Kaunis kuva

Ranskan tunnetun historian suurin vedenpaisumus on ollut kesällä 1856, kun monta vuorokautta kestänyt kova sade sai joet tulvimaan. Vedenpinta nousi metrikaupalla ja koska joet edelleen virtasivat valtavalla voimalla, sortui siltoja, taloja, kirkkoja, rauteitä ja kaikkea tielle sattunutta. Tämä valokuva on Lyonista, jonka läpi menee iso Rhone-joki, Etelä-Euroopan tärkein joki. Kuva on J. Paul Getty Museossa Los Angelesissa, kuvassa sade on lakannut, mutta elämä ei ole onneksi vielä palannut uomiinsa. Tunnetun valokuvaajan Louis-Antoine Froissartin otos on kauniin hiljainen. Vesi ja kadunvarren puut ovat rauhallisia, niitä ei kukaan häiritse. Tällainen voisi olla myös kuva aamusta maailmanlopun jälkeen. Eikä kuvitelma ole edes mahdoton. Olisi tullut lopullinen rauha, myös luonnon ja ihmisen välille. Enää luontoa ei uhattaisi. Ihmistä ei olisi.

Napoleon III teki viikon kestäneen matkan tulvakaupunkeihin, aloitti sen Lyonista ja jatkoi Avignoniin, Arlesiin, Orleansiin, Angersiin, Toursiin ja Tarasconiin, jossa asukkaat olivat hakeneet turvaa talojen ylemmistä kerroksista. Näiden kattotasolla olleiden tulvapakolaisten tapaamisestaan hän teetti William Bourguereaulla kolme metriä leveän maalauksen.

Ilmakehän lämpiäminen ei ole sinänsä ainoa uhka elämälle maapallolla. Siitä johtuva on myös veden lisääntyminen, koska ilmastonmuutos sulattaa jäätiköitä ja kasvattaa koko ajan veden määrää. Merenpinnan nousu vaikeuttaa olosuhteita monissa suurkaupungeissa, koska ne on rakennettu merenrantaan. Tietokonemallinnukset ovat osoittaneet, että vuoteen 2050 mennessä suurista tulvista kärsitään jatkuvasti. Pahin tulee tilanne olemaan Aasiassa, jossa miljardi ihmistä asuu alle kymmenen metrin korkeudella merenpinnasta nousuveden korkeimmasta kohdasta mitattuna. Myös ydinvoimaloita on niiden tarvitseman lauhdeveden takia rakennettu nimenomaan rannikoille.

Tulvat ovat aiheuttaneet pahaa tuhoa kautta historian. Keltainenjoki Kiinassa aiheutti 1800-luvun lopulla miljoonan-kahden ihmisen kuoleman, Jangtse- ja Huaijoen tulvat 1930-luvulla arviolta 1-4 miljoonan ihmisen kuoleman jne. Tulvatuhojen luettelo on pitkä.

IHMISOIKEUS

Näihin blogijuttuihin saa kimmokkeita joskus kummallisesti. Nyt teksti on jo näin pitkällä, mutta vasta nyt pääsen siihen kimmokkeeseen, joka osui kohdalle ranskalaisen Arthur Rimbaudin runossa. Lyonista Rimbaud ei ollut kotoisin, vaan oli syntynyt paljon pohjoisempana Charlevillen kaupungissa lähellä Belgian rajaa. Lyonin tulvan aikana 1856 hän oli kaksivuotias, ja 19-vuotiaana hän otti Kausi helvetissä -runoelman yhdessä luvussa esille ihmisoikeuksien julistuksen, mistä tuli mieleeni, että ei YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa mitään puhuta ihmisen oikeudesta puhtaaseen ympäristöön, eikä kanneta huolta siitä, että toiset tietoisesti sotkevat ja tuhoavat luontoa. Hyvä kuitenkin oli ottaa esille asia, sillä nyt elämme jo Rimbaudin nimeämää esikartanokautta helvetissä.

On jokseenkin varmaa, että loppu tulee ennemmin tai myöhemmin. Siksi tuo valokuva Lyonista.

