sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Vertigo toimii näyttämölläkin

Lahden kaupunginteatterin Vertigo on erinomainen esitys. Hyvin ohjattu, lavastettu ja näytelty. Vaikka olisi nähnyt Alfred Hitchcockin elokuvan (1958) monta kertaa, se ei mitenkään haittaa, koska Tommi Kainulaisen sovitus ranskalaisesta alkuperäisromaanista D´entre les morts (1958) on tehnyt tästä teatteriversiosta erilaisen, itsenäisen teoksen. Loppuratkaisukaan ei ole samanlainen kuin elokuvassa, mutta se ei kuitenkaan muuta muuksi Vertigon perusrakennelmaa.

Vertigo on psykologinen jännäri, joka hakee symboliikkaa myös antiikin Kreikan mytologiasta. Näytelmän yhdessä kohtaa joku mainitsee Eurydiken, joka meni naimisiin Orfeuksen kanssa. Eurydike kuoli käärmeenpuremaan, mutta Orfeus lähti hakemaan häntä takaisin tuonpuoleisesta. Melkein Orfeus onnistuikin, mutta lopulta kävi kuitenkin huonosti.

Vertigossakin päähenkilö menettää rakastamansa naisen kahdesti. Kainulaiselle tämä vertauskuvallisuus on tietoinen valinta, koskapa Orfeus ja Eurydike otetaan esille myös käsiohjelmassa. Lisäksi kahteen otteeseen kuullaan musiikkia Christoph Willibald Gluckin oopperasta Orfeus ja Eurydike (1762). Kansallisoopperassa tämä ooppera nähtiin viimeksi 1972.

Kun edellisessä blogissani käsittelen arkkitehtuuria, niin otan aiheen esille tässäkin, koska löysin sitä koskevan Eric Rohmerin tekstin Peter von Baghin kirjasta Uuteen elokuvaan (WSOY, 1967). Rohmer oli ennen ohjaajanuraansa Cahiers du Cinéman kriitikko, ja Vertigosta hän kirjoitti, että se on elokuva myös arkkitehtuurista:

”Vertigossa ensimmäinen puolituntinen on eräänlaista dokumenttikuvausta San Franciscon urbaanista taustasta. - - - Tämän miljöön välittömänä ja käytännöllisenä tehtävänä on luoda vierauden tuntua aikaulottuvuudessa. Se symboloi sitä menneisyyttä, johon etsivä suuntaa katseensa samalla tavoin kuin hulluudesta epäilty nainen.”

Toinen arkkitehtoninen paikka on pieni sivukylä, jossa on vanha luostari torneineen; kirkontorni liittää Vertigon kertomuksen pääteemaan korkeanpaikankammoon.

Lahden Vertigossa ei kuitenkaan olla San Franciscossa, vaan sodan ajan Pariisissa. Lavastaja Pekka Korpiniitty on luonut tumman näyttämökuvan hienosti, osin viitteellisesti, koska realistisia ympäristöjä olisi vaikea tehdä, kun erilaisia tapahtumapaikkoja on monta. Tunnelma on kuin vanhoissa mustavalkoisissa film noir -elokuvissa. Pieni Eero-näyttämö on kuitenkin sen verran matala, että kirkontornia sille ei ole voitu rakentaa, joten katsoja käyttäköön mielikuvitustaan, kun kirkontorniin lähdetään kiipeämään rautatikapuita pitkin.

Kun ollaan Ranskassa, ovat roolihenkilöiden nimet elokuvasta poiketen ranskalaisia. Madeleine kuitenkin käy molempiin kieliin, ja tätä roolia esittää taitavasti Maiju Saarinen. Kuten asiaan kuuluu, ei Madeleinesta oikein ota selvää, onko hän hullu vai huijari. Näitä molempia vaihtoehtoja Maiju Saarinen vetää niin hyvin, että häneen rakastuva Flavièreskin menee sekaisin.

Teemu Palosaari Flavièresinä (kuvassa) on koko ajan näyttämöllä, eikä häviä yhtään James Stewartille. Hänen epäilyksensä ja epätoivonsa tulevat niin voimakkaasti esille, että pahaa tekee.

Tommi Kainulainen on myös ohjannut näytelmän. Kun tapahtumat liikkuvat kahdessa aikatasossa, tällainen on elokuvassa tietenkin helpompi toteuttaa, mutta Kainulainen on selvinnyt tästä loistavasti. Pienin lavasteyksityiskohdin ja näyttelijöiden sisääntulojen avulla ei hetkeksikään jää epäselväksi, kummassa ajassa ollaan. Tässä vaihtelussa on tärkeä osa myös Tapani Kalliomäen esittämällä poliisietsivällä, joka meidän katsojien tavoin yrittää päästä perille jutun juonesta. Etsivä on kuin sivustakatsoja, joka pyrkii pääsemään Flavieresin pään sisälle ja koittaa tämän kertomusten avulla saada jotain tolkkua myös Madeleinen tarkoitusperistä.

Kaikkinensa hyvin toimiva, harvinainen näytelmä. Tällaisia dekkarinäytelmiä ei paljon ole, en tähän hätään muista kuin Agatha Christien Hiirenloukun (1952), mutta Vertigo on parempi, koska sen ”syvyyssuunnassa” on muutakin kuin rikoksen selvittämistä loogisin päättelyin.

kari.naskinen@gmail.com