Aurinko, Fiskarsin sakset, Shellin simpukka

Buddhalaisuutta kutsutaan joskus keltaiseksi uskoksi. Miki Liukkosen (1989 ­ 2023) romanissa Lapset auringon alla (2013) keltainen on keskeisessä asemassa, sillä Jonas Auer on kiinnostunut keltaisesta ja osallistuu myös keltaisen värin seminaariin. Eikä ihme, että Auer on myös keksinyt Fiskarsin tuotekehittelijänä ne keltaiset sakset. Fiskarsin historiatiedoista löysin kyllä Kristiina Halkolan tutuiksi tekemät Ahlströmin, Ehrnroothin ja Julinin, mutta Auer tuntuu olevan Liukkosen keksimä romaanihenkilö. Lisäksi Auer tekee perusteellisia tutkimusmatkoja Shellin huoltoasemien kahviloihin, koska Shellin liikemerkki on keltainen. Esimerkiksi Vallikallion Shell Espoossa vetää erityisesti puoleensa, sillä sen suunnittelussa on käytetty feng shui -periaatteita.

Luin Liukkosen kirjoista ensimmäisenä romaanin Elämä: Esipuhe (2021) sen jälkeen, kun olin tavannut Liukkosen. Sen jälkeen Liukkosesta innostuneena takaperin ja nyt esikoisromaani, joka kuuluu sisällöllisesti ja tyylillisesti samaan sarjaan, mutta on vielä alkutekijöissään. Henkilöhahmot ovat jo tarpeeksi outoja ja tapahtumat mielikuvituksellisia, mutta tärähtänyt surrealismi ei tässä kirjassa ole vielä värikkäimmillään. Välillä vaikuttaa väkinäiseltäkin vääntämiseltä, ja sivuja onkin liikaa, lähes 450.

Modernina tarinaniskijänä Liukkonen oli joka tapauksessa erinomainen. Juttua tulee kuin turkinpippureita hihasta ja hauskat, tarkkaan mietityt lauseet seuraavat toisiaan: ”hymyili kuin kreikkalainen salaatti – Lakanat ja peitot olivat valahtaneet lattialle kuin nääntyneet rauskut – Kuu mollotti yhä täysissä voimissaan kuin ärtynyt vanhus – Kaksi vanhaa mummoa shortseissa ja teepaidoissa tuijotti Henryä kuin kaksi silmälasipäistä kaktusta.” Henry on Jonas Auerin poika, joka Los Angelesiin seikkailtuaan liittyy uuszeniläiseen lahkoon.

Tässä lahkossa ei kuitenkaan valaistuta, vaan mennään kohti pimeyttä. Siinä nähdään ihminen hyvin sopeutuvaisena, mutta välillä on tarvittu sopeutumisen keinotekoista vahvistamista, mistä uuszeniläiset pitävät hyvänä esimerkkinä Hitlerin toimenpiteitä, kun piti ensimmäisen maailmansodan jälkeen sopeutua talouskriisiin ja panna sitten asiat kuntoon. Ihmisten nimiäkin mukana vilisee, mutta lahkon tilaisuuksista en tunnistanut muita kuin Idols-juontaja Jaana Pelkosen. Toisessa yhteydessä Liukkonen mainitsee renessanssiajan taiteilijan Federico Zuccaron, joka puhui ”Segno di Diosta” eli Jumalan merkistä, ja tästä kehittyi sana design, muotoilu, jota Fiskarsin saksissakin hyödynnettiin.

Väkivaltaa ja seksiä kirjassa myös on, kuten myöhemmissäkin Liukkosen romaaneissa. – Mitä eroa on trampoliinilla ja vauvalla? Trampoliinilla hyppiessä pitää ottaa kengät pois. Mä en tullut vielä, Henry sanoi. Caroline katsoi häntä yllättyneenä mutta hymyillen, laskeutui sitten alas ja otti Henryn siittimen epäröimättä suuhunsa alkoi imeä. Sitten taas Shellille, johon Jonas ajoi omalla autollaan Chevrolet Corvette C6:lla, ja Henry puolestaan lainasi Firenzessä vuokraamosta Lamborghini Murcielagon. Muutenkin autot ja muukin tuotesijoittelu ovat hyvin esillä.

