Turku 1 1 2 3 5 8 13 21 34 55

Kävimme Turussa, jossa tapasimme tuttavaperheemme. Kun Jussi Vareksen tunnetuksi tekemässä Uusi Apteekki -baarissa Kaskenkadulla istahdimme yksille oluille ennen matkan jatkamista kohti Turun kaupunginteatteria, tulivat puheeksi turkulaisvitsit, joita heiltä kuulimmekin kolme. Kerran Turun likka vähän kyllästyi seksinnyhräämiseen poikaystävänsä Joukon kanssa ja sanoi: "Toist pualt, Jokke!" Kolmen vitsin jälkeen pyysin niitä lisää, mihin tuttavamme sanoivat, ettei enempää ole, koska muut ovat tositapauksia.

Turku on hieno kaupunki. Vaikka on sielläkin omat omalaatuisuutensa, kuten joka paikassa. Runsaan vuorokauden aikana ehdimme pari sellaista tutkiakin. Yksi kummallisuus on keskustan ulkopuolella Hirvensalossa oleva kappeli, jossa ei ole edes ristiä katolla. Sisään mentyämme näimmekin, että kysymys on enemmän arkkitehtonisesta nähtävyydestä ja kauppapaikasta, josta Jeesus olisi myyntipöydät heivannut ulos. Edes mainospostikorttia ei saanut ilmaiseksi, mutta tämä olikin juuri sitä, mitä edellisiltana olimme teatterissa nähneet: Bertolt Brechtin tekstiin perustuvassa musikaalissa ei Mahagonnyn kaupungissa saanut edes vesilasia, jos ei ollut rahaa. Köyhyydestä sai ankarimmassa tapauksessa kuolemantuomion.

Meillä asiat ovat paremmin. Purra ja Orpo tulkitsevat, että köyhyys ei ole rikos, vaan joidenkin ihmisten ominaisuus. Koska sille ei kuitenkaan mitään voi, heiltä voi vähäisiäkin etuuksia poistaa.

Rakennuksen nimi Hirvensalossa on Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli, mutta koska se kirkkotilaksi on vihitty, ristin luulisi kuuluvan asiaan. Sen suunnittelivat kilpailun perusteella Pirjo Sanaksenaho ja Enrico Garbin. Lopputulos näyttää alassuin kuivalle maalle käännetyltä kalastajien veneeltä, ja kreikan kielen sana Ikhtys merkitseekin kalaa, kristittyjen tunnusmerkkiä. Olisivat edes kalan ruodon panneet katolle merkiksi, joka meille on Hänen puolestaan annettu.

Paluumatkalla keskustaan näkyi Aurajoen toisella puolella iso savupiippu, jonka kyljessä oli numeroita. Ajettiin katsomaan. Piippu on Turun energiayhtiön vanhan voimalaitoksen 100 metriä korkea maamerkki, johon on kiinnitetty Mario Merzin taideteos. Se muodostuu neonvaloista, jotka ovat numeroita ns. Fibonaccin lukujonosta. Siinä kahden edellisen numeron summa on aina seuraava numero, ja Turun piipussa edetään vähän matkaa: 1 1 2 3 5 8 13 21 34 55. Tämän lukujonon esitti italialainen matemaatikko Leonardo ”Fibonacci” Pisano 1200-luvun alussa. Tällaisia korkoa korolle -kasvun kaavoja löytyy paljon biologiasta, esim. päivänkakkaran terälehtien määrä on 34.

Sopii hyvin Turkuun, joka on sivistyksen pääkaupunki Suomessa, vaikka Jyväskylä Suomen Ateena -nimityksen yhdestä Elias Lönnrotin kirjeestä nappasikin itselleen. Lönnrot oli 1800-luvun puolivälissä aloittanut kirjeensä Wolmar Schildtille Jyväskylään: ”Sinä Schildt, joka olet siellä Jyväskylässä, Suomen Ateenassa, tieteen ja taiteen kehdossa...” Sanonnallaan Lönnrot viittasi siihen, että Schildt oli juuri keksinyt suomalaiset sanat ”tiede” ja ”taide” latinankielisistä juurista. Schildt oli tunnettu uudissanojen luoja, ja Lönnrotin kirje oli humoristinen kommentti siihen, että Jyväskylä oli tuolloin pieni, mutta innostunut paikka, jossa suomen kieli ja sivistys alkoivat kukoistaa.