Yhdessä runossa Rimbaud kirjoitti ylijumala Zeuksesta, joka rakastui prinsessa Europehen, mutta kuolema tuli: ”Europe rusottavan poskensa Zeun otsalle painaa, silmät ummistaa; hän kuolee jumalalliseen syliin, ja kuiskiva virta kultavaahdolla hänen hiuksensa kukittaa.” Kultavaahto eivätkä bitcoinit kuitenkaan auta tätä nykyistä Eurooppaamme, sillä siinä menevät lopulta Vehnämäen muori ja kaikki muutkin ympäri pallon.

Rimbaud ei kuitenkaan tarkoittanut YK:ssa muotoiltua Ihmisoikeuksien julistusta, joka hyväksyttiin vasta 1948. Todennäköisesti hän viittasi Ranskan vallankumouksen aikaiseen ihmisen ja kansalaisen oikeuksien julistukseen (1789), joka on yksi tunnetuimmista varhaisista ihmisoikeusasiakirjoista.

Yksi Rimbaudin kimmokkeista johti yllättävästi pesäpalloon. Kun Rimbaud lemmenunessaan oli Hesperian auringon alla, niin ei runoilija voinut 200 vuotta sitten arvata, että Hesperian kenttää Helsingissä käyttäisivät 1950-60-luvuilla kotikenttänään Haukat, Pallo-Toverit, PuMu ja TMP. Google kuitenkin selvensi, että Hesperiat eli Hesperidit olivat kreikkalaisessa mytologiassa nymfejä, ja tästä varmaan tuli nimi Hotelli Hesperialle, joka taas oli yökerhoineen enemmän jääkiekkoväen mieleen.

Rimbaudin mieleen puolestaan oli moderni avantgarde runous, johon liittyi dadaismi, surrealismi ja rivous. Yhdenkin runon nimi on Peräreikäsonetti. Rimbaud luultavasti pani sinne muutakin kuin suppoja. Vaikka mitä väliä, sillä loppu tulee ja hyvä niin, pääsevät Lyonin kadunvarsipuutkin lopulliseen rauhaan.

Henry Miller kuitenkin sanoi, että Rimbaudin ilmestymisessä tälle pallolle oli jotain yhtä ihmeellistä kuin Kristuksen ristin kantamisessa ja Jeanne d´Arcin uskomattomassa vapautustehtävässä.

”Tulevaisuus on Rimbaudin, vaikka tulevaisuutta ei edes olisi” (Henry Miller). Vielä on kuitenkin sen verran aikaa, että ehtii lukea Rimbaudin Kootut teokset (Sammakko, 2024), jotka on suomeksi tulkinnut turkulainen Einari Aaltonen.

kari.naskinen@gmail.com

Saksassa oli tilaa vain yhdelle murhaajalle

Berliinissä on sarjamurhaaja kidnapannut ja tappanut kahdeksan lasta. Kaikki puhuvat asiasta ja pikkutytötkin seisovat kadulla piirissä ja hoilottavat vanhaa saksalaista kansanlorua ”nyt sä lähdet pelistä pois” -idealla:

"Odota, odota vain hetkinen,
pian tulee mies kirveen kanssa.
Musta mies tulee,
ja kirveensa kanssa hän vie yhden pois."

Elokuva on Fritz Langin M – Kaupunki etsii murhaajaa. Tyttöjen lorukohtauksesta kuva siirtyy koulun pääoven edustalle, jossa isät odottavat lapsiaan koulusta klo 12. Äidit ovat kotona tekemässä ruokaa, paitsi että Else Beckmannia ei isä ole vastassa, koska yksinhuoltajaäiti on kotona ja odottaa. Else kävelee yksin ja pysähtyy pyöreälle mainospylväälle, jossa isossa julisteessa luvataan 10 000 D-markan palkkio murhaajan löytäjälle.

Else heittää pylvääseen palloa, kun julisteeseen ilmestyy miehen varjo. Enempää murhaajasta ei näytetä, mutta kaikki katsojat tietävät, että varjon tekee pahaenteisesti murhaaja Hans Beckert. Asia oli todellisuudessa vakava, sillä Düsseldorfissa oli 1929 sarjamurhaaja Peter Kürten tehnyt yhdeksän murhaa ja monta muuta vakavaa rikosta. Tästä oli Fritz Lang saanut aiheen elokuvaansa, jonka ensi-ilta oli Berliinissä 11.5.1931. Kürten tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin giljotiinilla 2.7.1931.

