Messiaaniset kovat jätkät

Piirroskuva on skeptikkoyhdistyksen Skepsis-lehdestä (2/2026), jossa Donald Trumpista ja Vladimir Putinista löytyy vertailtaessa paljon yhtymäkohtia: suurvaltauho, isänmaallisuus, kristinusko, muukalaisviha ja rasismi, jätkämäisen maskuliininen puhetapa. Heti molempien valtaannousuun liittyi tietynlainen messiaanisuus. He tulivat pelastamaan kansansa. Trump julisti, että kansan syvien rivien ongelmat johtuvat globalisaatiosta, maahanmuuttajista ja kaikenmaailman uusista hömpötyksistä, joista nyt tehdään loppu. Putin tuli korjaamaan Venäjän alennustilan, johon 90-luku oli sen johtanut.

Skepsis-lehden vertailun tekijä on Helsingin yliopiston entinen venäjän kielen (ja mielen) professori, fil. tri Arto Mustajoki, koulutukseltaan myös pappi. Sekä Trump että Putin korostavat kristillisyyttä, mutta Trumpin tekemiset sotivat pahasti kristinuskon perussanomaa vastaan, sillä Trumpin päällimmäisiä asioita eivät läheskään ole köyhistä huolehtiminen eikä ihmisten tasavertainen kohtelu. Putin sentään puhuu perinteisten perhearvojen puolesta, ja Venäjän patriarkka Kirill siunaa tyytyväisenä Putinin käynnistämän sodan.

Nämä pula-ajan messiaat ovat kovin toisenlaisia pullistelijoita kuin se alkuperäinen Messias. Putin ja Trump haluavat näyttää kovilta jätkiltä. Heidän puhetapansa on yksinkertaista, röyhkeää, härskiä: Putin on luvannut vainota terroristeja kaikkialla… ”Otamme heidät kiinni vessassa ja listimme siellä perin pohjin. Niin koko ongelma on ratkaistu lopullisesti.”

Putin korostaa tällaista machomaisuutta ulkoisestikin esiintyen kuvissa lihaksikas ylävartalo paljaana, joskus hevosen ja joskus merileijonan selässä. Ongelmana on kuitenkin pituus, vain 170 cm, mutta onneksi myös Volodymyr Zelenskyi on yhtä lyhyt pikku-ukko. Trumpista sen sijaan ei saa machokuvia, mutta hän on sentään 190 cm.

Trumpin jätkämäisyys on tullut esille monta kertaa. FBI:n entisen johtajan Robert Muellerin kuolemasta hän sanoi olevansa iloinen, koska ”nyt hän ei enää voi vahingoittaa syyttömiä ihmisiä”.

Isänmaallisuus on koko ajan esillä. ”Amerikka ensin”, hokee Trump ja kollega puhuu Venäjästä omana ainutlaatuisena sivilisaationa. Muukalaiset eivät saa tulla kummankaan reviirille asioita pilaamaan. Moniarvoisuus ja -kulttuurisuus vain hankaloittavat kaikkea, ja siksi parlamentarismikin on rasite, eikä missään tapauksessa tavoiteltava olotila.

Trump ja Putin täyttävät fasistin ominaisuuksia kummatkin, kuten Mustajoki kirjoittaa: ”Yksi ilmeinen fasismin piirre on voiman korostaminen ja heikkojen syyllistäminen omasta kohtalostaan. Toinen yhdistävä piirre on kaiken erilaisuuden torjuminen. Erilaisia ovat muunrotuiset tai muualta tulleet ja seksuaalisesti valtavirrasta poikkeavat.”

Yhteenvetona Mustajoki lopettaa vertailunsa: ”Trump ja Putin eivät ole muista maailmoista paikalle lentäneitä outoja messiaita, vaan kotoisia suuriegoisia johtajia, jotka istuvat hyvin omiin kansallisiin kulttuureihinsa.”

