Suudelmakin täällä niin kuin veitsi hampaisiin kalahtaa

En ole peruslahtelainen, mutta 55 vuotta Aleksia kävelleenä ja Veskua ajaneena olen paljon rohjennut Lahdesta kirjoittaa. Tuli tuo sanonta peruslahtelaisuudesta mieleen yhdestä vaalimainoksesta yli 15 vuoden takaa, kun Keniassa syntynyt Wilson Kirwa (Kok) ilmoitti itsestään, että ”ei ihan perussuomalainen”. Meni valtuustoon 315 äänellä.

Koska suurten juhlapäivien aatto on aina se parempi päivä, kirjoitan tämän Lahden 120-vuotisjuttunikin nyt. Tuttu kaupunkihan tämä on. Mummo oli tullut evakkona Renkomäkeen ja sitä kautta opin Lahtea tuntemaan, kuten Mariankadun Sinuhen valokennolla toimineen oven, leveät kadut, Hirvi-patsaan, LMV:n ottelut Kisapuiston tiilimurskalla ja vilkkaan torin, jossa isän kanssa kävimme muutaman kerran myymässä Renkomäen mansikoita. Hiihtolomaviikon 1958 olin 12-vuotiaana myös Renkomäessä ja joka päivä kävin Ruotin linja-autolla MM-kisoissa, joista ylivoimaisesti parhaiten jäivät mieleen Juhani Kärkisen ja Ensio Hyytiän kaksoisvoitto puumäessä sekä Kalevi Hämäläisen voitto Pavel Koltshinista ja Sixten Jernbergistä kolmellakympillä.

Joka päivä paleli, kun päivät olivat pitkiä, eikä Suurhallia ollut lämmittelypaikaksi. Kolme vuotta sitten kuollut päätoimittaja Pesa Vuorio tosin kertoi perusteelisia säätilastojaan tutkittuaan, ettei silloin pakkasta kovin paljon ollut. Vaatteet ja kengät olivat kuitenkin huonommat kuin nykyisin. Tähän asiaan liittyy myös sellainen yksityiskohta, joka jäi muistiini yhtenä tärkeimmistä asioista Lahdesta. Yhtenä kisapäivänä olin nimittäin tulossa sieltä pois pitkin Paasikivenkatua, taskussa rahaa bussimatkaa varten ja lisäksi yksi markka. Kyösti Kallion kadun kulmassa olevasta myyntikatoksesta pyysin myyjäsedältä nakin, jonka markalla sai. Myyjä katsoi minua ja sanoi, että olet niin kylmissäsi olevan näköinen, että saat sillä markalla kaksi nakkia. Tämän parempaa tervetulotoivotusta Lahteen ei olisi voinut saada.

Alkukesästä 1970 olin käynyt ESS:n päätoimittajan Olli Järvisen työhaastattelussa ja seuraavalla viikolla sain ilmoituksen Etelä-Suomen Sanomiin hyväksymisestäni. Ensimmäiseksi soitin työpaikaltani Hämeenlinnasta isälleni Jyväskylään, että menen syksyllä töihin Lahteen, mainitsin taas tuosta nakkijutusta, ja isä siihen, että siellähän se Viipurin Reipaskin nykyisin on – hieno homma.

RAAKAA ROMANTIIKKAA

Tähän juttuun lainasin otsikon Lahdessa syntyneen Risto Ahdin runosta, jonka Rauli Nordberg sääti ja sävelsi Nostoväkinäyttämön esitykseen 80-luvulla. Laulussa ollaan Vesijärvenkadun kivitalojen katveessa:

Vaan kun rakastuin niin huomasin,
vain talvi vuoteeksemme annettiin
rakastele siinä, kautta aikain Lahdessa on tehty niin.
Se on raakaa romantiikkaa,
sinipunaista kuin mustelmani.

Romantiikkaa oli vanhassa Esan talossakin Hämeenkatu 5:ssä. Siellä oli paljon nättejä tyttöjä, jotka silloinen konttoripäällikkö Jaakko Ukkonen tarkalla silmällä aina valitsi. Heti syksyllä 1970 alkoi sellainen touhu, että samoihin aikoihin taloon tullut Jukka Kuikka piiritti yhtä Sirpaa ja minä Raijaa. Onnistuin paremmin, kun yhtenä päivänä kysyin Raijalta, että haluatko lähteä Vesijärven jäälle tehdylle radalle Anglian kyytiin. Niin mentiin ja mentiin sitten loppuun asti.