Kirjan rakenne on sellainen, että se koostuu kahdesta erillisestä kertomuksesta, ensin Jonas Auerista ja sen jälkeen tämän pojasta Henry Guardueci-Auerista. Vaikka isä limittyy ohuesti myös Henryyn koskevaan osaan, niin sellainen maku maallikolle jäi, että olisi kannattanut tehdä kaksi erillistä kirjaa. (Tai enhän minä mikään maallikko ole, koska meille lukijoillehan kirjat kirjoitetaan, joten me olemme alan parhaat asiantuntijat.) 

Puuttumaan tarinasta jää se, miten Gizan pyramidit hyödyttöminä ja modernin ihmisen saavutuksia loukkaavina purettiin, kuten kirjassa sanotaan tapahtuneen. Loppupäätelmäksi vain mainitaan, että pyramidien tilalle maailman seitsemänneksi ihmeeksi oli kohotettu ihminen. Miki Liukkonen ei modernina ihmisenä kestänyt modernia maailmaa, mutta oli joka tapauksessa yksi 2000-luvun alun suomalaisen kirjallisuuden ihmeistä.

kari.naskinen@gmail.com

Paperilehti voittaa välillä digitaalisen tiedonhaun

Vaikka enemmistö ihmisistä tulee nykyisin hyvin toimeen digitaalisten toimintojen kanssa, syntyy myös ongelmia. Kun meidän huusholliin lopetettiin Etelä-Suomen Sanomien paperilehden tilaaminen, niin digilehteen on jo totuttu, mutta ei se samaa asiaa aja.

Tämän vuoden aikana olen menettänyt kaksi tapahtumaa, joiden ajankohtaa ei digilehdestä eikä muutenkaan netistä löytynyt. Viimeksi oli jostakin jäänyt mieleen, että vanhalla kansakoululla jäähallin luona on avoimet ovet siellä asuvien ja työskentelevien taitelijoiden tiloihin. Mutta kun en ollut kirjoittanut ylös ajankohtaa, tieto unohtui, eikä sitä löytynyt mistään vajavaisista digitaalisokkeloista. Jäi siis menemättä.

Ennen kun lehdet olivat kotona tallessa viikon parin ajalta, hieman vanhempi tieto löytyi käymällä lehtikasa läpi. Vanhojen digilehtien selaaminen on paljon kömpelömpää.

Helpommin löydettävissä ovat digilehdistäkin maksetut tapahtumailmoitukset. Kaikilla järjestäjillä ei ole kuitenkaan varaa maksullisiin ilmoituksiin, eikä netin sekavista tapahtumakalentereista kaikkea etsimäänsä löydä.

Helsingin Sanomat meille tulee edelleen postiluukusta, koska se on niin monisivuinen, että se on helpompi lukea paperisena, jos ei heti aamusta pane siihen tuntia. Hesarin kanssa on vain se ongelma, että jos ESS ei ilmesty, ei myöskään Hesaria saada jakoon, ja tällaisia erilaisia ilmestymistilanteita on muutama vuodessa.

Paperilehden yksi etu on, että siitä voi leikata talteen lehtileikkeitä. Tähän nokkelat diginuoret sanovat, että saa digilehdenkin jutut jollakin konstilla talteen. Mutta ei yhtä näpsästi. Tämä on vastaavanlainen ongelma kuin digitaalisten kirjojen kanssa, että niihin ei voi tehdä alleviivauksia eikä kirjoittaa omia tekstejä marginaaleihin.

Nyt oli kuitenkin digitaalitouhusta se etu, että taiteilijoiden tapahtumaa epätoivoisesti metsästämällä osui kohdalle Lahden museoiden nettisivuilta rakennustutkija Riitta Niskasen kirjoitus ja kuva Lahden kylän ensimmäisestä koulusta, jonka perusti kartanonisäntä, kapteeni August Fellman. Se rakennettiin 1873 talollisten päivätöinä Fellmanin lahjoittamalle tontille, joka nykynimin seisoo Hollolankadun ja Svinhufvudin katujen kulmauksessa. Tämä talo on ainoa Lahden kylän ajalta säilynyt rakennus. Vuonna 1932 kansakoulun toiminta siirrettiin uuteen Läntiseen kouluun (nyk. Länsiharjun koulu) ja Lahden kylän kouluun muutti työväenopisto. Sodan aikana rakennuksessa majoitettiin sotilaita ja siirtoväkeä. Jonkin aikaa talossa toimi myös Lahden teknillinen koulu. Vuonna 1954 rakennuksessa aloitti lastentarha ja 1980 se osoitettiin kaupunginmuseon varasto- ja konservointitiloiksi. Seuraavan vuosikymmenen alussa se kunnostettiin taiteilijoiden asuin- ja työskentelytiloiksi Lahden taiteilijaseuran käyttöön.