Schildt oli Jyväskylän piirilääkäri, joka oli myös merkittävästi vaikuttamassa ensimmäisen suomenkielisen oppikoulun syntyyn Jyväskylässä 1858. Tulevan yliopiston tarpeisiin Schildt perusti 1860 Jyväskylän yliopistorahaston. Vuonna 1863 perustettiinkin Jyväskylään ensimmäinen suomenkielinen opettajankoulutusseminaari, josta lopulta 1966 tuli Jyväskylän yliopisto, samana vuonna kuin aloitti Tampereen yliopisto. Suomen Turussa sen sijaan aloitti yliopisto jo 1640.

Sen verran Turun tauti on kuitenkin aiheuttanut ongelmia, että raitiotien perustamisesta uudelleen Turussa päätetään vasta ensi kuun 18. päivänä kaupunginvaltuustossa. Tällä hetkellä tilanne vaikuttaa tasaiselta, mutta jos suurin ryhmä SDP tekee ryhmäpäätöksen puolesta, myönteinen päätös syntyy.

Iso asia on myös Musiikkitalo Fuugan valmistuminen. Se aloittaa konserttielämänsä loppuvuodesta Karita Mattilan vieraillessa Turun filharmonisen orkesterin solistina. Fuuga tulee aivan teatteritalon viereen, jossa sen ulkomuoto oli jo hyvin nähtävissä.

Ennen kotimatkaa piti vielä käydä Turun taidemuseossa, joka pitkän Aurakadun pohjoispäässä ylhäällä mäellä on komea rakennus kaupungin parhaalla paikalla. Museon peruskokoelmissa ovat mm. Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustus sekä Akka ja kissa, muita kovia taiteilijanimiä Wäinö Aaltonen, Elin Danielson-Gambogi, Albert Edelfelt, Mauno Haartman, Eero Järnefelt, Walter Runeberg, Hugo Simberg, Ville Vallgren…

Vaihtuvia näyttelyitä on tällä hetkellä neljä. Niistä mielenkiintoisin on tällaiselle liikkuvan kuvataiteen ystävälle Panu Johanssonin kaksikanavainen kaitafilmi/videoinstallaatio Wherever Street Piece (2025), joka muistuttaa menneisyyden opetuksista – päädymmekö toistamaan samoja virheitä vai otammeko opiksi?

Olimme yötä Holiday Club Caribiassa. Aivan siinä lähellä on myös taideteos, Alvar Gullichsenin Posankka, jonka muoto ja nimi tulevat marsipaanipossusta ja kumiankasta. Alun perin se ui Aurajoessa vappuna 1999, mutta nyt se on paikallaan Caribian ja Turun ylioppilaskylän lähellä.

Hotellihuoneemme ikkunasta Caribian takapihalta kumpareen takaa näkyi kirkon torni. Siellä oli lähes 600 vuotta vanha Pyhän Katariinan kivikirkko, ja risti katolla. Hautausmaalta Ulla-rouva löysi entisen puoluetoverinsa Pertti Paasion hautakiven.

Kerran Paasio kävi ulkoministerinä ollessaan pressiklubilla Washingtonissa. Paasion pitämän puheen jälkeen eräs toimittaja kysyi: "Eikö Suomen tragedia ole pelkistettävissä siihen, että teillä on 1300 kilometriä yhteistä rajaa Neuvostoliiton suuntaan?" Paasio vastasi: "Se se vasta tragedia olisi, jos sitä rajaa ei olisi."

kari.naskinen@gmail.com

Rahattomuus on kuolemansynti

Turun yliopiston tutkijat keskustelivat Tieteen lavalla Turun kaupunginteatterin lämpiössä siitä, onko kaikki sallittua, jos on tarpeeksi rahaa. En ollut kuulemassa, mutta näin eilen teatteriesityksen, joka oli antanut aiheen keskustelun, Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin Mahagonnyn kaupungin nousun ja tuhon. Se käsittelee ihmisten ahneutta ja siitä sukeutuvaa rappiota. Tutkijat esittivät kysymyksen, onko tuntemamme maailmanjärjestys romahtamassa. Brechtin - Weillin voimakkaassa musikaalissa ihmisarvon määrittää yksin raha, ja jos sitä ei ole, se on suurin mahdollinen synti ja rikos.

Näytelmän loppuvaiheissa kuolemaantuomittu Jim Mahoney odottaa selissä tuomion täytäntöönpanoa ja pyytää lasia vettä. Ei saa, ei ole mahdollista saada, koska Jimmyllä ei ole rahaa maksaa. Hän on menettänyt rahansa lyötyään vetoa häviöön joutuneen Joen puolesta. Muiden Joen kannattajien lohdutukseksi Jim tarjoaa heille baarissa viskiä, mutta tietenkin velkaantuu tästä.

