Bacon sanoi, että uskonto on koko elokuvan historian ajan ollut kiinnostava lähtökohta elokuvantekijöille, koska uskonnon dramaturgia on niin vahva. Kun siihen liittyy lisäksi mytologisia aineksia, ei ole ihme, että uskonnolliset aiheet ovat vetäneet puoleensa.
Suuria elokuvia on tältä pohjalta syntynytkin. Hyvin muistan omasta lapsuudestanikin, että vavahduttavimpia elokuvakokemuksia olivat esimerkiksi Henry Kosterin Jeesus-elokuva Näin hänen kuolevan (1953) ja spektaakkelien varhaisimman mestarin Cecil B. DeMillen Kymmenen käskyä (1956).
Ei tämä kristinuskon aiheiden ottaminen elokuvabisnekseen tietenkään mitään yllättävää ollut. Tehtiin samaa, mitä kuvataiteilijat olivat jo vuosisatoja tehneet. Elokuva välineenä oli kuitenkin jo varhaisvuosinaankin sellainen, että se sai aiheistaan irti suuremmat tehot kuin perinteisemmät taidemuodot.
Melko aikaisessa vaiheessa uskontoon alettiin elokuvissa suhtautua myös kriittisesti. Yhtenä esimerkkinä Bacon mainitsi Luis Bunuelin, jonka Kulta-aika (1930) meni jo niin rajuksi, että joutui esityskieltoon puoleksi vuosisadaksi. Varsinaisesti elokuvissa alettiin kuvata uskontoelämän problemaattisuuksia kuitenkin vasta sotien jälken.
Merkittävä ohjaaja tässä suhteessa oli Ingmar Bergman, jonka elokuvissa kysyttiin varsinkin sitä, miksi Jumala on niin hiljaa, jos se kerran on olemassa. Seitsemännessä sinetissä (1957) Max von Sydow on epätoivonen – pelaa Kuoleman kanssa shakkia, mutta ei saa Jumalalta vastauksia: ”Haluan tietää, enkä vain uskoa puolittaisia ihmetekojuttuja. Tule esiin, miksi vaikenet?”
”Amerikkalaisessa elokuvatutkimuksessa on uskontoa nähty elokuvissa hyvin laajasti. Sellainenkin tulkinta on, että myös Steven Spielbergin E.T. (1982) on pohjimmiltaan uskonnollinen elokuva. Myös Clint Eastwood on käyttänyt elokuvissaan ikään kuin messiaanisia hahmoja, jotka ovat moraalisesti muita korkeammalla. Toimivat kyllä joskus ase kädessä, mutta ovat silti heikompien pelastajia”, sanoi Bacon.
”Kristinusko on sikäli hyvä kohde vaikka minkälaisille käsittelytavoille, sillä se kestää myös satiirin ja parodioinnin. Elokuvantekijöille usko taas on joustavasti muokattavissa oleva asia, koska sillä ei kuitenkaan ole mitään rationaalista pohjaa.”
To the Wonderista Bacon sanoi, että se on Malickille tunnusomaisen teeman mukaan elokuva, jossa Jumalaa edustaa luonto: ”Ihminen on konfliktissa luonnon kanssa, eikä osaa nauttia siitä kaikesta heinosta ja hyvästä, mitä maailma tarjoaa.”
Samoin ihminen on Malickin elokuvissa konfliktissa toisten ihmisten kanssa. Malick tarkastelee luontoa, maisemaa ja ihmisen elinympäristöä, etenkin ihmisen niissä aikaansaamaa muutosta. Ihminen ei osaa kohdata luontoa oikealla tavalla, mutta To the Wonderin mies ei osaa kohdata myöskään rakastamiaan naisia oikeilla tavoilla. Miehen ja naisen suhde on kuin lähes kalustamaton koti, jossa he asuvat – ei ole mitään yhteistä. Pihalla ja kadullakin he kulkevat toistensa ohi. Pappikin elokuvassa on, mutta tuntuu olevan vähän samalla tavalla epävarmassa tilassa kuin Max von Sydow. Variety-lehden (L.A.) mukaan To the Wonder on kuin muistuma kadotetusta paratiisista.
kari.naskinen@gmail.com