Kerran kävin talossa, kun siellä työskenteli kuvanveistäjä Satu Loukkola, joka ehti tehdä luonnokset ja pienoismallin Jari Litmasen patsaasta, ennen kuin tilaajat peruivat sopimuksen. Halvemmalla patsaan tehneen Reijo Hutun veistos paljastettiin 2010.

Satu Loukkolan luona käydessäni 2009 ostin häneltä Litmas-patsaan pienoismallin ja on se sata kertaa parempi kuin Kisapuistossa oleva patsas. Satu Loukkola asuu ja työskentelee nykyisin Kärkölässä.

kari.naskinen@gmail.com

Maailmanlopun enteitä salaliittoteorioiden avulla

Apokalypsis on kreikkaa ja merkitsee salaisuuden verhon paljastamista, maailmanlopun enteiden näkyjä ja tulkitsemista. Nykymaailmassa näitä enteitä pyörittävät myös erilaiset salaliittoteoriat. Helsingin yliopistossa järjestettiin kirjanjulkistustilaisuus Suomen ev.-lut. kirkon tuoreesta tutkimusjulkaisusta Apokalypsi nyt! Perikadon politiikka. Uuden testamentin eksegetiikan dosentti,teologian tohtori Niko Huttunen sanoi, että koska länsimainen aikakäsitys on lineaarinen, edessä on jotain sellaista, jota ei ole ennen nähty. Tämä antaa tilaa salaliittoteorioille. Varsinkin USA:ssa apokalyptiikka on maan poliittisen teologian perusasetus, joka on historiassa saanut yhä uusia muotoja. Sen kylkeen asemoituvat niin QAnon, salaliittoteoriat kuin teoriat ulkoavaruudesta tulevasta liskokansasta.

Yhdysvaltain uskontopolitiikan asiantuntija Markku Ruotsila lisäsi tähän, että 58 prosenttia amerikkalaisista uskoo erilaisin teoriohin, että nyt eletään lopun aikoja.

Tietyllä tavalla lohdullisempi ajatus on se itäisellä pallonpuoliskolla oleva aikakäsitys, että aika on syklinen ja toistaa itseään. Koska lineaarinen aikakäsitys pitää sisällään tuntematonta, se antaa tilaa myös epämääräisille kauhukuville. Venäjän kulttuurihistorian dosentti Elina Kahla sanoi yhtenä vaihtoehtona pidettävän ”sotaa, nälkää, kuolemaa, perikatoa” sekä näihin liittyen jakoa meihin ja muihin. Uhan mittakaavakin on suuri (ydinaseet), mutta pahan kaikkea todellisuutta ei tunnusteta.

Aleksanteri-instituutin johtaja, historioitsija Markku Kangaspuro sanoi länsimaiden perikadon nousseen esille ensimmäisen maailmansodan aikana (Oswald Spengler), toinen maailmansota lisäsi kierroksia Auschwitzilla ja Hiroshimalla, joiden jälkeen tulivat vielä Stalin, Vietnamin sota, Pol Pot, Pinochet ja muut hirmut. Taaskin nyt olemme lähellä toivottomuutta, vaikka on toivoa myös käänteestä parempaan.

Kirjaa en vielä päässyt ostamaan, sillä seurasin sen julkistamista Zoomin välityksellä. Apokalyptisesta ahdistuksesta joka tapauksessa puhutaan. Moni poliitikko lietsoo pyhää sotaa vääräuskoisia vastaan ja joku julistaa aikojen käännettä. Onko hyvän ja pahan välinen yhteenotto kertakaikkinen vai voiko se toistua?

Apokalypsin yhteisenä nimittäjänä on viittaus lopulliseen käänteeseen, jota nyt ruokkivat sodat joukkotuhoaseineen, ihmisen ylikulutus, ilmastokriisi, luonnon monimuotoisuuden kaventuminen ja kulkutaudit. Sitten on vielä demokratian kriisi, jonka on aiheuttanut yhteiskuntien rakenteissa tapahtunut syvällinen muutos, ja tämä todennäköisesti lisääntyy tulevissa EU-vaaleissa. EU oli asettanut oikeusvaltioperiaatteen ehdoksi valtion EU-jäsenyydelle, mutta tällä hetkellä se on täysin avuton epäliberaalien jäsenmaiden toimien edessä. Demokratiaan kohdistui eilenkin isku Slovakiassa, kun pääministeriä ammuttiin.

