Hajoava maailma

Helsingin kirjamessujen runsaudessa lokakuussa osui silmiin kirja, jonka kirjoittaja näytti tutulta, Amin Maalouf, joka teki libretot kolmeen Kaija Saariahon oopperaan. Kun tällaisten löytöjen kanssa nyt illat askartelee, niin riittää tähän blogiinkin kirjallisuusaiheita vielä pitkään. Niistä oopperoista ensimmäisessä Kaukaisessa rakkaudessa (2001) liikutaan veden yli Lännestä Orienttiin ja takaisin. Yhdistävänä henkilönä on Pyhiinvaeltaja, joka kulkee lännen ja idän välillä. Kansallisoopperan ohjelmavihkossa Maalouf kirjoitti, että ”elämme maailmassa, jossa kaikki tuntuu käsinkosketeltavalta, mutta silti meidän ja näkemiemme asioiden välillä on verhoja.”

Oopperassa yritetään päästä verhojen lomitse etsimään yhteenkuuluvuutta. Nyt kirjassaan (2019) Maalouf on pessimistinen. Itse hän on jo siirtynyt Orientista Länteen, synnyinmaastaan Libanonista Ranskaan, ja kirjan nimikin on Sivisaatioiden haaksirikko (Niin & näin, 2021). Kirjan viimeinen lukukaan ei anna toivoa: ”Hajoava maailma”. Syntymästään Beirutissa 1949 hän sanoo, että syntyi terveenä, mutta kuolevan sivilisaation käsivarsille. Koko elämänsä ajan toimittajana ja kirjailija hän on selviytynyt hengissä, vaikka monet asiat ympärillä ovat raunioituneet ja jälkeen on jäänyt vain purkujätettä.

”Pimeys on levinnyt koko maailmaan”, hän kirjoittaa, vaikka meillä on kaikkien aikojen teknologinen edistys; kun ulottuvillamme on ihmisten kaikki tieto paremmin kuin koskaan. Ihmiset elävät terveempinä ja pitempään kuin ennen, mutta mikään ei riitä. On vaikea ymmärtää tätä paradoksia, että ensimmäistä kertaa historiassa meillä on keinot vapauttaa ihmiskunta pahimmista vitsauksista, jotka sitä vaivaavat, ja johdattaa se rauhallisesti vapauden, tahrattoman edistyksen, maailmanlaajuisen solidaarisuuden ja jaetun rikkauden aikakaudelle, mutta ei – olemmekin lähteneet täyttä karkua päinvastaiseen suuntaan.

Titanicin tavoin maapallon matkustajajoukko kaikista maista ja luokista etenee fanfaarit soiden kohti tuhoaan. Tätä tilaa kuvaamaan Maalouf lainaa Ranskan vallankumouksen aikana elänyttä rojalistikirjailijaa Antoine de Rivarolia:

Kaikkein sivistyneimmät valtakunnat ovat yhtä
lähellä barbariaa kuin kiillotetuin rauta on
ruostetta; kansakunnat, kuten metallitkin,
kiiltävät vain pinnalta.

EUROOPPA OLISI
VOINUT OLLA ESIKUVA

Amin Maaloufin äiti oli turkkilaista syntyperää, mutta kotoisin Egyptistä, isä oli libanonilainen. Kotikieli oli eniten arabiaa. Amin varttui Badaron kosmopoliittisessa kaupunginosassa, opiskeli sosiologiaa ja taloustiedettä Beirutin yliopistossa ja työskenteli sen jälkeen Beirutissa ilmestyvässä An-Nahar-päivälehdessä Libanonin sisällisotaan asti, kunnes muutti Pariisiin 1975. Hänen näkemyksensä Lähi-idän politiikkaan ja elämään on sekä koettua että tutkittua – Egypti, Persia, Israel, Libanon, Syyria... Kirja onkin kuin tietoteos tästä ennen Levantin nimellä tunnetusta alueesta Välimeren itäpäässä. (STT:n uuutisista luin juuri, että Erottajalla Helsingissä avataan tämän kuun lopulla persialais-levantilainen ravintola Nefer Nefer.)

Maaloufin kirjasta selviää sekin, että Frank Sinatran tunnetuksi tekemä iskelmä My Way on alunperin egyptinranskalaisen Claude Francoisen säveltämä ja esittämä. Ennen Sinatraa sitä lauloivat monet muutkin, mm. syyrilaislibanonilaista syntyperää oleva Paul Anka. Giuseppe Verdin Aida-ooppera puolestaan oli Kairon Khedival-oopperatalon tilaustyö, joka sai siellä kantaesityksensä jouluaattona 1871. Egyptistä Maalouf mainitsee Gamal Abdel Nasserin ohella myös ”runoruhtinas” Ahmed Chawkin, jonka patsaalla Villa Borghesen puistossa Roomassa Maalouf joskus käy, sekä egyptinlibanonilaisen näyttelijän Omar Sharifin.