Putin ja Trump ovat ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuneen kehityksen luonnollisia jatkoja.

kari.naskinen@gmail.com

Onnellinen lapsuus katkaistiin

 

Israelin armeijan hyökkäysvaunu ampui Gazassa 355 laukausta henkilöautoon, jossa kuolivat viisivuotiaan Hind Rajabin setä, täti ja kolme serkkua. Hind Rajab jäi autoon ja häneen saatiin puhelinyhteys Punaisen Puolikuun hätäkeskuksesta. Tästä monta kertaa katkenneesta puhelusta tehty elokuva Hind Rajabin ääni (2025) on traaginen kuvaus Israelin harjoittamasta kansanmurhasta. Elokuvassa kuultava Hind Rajabin puhe on aidoilta nauhoituksilta. Kun tilanne on tytön pelastamisen kannalta vaikea, kestää ja kestää, hätäkeskuksen henkilökunta yrittää pitää tytön toivoa yllä puhumalla hänen kanssaan kaikenlaista. Hind Rajab kertoo haluavansa taas hiekkarannalle kävelemään ja leikkimään, ja sanoo esikoulunsa nimen olevan ”Onnellinen lapsuus”. Kolmen tunnin kuluttua vihdoin saadaan ambulanssi liikkeelle. Matka ei ole pitkä, mutta perille ei auto pääse, koska Israelin armeija tuhoaa myös ambulanssin ja murhaavat siinä olleet kaksi ensihoitajaa.

Tämä tapahtui 29.1.2024. Vasta pari viikkoa myöhemmin Hind Rajab ja muut autossa olleet ihmiset löydettiin kuolleina. Israel väitti, ettei naapurustossa ollut tuohon aikaan ollut sen joukkoja, ja kielsi tehneensä iskun. Tämän väitteet kuitenkin kumosivat Washington Postin ja Sky Newsin satelliittikuvat ja muutkin visuaaliset todisteet. Pommitetun ambulanssin paikalta löydettiin amerikkalaisvalmisteisen M830AI-ammuksen sirpaleita.

Tunisialaisen Kaouther Ben Hanian ohjaama elokuva kertoo tapahtumista samalla tavalla, millä hätäkeskuksen henkilöt sitä seurasivat. Elokuva tapahtuu koko ajan hätäkeskuksessa, jossa asiat eivät suju pelkästään sujuvasti. Sekä henkilökohtaiset hierarkiaristiriidat että eri organisaatioiden jäykät turvallisuusohjeet hidastavat ambulanssin saamista liikkeelle, vaikka eihän silläkään mitään merkitystä ollut, koska israelilaiset joka tapauksessa panivat sen kranaatinheittimillä seulaksi.

Jos joskus, niin nyt tästä elokuvassa voi sanoa, että on järkyttävää kuulla Hind Rajabin hätää, kun kaikki muut autossa olivat jo kuolleet: "Ne ampuvat meitä. Panssarivaunu on ihan vieressäni. Olemme autossa, panssarivaunu on vieressämme.”

"Olen niin peloissani, tulkaa. Hakekaa minut. Tulkaa, tulisitteko?"

”Älä jätä minua. Pelkään pimeää. Ketään ei ole kanssani.”

Hind Rajabin ääni kuuluu korvissa vielä pitkään elokuvan jälkeen. Harvoin on edes varsinainen dokumenttielokuva koskettanut yhtä syvältä.

Venetsian elokuvajuhlilla viime vuonna elokuva voitti tuomariston grand prix -palkinnon, mutta amerikkalaista Oscaria sille ei tietenkään myönnetty, vaikka oli sentään ehdokkaana parhaan ulkomaisen elokuvan palkinnon saajaksi.