Samassa oikeuden istunnossa Mahagonnyn kaupungissa on syytettynä Toby Higgins murhasta. Hän kuitenkin vapautuu maksamalla tuomareille lahjukset, ja syyte olisi kyllä tuottanut vesiperän muutenkin, koska murhattu osapuoli ei pysty todistamaan mitään ollessaan jo kuollut.

Yhteiskunnallisena kannanottona tämä musiikkinäytelmä oli ajankohtainen jo 1930-luvulla ja on edelleen. Kantaesityksensä se sai 1927 Baden-Badenin musiikkifestivaalien tilauksesta. Tuolloin se oli kuitenkin jonkinlainen kevytversio, jota Brecht ja Weill alkoivat sen jälkeen työstää täysimittaiseksi oopperaksi. Siinä muodossa se sai ensi-iltansa 1930 Leipzigin Neues-teatterissa, josta se siirtyi Berliiniin. Ooppera, musikaali tai laulunäytelmä, mutta sen esittämä yhteiskuntakritiikki oli niin kovaa, että Hitlerin noustua valtaan 1933 natsit kielsivät sen esittämisen.

Päivi Nisulan (kuvassa) 2010 perustama Saaristo-ooppera on Turun seudulla toimiva oopperaseurue, joka on vieraillut jo Kansallisoopperassakin. Tämä Mahagonny-produktio muistuttaa tyylilajiltaan vaikkapa Lapualaisoopperaa, joskin on musiikiltaan väkevämpi ja monipuolisempi. Esityksen viimeinen joukkokohtaus tuo konkreettisestikin mieleen Chydeniuksen - Salon Lapualaisoopperan (1966).

Mahagonnyn kymmenen esitystä esitettiin Turun kaupunginteatterin isolla näyttämöllä. Solisteja oli kymmenkunta ja koska teatterissa ei ole orkesterimonttua, soitti noin 40-jäseninen Turun kaupunginorkesteri lavastekankaan peittämänä lavan takaosassa. Lisäksi Mahagonnyn kaupungin väkenä lauloi Turun konservatorion kamarikuoro. Esityksen oli ohjannut erinomaisesti kaupunginteatterin johtaja Mikko Kouki.

Häpeä isolle Turun kaupunginteatterille kuitenkin, että se ei pystynyt tarjoamaan katsojille tekstitystä, vaikka takaseinille muuten heijastettiin mykkäelokuvista tuttuja välitekstejä tapahtumien kulusta. Iso osa solistien laulunsanoista jäi täysin ymmärtämättömiksi, ja sekin vielä, että laulettiin sekaisin suomeksi ja englanniksi. Pienemmissäkin teatterissa olen viime vuosina tavannut asiallisia tekstityslaiteratkaisuja.

Ensi syksynä Lauri Maijala ohjaa Lahden kaupunginteatteriin Brechtin - Weillin Kolmen pennin oopperan, johon on hinnalla millä hyvänsä saatava tekstityslaite.

Yliopiston tutkijoiden keskustelussa oli otettu esille sekin, mikä mahdollisuus yksilöllä on toimia vastavoimana vääränlaiselle kehitykselle. En saanut tietooni, olivatko tutkijat maininneet vaihtoehtoina Suomea koskien esimerkiksi Elokapinan kaltaisen suoran toiminnan ja äänestämisen seuraavissa eduskuntavaaleissa. Tavoitteena joka tapauksessa pitää olla tuhoa enteilevien riskien minimoiminen ja keksiä tapoja ainakin lieventää niitä. Ranskassa on jo käynnistynyt monitieteinen ajatussuuntaus ja tutkimusala kollapsologia (collapsologie), joka tarkastelee teollisen sivilisaation mahdollista romahtamista. Se yhdistelee ekologiaa, taloustiedettä, historiaa, antropologiaa ja ilmastotiedettä analysoidakseen niitä riskejä, syitä ja seurauksia, jotka liittyvät nykyisen yhteiskuntajärjestelmän luhistumiseen – sillä ahneudella on paskanen loppu.

kari.naskinen@gmail.com

Pulakapina – mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu

Myös 1930-luvun kansainvälinen lama heijastui rajusti Suomeen. Perheiden taloja meni pakkohuutokaupoissa halvalla, kun pankit niitä ostivat. Pankkilainoja ei pystytty lyhentämään, ei edes korkeita korkoja maksamaan. Mikko Niskasen (kuvassa oik.) parhaimpiin kuuluva elokuva Pulakapina (1977) kertoo hyvin noista ajoista. Esille tulee varsinkin pankkien, poliisin ja eduskunnan roolit tässä murhenäytelmässä. Pankinjohtaja sanoo lainanlyhennykselle lisäaikaa anovalle talonpojalle, että ei tule, koska ”pankit tässä kaikkein pahimmassa tilanteessa ovat”. Eduskunta on pitkällä kesälomalla, eikä puutu asioihin mitenkään. Yhdessä huutokaupassa Hypoteekkipankki ostaa maatilan 350 markalla!

