Mitä aiot tehdä? On aika.

Olen aina sanonut, että oma kaupunkini Lahti on jokseenkin täydellinen. Tämä on juuri sopivan kokoinen, täällä on kaikki oleellinen, mutta jos jotain ei ole, se yleensä löytyy Helsingistä vain tunnin matkan päästä. Taas tuli tällainen matka, kun netistä näin nigerialaisen taiteilijan Otobong Nkangan kuvakudoksen. Se piti nähdä, sillä se on esillä Helsingin kolmannessa kuvataidebiennaalessa. Samalla kävin kirjakaupassa ja tutustumassa Suomen komeimpaan elokuvateatteriin. Kolme kärpästä yhdellä ajolla.

Nettikuvasta ei kuvakudoksesta tarpeeksi selvyyttä saanut, mutta näytti heti erikoisemmalta kuin lapsuudenkodin seinällä ollut itämainen Neidon ryöstö -gobeliinimatto ja evakkomummon luona ollut ryijy Karjalan vaakunasta. Nyt tutkin tätä Otobong Nkangan teosta (3,5 x 6,5 m) sekä aivan läheltä että kaukaa, ja aivan käsittämättömän hienoa työtä se on. Suurennuslasi olisi pitänyt olla mukana. Vaikka olikin tehty kangaspuilla, kuitenkin tekstiililaboratoriossa Belgiassa, niin ei se ollenkaan kangaspuilla, loimitukilla, sukkuloilla ja niillä kaikilla aikaansaadulta näyttänyt. Kun tarkkaan katsoi, siinä oli vain muutaman sentinkin pituisia lankoja. Lankoja oli erivärisiä 140.

Ensin yleissilmäyksellä kaukaa katsoen näytti kuin kudos olisi esittänyt jotenkin kalevalaista aihepiiriä, varsinkin veteen liittyvää, vaikka ei siinä vesihiisiä, vetehisiä, Ahtia eikä Vellamoa olekaan. Perimmiltään kysymys ei ole Kalevalan tavoin maailman syntymisestä, jolloin aikojen alussa oli vain vettä ja ilmaa. Nkangan aiheena on päinvastoin maailman loppuminen, joka uhkaa, jos vesi loppuu tai pilaantuu.

Maapallon selviytyminen on riippuvainen vedestä. Ilman hyvää vettä ihminen ei selviydy. Perusväriltään sinisessä taideteoksessa Tied to the other Side taiteilija kysyy, miten suhtaudumme maan ja veden elementteihin – ja varsinkin ”mitä aiot tehdä. On aika.” EU:n ilmastopolitiikassa puhaltavat nyt uudet tuulet, kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa tänään todetaan: ”Euroopan komissio harkitsee ehdottavansa lakia, jolla se höllentäisi unionin vuoden 2040 ilmastotavoitteen kriteereitä.” Suomen hallitus on samoilla linjoilla: ilmastolaissa vaadittuun 2035 hiilineutraaliustavoitteeseen pääsemistä ei halutakaan ja on mm. loivennettu biopolttoaineiden lisäämismäärää moottoripolttoaineisiin, mikä kasvattaa liikenteen päästöjä. (HS 30.6.2025)

Meriä uhkaa lisääntyvässä määrässä mineraalien etsintä. Syvänmeren pohjasta tulee globaalien suuryritysten maastoja arvokkaiden malmien, kuten koboltin, kuparin ja nikkelin louhimiseen. Nkangan teos herättää kysymyksiä luonnonvarojen omistajuudesta. Mitä aiotte tehdä? Trump ei tietenkään mitään, mutta entä Xi Jinping, Antonio Costa, von der Leyen, Macron, Merz, Starmer…?

Mahtava teos sekä sanomaltaan että visuaalisesti. Toisenkinlaista nähtävää biennaalissa on. Mukana on 37 taiteilijaa ja taiteilijakollektiivia 30:stä eri kulttuurista. Suomalaiset ovat kollektiivit Band of Weeds ja Nabbteeri sekä yksittäiset taiteilijat Sara Bjarland, Gunzi Holmström, Kristiina Koskentola, Jenni Laiti, Hans Rosenström, Raimo Saarinen, Pia Sirén ja Kalle Hamm, joka valmistui lopetetusta Lahden taideinstituuista 1994 ja on siksi tuttu monesta näyttelystä Galleria Uudesta Kipinästä.