Pohjimmiltaan apokalyptiikka on uskonnollinen aatevirtaus, jossa maalataan tuhoa ja pelastusta. Pyhät ja pahat, valkeus ja pimeys käyvät suurta kamppailua voitosta. Vanhassa testamentissa apokalyptiikkaa edustaa Danielin kirja ja Uudessa testamentissa Ilmestyskirja. Kolmantena on kristilliseksi apokryyfiseksi tekstyiksi luokiteltu kirjoitus Hermaan Paimen toisen vuosisadan alkupuolelta, uskonnollinen allegoria, joka koostuu näyistä, käskyistä ja vertauksista.

Apokalyptiikan jäljet näkyvät niin juutalaisuudessa, kristinuskossa kuin islamissa, ja apokalyptiikasta on myös maallisia versioita, joista esimerkkejä ovat tarjonneet Pentti Linkola ja Günter Anders. Saksalaissyntyisen filosofin Andersin mukaan silloinen (kristillinen) sanoma oli iloinen, kun se sanoi, että ”tulevaisuus on jo alkanut”. Nykyinen sanoma on sitä vastoin yksinkertaisesti kammottava: ”Tulevaisuudettomuus on jo alkanut.”

Erittäin yleistä on läheisen lopun odotus islamilaisessa maailmassa, jossa jihadistit hyödyntävät tätä uskoa luodakseen kiireen ja ehdottomuuden ilmapiiriä: nyt on taisteltava, sillä viimeinen tuomio on tulossa.

Apokalypsi-teoksen kirjoittajat ovat Huttusen, Kahlan ja Ruotsilan lisäksi Mika Aaltola, Santeri Kytöneva, Marco Nilsson, Vesa Oittinen, Heikki Pesonen ja Sakari Säynäjoki.

kari.naskinen@gmail.com

Taistolainen kulkue, puserossa Tiedonantajan keltapunainen rintamerkki

Kun Pirkko Saisio ensimmäisen kerran pyrki Teatterikouluun, tyssäsi pääsy heti alkuunsa. Hän pyrki näyttelijälinjalle, ja ensimmäiselle kierrokselle hän oli monologitehtävään valinnut Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta agitaattori Puntarpään puheen. Muutamat muutkin olivat valinneet esitettäväkseen tämän voimakkaan julistuksen, ja Pirkko Saision version jälkeen valintaraadissa ollut Kaj Chydenius sanoi: ”Tätä nyt on kuultu ihan tarpeeksi. Ei jatkoon!”

Pirkko Saisio ei kuitenkaan lannistunut, joten hän meni dramaturgialinjan viikon kestäviin pääsykokeisiin. Tähän koulutusohjelmaan otettiin sisään kolme, joista Pirkko Saisio yhtenä.

Tuttu nimi hän jo oli Ylioppilasteatterin kautta. Sinnekin päästäkseen piti mennä kuulusteluun, jossa raati kysyi myös politiikasta. Silloinen poikaystävä oli romanttisessa tilanteessa saanut hänet liittymään SDP:n jäseneksi. YT oli tunnustautunut ehdottoman vasemmistolaiseksi ja radikaaliksi, joten sosiaalidemokraatti ei raadin mielestä oikein ollut tarpeeksi, mutta menköön nyt, joten hänet valittiin myös YT:n hallitukseen.

Heini Junkkaalan elämäkertakirja Pirkko Saisiosta on nimeltään Sopimaton (WSOY, 2023) ja nimi kuvaa hyvin monia muitakin asioita kuin alkutilannetta YT:ssä. Yli 900-sivuinen kirja on vetävää luettavaa, jossa teatteri- ja muidenkin kulttuurisektoreiden ihmisiä vilisee monin tavoin. Ehkä paras lukemani elämäkertakirja – ei ole oppikirjamainen luettelo kaikesta mahdollisesta vuosilukuineen, vaan muistuttaa jopa enemmän kaunokirjallista teosta. Heini Junkkaala on näytelmäkirjailija, dramaturgi ja ohjaaja, jonka professorina Saisio oli Teatterikorkeakoulussa.