Raakaa peliä on Lahdessa ollut muutenkin. Lahdesta paljon kirjoittanut Markku Koski ottaa juuri ilmestyneessä Päijät-Hämeen tutkimusseuran XXXVIII vuosikirjassa Lahti 120 kotimme esille taas Chicago-aiheenkin. Sen lanseerasi aikoinaan näkyvimmin käyttöön Iltalehteen uutisia Lahdesta kirjoittanut Tapio Rantakari, jonka minäkin palkkasin heti avustajaksi Uuteen Lahteen, kun lehti alkoi ilmestyä. Koski muistuttaa, että alunperin Lahtea alettiin kutsua Suomen Chicagoksi, kun tänne oli 1914 perustettu kunnallinen teurastamo ja sen myötä alkoi tulla myös yksityisiä lihanjalostamoja. Amerikan Chicago oli myös tunnettu teurastamoistaan, mutta me täällä Suomessa mielsimme sen enemmän ihmisten kuin lehmien lahtipaikaksi.

Eikä Pekka ja Pertti Sormusen, Hannu Helmisen, Heikki Hiiren ja Wallu Heinomaan Amulet-yhtyekään laulanut Suomen Chicago -biisissä teurastamoista:

Kun sä grillibaariin jonotat,
muista olla kiltisti ja odota.
Älä nenääs vahingossa edes nyrpistä,
sillä varmasti saat heti nyrkistä.
Tule Lahteen, Suomen Chicagoon,
tule Lahteen, täällä jännää on.

Sillä tavalla vertaus Chicagoon oli kuitenkin heiveröinen, että siellä monen miljoonan asukkaan kaupungissa oli hautausmaallakin enemmän vilskettä kuin pienen Lahden kaduilla. Vaikka kyllähän Rantakari aiheita sai. Hyvin on muistissa, kun vielä tuoreena Etskun (nyk. Etlari) toimittajana menin poliisien kanssa kirvesmurhaaja Tuomisen jäljille, ja mukana oli tietenkin myös Rantakari. Verta oli omakotitalon seinillä ja lattialla. Se oli sitä aikaa, kun poliisi päästi toimittajatkin rikospaikalle heti tuoreeltaan. Myöhemmin olimme myös läsnä, kun rautakahleissa pidetty murhaaja oli tuomiolla raastuvassa kaupungintalolla.

Onhan näitä ollut. Kymintiellä murhattiin parturikampaaja jakoavaimella päähän iskemällä, Ilpo Larha ja Kullervo Haikas järjestivät jännitysnäytelmän Metsäpellontielle, moottoripyöräjengiläisten sisäisessä kärhämässä ammuttiin kolme miestä Rautatienkadun ja Puistokadun kulmauksessa olleessa Ararat-ravintolassa jne.

Kyllä nämäkin tapaukset vahvistivat Lahden Chicago-mainetta sillä kaikkein kurjimmalla tavalla. Samoin kuin hakaristi viittaa natsismiin olkoonkin jokin tuhansia vuosia vanha hindulaisten tai etruskien tulkinta siitä mikä tahansa.

Järjestystäkin on silti ylläpidetty. Ensimmäinen nimeltä tunnettu, oikein asiakirjoissa mainittu lahtelainen oli Hollolan kihlakunnan kalakäräjillä 1445 istunut lautamies Kalku Lactis (Kalkku Lahden kylästä).

Tutkimusseuran 170-sivuinen kirja on nimeään myöten erinomainen. Aiheina ovat 13 kirjoittajan jutut mm. Fellmanin pellosta, Vesijärvestä, ystävyyskaupunkitoiminnasta, Lahdesta kultaseppäkaupunkina, Lahden viipurilaisuudesta ja tietenkin mäkihypystä. Kirjan kansikuva liittyy peruslahtelaisen Aija-Riitta ”Tiitu” Saastamoisen (o.s. Känkänen) kirjoitukseen yhteisöllisestä lapsuudesta Lahdessa 50-luvulta tähän päivään. Kuvassa ovat Tiitu ja Maikki.