Pekka Ryynänen (s. 1949): Väritila 12

HAM:n isoissa näyttelytiloissa Tennispalatsissa on muutakin näyttelyä kuin biennaale, esimerkiksi Vapaan Taidekoulun (1935) käyneiden töitä. Hyvä ottaa tämä yksityinen oppilaitoskin esille nyt, kun maan hallitus lopetti siltäkin taloudellisen tuen. Taidekoulu perustettiin Maire Gullichsenin aloitteesta, ja siellä opiskelleita taidemaalareita ovat esimerkiksi Carolus ja Torger Enckell, Tove Jansson, Unto Pusa, Eija-Liisa Ahtila ja konkretismiakin harjoittanut Pekka Ryynänen, joka toimi monipuolisesti myös kuvataiteen järjestöpuolella, Valtion näyttelyvaliokunnan puheenjohtajanakin.

kari.naskinen@gmail.com

iSense, Apple, IMAX®, Järvelän Kino

Pari vuotta sitten lopetin elokuvateattereissa käymisen niissä käyttöön tulleen ylikovan äänen takia. Olin asiasta useamman kerran huomauttanut elokuvia saliin säätävälle henkilökunnalle, mutta muutosta ei tullut, ja kun sitten yhdestä elokuvasta joudun liian kovan volyymin takia lähtemään pois kymmenen minuutin jälkeen, se oli siinä. Nyt kuitenkin halusin nähdä Helsingin Tennispalatsin suurimman ja kauneimman iSense-salin. Otin varmuuden vuoksi mukaan tukevat melunestokuulokkeet ja kannatti, koska ilman niitä en olisi katsonut uutta Formula 1 -elokuvaa. Vaikka olen käynyt lähes kymmenen kertaa F1-kilpailuissa, siellä ei näin kovaa meteliä ole ollut, mutta yhteen teatterisaliin ängettynä 20 auton hurjat äänet ovat järjettömyys.

Ovimikkotytöltä kysyin, mitä tuo iSense-nimi tarkoittaa. Kuulemma ei varsinaisesti mitään, on vain tällaisen saliformaatin brändinimi. Kotiin palattuani yritin löytää isense-sanalle suomennosta, mutta ei löytynyt, mutta tietokoneen ohjelma tarjosi tilalle insenseä, joka tarkoittaa mieletöntä, naurettavaa, tyhjää jne. Kun nimi kaiken lisäksi kirjoitetaan sillä tavalla väärin, että ensin on pieni i-kirjain ja toisena on erisnimen iso alkukirjain, tulivat heti mieleen Applen vehkeet iPhone ja iPad. Uuden F1-elokuvan alkaessa näkyikin alkuteksteissä, että päätuotantoyhtiö on ollut Apple Original Films, joka on saanut elokuvan teatterijulkaisemista varten yhteistyökumppaniksi Warner Brosin. Näin tämä iApple valtaa viihdemaailmaa ja vähän muutakin. Apple-elokuvat, Pirkka-kirjat, mitä seuraavaksi?

Näitä mielettömän isoja saleja on Finnkinon teattereissa lisäksi Espoossa, Tampereella, Turussa ja Raisiossa. On myös IMAX®-teatteri Helsingin Itäkeskuksessa, ja ehkä se on vielä mahtavampi, kun niitä ei ole raatsittu muita tehdä. Finnkinon verkkosivuilla näistä molemmista teatteriuutuuksista on paljon tarinaa.

Tennispalatsin Isensessä on 635 paikkaa. Eilen se oli melkein insense, sillä meitä oli siellä iltapäiväesityksessä 16, joista yksi poistui 40 minuutin kohdalla. Meluntorjuntaoperaationi ansiosta viihdyin koko vajaan kahden tunnin ajan, mutta onneksi elokuvaa oli USA:ssa esitettävästä versiosta lyhennetty 40 minuuttia. Helsingistä kotiin ajaessani ajattelin heti muistinvaraisesti, että selvästi parempia autourheuluelokuvia ovat aikajärjestyksessä ainakin (vuosiluvut tarkistin) Howard Hawksin Vauhtihurjat (1965), John Frankenheimerin Grand Prix (1967), Lee H. Kazinin Le Mans (1971), Ron Howardin Rush (2009) ja James Mangoldin Le Mans 66 (2019).