Kirjasta 95 prosenttia käsittelee kuitenkin sitä, mikä maailmassa on viime vuosikymmeninä mennyt pieleen, kun ihmiskunta on ajautunut väkivallan, epätasa-arvon ja ympäristökatastrofien kaaokseen. Maalouf yrittää ymmärtää vaarojen ja uhkien syitä, ja toivoo, että keskenään nahistelevat ryhmät oppisivat elämään yhdessä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Hajoava maailma -luvussa käydään läpi Euroopan yhteiskunnallisia ja geopoliittisia huolenaiheita. EU:sta kirjoittajalla vain on meidän mielestämme huono ajatus, jonka mukaan Euroopan unioni olisi pitänyt heti alkuun muodostaa liittovaltioksi. Tämän olisivat kuusi perustajavaltiota voineet tehdä, mutta enää se ei ole mahdollista nykyisensuuruisessa unionissa, koska epädemokraattiseen yksimielisyyteen on mahdotonta päästä.

Hajanaisesta Levantista tulleena Maalouf ajattelee, että EU olisi voinut järjestäytyä esikuvaksi maailmalle. Tämä olisi edellyttänyt liittovaltiota, jolla olisi ollut kaikki ison globaalivallan piirteet niin politiikan, armeijan kuin taloudenkin alalla. Maalouf pitää tämän valttikortin jättämistä hihaan tragediana: ”Jos säälimättömässä maailmassa ei ryhdy muskelivallaksi, päätyy muiden tönittäväksi, pahoinpideltäväksi ja kiristettäväksi. Ei tule kunnioitetuksi erotuomariksi, vaan potentiaaliseksi uhriksi ja tulevaksi panttivangiksi.”

Eurooppalaiset johtajat eivät kuitenkaan ole tahtoneet luopua suvereenisuuden rippeistään. Onhan Maalouf näissä päätelmissään oikeassakin, kuten tällä hetkellä nähdään. EU on ilman kunnon muskeleita hauras rakennelma, keskeneräinen ja sekamuotoinen, jota Donald Trump nyt ravistelee kuin James Bond vodkamartinia tehdessään.

Kaukaisen rakkauden loppukohtauksessa Tripolin kreivitär rukoilee polvillaan, mutta katsojat eivät varmuudella tiedä, rukoileeko hän kaukaista jumalaansa vai kaukaista rakastettuaan, ranskalaista ruhtinasta, joka juuri on kuollut. Rakkaus ei saavuttanut täyttymystään. Eikä Eurooppa.

Euroopalla on kuitenkin vielä mahdollisuus nöyrtyä, kuten Japanillakin. Siellä maan suurimman yhtiön Toyotan toimitusjohtaja Akio Toyoda veti Yhdysvaltain-vierailullaan ylleen Trump-paidan ja päähänsä MAGA-lätsän.

kari.naskinen@gmail.com

Stadioneita liikemiesten bisneksille

Helsingin Sanomissa oli otsikko, että Kuopion jalkapallostadion on häpeäpilkku. Kuopion Palloseura on juuri kertonut, että se saa eurooppalaisen kilpailun palkintorahoina 3,17 miljoonaa euroa, ja lisää vielä tulee, jos se pärjää hyvin jatko-otteluissa. Tästä huolimatta seura edellyttää, että Kuopion veronmaksajat rakentavat sille hienomman stadionin. Tämä on sitä osakeyhtiömuotoisen kilpaurheilun nykyaikaa, jossa toimintaa pyörittävät miljonääriliikemiehet, kuten Kuopiossakin, mutta vaativat kuntalaisia maksumiehiksi.

Samanlaisia vaatimuksia esitetään muuallakin. Palloilu-urheilun kansainväliset liitot edellyttävät joukkueiden pelipaikoilta aina uusia ja uusia hienouksia, jotka kaupunkien olisi järjestettävä. Sama koskee kotimaisia liittoja, joiden vaatimukset jalkapallo-, jääkiekko- ym. urheiluosakeyhtiöiden on täytettävä voidakseen päästä pelaamaan korkeimmalle sarjatasolle.

Sitten kaupungit alistuvat. Mutta miksi ne eivät rakenna uusia hienoja toimitiloja autokorjaamoille, parturi-kampaamoille ja muille yrittäjille?