Langin elokuva on nerokas. Siinä ei väkivaltaa juurikaan ole, mutta katsojat tietävät koko ajan, mistä on kysymys. Peter von Baghin haastattelemana Berliinin festivaaleilla 1970 Lang sanoi: ”Vihaan väkivaltaa. Esimerkiksi M:ssä ei ole väkivaltaa, kaikki se on niin sanoakseni kulissientakaista. Otan esimerkin. Muistatte kohtauksen, jossa pikkutyttö tapetaan. Näette vain leikkipallon, joka pyörii ja pysähtyy. Sitten ilmapallon, joka lentää puhelinlankoihin. Missä muka on väkivaltaa?” (Filmihullu 4/1971)

Osuva sattuma, että elokuvan tuotti Nero-Film AG, joka teki mm. Fritz Langin ja G.W. Pabstin elokuvia. Nero-sana yhtiön nimeen tuli sen perustajien nimistä: NE = Heinrich Nebenzahl, RO = Richard Oswald. Niin nerokas M – Kaupunki etsii murhaajaa olikin, että se oikeastaan ennakoi film noir -elokuvatyypin syntymistä. Tämän mustan elokuvan rikosdraamat tulivat myöhemmin tunnetuiksi juuri niistäkin elementeistä, joita Lang tässä murhaelokuvassaan käytti: jyrkkää mustavalkoista kuvausta, joka loi ekspressionistista varjokuvatyyliä. Eivätkä varjot olleet vain konkreettisia varjoja, vaan niitä varjoja, joihin yhteiskunnan pimeät asiat ja ihmiset joutuvat piiloutumaan. Niin joutui myös Hans Beckertiä näyttelevä unkarinjuutalainen Peter Lorre, joka pakeni Saksasta 1933 Yhdysvaltoihin, omien sanojensa mukaan: ”Saksassa ei ole sijaa kahdelle murhaajalle, kuten Hitlerille ja minulle.” Fritz Lang seurasi perässä 1936.

Amerikkalaisuus vilahtaa kuin enteilevästi jo tässä elokuvassa, jossa näkyy iso Wrigley-purukumin mainos. Tuttu purkka meilläkin, sillä ohuessa pitkulaisessa keltaisessa paperipakkauksessa ollut Wrigley Juicy Fruit oli aikoinaan selvästi paremmanmakuinen kuin Hellaksen Jenkki.

Tämä Langin ensimmäinen äänielokuva oli varsin kokonaisvaltaisesti hänen tekemänsä. Käsikirjoituksen hän laati yhdessä vaimonsa Thea von Harboun kanssa ja vaikka Langin nimeä ei ole kuvaajana, niin itse hän tarkisti kaikki kuvakulmat ja valaistuksen ennen kohtausten kuvaamista. Peter von Baghin haastattelussa Lang sanoi, että elokuva tehtiin ilman erikoisempia tekniikoita: ”Meillä ei ollut muuta kuin pieni liikkuva kamera. Ei zoomia, ei mitään siitä varustuksesta, jota nykyisin sanotaan tekniikaksi. - - - Minulle tekniikka ei ole pääasia, uusille tekijöille tuntuu olevan.”

Tämä haastattelu on nyt julkaistu uudestaan Filmihullu-lehden uudessa pokkarisarjassa, jonka ensimmäisen numeron (Rosebud, 2025) teemana on Fritz Lang. Vanhoista Filmihulluista on Lang-jutut koonnut 170-sivuiseksi kirjaksi Mia Öhman. Muutenkin filmihulluilla on nyt hyvät ajat, kun Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen sai valmiiksi 670-sivuisen elämäkerta- ja analyysikirjan John Fordista (Rosebud, 2025). Tämän kirjasarjan aikaisemmista ohjaajalegendoista Timonen selvisi yhdellä kirjalla kustakin, mutta tästä vuosisadan merkittävimmästä amerikkalaisohjaajasta tulee vielä toinen osa elokuun lopulla.