Uusin elokuva on komea ja Joseph Kosinskin ammattitaitoisesti ohjaama, mutta käsikirjoitus pettää. Juoni on koko ajan ennalta arvattavissa, eikä tällä leffalla ole muita elokuvallisia arvoja kuin tekninen onnistuminen. Kysymyksessä on ensisijaisesti F1-bisneksen markkinointikampanja.

Joitakin faktoja F1-maailmasta tulee maallikoille selväksi, mutta toisaalta myös hassuja vääriä asioita. Brad Pitt kilpa-ajajana on hyvä ja näkyyhän siellä leegio oikeitakin naamoja F1-ympyröistä, mutta näiden oikeiden hahmojen tehtävä on vain olla, ainoat 3-4 sanan ”puheroolit” on Fernando Alonsolla, Zak Brownilla ja Frederic Vasseurilla. Pitt ajaa Apex GP -tallin autolla, jossa on Mercedeksen moottori, ja tallin pääpaikaksi on lainattu McLarenin hienoa teknologiakeskusta Wokingissa Lontoon eteläpuolella.

Seuraavaksi menen tarkastuskäynnille Kärkölään, jossa Järvelän Kino on saanut uudet omistajat. Elokuvateatteri palaa kahdeksan kuukauden hiljaiselon jälkeen toimintaan elokuun lopulla. Katsojapaikkoja on vähän yli sata.

kari.naskinen@gmail.com

Marttyyrit ovat vaarallisia

Italialaisen Gillo Pontecorvon elokuva Burn! (1969) on kuin opetuselokuva vallankumouksen tekemisestä. Pontecorvo tuli muutenkin tunnetuksi poliittisista elokuvistaan, varsinkin Taistelu Algeriasta (1966) on väkevä kuvaus Algerian armeijan ja FLN:n taistelusta pois Ranskan siirtomaavallan alta. Burn! ei kerro todellisesta taistelusta itsenäisyyden puolesta, mutta vaikuttaa Algeria-elokuvan tavoin niin dokumentaariselta, että sen kokee fiktioksi vain päähenkilönä olevan Marlon Brandon takia.

Brando esittää Britannian kruunun lähettilästä Sir William Walkeria, jonka tehtävänä on lietsoa vallankumous kuvitteellisella Queimadan saarella Karibialla 1800-luvun puolivälissä. Saarta hallitsee Portugali, mutta sen hallinto pitää syrjäyttää, jotta Britannian kuninkaallinen sokeriyhtiö voisi ottaa saaren tehokkaammin haltuunsa. Portugali on aikoinaan polttanut [burn] saaren maan tasalle, kukistanut alkuperäiskansojen vastarinnan ja tuonut sen jälkeen saarelle mustia Afrikasta työskentelemään orjina sokeriruokoviljelmillä.

Provokaattori Walker onnistuu tehtävässään, jossa hän itse toimii peitehenkilönä. Vallankumousjohtajaksi hän valitsee pätevältä tuntuvan José Doloresin, jonka tietenkin on helpompi saada joukot puolelleen. Ensimmäiseksi ne ryöstävät Walkerin ja Doloresin johdolla Portugalin pankin kullan ja vuoden kuluttua julistetaan Queimadan tasavalta perustetuksi. Doleres saa kenraalin arvon, mutta se on vain nimellinen, koska ylintä valtaa pitävät edelleen valkoiset, tällä kertaa britit. Tästä on tuloksena sekin, että Royal Antilles Sugar Companylle annetaan 99 vuoden sopimus hyödyntää sokeriruokoa, mikä tarkoitti yhtiön ottavan käytännössä haltuun maan talouden.

Kun kenraali Dolores näkee tilanteen ja on pettynyt, hän kokoaa uuden kapinallisarmeijan. Tämä vallankumous ei kuitenkaan onnistu, vaan kukistetaan kuuden vuoden taistelujen jälkeen. Ennen näitä tapahtumia Walker oli lähtenyt saarelta, mutta palaa nyt ja tapaa vangitun Doloresin, jota odottaa hirttotuomio. Walker kuitenkin tietää, että kuolemantuomio vallankumousjohtajalle ei olisi hyvä ratkaisu ja hän haluaa päästää vangin vapaaksi ja karkuun.