Suomen valtio on jatkuvasti kaupankäynnissä Israelin sotateollisuuden kanssa. Ulkoministeri Elina Valtosen (Kok) ja puolustusministeri Antti Häkkäsen (Kok) mukaan tämä ei ole politiikkaa, vaan puhdasta liiketoimintaa, jossa Suomi ostaa sieltä, mistä parhaat tuotteet saa. Sanna Marinin (SDP) hallitus oli samaa mieltä. Hyviä tuotteita ne Israelin lingot ja ohjukset tietenkin ovatkin, kun niitä voi jatkuvasti testata aivan kotinurkilla todellisiin maaleihin. Tuore uutinen on, että asekauppasuhdetta entisestään vahvistetaan ja pidennetään.

kari.naskinen@gmail.com

Menestyy, kuihtuu tai kuolee

Kolmipäiväinen Sibelius-festivaali oli taas niin täysipainoinen ja Sibeliustalon konserttisalin täyttänyt tapahtuma, että Lahden kulttuuritapahtumien tarjonnasta ei parempaa löydy. Lahden kaupunginorkesteri on järjestänyt sen nyt 27 kertaa ja vauhti vain kiihtyy, joskin Vauhti kiihtyy -nimen oli ottanut käyttöön Suurhallin parkkipaikalla pari viikkoa sitten järjestetty festivaali (Kaija Koo, Kake Randelin, Ressu Redford, Erika Vikman, Arttu Wiskari ym.). Tapahtumia kyllä riittää muutenkin, viime vuonnakin tilastoitiin 162 suurehkoa yleisötapahtumaa, joiden lisäksi tulivat vakiotapahtumina toistuvat teatteriesitykset, konsertit sekä tietenkin urheilutapahtumat ja tilastossa näkyvät 270 ”muuta tapahtumaa”. Yhteensä tapahtumia kirjattiin yli 1600.

Lahden tärkeimmät ja kansainvälisesti näkyvimmät asiat ovat hiihdon MM-kisat ja kaupunginorkesteri, joka täällä kotona esiintyy maailmankuuluksi nousseessa Sibeliustalossa. Paljon on kuitenkin tullut takapakkiakin, kun merkittäviä kulttuuritapahtumia on kuihtunut aikaisempaa pienemmiksi, osa kuollutkin:

Kansainvälinen kirjailijakokous
Lahden Runomaraton
Kansainvälinen urkuviikko
Julistebiennale
Miniprint Finland
Taideinsituutin kevätnäyttely
Oopperayhdistyksen vuotuinen oopperaesitysjakso
Jazztori
Suomalaiset historiapäivät
Historian ystäväin liiton kesäseminaarit Kansanopistolla
Paasikivi-seura

Takavuosina oli Helsingin Sanomat hyvä mittari sille, missä päin maata järjestettiin merkittävimmät tapahtumat. Lahdessa niitä oli kolme, MM-hiihdot, kirjailijakokous ja urkuviikko, jotka kukin saivat aina poikkeuksellisen paljon palstatilaa. Enää tätä mittaria ei kuitenkaan ole, koska Helsingin Sanomat on supistunut lehtialan talousvaikeuksien takia pääkaupunkiseudun maakuntalehdeksi.

Julkisuus on kuitenkin hankittava tavalla tai toisella, koska kaupungin maineella ja tunnettuudella on merkitystä kaupungin menestymisen kannalta. Kilpailu vain on kovaa. Suomalaisen kaupungin on pärjättävä, vaikka mukana samassa kamppailussa on 300 yli miljoonan asukkaan kaupunkiseutua. Pelkästään Euroopassa tavoittelevat investoinneista, työpaikoista ja kyvykkäistä ihmisistä 100 000 paikkayhteisöä.

Toisaalta on pidettävä huoli siitä, että esimerkiksi tapahtumatarjonnan on ensin tyydytettävä alueen omien asukkaiden mieltymykset. Tässä mielessä Sibelius-festivaali on erinomainen esimerkki. Sillä ja muullakin kulttuuritarjonnalla on kuitenkin uhkana se voimistunut yhteiskunnallinen suuntaus, jonka mukaan korkeakulttuuri on tarpeetonta luksusta, eikä sitä pidä julkisin varoin tukea. Saman vaaran tunnistavat MM-kisojenkin järjestäjät, koska osa veronmaksajista pitää turhana kaikkea sellaista, joka vie verorahoja pois ”tavallisen ihmisen tavallisilta tarpeilta”.