Tutkimusseuran puheenjohtaja on kuvataiteilija Martti ”Fransu” Keränen, jonka piirtämä kuva tässä:

Yksi sana jäi kirjassa kuitenkin ihmetyttämään, kun kaupungin uusi viestintäpäällikkö Anu-Liisa Rönkä luettelee Lahden lempinimiä: Suomen Chicago, Business City, Tempparipääkaupunki. Mikä ihmeen temppari? Vai onko painovirhe ja tarkoitus on ollut liittää lempinimi jotenkin mattojen tamppaamiseen tai tampponeihin, joita ei kuitenkaan ennenkään valmistettu Lahdessa, vaan Lapinjärven Porlammilla (Mölnlycke), josta Ukkosen Jaskan palkkaama Raija Silander on kotoisin? Nykyinen puolisoni on pesunkestävä lahtelainen Ulla Vaara, jonka näin ensimmäisen kerran pienessä roolissa Erkko Kivikosken Lahdessa kuvatussa elokuvassa Kuuma kissa? (1968), ja myöhemmin tavatessamme tajusin heti, että kysymysmerkin voi ottaa pois.

kari.naskinen@gmail.com

Nykyarkkitehtuuria kaupungin ydinkeskustassa

Mitä järkeä on sallia ison marketin rakentaminen kaupungin ydinkeskustaan? Tai kun on idioottimaisesti sallittu, niin eikö kukaan tai mikään valvova elin ole valvonut mitään? Nämä kuvat ovat kohta avattavasta Citymarketista, joka on muutaman sadan metrin päässä Lahden kaupungin keskipisteestä. En tiedä, kenen vastuulla tämän betonilaatikon ulkoasu on, mutta vieläköhän ovat olemassa julkisivulautakunta, kaupunginarkkitehti, teknillinen lautakunta, rakennusvalvontavirasto vai mitä niitä ennen oli hoitamassa asioita. Jos ovat, niin työtään eivät ole tehneet. Ei tarvitse järjestää äänestystä kaupungin rumimmasta rakennuksesta.

kari.naskinen@gmail.com

Ennemmin hajoaminen kuin liittovaltio

Valtioneuvos Matti Vanhanen sanoi Suomalaisilla historiapäivillä pari viikkoa sitten, että Ukrainan jälleenrakennuksesta tulee EU:lle sellaisen kokoluokan rahanmeno, joka pakosti panee pohtimaan EU:n muuttamista liittovaltioksi. Kun yhteisvelkaa on tehtävä satoja miljardeja euroja, se ei onnistu nykymuotoisessa järjestelyssä eikä päätöksentekoprosessissa. Yhtenäisessä liittovaltiomallissa kaikkein suurimpienkin päätösten tekeminen olisi helpompaa, mutta liittovaltio ei kaikille sopisi. Ensimmäisinä lähtisivät kokonaan pois Unkari, Slovakia ja Tshekki. Lisäksi nettomaksajien hyysäämät nettosaajat kärkipäässä Baltian maat ja Kroatia luopuisivat federaatio-EU:n jäsenyydestä.

Jonkinlaisen tynkäfederaation ehkä saisi aikaan, mutta kuten Björn Wahlroos sanoi, ”on täysin naiivia uskoa, että voi rakentaa liittovaltion, joka tekee sijoituksia ja tulonsiirtoja yli Euroopan ilman, että nationalismi tekee sen äärimmäisen vaikeaksi. Jos EU:ta yritetään viedä itsenäisten valtioiden liittoa kauemmaksi, se kaatuu omaan mahdottomuuteensa, koska siellä alla kytee voimakas kansallistunto, pahimmillaan nationalismi.”

Nykyiselläänkin EU:lla on liikaa valtaa yli kansallisen päätöksenteon, taas Wahlroosin sanoin: ”EU:lta on riisuttava sen nykyiset idioottivaltuudet, joilla se voi säätää erilaisia direktiivejä ja kaikkea muuta, ja sitten niitä ymmärretään ja käytetään väärin, mikä on vain yleinen sotku.”

Tyypillistä on tämä kellojen siirtely. Kaikki ovat sitä mieltä, että täysin hölmöä touhua, mutta Brysselissä ei pystytä viisareita palauttamaan entiselleen.