Asia M:stä jäi vielä kesken. Kun käkikello rouva Beckmannin seinällä on 12.20 ja kohta seuraavissa kuvissa 13.15, alkaa asia olla surullisen selvä. Hans Beckert on edelleen vapaana ja viheltelee Edvard Griegin Vuorenpeikkojen luolassa -teemaa Henrik Ibsenin Peer Gynt -näytelmästä. Tästä hän jää kiinnikin, koska sokea ilmapallonmyyjä muistaa viheltäjän.

Mielenkiintoinen vaihe lopputapahtumissa on se, että poliisin ollessa umpikujassa murhaajan etsinnöissä lähtevät omiin auttamisoperaatioihinsa rikollisjengit sekä kerjäläiset ja muu köyhälistö. Rikollisten toiminta on nimittäin vaikeutunut, kun kaupunki on täynnä poliiseja työntämässä nokkansa joka asiaan. Köyhät taas ovat moraalisesti valmiita panemaan kaikkensa likoon tuollaisen tappajan löytämiseksi. Löytyyhän se ja joutuu eräänlaisen kansantuomioistuimen eteen. Yhteiskunnan viholliselle halutaan tietenkin kuolemantuomio, mutta lopulta poliisi löytää paikalle ja ottaa murhaajan hoteisiinsa. Elokuva päättyy oikean tuomioistuimen kokouksen alkamiseen, mutta tuomio jää meidän katsojien pohdittavaksi. Salissa kolme surevaa äitiä istuu, ja yksi heistä vain sanoo, että mikään tuomio ei tuo heidän lapsiaan takaisin. Ei saada minkäänlaisia viitteitä siitä, mikä Beckertin lopullinen tuomio on. Jos oltaisiin nykyajassa, hänet passitettaisiin hullujenhuoneeseen. Lang keskittyy enemmän moraalisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuin konkreettiseen rangaistukseen. Lang herättää pohdintaa oikeudenmukaisuudesta, mielenterveydestä ja yhteiskunnan reaktiosta rikoksiin.

kari.naskinen@gmail.com

Tiivis kumppanuus: sota ja elinkeinoelämä

Michelin perusti oman kumipuuplantaasin Ranskan Indokiinaan (nyk. Vietnam) 1925. Eric Vuillardin kirja Kunniallinen vetäytyminen (2022) Ranskan käymästä Indokiinan sodasta alkaa kertomuksella Michelinin plantaasilta ja tuotantolaitoksilta, joissa ihmisoikeudet olivat nollassa, eikä niistä päässyt eroon kuin epäonnistuvalla pakenemisella tai itsemurhalla. Mihinkään uudistuksiin ei työsuojeluraportissa mainittu ”itsemurhaepidemiakaan” johtanut. Voittoa Michelin tuotti sata miljoonaa frangia vuodessa.

Siirtomaasodan Ranska aloitti siellä 1946. Julma siirtomaavalta muuttui veriseksi, pitkäksi sodaksi, josta Ranska ei päässyt kunniallisesti irti, vaan romahti lopulta täydellisesti Dien Bien Phun tukikohdan tienoilla käydyssä taistelussa 1954. Kirjan kansikuvassa on Ranskan joukkoja komentanut kenraali Christian de Casries puolisonsa kanssa. Aivan loppuvaiheissa USA:n ulkoministeri John Foster Dulles matkusti Pariisiin, jossa tapasi ulkoministeri Charles Bidaultin, ja miehet keskustelivat Ranskan tarvitsemasta lisäavusta Dien Bien Phun pelastamiseksi. USA:n osuus Ranskan sotabudjetista oli jo 40 %, mutta nyt Dulles tarjosi kahta atomipommiakin. Apu ei kuitenkaan ehtinyt, mutta USA otti asian kokonaan hoitaakseen Ranskan lähdettyä Vietnamista, ja näin toteutettiin amerikkalainen Vietnamin sota 1955-76.