Viime vuonna Lahden kaupunki myönsi budjettivaroista kulttuuriavustuksiin 464 000 euroa ja tapahtuma-avustuksiin 1,5 miljoonaa euroa. Näihin lukuihin eivät sisälly isojen omien kulttuurilaitosten rahoittaminen (kirjasto, museot, orkesteri, teatteri).

Kirjahyllystä nappasin tähän vielä kevennykseksi yhdyskuntasuunnittelun edesmenneen professorin Pekka V. Virtasen kirjan Kaupungin imago (1999), jossa on pitkä luettelo siitä, mistä Suomen kunnat tuolloin tunnettiin, tässä esimerkkejä:

Artjärvi (Orimattilaa): J. Alfred Tanner
Hangon keksi
Hullu mies Huittisista
Hämeenkoski (Hollolaa): J.K. Paasikivi
Inari: sinne susia naimaan
Jäi kuin Jämsän äijä taivaasta
Kangasniemi: Hiski Salomaa
Kerimäki: maailman suurin puukirkko
Laitila: kananmunat
Lapua: Vihtori Kosola
Muhoksen mimmi
Myrskylä: Lasse Viren
Mäntyharjun pojat lähti reissulle
Nakkilan kirkon vaiheilla
Pihtiputaan mummo
Sonkajärvi: eukonkantokisat
Sysmä: Suvisoitto, Suvi-Pinx
Turun tauti
Tuupovaara: Ari Vatanen
Urjalan taikayö
Lahti: Salpausselän kisat, Mukkulan kirjailijakokoukset, Urkuviikko, Fellmaninpuisto, Radio- ja tv-museo, Hiihtomuseo.

kari.naskinen@gmail.com

Suomi-Saksa-aseveliakselin pr-mies joutui myös katumaan

Filosofian tohtori Antti Vihisen toinen kirja Jean Sibeliuksen natsiyhteyksistä alkaa aikajanalla vuodesta 1850, jolloin Richard Wagner kirjoitti antisemitistisen esseen Das Judenthum in der Musik (Juutalaisuus musiikissa). Sibelius tulee aikajanalle 1900-luvulla:

• 1934 perustettiin Joseph Goebbelsin propagandaministeriön alaisuuteen antisemitistinen säveltäjien kansainvälisen yhteistyön neuvosto, jonka varapresidentiksi valittiin Sibelius.
• 1935 Adolf Hitler myönsi Sibeliukselle Goethe-mitalin ja sai Führeriltä avoimen kirjeen.
• 1938 Natsien Völkischer Beobachter -sanomalehdessä ilmestyi Adolf Paulin kolmiosainen artikkelisarja Mein Freund Sibelius (Ystäväni Sibelius).
• 1941 Sibelius perusteli Suomen ja Saksan sotilaallista yhteistyötä sanomalehtivetoomuksella Yhdysvalloissa.
• 1942 Sibelius-Gesellschaftin avajaistilaisuudessa kuultiin Sibeliuksen nauhoitettu kiitospuhe. Goebbels lähetti Sibeliukselle sähkeen. Ainolassa kävi SS-sotakirjeenvaihtajia haastattelemassa Sibeliusta.

Säveltäjämestarin suhde natsi-Saksaan päättyi vasta 1943, ja Vihisen kirjan nimi tulee päivästä 6.9.1943, jolloin hän vihdoin tajusi virheensä ja nöyrtyi: ”Tätä primitiivistä ajattelutapaa – antisemitismiä etc. en voi enää näillä vuosillani hyväksyä. Minun sivistykseni ja kulttuurini ei sovi tähän aikaan.”