Kaiken lisäksi näille palloilulajien pohatoille pitää rakentaa sellaisia areenoita, että niissä on herroille ja herrojen bisneskavereille tyylikkäät Vip-tilat. Samoin bisnesmiesten perskärpäsille on tehtävä yhtä hienot lehdistöaitot. Muuten hävettää, kuten kerran varsovalaisen joukkueen käydessä Kuopiossa; varsovalaisen joukkueen pomo sanoi Lasse Lehtisen kirjoittaman KuPSin 100-vuotiskirjassa: ”Meillä tämän tason joukkueet eivät pelanneet puisten penkkikatsomoiden edessä edes kommunismin kurjina vuosina.” Hesarin jutun mukaan Lehtisen kirjassa Kuopion stadionia kuvataan pysähtyneisyyden ajan muistomerkiksi (HS 3.11.2025). Perskärpäset ovat samaa mieltä: ”Kaupungin on otettava homma käsiinsä.”

Suomen olympiakomiteakin on vastikään ottanut periaatekannan, että urheilussa on painopisteen siiryttävä voittoja ja voittoa tuottavaan kaupalliseen huippu-urheiluun. Suurimmissa palloilulajeissa näin on ollut jo pitkään, sillä toimintaa hoidetaan liiketoimintavoittoihin tähtäävällä osakeyhtiöpohjalla. Eivätkä sponsoritkaan hyväksy sitä, että herrojen perseisiin menee tikkuja.

Mafiat ovat tuttuja uutisista ja elokuvista. Meillä kunnat ovat alistuneet urheilumafialle. Mafia esittää kaupungin päättäjille uhkavaatimuksen, että jos ette rakenna, me emme pelaa, ja mitäs veronmaksajat teistä sitten sanovat.

Sekin pitää kysyä, miksi Suomessa pitää jalkapallostadionien olla yhtä prameita kuin jalkapallomaissa Englannissa, Espanjassa ja siellä. 

Tämä kiristysjärjestelmä on yksi osoitus siitä, että huippu-urheilu todellakin on yhteiskunnan syöpä, kuten jotkut sanovat. Kuinkahan paljon on jokamiehen liikuntaharrastuksiin satsaamisesta jouduttu tinkimään siksi, että urheilumafiat ovat kiristäneet rahaa huippu-urheilulle? Meillä Lahdessakin nämä mafiamaksut ovat syöneet jo muutaman uimahallin rakentamiskustannukset.

kari.naskinen@gmail.com

Oikeussalielokuva ilman viihde-elementtejä

Ranskalainen Putoamisen anatomia (2023) voitti Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon, Oscar- ja Golden Globe -palkinnot parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta, ja muitakin hienoja palkintoja on tullut. Ohjaaja on Justine Triet ja toinen käsikirjoittaja hänen kanssaan oli puoliso Arthur Hiller. Heidän oikeussalielokuvansa on siitä poikkeuksellinen, että se ei sisällä ollenkaan sellaisia yllätyksellisiä viihde-elementtejä, jotka ovat niin tuttuja vastaavanlaisissa amerikkalaisissa elokuvissa. Tästä huolimatta jännite pysyy hyvin kasassa.

Kirjailijapariskunta, saksalainen Sandra Voyter ja ranskalainen Samuel Maleski asuvat kolmikerroksisessa talossa Ranskan alpeilla lähellä Grenoblea. Elokuva alkaa tilanteesta, jossa nuori toimittajanainen on haastattelemassa Sandraa. Heidän yläpuolellaan ullakolla Samuel kuuntelee räpärimusiikkia niin kovalla, että se ärsyttää sekä naisia että meitä katsojia. Myöhemmin oikeuskäsittelyssä ilmenee, että Samuel aiheuttaa häiriötä ehkä tahallaan, koska on mustasukkainen.

Heidän 11-vuotias poikansa Daniel lähtee koiran kanssa ulos ja kun palaa, hän näkee isänsä kuolleena ullakkoikkunan alapuolella. Vertakin on. Alkaa selvittäminen siitä, onko kysymyksessä tapaturma vai tahallinen teko. Katsojille ei juurikaan vihjeitä anneta, mutta johtopäätösten tekoon tulee aineksia myöhemmin oikeussalissa. Ainoa alkuvaiheiden huomiota herättävä asia on, että Sandra suhtautuu asiaan hyvin rauhallisesti ja ilmeettömästi. Murhaajako?