Miten EU:n muuttaminen vahvemmaksi liittovaltioksi toteuttaisi kansalaisten toivetta järkevästä ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, kun ei osata kelloja pitää oikeassa ajassa? Tällaisen muutoksenhan liittovaltio aiheuttaisi nykytilanteeseen verrattuna.

Jo nykyisellään EU on sillä tavalla outo konklaavi, että sen parlamentti koostuu paljolti politiikan jäähdyttelijöistä. Tätä termiä käytetään uraansa jatkavista huippu-urheilijoista, jotka eivät enää tavoittele mitaleita. Samoin siellä on jäähylle pantavia poliitikkoja, joista halutaan kotimaassa eroon.

Unionissa iso ongelma on myös se, että siellä ei ole aitoa enemmistödemokratiaa. Sen estävät määräenemmistösäännökset. Euroopan neuvostossa päätetään asioista yleisimmin niin, että hyväksyntään tarvitaan vähintään 15 maata niin, että niiden yhteinen väestömäärä on vähintään 65 prosenttia. Ei siis riitä enemmistö, vaan pitää olla iso enemmistö. Tämän takia monet asiat jäävät junnaamaan paikalleen. Sen sijaan kun jokin EU-päätös tulee vielä Suomen eduskuntaan, sen läpimenoon täällä riittää yksinkertainen enemmistö eli 50,1 prosenttia.

Kanava-lehdessä 4/2025 kirjoitti valtio-opin dosentti Kimmo Elo Itä-Suomen yliopistosta siihen suuntaan, että maailmanpolitiikan paine puristaa EU:sta liittovaltion ja tuleekin ymmärtää, että yhteisten intressien ajaminen tuottaa paremman lopputuloksen kuin jos jokainen jäsenmaa toimii itsenäisesti.

Vaikka eihän yksikään jäsenmaa voi toimia unionissa itsenäisesti. Jos haluaa, pitää lähteä lätkimään kuin Iso-Britannia. Kimmo Elo lainaa tässä kohtaa Saksan sosiaalidemokraattien entistä puheenjohtajaa Sigmar Gabrielia, joka sanoi, että EU:n on toimittava yhtenäisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa: ”Ainoana kasvissyöjänä lihansyöjien joukossa olemme vaikeuksissa.” (Die Zeit 17.2.2018)

Tällä hän Elon mukaan tarkoitti, että globaalipolitiikassa EU:n pitäisi nousta suurempaan asemaan ja syötävä lihaa kasvispiiperryksen sijaan, eikä kuitenkaan tarkoittanut lounaslautasta Brysselin ravintoloissa, vaan maailmanpolitiikassa.

Entä Suomi? Hallitus on valmis kaatamaan EU:n yhteisvelkajärjestelmät vaikka yksin, mutta kaataisiko myös liittovaltiohankkeen, jos se tosiaan eteen tulisi?

kari.naskinen@gmail.com

Kaikkeuden kone

Helsingin kirjamessuilta etsin Samuli Knuutin romaania Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä (WSOY, 2025). Olin sen jo lukenut, mutta halusin ottaa kirjapinosta kuvan tähän juttuuni. Eipä sitä kuitenkaan ollut esittelypöydillä, mutta kyselyjen jälkeen läjä Knuutin kirjoja löytyi näiden pöytien alta lattianrajasta. En katsonut pöydän päälle asetettuja kirjoja, mutta kai siellä suurimmat houkuttimet olivat Dan Brown, Ilkka Remes, Lucinda Riley, Satu Rämö ja sitä rataa. Knuutin romaani on kuitenkin tämän syksyn suuri tapaus, joka ei ole vain kaupallinen viihdetuote, vaan käsittelee kirjallisuuden, kielen, elämän, kuoleman, ilmastokriisin, yhteiskunnallisen romahduksen ja arkipäiväisyyden kaiken nujertavaa ylivoimaisuutta. Kun Knuuti kirjoitti jälkisanat David Foster Wallacen Päättymättömään riemuun (1996, suom. 2020), hän pani tekstinsä otsikoksi ”Ekstaasi pitkästä ilosta”. Wallacen romaanissa on yli tuhat sivua, Knuutin omassa kirjassa 850. Lisäksi tuoteselosteeksi pitää sanoa, että Knuuti toimi Miki Liukkosen viiden romaanin kustannustoimittajana, ja Liukkosenkin tarjoamat pisimmät ilot ennen surua olivat noin tuhannen sivun ekstaasin tarjonneita.