Sen sijaan poliisi on aktiivinen, protestoijia otetaan kuulusteltaviksi, annetaan nokialaisella selkään ja kutsutaan apuun aluksi suojeluskuntalaisia ja sitten lisää poliisivoimia Oulusta ja lopulta armeijan jokin joukkue,

Nivalassa pulakapina sai 1932 nimen ”konikapina”, kun piirineläinlääkäri määräsi hevosia lahdattavaksi näivetystautisina. Ruotsissa tautia oli havaittu, mutta Nivalassa hevosten tutkiminen nimismies Bertil Vahlgrenin (kuvassa vas.) valvonnassa oli huteraa, ei edes verikokeita otettu, vaan eläinlääkäri vähän silitteli ja katsoi hevosen turpaa – ”on sairas, tappo”, sanoi lääkäri hoono soomen kieli. Maanviljelijä Sigfrid Ruuttusen Hilppa-tammakin oli aliravittu, joten ei näyttänyt kaikkein parhaimmalta, joten tappotuomio tuli. Kun vanhaisäntä Ruuttunen ei kuitenkaan kohta varsovaa tammaa halunnut ampua, hän sai Haapajärven käräjillä sakkotuomion, joka huonon rahatilanteen takia muunnettiin vankeudeksi. Muodolliseksi syyksi oikeus merkitsi eläinrääkkäyksen. Tästä sitten iso metakka kylillä nousi. Vuonna 2005 paljastettiin Nivalassa Hilpan patsas.

Samasta aiheesta sävelsi Ilkka Kuusisto oopperan Pula!, joka sai kantaesityksen Nivalan jäähallissa. Teollisuusneuvos Reino Rajamäki vei Erkki Puolakan ja minut kesällä 2004 syntymätienoilleen Nivalaan, jossa ooppera esitettiin jäähallissa. Libretto on tallella, ja sen viimeisessä kohtauksessa kuoro lauloi asiaan ja nykypäivään sopien:

Ei ole mitään uutta auringon alla,
ja mitä on tapahtunut,
sitä vastakin tapahtuu.

Kuten elokuvassa yksi pulamiehistä sanoo: ”Manttaalipösöjen asioita ne siellä vain ajaa” tarkoittaen Helsingin politiikkaherroja. Tuolloin eduskunnassa oli SDP:llä 66 edustajaa, Maalaisliitolla 59 ja Kokoomuksella 42. Ruuttusen tapauksen aikana hallituksena oli Maalaisliiton Juho Sunilan johtama porvarihallitus.

”Talonpojan tappolinja”, sanoi myöhemmin Maalaisliitosta eronnut Veikko Vennamo arvostellessaan Kalevi Sorsan – Johannes Virolaisen ”siviilijunttaa”. Nyt heikoimpien asemaa on heikentämässä Vennamon peruja oleva persujen ja kokkareiden eli Riikka Purran – Petteri Orpon juntta.

Nivalan pulakapinaan eduskunta heräsi lopulta sen jälkeen, kun poliisiväkivalta ja 230 ihmisen pidättäminen nousivat valtakunnalliseksi asiaksi. Kahdeksantoista pulakapinan johtomiestä saivat vankeustuomiot, pisimmät 12 kuukautta. Aika pian eduskunta sentään sääti vihdoin poikkeuslain, jolla tuomitus armahdettiin.

Elokuvan lopussa otetaan esille myös uuden Kansanpuolueen perustaminen Ylivieskassa 1932. Sen pontimena oli nimenomaan talonpoikien protestiliike ja pettyminen silloisiin puolueisiin. Vaaleissa 1933 Kansanpuolue sai eduskuntaan kaksi pulamiestä, maanviljelijät Heikki Niskasen ja Yrjö Hautalan, joita elokuvassa esittävät Mikko Niskanen ja Kari Pajula. Seuraavien vaalien jälkeen puolue muodosti yhdessä Suomen pienviljelijäin puolueen (SPP) kanssa Pienviljelijäin ja maalaiskansan puolueen (PMP).