Yli vuoden kestävässä oikeusprosessissa selviää, että Sandran ja Samuelin välit eivät ole olleet kovin hyvät. Lisäksi paljastuu Samuelin aikaisempi itsemurhayritys; hän on traumatisoitunut siitä, että kokee olleensa osasyyllinen Danielin vaikean näkövamman syntymiseen liikenneonnettomuudessa vuosia sitten. Koti- ja ammattiriitojakin on ollut, niin myös äidinkielestä aiheutunut, jollainen ilmenee myös oikeudenkäynnissä.

Kaksi ja puoli tuntia kestävä elokuva pysyy erinomaisesti asiassa, tyhjiä kohtia ei ole. Mielenkiintoista on myös nähdä, miten oikeudenistunto Ranskassa poikkeaa paljonkin siitä, mitä aina näemme amerikkalaisista elokuvista. Käsikirjoitus ei perustu mihinkään todelliseen tapaukseen, mutta sellainenkin erikoisuus tulee, että kun Sandra saa syytteen murhasta, niin hänet kuitenkin lasketaan takuita vastaan vapaaksi. Amerikassa tätä ei sallita, ettei peräti murhasta syytetty pääse vaikuttamaan todistajien sanomisiin seuraavassa oikeudenistunnossa. Tässä elokuvassa asia hoidetaan niin, että Sandran ja Danielin luo pannaan asumaan vahti estämään syytetyn vaikutusyritykset, sillä Daniel on tärkeä aihetodistaja.

Sellainenkin tosiasia tulee esille Sandran oikeusavustajan sanomana, ettei oikeudessa tärkeintä ole totuus, vaan se, miltä asiat näyttävät. Samuelin kuolemantuottamukseen ei mitään faktisia syitä löydy, joten oikeusavustajan kommentti on oleellinen. Tilanne on koko pitkän ajan ahdistava ja myös outo, mistä tulee mieleen Ruben Östlundin niin ikään Ranskan Alpeilla tehty synkkä ja ahdistava perhekertomus Turismi (2014). Tämän aihepiirin klassikko puolestaan on Otto Premingerin Murhan anatomia (1959).

Putoamisen anatomia ei rajoitu vain tähän tapaukseen, vaan syyttäjä kaivaa esille yhteiskunnallisia asetelmia muutenkin. Miesten ja naisten välinen työnjako sekä perheestä huolehtimisen vastuunjako nousevat näkyville. Entä kuinka huono on ihminen, jolla on heteroavioliitosta huolimatta myös bi-suhde? Näitä ja muita asioita käydään läpi Sandran kautta; Sandra on vahva ja kestää, mutta koko ajan on pienestä kiinni, tuleeko julki jokin pieni tiedonmuru, joka ratkaisee tapauksen.

Hyvä elokuva, mutta sillä varauksella, että elokuva-yhdyssanan elävyyttä tarkoittava ensimmäinen osa ei täysin toteudu. Tämä on niin täydellisesti käsikirjoitusvetoinen teos, että jos Sandran roolissa Sandra Hüller ei olisi aivan huippu, elokuva olisi ehkä jäänyt puisevaksi puhuvien lähikuvapäiden väittelyksi. Tätä ennen Sandra Hüller muistetaan parhaiten elokuvista Isäni Toni Erdman (2016) ja The Zone of Interest (2023), jossa hän esittää Auschwitzin komentajan Rudolf Hössin puolisoa. Kaksi kertaa Sandra Hüller on voittanut Euroopan elokuva-akatemian palkinnon.

kari.naskinen@gmail.com

Villi länsi voi edelleen hyvin

Villin lännen elokuvissa kerrotaan usein oikeista henkilöistä. Nyt katsomassani Nuorissa sankareissa (1988) ovat mm. Billy The Kid ja hänet ampunut sheriffi Pat Garrett. Mukana on myös karjatilallinen John Tunstall, jonka palveluksessa Billy The Kid oli viiden muun cowboyn kanssa. Tunnetuin Billy The Kidin ja Pat Garretin vaiheita käsittelevä elokuva on kuitenkin Sam Peckinpahin elokuva vuodelta 1973. Nuorten sankareiden ohjaaja Christopher Cain on hyvin ottanut oppia Peckinpahin elokuvista, ja varsinkin loppukohtaus on kuin suoraan Hurjasta joukosta (1969).

Lännenelokuvien hyvä suosio jatkuu edelleen, vaikka suurin osa uusista westerneistä meneekin heti suoratoistopalveluihin tai ne pannaan dvd-myyntiin. Tänä vuonnakin on tehty noin 30 tämän lajin elokuvaa, joiden lisäksi on tullut muutama sarjaelokuva, kuten Netflixin American Primeval.