Vuillardin kirja on hieno kaunokirjallinen teos, josta voi käyttää termiä dokumenttiromaani. Keskeinen teema siinä on se, mistä kaikki alkaa, Michelinistä ja muista ranskalaisista yhtiöistä, jotka Indokiinassa toimivat. Koko siirtomaasota lähti siitä, että ranskalaisyhtiöiden bisnekset piti turvata. Kumia, mineraaleja, riisiä ja teetä oli edelleen voitava tuoda jalostettuina länteen.

Tähän toimintaan tarvittiin tietenkin pankkeja, jotka olivatkin ensisijaisia siirtomaatalouden rahoittajia ja kauppatoiminnan tukijoita. Suurin oli Hanoissa ja Saigonissa toiminut Banque de l´Indochine. Se rikastui entisestään sotatalouden aikana, sodasta tuli pankin tärkein tulonlähde. Kaksi muuta merkittävää pankkia olivat Crédit Foncier d´Extreme-Orient ja Societe Generale.

Vuillard ei kaunistele. Kun hän kirjoittaa Ninh Binhin taistelusta 1951, hän käyttää sanontaa ”taistelu Ninh Binhin kaivosyhtiön puolesta”, samoin ”Hòa Binhin kultakaivosyhtiön taistelusta”.

JOHN JA ALLEN
DULLES SEKÄ CIA

John Dullesin Pariisin-vierailusta kertoessaan Vuillard ottaa esille myös USA:n likaiset operaatiot eri puolilla maailmaa. John Dullesin veli Allen Dulles oli CIA:n johtaja. Vuonna 1953 Dullesit olivat tilanneen Iranin pääministerin Mohammad Mossadeghin syrjäyttämisen, koska tämä oli keksinyt kansallistaa öljyntuotannon. Tämä ei käynyt Anglo-Persian Oil Companylle, joten CIA irrotti miljoona dollaria Mossadeghin syöksemiseksi vallasta. CIA:n toimeksianto: ”Kohde – pääministeri Mossadegh ja hänen hallituksensa. Tavoite – laillisin tai laittomin keinoin syrjäyttää hänet ja nostaa tilalle, shaahin alaisuuteen, länsimaille myötämielinen hallitus.”

1945 John Dulles oli junaillut Guatemalan presidentin Jacobo Arbenz Guzmanin syrjäyttämisen. Tyyppi oli nimittäin kaavaillut maatalousuudistusta, jossa maan köyhimmille viljelijöille oli tarkoitus jakaa 90 000 hehtaaria maata. Moinen uudistus kuitenkin uhkasi monikansallisen yhtiön United Fruit Companyn etua. Dullesit olivat yhtiön suuromistajia, joten he järjestivät Guatemalaan sotilasvallankaappauksen. Tuttu tapaus on myös Kristiina Halkolan laulama United Fruit Lp-levyllä Lautanen Guatemalan verta (1990).

1960 Kongo itsenäistyi. Ensimmäinen pääministeri Patrice Lumumba vangittiin ja murhattiin, sillä hän oli selvästi vaarallinen maan kaivosbisnekselle, joka oli Ylä-Katangan Union Minière -yhtiön. Allen Dullesin ohje oli taas yksiselitteinen: pois vallasta keinolla millä hyvänsä. Ruumis tuhottiin happoliuoksessa.

SOTA ON RAHAKAS JUTTU

Edellisessä kirjassaan Päiväkäskyssä (2017) Vuillard käsitteli samanlaisella kaunokirjallisella tyylillä Natsisaksan ja elinkeinoelämän lujaa liittoa. Gustav Krupp ja 23 muuta saksalaista teollisuusjohtajaa tapasivat 1933 valtiopäivätalossa Berliinissä Adolf Hitlerin ja Hermann Göringin, koska NSDAP:n kassa oli tyhjä ja vaalit olivat viikon kuluttua. Siinä se, rahat tulivat. Kuten Vuillard kirjoittaa, tuo kokous oli tuiki tavallinen liike-elämän tilanne, pelkkä arkinen varainkeruutilaisuus. Kaikki paikalla olleet johtajat selvisivät hengissä natsihallinnosta.