Läpi kirjan kulkee vasemmistolaisuus, joka demarijäsenyyden jälkeen aika pian vei Saision SKP:n taistolaiseen kulkueeseen, joka oli kuin sosialistisen realismin maalauksesta. Kirjan loppusivuilla kuitenkin siteerataan vuodelta 2017 Helsingin Sanomien juttua, jossa otsikko: ”Pirkko Saisio on elänyt vuosikymmenet punavihreässä kuplassa, mutta ei voi enää ymmärtää, miksi se kuvittelee olevansa aina oikeassa.” Tässä haastattelussa hän sanoi, että suvaitsevaisiksi itsensä mieltävien pitäisi lakata ajattelemasta omaa maailmankuvaansa ainoaksi oikeaksi, vaan pitäisi hyväksyä nekin tosiasiat, jotka ovat toisenlaisen ajattelun perustana.

KAIKKI KOMMUNISTIT
ULOS TÄÄLTÄ!

Itsenäisyyspäin vastaanotolta Kekkosen aikana Kaisa Korhonen kutsui Pirkko Saision jatkoille Adloniin, jossa olivat myös Mika Waltari, Väinö Linna, Anu Kaipainen, Ville Repo ja monet muut alan ihmiset. Sieltä vielä jatkojatkoille Laila Pullisen ja tämän puolison Carl-Magnus Ramsay luokse. Siellä juhlat päättyivät siihen, että Lailan mies tuli aamuyöstä huutamaan: ”Kaikki kommunistit ulos täältä!” Korhonen, Chydenius ja Saisio tunnistivat itsensä määritelmästä, mutta porraskäytävässä he huomasivat, että muutkin tulivat perässä. - ”Tänä iltana me ollaan kaikki kommunisteja.”

Vuonna 1996 Helsingin kaupunginteatterin johtaja Raija-Sinikka Rantala oli kutsunut kansainvälisen kriitikkoseminaarin katsomaan Pirkko Saision näytelmää Veera, Verotshka. Esityksen jälkeen Rantala piti puheen, jonka aikana osa vieraista nuokkui ja jotkut juttelivat keskenään. Rantala pyysi Saision eteen ja kirjailija aloitti (englannista suomennettuna): ”Minä olen kommunisti ja lesbo ja sehän on aikamoinen ongelma, kuten tiedätte.” Kaikki piristyivät.

Pirkko Saision sukupuolielämää ovat kirjan ilmestymisen jälkeen varmaan iltapäivälehdet, Seiska ja some käyneet läpi riittävästi, joten en puutu siihen. Kun en tätä puolta hallitse kuin pintapuolisesti, niin tuli kirjasta sellainekin tieto, että meidän suvusta oli pikkuserkkuni Eeva Eloranta yhdeksän vuotta Pirkko Saision kumppanina. Oho, ei pienenä vaikuttanut mitenkään poikkeukselliselta.

PROFESSORINA
KULTTUURITALOSSA

Pirkko Saision isä oli ollut mukana Kulttuuritalon rakentamisessa, ei kuitenkaan konkreettisesti rakennusmiehenä, vaan hengennostatuspuheita pitämässä. Talon rakentaminen maksoi 480 miljoonaa markkaa ja sen rahoitti pääosin SKP, ja kustannuksiin osallistui myös NKP. Kultsalla toimi välillä Teatterikorkeakoulun dramaturgian laitoskin, ja professorina siellä aloitti Pirkko Saisio 1997. TeaK:n rehtorina oli Lauri Sipari ja ohjaustaiteen professorina Kaisa Korhonen.

Näyttelijänäkin Pirkko Saisio on ollut monessa mukana. Koko kansan tuntemaksi hän tuli ensimmäisen romaaninsa Elämänmenon (1975) pohjalta tehdyssä kolmiosaisessa tv-elokuvassa, jonka ohjasi Åke Lindman 1978. Sen kohdalla syntyi sellainen konflikti, että Saisio olisi apulaisohjaajan ominaisuudessa valinnut päärooliin Anja Pohjolan, mutta Lindman halusi Ritva Oksasen. Alkoi kiertää huhu, että stalinistit Pirkko Saisio ja tv-teatterin johtaja Timo Bergholm haluavat rooliin Anja Pohjolan, vaikka tämäkin oli mieluummin porvari. Pirkko Saisio soitti jopa pääjohtaha Erkki Raatikaiselle asiasta, mutta Ritva Oksanen valittiin ja onnistui roolissa erinomaisesti, kuten Pirkko Saisio kirjassa sanoo.