Kaksi viikkoa myöhemmin 20.9.1943 Sibelius jatkoi katumustaan: ”Kuinka Sinä, Jean Sibelius olet voinut suhtautua näihin ´arjalaisuuspykäliin´ vakavasti. - - - Kulttuuriaristokraatti Sinä olet ja kykenet taistelemaan typeriä ennakkoluuloja vastaan.”

SIBELIUS UND
DEUTSCHLAND

Antti Vihinen aloitti Sibeliustalon ensimmäisenä toimitusjohtajana 1999. Kun hänen tohtorinväitöksensä Sibeliuksen ja natsi-Saksan suhteista ilmestyi kirjana seuraavana vuonna, voi vain kuvitella sitä vihaa, mikä Lahden Sibelius-kaupunginorkesterin johdossa leimahti. Eikä se vastakkainasettelu yhtään lieventynyt niinä vuosina, kun Vihinen Lahdessa oli. Vuonna 2010 Vihinen erosi Sibeliustalon johdosta, kun savustus ulos Sibelius-pöntöstä oli tuottanut tuloksen. Vihinen siirtyi professoriksi Karlsruhen kansainväliseen ammattikorkeakouluun.

Vihisen väitöskirjan alla 1998 oli Suomen tiede- ja kulttuuri-instituutti järjestänyt Berliinissä seminaarin ”Sibelius und Deutschland”, jonka yhteydessä Sibeliuksen natsisympatiat nousivat varsinaisesti ensi kertaa esille. Seminaarin jälkeen tuli toinenkin samaa aihetta käsittelevä Ruth-Maria Glerissnerin väitöskirja. Näistä ja muistakin kirjoituksista huolimatta asia on edelleen niin raaka, että Helsingin Sanomat julkaisi kesäkuussa ison jutun otsikolla ”Muusikoiden toimintaa Hitlerin Saksassa ei ole perattu tarpeeksi”. Jutun aiheena oli fil. tri Susanna Waldén-Antikaisen väitöskirja säveltäjä ja akateemikko Yrjö Kilpisen hurahtamisesta kansallissosialismiin.

”Kulttuurisuhteilla tuettiin myös sotilaallisia suhteita, ja on tärkeää kansallisen itseymmärryksen ja identiteetin kannalta, että meillä on olemassa kokonaiskuva. Musiikki oli yksi iso pala meidän tomintaamme”, sanoi tutkija. (HS 29.6.2026)

Vihisen kirja avaa näitä asevelinäkymiä ja Saksan natsihallinnon sisäisiä valtataisteluita, joihin Sibeliuskin olennaisesti liittyi. Hänen väitöskirjansa jälkeen on tullut uutta tutkimustietoa ja Vihisen kirjassa esitellään Sibeliuksen osuutta etenkin vuoden 1942 Suomen ja Saksan asevelipropagandassa uudessa valossa. Kirja on myös kattava katsaus natsi-Saksan yleiseen kulttuuri- ja musiikkipolitiikkaan.

On se myös havainnollinen katsaus siihen Sibelius-kuvan ylläpitämiseen, jossa sinivalkoinen säveltäjä on aina puhtaasti vain epäpoliittinen boheemisäveltäjä. Esimerkiksi Veijo Murtomäen, Tomi Mäkelän, Vesa Sirenin ja Ilkka Oramon puolustuspuheenvuorot eivät kuitenkaan muuta miksikään sitä tosiseikkaa, että Sibelius sai merkittäviä palkintoja ja muita huomionosoituksia natsien ylimmältä johdolta, eikä yhdestäkään niistä kieltäytynyt. Se ei tee hänestä ”natsia”, mutta ei myöskään epäpoliittista ja viatonta sivustakatsojaa, kuten Vihinen kirjoittaa.