Tämä ei tietenkään vedä vertoja Villin lännen elokuvien kultakaudelle 1930-50-luvuilla, jolloin niitä valmistui jopa toistasataa vuodessa. Viime vuosina ne ovat kuitenkin saaneet uutta vauhtia ja viritystä, kun käsittelyyn on otettuu moderneja teemoja, kuten rasismin perintöä ja taloudellista ahdinkoa.

Lipputuloilla mitattuna menestyneimpiä 2000-luvun westernejä ovat:
• The Revenant (2015, Alejandro Iñárritu), Oscar-voittaja, yli 500 miljoonaa dollaria.
• Django Unchained (2012, Quentin Tarantino), joka yhdistää toimintaa ja historiallista kommentaaria orjuudesta. Tuotto 430 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti.
• True Grit (2010, Coenin veljekset), yli 250 miljoonaa dollaria.
• The Hateful Eight (2015, Quentin Tarantino), noin 150 miljoonaa dollaria.
• Hell or High Water (2016, David Mackenzie), noin 40 miljoonaa dollaria.

Suomessakin tällä elokuvaryhmällä on paljon ystäviä, mistä kertoo tämän vuoden kirjanpitoni mukaan se, että normaaleilta tv-kanavilta on toistaiseksi tullut 31 länkkäriä, parhaina ikäjärjestyksessä:
Polttava aurinko (1948, William A. Wellman)
Ase kädessä (1950, Henry King)
Vera Cruz (1954, Robert Aldrich)
Etsijät (1956, John Ford)
Mies lännestä (1958, Anthony Mann)
Rio Bravo (1959, Howard Hawks)
Leppymättömät (1960, John Huston)  
Hostiles (2017, Scott Cooper)

Merkittävin lännnenelokuviin liittyvä asia tänä vuonna on kuitenkin ollut Filmihullun päätoimittajan Lauri Timosen kaksiosainen kirja John Fordista (yhteensä yli 1400 sivua). Erinomainen katsaus vuosisadan merkittävimmän amerikkalaisen ohjaajan elämästä ja elokuvista, joista parhaiten westernit tunnetaan. Kuten 250 elokuvaa tuottanut Darryl Z. Zanuck sanoo elämäkertakirjassaan, hän oli lopulta tullut siihen johtopäätökseen, että John Ford on elokuvan historian paras ohjaaja.

Kirjat ovat Fordin lisäksi historiakertomuksia Hollywoodista laajemminkin. Tärkeintä on kuitenkin Ford ja hänen elokuvansa, joissa parhaimmillaan on paljon toimintaa ja vähän dialogia. Fordin sanonnan mukaan elokuva kertoo tarinansa ja paljastaa hahmonsa sarjalla yksinkertaisia, kauniita, aktiivisia kuvia ja tuon kaiken mahdollisimman vähällä puheella toteuttaen. Näin elokuva käyttää omaa lajiaan parhaalla tavalla, eikä Ford tiedä mitään maan päällä, joka sopisi siihen paremmin kuin western.

Tämän jutun alussa mainitsin muutaman nimen Villin lännen historian todellisesta historiasta. Paljonhan niitä on elokuvissa ollut, Buffalo Bill, Calamity Jane, Wyatt Earp, Wild Bill Hickok, Jesse James, Butch Cassidy ja Sundance Kidd jne. Suurin nimi elokuvissa on kuitenkin John Wayne, joka kirjojen henkilöhakemiston sivunumeroidenkin mukaan oli Fordin tärkein näyttelijä. Pelkästään Waynea erikseen käsittelevä luku on 97-sivuinen.

John Waynen huippuvuodet olivat 50-luvulla. Lipunmyyntitilastoissa Yhdysvalloissa Waynen elokuvat olivat ykkösiä 1950, 1951 ja 1954. Vuosina 1949-74 Wayne oli näissä box office -tilastoissa koko ajan kymmenen parhaan joukossa, ja jossain vaiheessa laskettiin, että Wayne oli elokuvahistorian tuottoisin näyttelijä.

SILMÄT PUHKI
INTIAANILTA

Etsijöissä Ethan Edwardsia esittävä Wayne ampuu kostoksi kuolleelta intiaanilta silmät puhki. Comanchet olivat vieneet pienen tytön, jota Wayne on etsimässä. Kosto on kova, kuten Edwards sanoo: ”Jos vainajalla ei ole silmiä, joutuu hän koko loppu ikuisuuden vaeltamaan tuulten välissä.”