Pula!-oopperasta vielä, että siinä Sigfrid Ruuttusen roolissa lauloi hänen pojanpoikansa Esa Ruuttunen. Lavastuksen oli suunnitellut Lahden kaupunginteatterin lavastaja Kari Junnikkala.

kari.naskinen@gmail.com

Herrojen rohdot ei auta

Radiosta tuli viime viikolla kuunnelmana Joel Lehtosen Putkinotko (Karisto, 1920). Kun meillä oli samaan aikaan odotettu putkimiestä toista viikkoa, tuli mieleen, että joku putkiliikkeen Käkriäinen varmaan on asiamme saanut hoitakseen, mutta ei ole vielä päässyt ylös taukohuoneen sohvalta. Myöskään Käkriäistä ei saa liikkeelle edes kangella kääntämällä. Putkinotko osoittaa, miten ihmisten inhimilliset heikkoudet, kuten laiskuus, eivät mihinkään katoa. Eivätkä myöskään rikkaampien ylemmyydentunto ja luokkaerot.

Putkinotko on yhteiskuntakuvaus, joka kertoo eteläsavolaisesta perheestä koostuen laiskasta viinatrokarista Juutas Käkriäisestä, hänen ahkerasta vaimostaan Rosinasta ja isosta lapsilaumasta. Juutaksen ja Rosinan suhde "herroihin" on kitkerä. Joel Lehtonen antaa ymmärtää, että jos herrat etääntyvät liikaa kansasta, syntyy katkeraa vastakkainasettelua. Juutas ja Rosina eivät tietenkään pidä vuokraisännästään, kirjakauppias Aapeli Muttisesta, eivätkä muistakaan tavallisen väen yläpuolella keikistelevästä sivistyneistöstä. Neuvoja he kyllä ovat antamassa, mutta kuten Rosina sanoo, ”herrojen rohdot ei auta”.

Putkinotkossa ei moralisoida yksipuolisesti kumpaakaan osapuolta, vaan molempia. Tavallisen kansan elinvoima tulee hyvin esille, mutta myös sen varjopuolet, samoin kuin herrasväen tekopyhyys, ylpeys ja luokkasidonnaisuuden korostuminen. Vaikka luokkaerot ovat yli sata vuotta sitten käydyn luokkasodan jälkeen tasoittuneet, ovat vastakkainasettelut edelleen voimassa. Duunarit, työttömät ja syrjäseuduilla asuvat eivät paljon arvoa anna Helsingin ja Brysselin herroille eivätkä etelän median antamalle kuvalle onnellisen kansan Suomesta.

Sosiaalinen media jonkin verran tasoittaa näitä asetelmia, koska somessa kaikilla on sana vapaa. Jos Käkriäisellä olisi ollut älykännykkä, hän olisi joutessaan näpytellyt Facebookiin tai Tiktokkiin, että akateeminen tai kaupunkilainen vihervasemmistolainen liberaali on etääntynyt oikeasta elämästä – tulkoot tänne Putkinotkoon katsomaan aitoa suomalaista elämää.

Putkinotkossa köyhyys on konkreettista: puute, lika, alkoholismi, suuri lapsiluku ilman resursseja. Nyky-Suomessa absoluuttinen köyhyys on vähentynyt, mutta syrjäytyminen, mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä perhetausta korostuvat edelleen. Osaa vähäväkisimmistä pitää pinnalla sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion sosiaaliturva, mutta tulevaisuudenusko on minimissään, kuten tuore tutkimustieto osoittaa. Tähän vaikuttaa juuri nyt se, että maan hallituksen thatcherilainen politiikka poistaa tukea heikoimmilta niin paljon kuin kantti kestää. Nämä velkajarruherrat SDP:n täydellisellä tuella yhdessä EU-direktiivien kanssa muodostavat samanlalaisen etäisen vallankäyttöjärjestelmän kuin on Putkinotkossa vuokraisäntä Muttinen.

Kuunnelmassa Juutas Käkriäistä esittää Kauko Käyhkö, Rosinaa Emma Väänänen ja Aapeli Muttista Reino Valkama. Kuunnelma on vuodelta 1958, ja se on kuultavissa myös Yle Areenassa, jossa sen sanotaan olevan jokin ihmeen podcast. Sama kuin on jännityselokuvien kanssa, ettei niitä enää ole, vaan kaikki sen lajin elokuvat ovat thrillereitä. Ennen thrilleriksi sanottiin vain poikkeuksellisen jännittäviä jännityselokuvia. Elokuva Putkinotkosta tehtiin jo 1954, ja sekin löytyy Areenasta.

kari.naskinen@gmail.com