Ilman kinaa sen sijaan meni läpi inssinajo. Molemmat olivat krapulassa, autokatsastusaseman insinööri sekä ajokorttikokelas. Ajoa oli kestänyt 700 metriä, kun inssi pyysi ajamaan Koskelantien bensa-aseman pihaan. Inssi meni kanapussinsa kanssa aseman sisälle, Pirkko nukahti autoon, kunnes heräsi puolen tunnin kuluttua koputukseen sivuikkunaan. Saikki veivasi lasin auki ja inssi sanoi: ”Onneksi olkoon.” Ajokortti tuli ja vähän ajan kuluttua Pirkko osti vanhan oranssin Ladan.

Yksi hankala sattumus oli, kun Punaisen erokirjan (WSOY, 2003) koko teksti hävisi tietokoneelta. Vain 60 ensimmäistä sivua oli printattu paperille, mutta loput 230 sivua menivät taivaan tuuliin. Läppäri lähetettiin jollekin huippuosaajalle Norjaan, mutta ei hänkään saanut tekstiä esille. ”Täytyy vain kirjoittaa kirja uudestaan, todennäköisesti siitä tulee parempi”, sanoi Saisio kustannustoimittaja Touko Siltalalle.

Niin hyvä tuli, että Pirkko Saisio sai siitä Finlandia-palkinnon. Siitä saadut 26 000 euroa hän lahjoitti Setalle. Joku inkeriläinen ei ollut ymmärtänyt Seta-sanan merkitystä: ”Kenelle se Saisio sen Finlandia-palkinnon oikein antoi? Jollekin homosedällekö?”

kari.naskinen@gmail.com

Huonot euroviisut, huonot MM-kisat

Eurovision Lptg-kilpailut nykymuodossaan pitää lopettaa. Vaikka niistä puhutaan laulukilpailuina, ne ovat aivan muuta viihdesotkua. Ne ovat myös politiikkaa. Tämän puolen asiasta voisi hoitaa esimerkiksi niin, että Ukraina ja Israel jätettäisiin pois kisoista. On turhauttavaa muita osallistujia ja katsojia kohtaan, että Ukraina ja Israel saavat runsaasti säälipisteitä ei-musiikillisten ansioiden takia.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on iso juttu, jonka otsikko on: ”Euroviisujen täytyy miettiä tulevaisuuttaan vakavasti.” Saman viestin voi antaa jääkiekon MM-kisoille, jotka ovat alkuvaiheissaan turhaa pelleilyä. Suomi voitti Englannin 8 - 0, mikä hyvin kuvaa sitä, että kisoissa on liikaa surkeita joukkueita tälle tasolle. Joukkueita on yhteensä 16, joista kuusi pitäisi vähentää pois, jotta kisat olisivat alusta alkaen täysipainoiset. Harvat muiden lajien MM-kisat ovat yhtä mitättömiä – tai ehkä jääpallon MM-kisat ovat.

Sanovat, että tällä tavalla MM-kisoja laajentamalla pyritään jääkiekon suosiota kasvattamaan eri puolilla maailmaa. Samoin ajatellaan jalkapallon puolella, jossa kisoissa pelaa kohta puolet maailman maista. Jääkiekko on kuitenkin pahemmassa tilanteessa kuin jalkapallo, jossa 8-0-tuloksia ei usein synny, vaikka kentällä olisi suuretkin tasoerot. Lisäksi jalkapallon MM-kisojen etuna on, että niissä ovat mukana osallistujamaittensa parhaat pelaajat toisin kuin jääkiekon MM-kisoissa.

Kun urheilumaailmaa muuttaa tällä hetkellä Lähi-idän öljyvaltioiden invaasio, on kiekkoväenkin käännettävä katseensa sinne, kun kerran MM-kisoja pidetään lajin leviämisen kannalta ensiarvoisen tärkeinä. Vuoden kuluttua niihin on saatava mukaan myös Saudi-Arabia ja Qatar.

kari.naskinen@gmail.com

Rintalaa ja Tshehovia lukiessa

Ei ole mikä tahansa sattuma, että Juha Seppälän tänä vuonna ilmestyneen kirjan nimi on Rintalaa lukiessa. Ilja Ehrenburgin kirja Anton Tshehovista on nimittäin Tshehovia lukiessa (1960). Ehrenburg kirjoitti Tshehovin arvostaneen suuresti Tolstoin Sotaa ja rauhaa ja Paavo Rintala arvosti sodan ja rauhan miestä Mannerheimia, vaikka kriittisesti Marskin sodanaikaisia toimia tarkastelikin. Seppälä rinnastaa laajemman Mannerheim-kritiikin, vaikka sitä ei paljon olekaan, siihen asenteeseen, mistä Ehrenburg kirjoitti Napoleonista: ”Heti kun Napoleon ilmaantuu [Tolstoin romaanissa], alkaa väkinäisyys ja kaikenlaiset silmänkääntötemput sen todistamiseksi, että hän oli tyhmempi kuin oikeastaan oli.”