Fordin elokuvissa käsitellään paljon sitä, miten länsi valloitettiin ja intiaaneilta vietiin maat. Elokuvissa ei kuitenkaan puhuta kansanmurhasta, mutta mitä muuta se oli. Intiaaneja oli yli 20 miljoonaa ennen kolonistien tuloa Amerikan mantereelle, mutta vuonna 1970 heitä oli vain 260 000. Minne he menivät? He eivät muuttaneet Havaijille tai mihinkään muuhun paikkaan, he olivat poissa, tapettiin.

Lännen elokuvissa liikkuttiin varsinkin ennen nimenomaan tämän aihepiirin ympärillä, myös maantieteellisesti. Komea Monument Valley oli aikoinaan navajojen mailla, sen pohjoispuolella Utahissa olevaa Jumalten laaksoa pidettiin intiaanien Pyhänä maana, intiaanien kesyttämiä hevosia olivat komeat mustangit ja appaloosat. Intiaaniheimoja, alkuperäisiä amerikkalaisia, oli yli 500: apassit, cherokeet, cheyennet, dakotat, irokeesit, mayat, mohikaanit, mustajalat, siouxit… Heidän maansa valkoihoiset idän amerikkalaiset ja mantereelle tulleet eurooppalaiset uudisasukkaat veivät intiaaneilta petoksella ja väkivallalla. Äskettäin televisiosta tulleista on Martin Rittin voimakkaasti yhteiskunnallinen Hombre (1967) erinomainen kertomus siitä, miten intiaaneilta vietiin maat ja muukin omaisuus. Lisäksi ison katastrofin aiheuttivat eurooppalaisten mukana tulleet tautiepidemiat, joita vastaan intiaaneilla ei ollut vastustuskykyä. Monia intiaanikansoja ja -heimoja hävisi tämänkin takia kokonaan.

John Fordkaan ei saa läheskään puhtaita papereja tästä asiasta. Ford romantisoi ja mytologisoi insiaaneja, ja näkökulma oli jokseenkin aina stereotyyppinen ja valkoisen näkökulman kannalta. Varsinkin 1930-40-luvuilla intiaanit kuvattiin vihollisina ja uhkana, primitiivisen aggressiivisina villeinä. Toisaalta Ford kuvasi intiaanit myös rohkeina sotureina, toisin kuin monet muut ohjajat, jotka tekivät inkkareista pelkkiä karikatyyrejä.

kari.naskinen@gmail.com

Lehmän hermot

Minulla oli tämän jutun otsikko ja vähän alkua jo kirjoitettuna, kun tiistaiaamuna menin kuuntelemaan Lahden Tiedepäivän luentoja. Heti avausluennossa agroekologian entinen yliopistoprofessori Juha Helenius heijasti seinälle maaseutukuvan, jossa lehmäkin tietysti oli. Esille tuli myös lehmien piereskely, josta ilmakehään vapautuu pahaa kasvihuonekaasua metaania. Toinen kalvo tästä asiasta kuitenkin osoitti tilastollisesti, että moninkertaisesti pahempia metaanipäästöjen lähteitä ovat suot.

Tämä ei kuitenkaan ollut varsinainen aiheeni, vaan jatkoksi kanan aivoille (23.9.2025) piti perehtyä lehmän hermoihin. Tuttu asia, koska monilla ihmisilläkin on ”lehmän hermot”. Ovat rauhallisia, kärsivällisiä, eivät reagoi ärhäkkäästi ja mieluummin lähtevät hissukseen pois tilanteesta, jossa moni muu herkästi laukoo kovasanaisesti vastaan. Politiikassa tällaisia tilanteita varmaan on paljon, ja omasta lyhyestä muististani poimin nopeasti lehmänhermoisiksi Matti Vanhasen, Olli Rehnin, Pekka Haaviston ja Petteri Orpon. Päinvastaisista hikeentyjistä tulivat mieleen Harri Holkeri, Veikko Vennamo, Paavo Lipponen ja Timo Vornanen.

Lehmän hermot on kuitenkin väärä sanonta näihin asioihin. Sanonta perustuu lehmän ulkoiseen rauhallisuuteen ja varovaisuuteen. Lehmä ei yleensä hätkähdä heti, vaan vetäytyy, jähmettyy tai kävelee hitaasti pois. Eläintieteilijöiden mukaan tämä johtuu siitä, että lehmä yrittää välttää konfliktia, koska se on saaliseläin. Kaikki tietävät, että esimerkiksi hevonen on toisenlainen, se säikähtää helposti ja laukkaa lujaa karkuun, jos mahdollista.