Knuutin romaani on niin suuri, moniulotteinen kokonaisuus, että hän olisi voinut panna sen nimeksi jossain vaiheessa suunnittelemansa ”Everything Machine” (Kaikkikone, Kaikkeuskone, Kaikkiraattori – trilogia yhteen kirjaan, ja sellainen siitä tulikin, vaikka ilman näitä sanoja, ja viimeisessä osassa luvut alkavat 18:sta, josta edetään alaspäin kohti 0:aa eli kaiken loppua). Romaanissa on myös rakkaustarinaa, trilleriä, scifiä, dystopiaa, autofiktiota, kaikkea. Heti romaanin etuliepeessä sanotaan, hyvin Knuutin teokseen sopien, että "jokainen romaani on sairaskertomus ja jokainen romaani on intohimorikos”. Varsinaisesti tapahtumien keskiössä on kuitenkin tutunomaisesti Helsinki joskus 20 - 40 vuoden kuluttua päätellen siitä, että Yhdysvaltain 50. presidentti on Taylor Swift, joka puhuu rauhanneuvotteluista Israelin ja Hamasin välillä.

Knuuti itse on lainannut Wallacea tämän muotoillessa kirjallisuuden tavoitteet: ”lohduttaa ahdistuneita ja ahdistaa mukavoituneita”. Knuutilla meni melkein kokonainen elämä, ennen kuin hän pääsi näin pitkälle, sai valmiiksi romaanin, jonka aloitti kahvilassa 2019 Miki Liukkosen syntymäkaupungissa Oulussa. Kirjan päähenkilötkin ovat Bulevardilla toimivan Librium-kustantamon kustannustoimittajasta kustannuspäälliköksi nimitetty Niku Nuutti ja nuori kirjailija Klaus Pettymys, joka kaikin tavoin muistuttaa Miki Liukkosta. Kun näin on, olisi kuvitellut, että nimenomaan kirjamessuilla tämä romaani olisi nostettu hyvin esille.

Kirjan ja lukemisen asema ei kuitenkaan enää ole sama kuin aikaisemmin, varsinkin ennen digitaalisuuden vallankumousta. Miksi enää lukea, kun voi helposti vain kuunnella? Jos joku raitiovaunussa nykyään kaivaa laukustaan esille kirjan, muut reagoivat kuin se joku olisi käärimässä esiin pergamenttia. Eikä siinäkään ole mitään järkeä, että käyttää aikaa vain lukemiseen, kun voi kuunnella äänikirjaa kävellessä, tiskatessa tai suudellessa. Kirjanlukija tarvitsisi oman diagnoosiluokituksensa, kirjoittaa Knuuti.

Kirjamessuilta ostamassani Antti Nylénin Vastalause-kirjassa (2025) mainitaan pälkäneläisestä opettajasta, joka riemuitsi siitä, että oli saanut koululaiset lukemaan yhden päivän aikana yli neljä riviä tekstiä. Kirjallisuuden professori Kati Launis Itä-Suomen yliopistosta taas kertoi kohdanneensa kirjallisuudenopiskelijoita, jotka eivät ollenkaan lue kaunokirjallisuutta. Kun ei lueta, kielikin rapistuu. Tästä Knuuti kirjoittaa paljon. Oikeakielisyyttä murentavat englanninkieliset termit, joita sijoitetaan puheen keskelle, yhdyssanojen ja -viivojen hallitseminen on huonoa, yritysten nimiin pannaan iso kirjain keskelle yhdyssanaa, elokuvien suomalaiset nimet ovat siirtymässä amerikkalaiseen alkukirjaintyyliin ”Ei Mitään Uutta Länsirintamalta”, ”Yöllisen Koiran Merkillinen Tapaus” jne.

Kirjankustantajat ovat mukana tässä sopassa, kuten alalla toimivat Knuuti ja Nuutti tietävät: tilaa annetaan niille, jotka ovat liikaa äänessä muutenkin, kuten somevaikuttajille, poliitikoille, näyttelijöille, muusikoille, presidenttien puolisoille, urheilijoille… Heistä tehdään elämäkertakirjoja, eikä väliä millaisia, kunhan he näyttävät hyvältä kannessa ja iltapäivälehden etusivulla.