Käsikirjoituksen tekivät Algeria-elokuvan tavoin marxilaiset Pontecorvo ja Franco Solinas. He tiesivät, että sankarin surmaamisessa voittajien toimesta on kaksi puolta. Toinen on se, jonka Walker tiesi. Hyvyyttään Walker ei ollut katkaisemassa Doloresin kahleita, vaan siksi, että jos Dolores hirtetään, hänestä tulee marttyyri, joka inspiroi tulevia vallankumouksellisia. Eikä Walker halunnut enää lisää kumouksia, koska sokeriyhtiö oli tavoitteensa saavuttanut. Walker ajatteli, että päästämällä Dolores karkuun tästä tulee mustien keskuudessa kuolemaa paennut pelkuri ja vallankumouksellinen henkikin heikkenee.

Marttyyrit ovat vaarallisia. Che Guevara, Salvador Allende, Aleksei Navalnyi… Päinvastainen esimerkki on Hugo Chavez, josta olisi tullut merkittävä marttyyri, jos olisi käynyt niin, että hänet olisi tapettu vallankaappausyrityksessä 2002. Chavez kuitenkin kuoli vain syöpään 2013, eikä hän enää ollut vasemmiston arvolistoilla kovin korkealla.

Pontecorvon elokuvassa Dolores sanoo viimeisissä vuorosanoissaan Walkerille: ”Englantilainen, muista mitä kerran sanoit. Sivilisaatio kuuluu valkoisille. Mutta mikä sivilisaatio? Mihin asti?”

Walkerista sen sijaan ei tule marttyyri eikä mikään muukaan, vaikka hänet lopuksi murhataankin. Walker oli vuosia aiemmin hankkinut Doloresin joukoille aseita, ja nyt kun Walker kävelee kohti pois lähdössä olevaa laivaansa, joku musta mies puukottaa hänet. Walker oli kuitenkin tehtävänsä tehnyt. Ei selviä, missä hän sen kuuden vuoden ajan oli ollut, mutta elokuvan puolivälissä hän oli sanonut Doloresille, että hänen brittiläiset esimiehensä ehkä lähettävät hänet Indokiinaan – viittaus Vietnamiin, jossa Amerikka juuri elokuvanteon aikana taisteli alkuperäisasukkaita vastaan.

Marlon Brando oli tyytyväinen elokuvaan: ”Paras näyttelijäntyön, minkä olen koskaan tehnyt.”

kari.naskinen@gmail.com

Pyhäkoululaisia Orimattilassa

Otin juhannuksena valokuvan Orimattilan kirkosta, mutta kun sen jälkeen menimme Orimattilan taidemuseoon, siellä oli parempi kuva, jonka tähän panin. Museossa on nimittäin parhaillaan orimattilalaisen Martti Ovaskan valokuvanäyttely, ja ammattilaisen kuva on tietenkin erinomainen. Ovaska aloitti työuransa Eirillä Lahdessa, mutta parhaiten hänet muistetaan omasta valokuvaamostaan Kuva-Ovaskasta, jonka hän perusti 1970. Siellä hän myös teki kauppaa kameroilla, kunnes eläkkeelle siirryttyään keskittyi harrastuksenomaisesti aktiiviseen valokuvaamiseen. Martti Ovaska on nyt 87-vuotias ja näyttelyssä on esillä kuvia, joissa pääpaino on luonnolla.

Kirkko on Ovaskalle läheinen, sillä hän on syntyisin Kirvusta, josta sotien jälkeen muutti Orimattilaan noin 4000 ihmistä, ja mukana tuli myös kellotapulin vanhin kello vuodelta 1658. Sitä soitetaan vain silloin, kun kirvulainen vainaja saatetaan viimeiseen lepoon. Sitä en saanut selville, onnistuiko muutama vuosi sitten kirkontorniin murtautunut rötöstelijä soittamaan kelloa, mutta paikkoja hän siellä kuitenkin rikkoi. Kirvusta ovat myös ehtoollisvälineet.

Ei ollut tuo sekavassa tilassa kiinni otettu nuorukainen ehkä käynyt pyhäkoulua, joka on myös merkittävällä tavalla Orimattilan historiaa. Kirkon ympäri käveltyämme osui kohdalle Niemenkylän punaisesta graniitista louhittu pylväs, jonka testissä sanotaan, että maamme ensimmäiset pyhäkouut toimivat tässä seurakunnassa 1780-luvulla, alkuunpanijoina kirkkoherra Henric Strömborg ja kappalainen Petter Sanngrenn. Patsas pystytettiin 1954.