Vuillardin kertomat esimerkit toimivat ja pätevät edelleen. Jos oikein ”hyvin” menee, meilläkin Patria on kohta yhtä kova tapaus kuin oli Nokia. Jalkaväkimiinoistakin saadaan uusi menestystuote Tampereelle, Nokialle, Hämeenlinnaan tai Jämsään.

kari.naskinen@gmail.com

Kadotettu paratiisi

"Kaiken aikaa ihmisen mieltä hallitsee kolme asiaa: ilmasto, hallinto ja uskonto”. Tällä Voltairen toteamuksella aloittaa Peter Frankopan kirjansa Maan ja taivaan välissä (2023). Vaikka se on iso teos (875 sivua) ilmaston historiasta alkuräjähdyksestä nykypäivään ja tulevaisuuteen, se on tätäkin aihealuetta laajempi. Tuli mieleen, että jos on lukenut Frankopanin kirjan lisäksi Yuval Noah Hararin kirjat Sapiens, Homo Deus ja 21 oppituntia maailmantilasta sekä Thomas Pikettyn Pääoman 2000-luvulla, Pitääkö pankkiirit pelastaa sekä Pääoman ja ideologian, siinä on tällä hetkellä koko ”maailmanselitys”. Eikä pahitteeksi ole vetää läpi myös Frankopanin aiempi kirja Uudet silkkitiet, tulevaisuuden maailmanhistoria.

Kun ihminen saadaan tähän historiaan mukaan, kaikki alkaa tietenkin paratiisista, josta tuli äkkilähtö. Sen Frankopan kuitenkin selventää, että ennen ihmistä olivat kalat, eikä siinä Hietasen ironia auta: ”Mää ole ahvena. Mää ole hiilest tehty ahvena.” Satoja miljoonia vuosia sitten oli Hietasen esi-isiä luukaloja päätynyt elämään mataliin lammikkoihin rannan tuntumaan, ja siitä sai alkunsa maalla liikkumisen mahdollistavien raajojen ja ilman hengittämiseen sopivien elinten kehittyminen.

Paratiisista joka tapauksessa tuli häätö, kuten John Milton 350 vuotta sitten kirjoitti runoelmassaan Kadotettu paratiisi. Aatamin ja Eevan siellä ollessa olivat ilmasto-olot täydelliset. Ei ollut yhtenäkään päivänä korventavaa paahdetta eikä purevan kylmää. Sitten kaikki muuttui ja alkoi ihmiskunnan ilmastolankeemus. Vaikka maapalloa on välillä kohdannut kaiken tuhonnut kylmyys ja mitä milloinkin, niin nyt odottaa joka tapauksessa katastrofi elämälle sellaisena kuin me sen tunnemme.

Greta Thunbergin tavoin nuoremmat sukupolvet joutuvat kokemaan suuria kärsimyksiä, joista kuolema heitä onneksi vapauttaa. Joukkosukupuutosta puhuminen ei enää ole vain kauhukirjallisuuden juoniaihe, vaan se on lähempänä ja lähempänä niin kauan kuin tärkeimpänä asiana pidetään rahaa ja talouskasvua. Aikaisemmin sukupuuttoaallot johtuivat tulivuorista ja asteroideista, mutta nykyinen ihminen on onnistunut kehittämään teknologioita, joiden avulla joukkosukupuutto saadaan aikaan täysin omin voimin. Elämäntapamme ja maapallon lämpeneminen vaarantavat ihmiskunnan.

Ilmaston kuumenemisen lisäksi uhkana on myös sen kylmeneminen. Tällä hetkellä pelko ydinaseiden käyttämisestä on taas lisääntynyt. Frankopan kirjoittaa, että ydinohjusten tai -pommien tuhovoima ei ehkä olisi pahin asia, vaan se, että niiden ilmakehään nostattama savuverho estäisi auringonvalon saamisen lämmikkeeksi, jolloin seurauksena olisi kylmä ja pitkä ydintalvi.

KRIITTINEN PISTE
ON JO OHITETTU

Toistaiseksi kuitenkin ilmaston lämpeneminen tuntuu suuremmalta tekijältä. Se vaikuttaa 98 prosenttiin koko maapallon pinta-alasta. Eri puolilla on kuitenkin erilaista. Frankopan on tilastollisesti päässyt sellaiseen tulokseen, että kaikkien edullisimmalta tilanne vaikuttaa nyt 22 maassa, joista yli puolet sijaitsee entisen Neuvostoliiton alueella tai Keski- ja Itä-Euroopassa, niihin kuuluvat Baltian maat, Ukraina, Armenia ja Valko-Venäjä. Suomea hän ei luettele mukaan, mutta emmeköhän me tuossa hyväonnisten ryhmässä ole.