TULTA JA JÄÄTÄ

Olen tässä vähän kirjoittanut ikään kuin kirjamessuhengessä, enkä ala Knuutin valtavan romaanin hengestä paljon mitään sanomaan, koska sitä on mahdoton puristaa kunnolla tällaiseen pieneen blogijuttuun. Muutamassa kohdassa Knuuti viittaa tieteiskirjailija J.G. Ballardiin (1930 - 2009). Tämä sitoo Knuutin romaanin moderneihin tuhokuvastoihin, joissa Venetsia alkaa olla jo mennyttä, Xiangjingissä on mitattu ennätyslämpötila 58,3 astetta, jossain muualla ihmisiä on tulvien ajamana värjöttelemässä viimeisellä vuorenhuipulla ja odotellaan enää lopullista Ragnarökiä, jonka jälkeen maa flambeerataan kuin crépes suzettes, se repeää ja vajoaa mereen, ja kaikki on kaaosta, tulta ja jäätä.

Ballard kuvaili mm. joukkotiedotusvälineitä ja uusia teknologioita, mutta myös intohimoista rakkautta, joihin kaikkiin Knuutin romaanissakin sukelletaan. Samoin on mukana ballardilainen patologinen kuolemanvietti, jossa Freudin tulkinnan mukaan on osittain myös muita organismeja vastaan suunnattua tuhoamisviettiä. Oikeassa maailmassa Wallace teki itsemurhan 46-vuotiaana 2008 ja Liukkonen 33-vuotiaana 2023.

Kokonaisuudessaan Samuli Knuutin (s. 1970) kirja on iso vaikea pala. "Kaikkeuskoneena" siinä on enemmän tavaraa kuin Wallacen isossa romaanissa. Siitä on hankala saada sellaista otetta, joka pitäisi. Se ei ole perinteinen juonivetoinen tarina, vaan se on paniikinomaista tunnetta lähestyvästä harmageddonista, josta väliaikainen irtaantuminen on kuitenkin mahdollista siirtymällä huumeiden avulla itsepetolliseen euforiaan. Eikä aina tiedä, onko kysymys pelkästä satiirista?

Ennen maailmanloppua on vielä monenlaista mielikuvitusmaailmaa. Jonkinlainen klaani pyörittää maailmaa omalla teknologiallaan, suurimmillaan sen hallinta on 91,8 prosenttia. Ehkä parhaassa jamassa on Afrikka, joka eurooppalaisten kolonialistien jäljiltä on jäänyt geopoliittisesti tyhjäksi ja nyt Kiina on sen ottanut hallintaansa.

Kotimaan politiikkaa Knuuti ei juurikaan käsittele, mutta pieni iva on aina paikallaan. Niinpä Klaus Pettymys juo baareissa Lapin Kultaa, Karjalaa tai Koffia, mutta ei viime vuosina suosituimmaksi keskiolueksi noussutta Perusolutta, jonka maku muistuttaa keravalaisen rasistin krapulahikeä. Tästäkään asiasta eikä myöskään hallituksen toimettomuutta ilmastoapokalypsia vastaan kannata osoittaa nieltään, koska se olisi sama kuin murjottaisi haimasyövälle.

Viimeisen osan luku 0 on otsikoitu Pet Shop Boys -yhtyeen kappaleen nimellä Two Divided by Zero (Kaksi jaettuna nollalla), mitä tarkoittaneekin, mutta romaaninsa loppusanoissa nollan jälkeen Knuuti myöntää selväsanaisesti, että ilman Miki Liukkoselta oppimaansa uskallusta ja sinnikkyyttä ei hänellä olisi ollut mahdollisuutta näin suuruudenhullun kokonaisuuden kirjoittamiseen. Jossain haastattelussa Knuuti sanoi, että hän tyhjensi itsensä tähän niin täysin, että tuskin hän toista romaania enää koskaan kirjoittaa. Toivottavasti oli väärässä, sillä kirjoittaminen on sujunut ja teksti luistaa, joskin muutamissa kohdissa olisi ollut varaa vähän tiivistääkin. Kuka lienee ollut kustannustoimittaja, mutta kaksi virhettä osui silmiin ja yksi väärä tieto.

