Elokuvan päähenkilö on 34-vuotias näytelmäkirjailija (Gaspard Ulliel, kuvassa), joka on 12 vuoden jälkeen palaamassa kotiin kertoakseen, että on kohta kuolemassa. Ilmeisesti aidsiin, koska on homo, kuten nykyelokuvissa päähenkilöt niin usein. Homoja, lesboja, transperstiittejä tai muita epänormaaleja. Elokuvan ohjannut Xavier Dolankin on homppeli.
Elokuvan alussa kirjailija pohtii, kannattiko aikoinaan lähteä ja kannattaako nyt palata. Ainakaan palata ei olisi kannattanut, sillä kertomisesta ei tule mitään, ja paras olisi ollut, että tällaista täysin turhaa elokuvaakaan ei olisi tehty. Pelkkää huutoa ja riitelyä.
Ilmaisullisestikin elokuva on älytön. Ilmeisesti nuorella ohjaajalla ei vielä ole ollut varaa kuin yhteen objektiiviin kamerassaan, se on lähikuvalinssi, joten koko elokuva on yhtä ja samaa lähikuvaa henkilöiden kasvoista, jotka eivät koskaan näy kokonaan.
Harmittaa, että mukana on myös Marion Cotillard, joka on tällä hetkellä yksi kaikkein viehättävimmistä filmitähdistä. Hukkaan menee nyt. Sen sijaan Vicent Cassel joutaa olla tässäkin huonossa elokuvassa, sillä hän on jo ulkonäkönsä perusteella sellainen, ettei sovi muihin kuin mulkun rooleihin, kuten on viime vuosina nähty. Aikoinaan Åke Lindman oli vastaavanlaisessa asemassa, mutta hän oli symppis verrattuna Casseliin.
kari.naskinen@gmail.com