Turvassa ei silti olla täällä pohjoisessakaan, kuten tosiasiat paljastavat: napajäiden romahtaminen, ikiroudan sulaminen ja siitä aiheutuvat hiilipäästöt, lähes kaikkien vuoristojäätiköiden hupeneminen, merivirtojen häiriintyminen ja metsäpalojen aiheuttama puukato pohjoisella pallonpuoliskolla. Esimerkiksi Grönlannin lämpeneminen sulatti 3,5 biljoonaa tonnia jäätä maalta mereen yksin viime vuosikymmenen aikana.

”Jäätiköiden kutistumisen kriittinen piste on ohitettu”, kirjoittaa Frankopan. Tämä tarkoittaa, että tilanne ei enää korjaannu, vaikka kasvihuonekaasuille tehtäisiin mitä tahansa. Tästä seuraa, että merenpinnan nousu tulee olemaan tosiasia, skenarioiden mukaan keskimäärin 28 senttiä vuosisadan loppuun mennessä, pahimmassa tapauksessa kolminkertaisesti tuo. Sillä tulee olemaan vakavat seuraukset rannikoilla alle metrin merenpinnasta asuville.

”Mutta mitä väliä sillä, jos Miami on sadan vuoden päästä kuusi metriä vedenpinnan alapuolella”, tokaisi eräs investointipankkiiri kesällä 2022, ”pankkien myöntämien luottojen keskimääräinen laina-aika on seitsemän vuotta. Mitä maapallolle tapahtuu seitsemän vuoden jälkeen, ei vaikuta tileihimme millään tavalla.”

TIEDE, HUMPUUKIA?

Alalla työskentelevistä tutkijoista 99 prosenttia on sitä mieltä, että ihmisten vaikutuksella ilmastonmuutokseen on valtava merkitys. Yhdysvalloissa kuitenkin yli neljäsosa edustajainhuoneen ja senaatin jäsenistä on eri mieltä. Donald Trump sai ensimmäisellä presidenttikaudellaan pöydälleen kansallisen ympäristöarvion, jota hän kommentoi: ”Olen nähnyt sen, olen lukenut jotain siitä… enkä usko siihen.” Suomessa ilmeisesti 10 prosenttia perusäänestäjistä ei myöskään usko tähän ”tiedehumpuukiin”.

Tiedotusvälineetkään eivät ota asiaa riittävän vakavasti. Britanniassa on tehty tutkimuksia neljän suurimman tv-yhtiön toiminnasta: vuoden sisällä niiden ohjelmissa mainittiin ilmastonmuutos 3125 kertaa, kun taas koira mainittiin 105 200 kertaa, juusto 33 000 kertaa ja kastike 4000 kertaa. Pari vuotta myöhemmin ilmastonmuutos mainittiin hieman useammin kuin kultakala, mutta harvemmin kuin Shakespeare. Jos tällainen tilastollinen tutkimus tehtäisiin nyt Suomessa, yleisimmät sanat olisivat sota ja Ukraina, eikä ilmastonmuutos kovin lähelle kärkipäätä pääsisi.

Sota on kyllä iso asia ilmastonmuutoksenkin kannalta. F-35A-hävittäjä kuluttaa tavallisella harjoituslennolla kuusi litraa polttoainetta kilometrillä ja tuottaa 28 tonnia hiilidioksidia, jos ajaa tankin tyhjäksi. USA:n puolustusministeriö onkin maailman suurin kasvihuonekaasujen ilmaan päästäjä.