Tänään 27.8. alkaa Sibeliustalossa Lahden kaupunginorkesterin XXVII Sibelius-festivaali.

kari.naskinen@gmail.com

Godard elvytti vanhan filmatun elokuvan digitaalisesti

Ranskan elokuvan uuden aallon nero Jean-Luc Godard oli taiteilija, historioitsija, filosofi ja maailmanselittäjä jo uransa alussa. Heti ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Viimeiseen hengenvetoon (1960) hän käsitteli elämää kirjallisiin ja moniin muihin lainauksiin sitoen. Se oli muoto, jolla hän toteutti myös monumentaalisen ”testamenttinsa” Histoire(s) du cinéman (1988-99). Neroksi Godardia sanoi myös presidentti Emmanuel Macron Jean-Luc Godardin kuoltua 91-vuotiaana 13.9.2022: "Olemme menettäneet kansallisen aarteen, neron silmän."

Ostin Histoire(s) du cinéman 2012 Cinecittan studioiden myymälästä dvd-pakettina, joka käsittää 8-osaisen, 4,5 tuntia pitkän dokumenttielokuvan elokuvan historiasta. Vaikka on tämä esseemäinen teos myös maalaustaiteen ja kirjallisuuden historiaa, ja vieläkin enemmän: ihmisen historiaa siltä ajalta, minkä Godard parhaiten tunsi ja muistikin. Tänä vuonna Rosebud julkaisi Filmihullu-pokkarina nro 3 tämän elokuvan kaiken tekstimateriaalin Sampsa Laurisen suomentamana, minkä lisäksi yli 400-sivuinen kirja sisältää Godard-ekspertti Laurisen perusteellisia selvityksiä Godardin teorioista ja käytännöistä.

Ostaessani dvd:n tiesin, että se oli tekstitetty vain italiaksi. Paljon tuli siitä huolimatta ymmärretyksi, ja ostettavahan se oli, koska Suomessa sitä ei kuitenkaan myynnissä ollut. Lopulta tilannekin parani, kun Filmihullu julkaisi vuosina 2015-24 kaiken dvd:n sisältämän tekstin, joka siis nyt on kirjana.

HYVÄSTEJÄ FILMILLE
JA KIELENKÄYTÖLLE

Godard oli suuri uudistaja, Hänen 140 elokuvaansa ovat kuin iso hyppy uuteen elokuvaan. Jo Godardin elokuva Meidän musiikkimme (2004) tehtiin osittain videotekniikalla, mutta käytettiin myös perinteistä 35 mm:n filmiä. Siitä 2010-luvulle ja Godard teki kaksi 3D-elokuvaa. Niistä olen dvd-versiona nähnyt Adieu au Langagen (2014), jota ei Suomessa pystynyt 3D-teatterissa näkemään. Siinä Godard jätti ironisesti – tai tosissaan? – hyvästejä kielenkäytölle.

Hyvästit filminkäytölle Godard jätti siirtyessään peräti kännykkäkameralla kuvaamiseen.Histoire(s) du cinéma -videon Godard teki nimenomaan televisiolle, ja Godard oli tässäkin etuajassa eli tunnisti jo aikaisessa vaiheessa, että elokuvia ei enää pidä tehdä vain teattereiden valkokankaita varten. Elokuvan “kuolemaa” Godard torjui digitaalisuuden keinoin.

ELOKUVA PILASI
MAHDOLLISUUTENSA

Meidän musiikkimme -elokuva jakautuu Danten Jumalaisen näytelmän mukaan kolmeen osaan: Helvettiin, Kiirastuleen ja Paratiisiin. Histoire(s) du cinémassa Godard antaa ymmärtää, että elokuva pilasi mahdollisuutensa toisen maailmansodan ja holokaustin kohdalla. Elokuvat eivät osanneet tallentaa eikä varoittaa kauhuista. Godardin tuntema historia onkin surumielinen. Tätä korostaa myös elokuvan toinen päämelodia, Sibeliuksen Valse triste. Toinen keskeinen melodia on Tshaikovskin Slaavilainen marssi.