Seppälä luotaa kirjassaan Rintalan tuotannon peruskysymyksiä. Historian, taiteen, kritiikin ja sodan ohella esille nousee merkittävällä tavalla Rintalan suhde uskonnollisiin kysymyksiin - ”kun puhuu Rintalasta, on puhuttava Jumalasta”.

Mutta ensin kuitenkin Mannerheim. Vaikka Rintalakin teki hänestä Mannerheim-trilogiassaan aristokraatin, ei Rintala miltään osin pyrkinyt horjuttamaan hänen arvokkuuttaan, päinvastoin. Rintalan Marski on intiimimpi, vakavampi ja hartaampi kuin vaikka Veijo Meren. Kun Rintalan Mannerheim-kirjat kuitenkin ilmestyivät voimakkaasti vasemmistolaiseksi muokkaantuneen 60-luvun alkuvaiheessa, ne koettiin provokaatioiksi. Monille riitti järkytykseksi jo se, että nykykirjailija yleensäkin voi tarttua näin patrioottiseen aiheeseen.

Mannerheimin ratsastajapatsaat oli paljastettu 1959 Lahdessa ja 1960 Helsingissä, joten Rintalan katsottiin yrittävän suistaa Mannerheim alas jalustaltaan. Vielä pahemmaksi tilanne muuttui, kun parin vuoden kuluttua Rintalalta ilmestyi kirjasodan aiheuttanut Sissiluutnantti ja 60-luvulla Rintala kaiken lisäksi valittiin Rauhanpuolustajien puheenjohtajaksi.

Pasifistina Rintala arvosteli ankarasti myös Neuvostoliiton politiikkaa. Siltala kuvailee Rintalan tulkintaa niin, että Leniniltä jäi käyttöön vain kuolinnaamio – henki oli Stalinilta. Puheet kansojenvälisestä ystävyydestä olivat kumisevaa paatosta, tyhjää retoriikkaa, jossa tavalliselle kansalle ei ollut sijaa. Porvari Punaisella torilla -kertomuksessa (1984) Rintala ilmaisi pettymyksensä rauhanliikkeeseen. Tänään 9.5. vietetään Venäjällä Voiton päivää natsismista, kirjassa Rintala kuvaa tilannetta kolossaalisella Stalingradin muistomerkillä: se viestii ainoastaan ylemmyydentuntoa, voitettujen perinpohjaisen nöyryyttämisen halua, militaristista uhoa. – Seppälä: ”Suoraa linkkiä Putiniin, voisi nyt sanoa.”

Tähän kohtaan voi todeta, että Tshehov kirjoitti vastaavalla tavalla kriittisesti jo oman aikansa Venäjästä. Vuonna 1890 Tsehov lähti yllättäen Sahalinin saarelle tutkimaan sinne karkotettujen rangaistusvankien kurjia oloja. Seppäläkin on kirjoittanut Tshehovista, mutta se on julkaistuna vain esseenä Suomen Kuvalehdessä 28/1995. Ehrenburgin romaani Suojasää (1954) puolestaan antoi nimen Hrushtshovin aikaiselle olojen vapautumiselle, jolle kuitekin tuli stoppi, kun 1964 tilalle nostettiin Leonid Brežnev.

JUMALA ON KAUNEUS

Kirjassa on myös Seppälän ja Rintalan välistä kirjeenvaihtoa. Pääsiäisenä 1988 Rintala oli kuunnellut radiosta Bachin Matteuspassion ja kirjoitti sen jälkeen Seppälälle: ”En tiedä, onko Jumalaa, mutta Jumalan kuolinkamppailu on, se kestää niin kauan kuin ihmiskunta, ja ainakin siinä hän yhä ilmaisee itseään; ja jos jostakin häntä yritetään etsiä, kai juuri sieltä.”

Samassa kirjeessä hän kirjoittaa: ”Jos saisin aloittaa alusta, en kirjoittaisi mistään muusta kuin kristinuskon ihanasta agoniasta.”