Niemenkylä jäi tällä kertaa käymättä, mutta seuraavalla luontoretkellä pitää sinne mennä, koska tietojen mukaan siellä on ollut pysyvää asutusta jo 1520-luvulta asti ja tästä merkkinä ovat 19 uhrikiveä jollakin kalliolla. Tietoja kivien palvonnasta noilta ajoilta on, esimerkiksi Novgorodin arkkipiispan Makarin paimenkirjeessä 1534. Makarin tavoitteena oli vahvistaa kristinuskoa karjalaisten ja muiden suomensukuisten keskuudessa. Iivana Julman hän kruunasi tsaariksi 1547.

Orimattilan kellotapulissa sekoilleen miehen lisäksi pyhäkoulu on jäänyt väliin monelta muulta, koska Orimattilassakin rötöstellään paljon. Tuoreita rikostilastoja en etsimään ruvennut, mutta yhden vanhemman koosteen mukaan Orimattila on kaupunki, jossa tehdään rikoksia selvästi ennustettua enemmän. Korkean rikollisuuden paikkoja Päijät-Hämeessä ovat myös Kärkölä ja Nastola.

Kaupunki-sanakin tuohon tuli, mutta rikos- ja onnettomuusuutisia klikatessani tuli esille sellainen kuolemaan johtanut tapaus, jossa leikkuupuimuri ja auto olivat ajaneet kolarin Orimattilan kaupungissa. Hevospitäjä näkyy myös kirkossa, jossa kastemaljapöydän kyljessä on hevosta esittävä taideteos.

Erikoisempi eläinaihe on saarnastuolin yläpuolella oleva pelikaani. Se on Kristuksen rakkauden vertauskuva: niin kuin pelikaani ruokkii poikasiaan, niin Jumala ruokkii seurakuntaansa. Toisaalta Vanhassa testamentissa Herra kyllä varoittaa Moosesta ja Aaronia, että inhotkaa ja karttakaa siivekkäitä eläimiä, älkääkä syökö niiden lihaa esimerkkeinä mm. kotka, korppi, strutsi, huuhkaja, lepakko ja pelikaani. Kirkoissa pelikaaniveistoksia ja -maalauksia joka tapauksessa esiintyy, Orimattilan lisäksi ainakin Helsingin Paavalin kirkossa, Kangasalla, Karjaalla ja Siuntiossa. Broilereita Herra ei maininnut.

Orimattilan taidemuseon kesänäyttelyssä ei ole pelikaaneja eikä hevosia, vaan esillä on Martti Ovaskan valokuvien lisäksi Olavi Lanun teoksia hänen syntymänsä 100-vuotisuuden merkeissä sekä Melina ja Mikko Paakkasen maalauksia, joista tässä alla on yksi Melinan kaunis koristeellista tyyliä edustava kukkateos.

Kesänäyttelyn lisäksi taidemuseossa ovat esillä taidesäätiö Ilmari ja Toini Wall-Hakalan vaikuttavat kokoelmat, joissa esitellään kotimaisen taiteen suuria nimiä painottuen 1800-1900-lukujen vaihteeseen. Lisäksi museossa voi tutustua kuvanveistäjä Pentti Papinahon tuotantoon kolmen vuosikymmenen ajalta, Essi Renvallin veistoksiin sekä Orimattilalassa syntyneiden Erkon veljesten tarinaan.

kari.naskinen@gmail.com

Jokainen ihminen on laulun arvoinen

Jokainen ihminen on myös elokuvan arvoinen. Näin ei kuitenkaan nytkään ajatella ainakaan Saksassa ja Italiassa, joissa äärioikeistolaiset puolueet Alternative für Deutschland (AfD) ja Fratelli d´Italia (FdI) ovat nousseet suureen suosioon. Elokuvaohjaaja Vittorio De Sica sen sijaan tiesi jokaisen elämän olevan tärkeää ja teki Finzi Continin puutarhan (1970), jossa käydään läpi juutalaisvainojen alkamista Italiassa Mussolinin aikana 1930-luvulla. De Sica painottaa ihmisten samanlaisuutta poikkeuksellisella tavalla.

