemmista ohjaajalegendoista Timonen selvisi yhdellä kirjalla kustakin, mutta tästä vuosisadan merkittävimmästä amerikkalaisohjaajasta tulee vielä toinen osa elokuun lopulla.

Asia M:stä jäi vielä kesken. Kun käkikello rouva Beckmannin seinällä on 12.20 ja kohta seuraavissa kuvissa 13.15, alkaa asia olla surullisen selvä. Hans Beckert on edelleen vapaana ja viheltelee Edvard Griegin Vuorenpeikkojen luolassa -teemaa Henrik Ibsenin Peer Gynt -näytelmästä. Tästä hän jää kiinnikin, koska sokea ilmapallonmyyjä muistaa viheltäjän.

Mielenkiintoinen vaihe lopputapahtumissa on se, että poliisin ollessa umpikujassa murhaajan etsinnöissä lähtevät omiin auttamisoperaatioihinsa rikollisjengit sekä kerjäläiset ja muu köyhälistö. Rikollisten toiminta on nimittäin vaikeutunut, kun kaupunki on täynnä poliiseja työntämässä nokkansa joka asiaan. Köyhät taas ovat moraalisesti valmiita panemaan kaikkensa likoon tuollaisen tappajan löytämiseksi. Löytyyhän se ja joutuu eräänlaisen kansantuomioistuimen eteen. Yhteiskunnan viholliselle halutaan tietenkin kuolemantuomio, mutta lopulta poliisi löytää paikalle ja ottaa murhaajan hoteisiinsa. Elokuva päättyy oikean tuomioistuimen kokouksen alkamiseen, mutta tuomio jää meidän katsojien pohdittavaksi. Salissa kolme surevaa äitiä istuu, ja yksi heistä vain sanoo, että mikään tuomio ei tuo heidän lapsiaan takaisin. Ei saada minkäänlaisia viitteitä siitä, mikä Beckertin lopullinen tuomio on. Jos oltaisiin nykyajassa, hänet passitettaisiin hullujenhuoneeseen. Lang keskittyy enemmän moraalisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuin konkreettiseen rangaistukseen. Lang herättää pohdintaa oikeudenmukaisuudesta, mielenterveydestä ja yhteiskunnan reaktiosta rikoksiin.

kari.naskinen@gmail.com