Petteri Orpon hermostoa ei ole tutkittu, mutta ilmeisesti hänellä on sillä tavalla samanlaiset hermot kuin lehmällä, että hän on mestari piilottamaan stressinsä, vaikka hermoissa vinkuukin. Lehmän tavoin Orpolla on erinomainen muisti (ehkä on pitkävihainenkin) ja hän kyllä tuntee stressiä voimakkaasti, mutta ei näytä sitä ulospäin.

Picasson Guernicassakin on
yhdessä kulmassa lehmä.

Lehmän hermoston yksi ominaisuus on, että jos lehmä joutuu vieraaseen laumaan, sen kortisolitaso eli ”stressihormoni” lisääntyy. Näin on pääministerilläkin, eikä hän tämän takia pane laumastaan pois tutuksi jo tullutta Perussuomalaiset-puoluetta, vaikka se tekee jatkuvasti hallaa Kokoomuksen vanhalle maineelle sivistyspuolueena.

Petteri Orpo on kuin lehmänkuvatukset Kansallisooperan nykytanssiesityksessä Cow, joka eilen tuli oopperan Stage 24 -suoratoistopalvelustakin (otsikkokuva). Lehmät suhtautuivat rauhallisesti ihmisten kummalliseen liikehdintään. Vaikka mikä lehmän ajatukset tiätää, kuten vanha sananlasku sanoo.

Nykysananlasku taas koskee naimisiinmenoa: miksi ostaa lehmä, kun maitoa saa kaupasta sen vähän mitä joskus tarvitsee. Feministinen versio tästä on, että kokonaisen sian ostaminen ei ole sen arvoista vain saadakseen pienen makkaran.

Kasvissyöjä Mariia Niskavaaran romaani Ester, teurastaja ei ilmeisesti ole ollenkaan vitsikirja, vaan lihateollisuus saanee siinä kovaa kyytiä. Tarinan lopun kirjoittamiseen hän inspiroitui Ateneumin Gothic Modern -näyttelyssä kuoleman tanssia kuvaavan teoksen edessä. Helsingin Sanomat palkitsi kirjailijan juuri tämän vuoden esikoiskirjapalkinnolla 15 000 euroa.

kari.naskinen@gmail.com

Taide on minä, tiede on me

Lahden yliopistokampuksen päärakennuksen ala-aulassa on muotokuvateos luultavasti Albert Einsteinista, jonka käsivarressa on teksti ”You don't know what is god please feel free to ask”. Tänään torstaina ei Lahden Tiedepäivässä kyselty Jumalan perään, mutta avauspuheenvuoron pitäneen maatalousekologian entisen professorin Juha Heleniuksen olisi kannattanut ennen Lahteen tuloaan kysyä, mihin maakuntaan Lahti kuuluu. Yhdessä kohtaa luentoaan hän nimittäin sanoi, että ”...Kanta-Hämeessä tai täällä Lahdessa...” Vaikka eihän tämä mitenkään uutta ole. Valtaosa suomalaisista ei osaa selittää, mitä Päijät-Häme tarkoittaa. Pitäisi tämän vuotuisen tapahtuman nimikin muuttaa Päijät-Hämeen Tiedepäiväksi, niin tietous yliopistomaailmassakin vähän leviäisi.

Einstein joka tapauksessa sopii Lahteen hyvin, voisi kaupungille tehdä kokovartalopatsaankin. Onhan täällä kaksi Einstein-nimistä ravintolaakin, ja tuttua on, että lahtelaisissa pubeissa istuskelee päivittäin paljon varsinaisia einsteineja, joskin vähenemään päin, kun Metsäkankaan Wanha Mestari ja Liipolan Villiruusukin lopetettiin.

Ranskassa 1800-luvulla eläneen akateemikon Claude Bernardin otsikossa oleva sanonta sopii Tiedepäivän hyvin, sillä yhtenä sen aiheena oli julkinen taide. Siitä luennoi erikoistutkija Satu Parjanen, joka työskentelee LUT-yliopiston Lahden kampuksella tuotantotalouden osastolla. Perssuomalainen väittämä tietenkin on, ettei taide mitenkään tuotantotalouteen liity, ei julkisesti kaduilla eikä museoissakaan oleva, koska museot toimivat verorahoituksen varassa.