Professori Ermanno Finzi Continin juutalaisperhe asuu Ferraran kaupungissa oman puiston keskellä olevassa kartanossa, joka on ympäröity muureilla. Kun vallassa oleva puolue Partido Nacional Fascista (PNF) 1938 erottaa juutalaiset urheiluseurojen jäsenyyksistä, siirtyvät perheen kaksi lasta pelaamaan tennistä puistossa olevalla omalla kentällä, vaikka sen tiilimurskapinta onkin muhkuraisempi kuin tennisklubin kentällä. Heidän kaverinsakin alkavat käydä siellä pelaamassa. Seuraavaksi tulee kielto, etteivät juutalaisperheet saa pitää palvelijoita, eivätkä juutalaiset opiskelijat saa käydä yliopistojen kirjastoissa.

Tämä kaikki kerrotaan niin, että ihmisten samanlaisuus tulee korostetusti esille. Finzi Continin perheenjäsenet eivät ulkonäöltään eroa mitenkään muista italialaisista, päinvastoin näyttävät enemmänkin ”arjalaisilta”. Tätä samanlaisuutta täydentää perheen pojan Alberto Finzi Continin rooli, johon De Sica oli valinnut itävaltalaisen Helmut Bergerin. Valinta oli sillä tavalla huomiota herättävä, että edellisvuonna ensi-iltaan tulleessa Luchino Viscontin Saksassa ohjaamassa Kadotetuissa Berger oli esittänyt ison terästehtaan fasistisen omistajan ”kruununperillistä” Martin von Essenbeckiä. Viscontin elokuvan päätapahtumat ajoittuvat ”pitkien puukkojen yöhön” 30.6.1934, jolloin armeijan palveluksessa Obersturmführer Martin von Essenbeck päästää kaiken kieroutuneisuutensa irti. Tuona yönä Hitler murhautti puolueensa NSDAP:n koko vasemmistosiiven ja lopetti sosialismista puhumisen.

Tällä kaikella De Sica todennäköisesti halusi osoittaa, että ihminen on aina ihminen, jota ei hänen mielipiteidensä, uskontonsa, ihonvärinsä tai muiden oleellistenkaan tekijöiden takia saa kohdella väärin. Vaikka Italiassakin meno oli kovaa, niin saksalaisen natsismin kaltaista suurkansanmurhaa siellä ei saatu aikaan – tai ei ehditty, sillä Italia joutui Saksan vallan alle vasta 1943. Ennen toista maailmansotaa Italiassa oli noin 500 000 juutalaista, joista surmattiin noin 8000.

Elokuva on tavallaan hienostunut. Väkivaltaa ei näytetä, mutta rasismi ja henkinen painostus tulevat ankaralla tavalla esille. Elokuva perustuu Giorgio Bassanin osaksi omaelämäkerralliseen romaaniin vuodelta 1962 ja se sai Oscarin vuoden parhaana ei-englanninkielisenä elokuvana.

Kirjallisuus tulee esille silläkin tavalla, että toisen juutalaisperheen poika käy tapaamassa veljeään Grenoblessa, johon tämä on päässyt opiskelemaan, ja siellä tulee puheeksi myös Primo Levin oleminen parhaillaan Grenoblessa. Tämä toinen perhe on mukana tarinassa siksi, että sen Giorgio-poika on rakastunut Micól Finzi Continiin. Primo Levi oli paennut rajan yli Ranskaan, kun opiskelu Torinon yliopistossa oli käynyt mahdottomaksi ja fasistit olivat jo perässä. Saksalaiset kuitenkin miehittivät Grenoblen 1943 matkalla Italiaan, ottivat Levinin kiinni ja veivät Auschwitziin helmikuussa 1944. Siellä hän oli 45 päivää, kunnes puna-armeija tuli ja vapautti Auschwitzin. Pian tämän jälkeen Levi kirjoitti muistelman näistä kokemuksistaan: Tällainenko on ihminen (1947). Saksan keskitysleireillä tapettiin 650 italialaista. 