Helvetti ja Kiirastuli olivat totta, mutta elokuvissa elettiin Paratiisissa. Ehkä voi tulkita Godardia niin, että hän piti elokuvaa petturina 1900-luvulla. Elokuva menetti siteensä aikaan ja todellisuuteen ja ajautui illuusioihin, Hollywoodin unelmatehtaan kapitalistisiin spektaakkeleihin, televisioon, väkivaltaan ja pornografiaan.

TOTALITARISMI
JA TEKOÄLY

Godard tunnisti kaukaa uuden teknologian vaarat ja varsinkin sen, mitä mahdollisuuksia sen hallitseminen antaa diktaattoreille ja muille vaarallisille. Kirjassa Sampsa Laurinen ottaa tästä esille Godardin scifielokuvan Alphaville (1965), jossa tutkiva journalisti Lemmy Caution (Eddie Constantine) tunkeutuu teknokraattiseen yhteiskuntaa ja näkee siellä kulmikkaasti ajattelevan tietokoneen. Toimittaja menee hotelliin:

- Mistä lehdestä olette?
- Figaro Pravdasta.
- Huone 344. Oletteko kirjautunut kansalaisvalvonnan alaiseksi? Se on välttämätöntä, vaikka olisitte poikennut vain juhlimaan.

Elokuvan lopulla Lemmy Caution ryöstää mukaansa totalitarismissa aivopestyn naisen, jonka on vaikea kulkea suoraan omilla jaloillaan; pelastettu takertuisi kuin magneetin vetämänä pitkien käytävien seiniin, ellei Caution kiskoisi häntä armotta eteenpäin. Siinä vertauskuva mallivastaamisen ja itsenäisen päättelyn erosta.

Yhteiskunnallinen ja poliittinen ajattelu oli muutenkin yleistä Godardin elokuvissa. Elokuviaan hän piti poliitisina tekoina. Selvästi vasemmistolaiseksi ja kapitalisminvastaiseksi hän tunnustautui elokuvillaan 60-luvulla, ja toukokuun 1968 opiskelijakapinoiden jälkeen Godard hylkäsi kaupallisen elokuvan ja perusti kollektiivin, joka teki kollektiivista, marxilaista propagandataidetta. Myös Elokuvan historia(t) on yhteiskunnan, historian ja median kritiikkiä mahdollisimman voimakkaasti.

Jean-Luc Godard: ”Yleisesti ottaen on olemassa kahdenlaisia elokuvantekijöitä. Ne, jotka kävelevät kadulla pää painuksissa, ja ne, jotka kävelevät pää pystyssä. Nähdäkseen mitä ympärillään tapahtuu ensin mainitut joutuvat nostamaan päätään usein ja äkillisesti, kääntäen sitä välillä vasemmalle, välillä oikealle ja tarkastellen edessään olevaa näkökenttää useilla katseilla. He näkevät. Jälkimmäiset eivät näe mitään; he katsovat ja kiinnittävät huomionsa juuri siihen kohtaan, joka heitä kiinnostaa. Kun he kuvaavat elokuvaa, ensin mainitun rajaus on ilmava ja sujuva (Rossellini), jälkimmäisen tiukasti rajattu (Hitchcock). Ensimmäisessä havaitaan leikkaustyyli, joka on epäilemättä erilainen, mutta erittäin herkkä sattuman houkutukselle (Welles), ja jälkimmäisessä kameran liikkeet, jotka ovat paitsi uskomattoman tarkkoja kuvauspaikalla, myös omaavat oman abstraktin arvonsa liikkeenä avaruudessa (Lang). Bergman kuuluisi mieluummin ensimmäiseen ryhmään, vapaan elokuvan ryhmään. Visconti taas toiseen tyyppiin, tiukan elokuvan ryhmään.”

kari.naskinen@gmail.com