Elämä ilman taidetta olisi kuitenkin vajaata. Ilman taidetta – ns. korkeakulttuuria tai kevyttä viihdettä – elämä olisi pääasiassa vain työntekoa ja syömistä, kuten eläimillä, joille ruuanhankinta on työntekoa. Joku sanoo, että tuleehan televisiosta urheilua, ja jäähallillekin voi mennä kerran viikossa. Omakohtainen liikunta kylläkin on välttämätöntä terveyden ylläpitämiseksi, mutta minkäänlainen urheilutouhu ei riitä korkeampien tavoitteiden ja kehittyneemmän yhteiskunnan perustaksi.

Aikoinaan Lahdesta sanottiin, että se on julkisten taideteostan määrällään Suomen ykköskaupunki, ainakin asukaslukuun suhteutettuna. Joskus 90-luvulla Lahden taidemuseo julkaisi vihkosen kaupungin julkisista veistoksista, joita siinä esiteltiin 46. Ensimmäisellä aukeamalla on neljä kuvaa:

1) muistomerkki vanhalla hautausmaalla saksalaisten sotilaiden haudalla, kun olivat kuolleet auttaessaan Suomen valkoisia Lahden valtaamisessa 1918 (Urho Heinänen, Vila Martin 1920).
2) suojeluskuntalaispatsas kaupungintalon puistossa (Viktor Jansson 1921).
3) hiihtäjäpatsas urheilukeskuksessa (Viktor Jansson 1938).
4) kaksi koululaista lumisotasilla LYK:n ja Lyseon välissä olevassa Koulupuistossa (Viktor Jansson 1939).

Viimeinen kuva on Matti Koskelan metallisesta teoksesta, joka paljastettiin kirjastotalon aukiolla 1993. Myöhemmin se siirrettiin Kariniemenpuiston liikenneympyrään Jalkarannantielle, mutta kun katualuetta alettiin raivata uudenlaiseen järjestykseen, urakoitsijat kuskasivat maahan kaadetun taideteoksen osat Kolavan kaatopaikalle.

Uusia veistoksia on tullut. Sekä hyviä että huonoja. Kun jo oli puhetta urheilusta, niin kaupungin omassa lehdessä edesmennyt taidekriitikko Otso Kantokorpi kirjoitti 2018, että Lahti oli epäonnistunut uusimmissa urhelijapatsaissaan (Jari Litmanen, Erkki Laine) ja toivoi, että ”seuraavan urheilijapatsaan on syytä olla kohteensa mukaisesti aito mestariteos – oli se sitten esittävä tai abstrakti”.

RANTA-KARTANON
HAAVEILIJAT

Satu Parjanen sanoi, että kaupunkitaide on viime vuosina saanut uutta puhtia. Hyvistä toteutuksista hän mainitsi Kalasataman Helsingissä, Kankaan entisen tehdasalueen Jyväskylässä ja Penttilän rannan Joensuussa. Lahdessakin on pyrkimyksiä tähän suuntaan. Ranta-Kartanon pysäköintitalon tuhannen neliömetrin seinään kuvataiteilijat Heidi Katajamäki ja Veera Inkeri maalasivat Rantavesien haaveilijat, ja Malskin kortteliin on Malvan lisäksi ilmestynyt hienoja muraaleja. Ranta-Kartanon taideohjelma sisältää jotain muutakin, ans kattoo. Lisäksi Rautatienkadulle on tullut pienimuotoisia teoksia, Viiskulmaan Akseli Leinosen Kylän portti ja ohjelmassa on myös UPM:n entiselle teollisuusalueelle jotakin.

Julkisen taiteen osaamistarpeita kartoittanut Yhdyskuntataidetta-hanke järjestettiin yhteistyössä LAB-ammattikorkeakoulun ja LUT-yliopiston kanssa. Sitä rahoittivat Euroopan sosiaalirahasto ja Hämeen ELY-keskus. Tarpeiden pohjalta kehitetään monialainen täydennyskoulutus, jossa syvennetään yhdyskuntasuunnittelijoiden ja taiteen ammattilaisten osaamista taiteen integroinnissa osaksi yhdyskuntasuunnittelua. Satu Parjasen kanssa hanketta veti toinen erikoistutkija Anne Pässilä.

Lahti 120 -aiheisia asioita oli Tiedepäivässä muitakin. Sini Ojala luennoi Vesijärvestä, Ilkka Haapola ystävyyskaupunkitoiminnasta, Elisa Tiilikainen ikääntyvien päijäthämäläisten yksinäisyydestä ja Päivi Ruuttalainen Lahdesta kultaseppäkaupunkina.

Tiede on me. Päivän aikana klo 9 - 16 kuullaan kaikkiaan yli 50 luentoa.

kari.naskinen@gmail.com