Musiikin elokuvaan sävelsi ohjaajan poika Manule De Sica 20-vuotiaana.

kari.naskinen@gmail.com

Tärkeintä ei ole raha, vaan valta

Amerikkalaisessa elokuvassa Motherless Brooklyn (2019) käsitellään dekkarimuodossa vääryyksiä vallankäytössä. Aiheena on kaupunkisuunnittelu, jota New Yorkissa eivät kaupunginvaltuusto eivätkä kaupunginosavaltuustot pysty pitämään hallinnassaan. Vahvat poliittiset ja kaupalliset intressit jyräävät kansalaismielipiteen ja demokraattisen päätöksenteon. Päähenkilönä tässä Edward Nortonin ohjaamassa elokuvassa on etsivätoimistossa työskentelevä Lionel Essrog, jota Norton itse esittää. Vääränlaisen vallankäytön kannalta tähtäimessä on kaupungin kehityshankkeiden komissaari Moses Randolph, ja kun lähdin perehtymään asiaan, löytyi tälle henkilölle todellisuudesta esikuva Robert Moses (1888 - 1981), New Yorkissa toiminut kaupunkisuunnittelija.

Moses ei ollut pitkän uransa aikana missään korkeassa virassa eikä poliittisessa asemassa, mutta oli tiiviissä yhteistyössä monen tärkeän viskaalin kanssa. Hänen oma nimikkeensä oli puistovaltuutettu, joka tässä asemassa pääsi peräti antamaan purkumääräyksiä alueille, joiden tilalle oli määrä tehdä puistoja – paitsi että joskus suunnitelmat muuttuivat ja alueen saivatkin haltuunsa grynderit.

Moses oli hänestä tehdyn elämäkertakirjan mukaan rasisti, joka tuhosi nimenomaan afroamerikkalaisten asuinpaikkoja. Sellainenkin vaikutusmahdollisuus hänellä oli, että jos valkoisten alueella asui mustia, pystyttiin heidän uima-altaittensa veden lämpötilaa pudottamaan saadakseen heidät häipymään muualle. Moses tuli tunnetuksi siitäkin, hän pani kampoihin julkisen liikenteen kehittämiselle.

Voisi kuvitella, että näin vaikutusvaltaisten pamppujen yhteyteen kuuluu usein korruptio. Elokuvassa Moses Randolph kuitenkin sanoo, ettei hän tavoittele rahaa tai muita suuria omaisuuksia, vaan eniten hän nauttii vallasta. Näin se varmaan tietyllä tavalla onkin; jos ansiotaso ja varallisuus joka tapauksessa ovat hyvällä tasolla, niin rahaa tärkeämpää on valta ja sen mukanaan tuoma arvostus. Varsinkin tämä pätee pienimuotoisesti vaikkapa suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa korruptiorahat ovat yleensä niin pieniä, että niitä makeampaa on nousta hyvä veli -järjestelmän avulla näkyviin asemiin. Onhan se polleeta, jos tosikahvilassa kuulee naapuripöydässä jonkun sanovan: "Kato, toi on kunnanhallituksen uusi puheenjohtaja, se on nyt meidän ylin tappi kunnassa" tai "näetkö, tuossa on liikennetoimikunnan jäsen, saavatkohan ne nyt suojatiet kunnolla maalatuiksi."

Tämän terävän elokuvan yhdessä sivulauseessa mainitaan New Yorkin Keskuspuiston isä Fred Olmsted. Taas piti tarkistaa ja totta oli: maisema-arkkitehti Frederic Olmstedt (1822 - 1903) ja hänen englantilainen arkkitehtikaverinsa Calvert Vaux voittivat 1857 Central Parkin suunnittelukilpailuun. Yli kolmen neliökilometrin laajuisen puiston rakentaminen aloitettiin heti häätämällä alueella asuneet afroamerikkalaiset ja amerikanirlantilaiset kodeistaan. Samalla Olmsted nimitettiin Keskuspuiston komissaariksi.

Elokuvassa ovat Edward Nortonin lisäksi näkyvissä rooleissa Alec Baldwin (Moses), Gugu Mbatha-Raw, Bobby Cannavale ja Willem Dafoe sekä pienessä roolissa Bruce Willis, jonka ”kaupunkisuunnittelijat” ampuvat heti alussa. Willis oli etsivätoimiston pomo ja myös Lionel Essrogin ottoisä, joka oli pelastanut orvon pojan huonosta lastenkodista. Lionelia hän kutsuu ”Äidittömäksi Brooklyniksi”, koska Lionel on syntyisin Brooklynistä.

kari.naskinen@gmail.com

Tiede ei kelpaa Trumpille eikä Orpolle

Ensimmäisellä presidenttikaudellaan Donald Trump sai pöydälleen Yhdysvaltain kansallisen ympäristöarvion. Presidentti ehkä selaili sitä ja sanoi: ”Olen nähnyt sen, olen lukenut jotain siitä… enkä usko siihen.”