Heti kahdessa ensimmäisessä romaanissaan 50-luvulla Rintala kuvasi Jeesusta. Rintalan usko on kuitenkin moniselitteistä, koska se on tuottanut myös pettymyksiä. Kirjeessään 1996 hän kertoi tunnustaneen syntinsä ja saaneensa ne anteeksi Oulun lyseon keskiluokilla ollessaan ja käydessään laestadiolaisesten seuroissa, mutta jo lukiolaisena hän oli luopunut tästä Jumalasta ja sitä mukaa kun Nürnbergin oikeudenkäynnistä tuli tietoja, henkilökohtainen Jumalan kuva ja merkit yms. menettivät tehonsa.

”Vasta 80-luvulla aloin tajuta että elin Danten aikaa, Gentin alttarin aikaa – helvettiä, jumalatonta aikaa, että ´Kristus oli jäänyt Eboliin´, eikä koskaan tulisi sinne asti jossa minä olin.”

Kristus pysähtyi Eboliin on Francesco Rosin elokuva (1979), joka perustuu Carlo Levin kirjaan Jumalan selän takana (1945). Rintalan teoksista tältä aihealueelta yksi voimakkaimpia on väljästi kuvataiteilija Vilho Lammesta kertova Jumala on kauneus (1959). Kristian Smedsin siitä dramatisoiman näytelmän olen nähnyt kolme kertaa ja ehkä, ehkä se on paras näkemäni teatteriesitys. Vilho Lampi on Rintalan tuotannossa yksi monista messiashahmoista, joka kuolemallaan lunastaa maailman kauneuden.

Juha Seppälä kirjoittaa, että Jumala on kantona kaskessa ja viittaa Flossenburgin keskitysleirillä ev.lut. pappina olleeseen Dietrich Bonhoefferiin, jonka natsit hirttivät 1945: hän nimitti Jumalaa työhypoteesiksi. ”Parhaat uskonnolliset ajattelijat ovat yksinkertaisesti vain hyviä kirjailijoita. Mutta Jumala. Ei se ole absurdin selittäjä tai vastakohta. Jumala tarkoittaa sitä, että selitystä ei ole. Kun sanomme, ettemme tiedä, ilmaisemme uskoa totuuteen:”

kari.naskinen@gmail.com

Urheilumafia kiristää kuntia

Koripalloliiton sääntöjen mukaan SM-finaaliottelut pitää pelata saleissa, joissa on vähintään 1200 istumapaikkaa katsojille. Koska Nokialla paikkoja on vain 800, oli vähällä, ettei Nokian joukkue olisi saanut pelata kotiotteluitaan kotikaupungissaan. Lopulta tuli sopu, johon pääsyä helpotti se, että Nokialla rakenteilla olevaan uuteen palloiluhalliin tulee enemmän katsomotilaa.

Tämä on tyypillistä palloilulajien mafiamaisessa toiminnassa. Liitot kiristävät kuntia rakentamaan uusia halleja ja kenttiä, vaikka vanhoillakin voisi pelata. Hienoa pitää olla ja kansainväliset normit täytettävä.

Koska urheiluseurojen ja -osakeyhtiöiden mahdollisuudet uusien areenoiden tekemiseen tai vanhojen saneeraamiseen ovat rajalliset, joutuvat kunnat pakotettuina vaikeaan välikäteen. Kunnan taloustilanne voi olla kuinka vaikea tahansa, mutta liittojen sarjamääräykset on täytettävä, olkoon kysymys Nokiasta, Tammisaaresta, Lahdesta tai mistä tahansa. Jossain on pakko vaihtaa kentän pinta toisenlaiseksi, jossain on tehtävä uusi katsomorakennus, jossain on tehtävä muutoksia, jotka mahdollistavat pelaamisen kansainvälisessä Mestareiden cupissa, jos sinne asti joskus päästään jne.

Jos kunta ei vaadittuja investointeja toteuta, tulee ko. lajin johtohenkilöiltä ja aktiivisimmalta yleisönosalta haukut - "miksi me oikein veroja maksamme".

Millään muulla alalla ei tällaista mafiakiristystä harjoiteta. Lahdessakin kaupunki sai rakentaa ihan millaisen konserttitalon halusi, eikä sinfoniaorkestereiden liitto esittänyt mitään pakkovaatimuksia.

Joissakin tilanteissa on ovela keino, että halli- tai muut urheiluhankkeet viedään läpi ohi kaupungin päätöksenteon, mutta historia osoittaa, että kaupungin niskoille ne lopulta kuitenkin romahtavat.

kari.naskinen@gmail.com