kari.naskinen@gmail.com

Kirjallisuuspoliittinen vastalause

Hallitus korotti kirjojen arvonlisäveron 10:stä 14 prosenttiin. Asia päätettiin perusteellisen harkinnan ja analyysin jälkeen:

- On se ihme homma, kun joillakin kirjoilla on alvi vain kympin, makkarallakin on enemmän.
- Jep, ainakin 14 prossan kantaan ne!
- Ehdottomasti. Jostain ne miljardit on löydyttävä!
- Mutta oisko siinä joku juttu, että tiedonvälitys on niinku tärkeetä? Tietääks joku?
- Tiktokissa ne uutiset saa ilmaseksi.
- Entä jos ne suuttuu Hesarissa?
- Antaa suuttua!
- Joo. Ehdotan kuitenkin, että jätetään ne mediat toistaiseksi sinne kymppiin.
- Jes. Perusteluja ei tarvii. Pelkkä kirjaus riittää.

Edes Petteri Orpo ei perustellut, vaikka olisi luullut, sillä vielä vaaliristeilyllä M/S Gabriellalla tammikuussa 2023 puheenjohtaja Orpo oli sanonut: ”Me vastustamme kaikkia veronkorotuksia. Veronkorotus on Kokoomukselle aina poliittinen tappio.”

Helsingin kirjamessuilla Antti Nylén (kuvassa) ja Markus Leikola keskustelivat asiasta eilen. En sitä ehtinyt kuuntelemaan, mutta tapasin Nylénin hänen Bokeh Editions -julkaisuprojektinsa osastolla. Sieltä ostin messukeskustelun aiheeseen liittyvän kirjasen Vastalause – Kirjallisuuspoliittinen mietintö (2025), jossa Nylén käsittelee umpioikeistolaisuuden sivistyspolitiikkaa. Nylén palaa siihen jo tutuksi tulleeseen hallituksen kantaan, että taide kaikkine tapahtumineen on pelkkää luksuspalvelua, rahanhaaskausta. Tässä perusoikeistolaisessa ideologiassa kyllä hyväksytään valtio, mutta vain niin, että valtion aineksiksi riittävät tykit ja pommisuojat, armeija ja poliisi sekä jonkinlainen tuomioistuin.

Euroopan parlamentti on kehottanut EU-maita poistamaan kirjojen alv:n kokonaan. Ennestään se oli nollassa jo Iso-Britanniassa, Irlannissa ja Norjassa, joiden lisäksi ainakin Tanska päätti siirtää kirjat nollaverokantaan ensi vuoden alusta. Tämä tarkoittaa, että Suomi on ensi vuonna kovin lukemisen verottaja, seuraavana Latvia 12 %.

Antti Nylénin vastalause on myös oikaisuvaatimus, jonka hän tekee suosiolla vasta seuraavalle hallitukselle: ”Sen on katkaistava taantumuksen selkä ja peruttava kirjojen alv:n korotus. - - - jos he ovat rohkeita, he laskevat veron eurooppalaiselle keskitasolle. Jos taas paikalla sattuu olemaan huimapäisiä päättäjiä, he laskevat kirjaveron nollaan.

TAITEILIJAT VOISIVAT
PROTESTOIDA

Nylén vetoo muihinkin taiteilijoihin kuin kirjailijoihin. Hän esittää, että taiteilijat protestoisivat harjoittamalla ammattiaan – taiteen keinoin. He voisivat järjestää sellaisen performanssin, että kieltäytyisivät kutsusta saapua itsenäisyyspäin kekkereihin presidentinlinnaan.

Parempiakaan ideoita ei Nylénillä tähän hätään ole. Vaikka Alexander Stubbilla ei ole mitään tekemistä kirjaveron kanssa, niin jostain on aloitettava.

Jos mikään ei kuitenkaan auta, Nylén ehdottaa koko kirja-alan siirtämistä pois Suomesta. Ensimmäinen suomalainen kirjakauppa perustettaisiin Tukholmaan, josta kirjoja voisi vaali- ja lomaristeilyjen yhteydessä käydä ostamassa, mikä laivamatkan rasittamista helvetin asukkaista tuntuisi veroparatiisissa käymiseltä. Kaupan voisi perustaa vaikka ruotsalainen halpahalliliike Rusta, jolla tietenkin olisi myös kätevä nollaveroinen verkkokauppa.

kari.naskinen@gmail.com