Meillä Petteri Orpon hallitus päätti, ettei valtion budjetista enää anneta rahaa Millennium-tiedepalkinnon jakamiseen. Samoihin aikoihin tuli uutinen, jonka mukaan Suomi oli ensimmäisen kerran pudonnut pois tutkimuksen ja opetuksen vapauden kansainvälisen vertailun parhaimmistosta. Tämä liittyy osaltaan siihen, että hallitus pyrkii muuttamaan lakia Suomen Akatemiasta, jonka tehtävät eivät hallituksen mielestä saa olla ristiriidassa kansallisen turvallisuuden kanssa. Tieteellistä vapautta pidetään vaarallisena, koska tutkimusten tuloksia ei vapaissa olosuhteissa voi määritellä ennalta.

Millennium-palkinnon on vuodesta 2004 lähtien jakanut Tekniikan Akatemia joka toinen vuosi. Viime vuonna Tekniikan Akatemian säätiö rahoitti palkinnon omalla pääomallaan ja rahoitushankintansa avulla. Ensimmäisen palkinnon 20 vuotta sitten sai Internetin www-järjestelmän keksijä Tim Berner-Lee ja viime viime vuonna palkinnon sai sähkölaitteiden energiankulutusta merkittävästi pienentävän puolijohdekomponentin Igbt:n kehittänyt Bantval Jayant Baliga. Miljoonan euron rahapalkinnon ohella annetaan aina myös kuvanveistäjä Pekka Jylhän suunnittelema Milky Way -palkintoesine (kuvassa).

Palkinnon myöntäminen perustuu ehdotuksiin, joita Tekniikan Akatemia ottaa vastaan esim. yliopistoilta ja tutkimuslaitoksilta ympäri maailman. Säätiön hallitus valitsee voittajan kansainvälisen palkintolautakunnan ehdotuksen perusteella, ja tarkoitus on jatkaa palkinnonjakoa myös ensi vuonna.

Tieteen vapauden vertailussa (Academic Freedom Index) Suomi on kahdessa vuodessa pudonnut sijalta 9 sijalle 28. Sellainenkin tieto on tämän kehityksen taustalla, että Suomen yliopistoilla on nyt vähemmän autonomiaa kuin sotavuosina 1939-45.

Tieteen vapaus on yksi demokraattisen yhteiskunnan kulmakiviä. Nyt tätä kiveä murretaan sekä USA:ssa että sen liittolaisvaltiossa Suomessa, koska uko- ja turvallisuuspolitiikka ei tarvitse tiedemiehiä söhläämään oletettujen tosiasioiden kanssa. Esimerkkinä on Trump, joka heti toisen kautensa alkuvaiheissa jäädytti USA:n kansallisen tiedesäätiön (NSF) rahoituksen.

Ei tämä aivan uuttakaan ole, sillä jo George W. Bush yritti tehdä ilmastotutkijat hiljaisiksi, koska ilmastonmuutoksesta horiseminen oli hänen mielestään huijausta.

Sama meillä. Petteri Orpon ja Riikka Purran mukaan rikkaimmille annettavat veronalennukset tulevat valtion kassaan takaisin ”dynaamisten vaikutusten” kautta, vaikka tutkimustieto ei tätä puolla alkuunkaan. Ainoa rehellinen hallituspuolueiden edustaja on julkisesti ollut Ben Zyskowicz, joka myönsi tutkimustiedon oikeaksi, mutta sanoi verotuksen keventämisen joka tapauksessa olevan Kokoomuksen politiikan ytimessä. (HS 17.5.2025)

Perussuomalaisten kohdalla tieteen halveksunta ei yllätä samalla tavalla kuin entisen sivistysporvaripuolueen tapauksessa. Tai sitten on kysymys Kokoomuksen myönnytyksestä persuille, jotta hallitus pysyy kasassa. Persuille tiede ja taide ovat vihonviimeisiä asioita, esimerkiksi yliopistot, kun ne ovat täynnä dosentteja, desantteja ja viherpunahippuloita.

kari.naskinen@gmail.com