Oxfordin historianprofessorin Peter Frankopanin tietokirja on erinomainen. Se käsittelee ihmisyhteiskuntien ja ympäristön välistä vaikutusta läpi historian. Frankopan kirjoittaa kirjalla olevan kolme tavoitetta:

1. Palauttaa ilmastolle sille kuuluva paikka kaiken takana vaikuttavana maailmanhistorian teemana.
2. Tuoda esiin ihmisen ja luonnon välisten suhteiden muutokset vuosituhanten aikana.
3. Laajentaa sitä näkökulmaa, josta me historiaa katsomme. (Frankopanin näkökulma ulottuu 4,6 miljardin vuoden taakse)

kari.naskinen@gmail.com

Miksi kuluttajalle ei makseta mainostamisesta?

Kun viimeksi vaihdoin autoa, huomasin kotiin tultuani, että takarekkarin alareunassa oli myyjäliikkeen mainos. En ollut kaupankäynnissä saanut minkäänlaista hyvitystä siitä, että minun piti mainostaa ko. autoliikettä, joten seuraavana päivänä kävin ostamassa mustan tussin ja suttasin mainoksen piiloon.

Monet ihmiset kuitenkin haluavat toimia mainostajina. Ostavat ns. merkkituotteita ja näyttävät muillekin, että nyt heillä on esimerkiksi Benettonin, Tommy Hilfigerin tai Lacosten kuteet. Yleinen tieto tai luulo on, että merkkituotteet ovat parempia kuin tavallisemmat tuotteet, mutta mitään todistetta tästä ei ole. Valmistustiedoissa lukee kaikissa Made in Taiwan, Bangladesh ym.

Kalliimpia merkkituotteet joka tapauksessa ovat. Kun äärimmäisyyteen tässä hömpötyksessä mennään, kalliimpien tuotteiden ostaja nimenomaan haluaa, että muut tämän huomaavat. Tällöin kannattaa maksaa vaikka kymmenkertainen hinta, jotta tulee huomatuksi Louis Vuittonin tai Rolexin omistajana.

Autot ovat kalliita ja niiden kohdalla tämä kuluttajien hyödyntäminen mainostarkoituksessa on lisääntynyt. Taisi olla kymmenen vuotta sitten, kun Renault suurensi nokassa olevan salmiakkimerkkinsä kaksinkertaiseksi. Mersu taas vaihtoi konepellin päällä olleen tähtimerkin jäähdyttimensäleikköön, jossa tämän tähtiympyrän halkaisija on nyt melkein säleikön korkuinen. Tosin tämä on vanha idea, joka oli kertaalleen otettu käyttöön jo 1954 (Mercedes-Benz 300 SL). Myös Ford on viime aikoina suurentanut sinistä ovaalimerkkiään.

Kuvaavaa tälle kehitykselle on, että jos uuden auton tilaaja haluaa auton sellaisena, ettei siinä ole näitä mainosmerkkejä, auto tulee maksamaan enemmän.

Näin markkinatalous toimii. Se käyttää kuluttajia omaksi hyödykseen. Yhtenä hyvin näkyvänä muotona tästä alkoi, kun muovikassit keksittiin käyttöön 60-luvulla. Kyljessä luki EKA, HOK, Alepa, Siwa ja mitä milloinkin. Kaiken kukkuraksi näistä mainoskasseista vielä maksetaan. Tuoreimman tilastotiedon mukaan niitä ostetaan kauppareissuilla edelleen paljon, keskimäärin yli 60 kassia/suomalainen.

Myös paperikassit ovat mainosvälineitä, mutta ne ovat hyödyllisempiä. Ostan niitä muutaman kuukaudessa, koska niillä on hyvä viedä paperiroskat jätteenkeräyslaatikkoon.

Oma asiansa tässä mainosruletissa on ns. tuotesijoittelu. Elokuvissa tuodaan näkyvästi esille tuotteita, joiden valmistajat maksavat tästä elokuvan tuotantoyhtiöille. Kirjallisuudessa on jo sellainen uusi ilmiö, että viime vuonna ilmestyi ensimmäisen Pirkka-kirja, jota ei saanut muualta kuin Keskon kaupoista.

Mainonta sinänsä on vanha asia. Vanhimmat mainokset on löydetty Egyptin papyruksista noin vuodelta 3000 eKr. Ne olivat mainoksia tavaroista ja palveluista. Vesuviuksen hautaamasta Pompeijista on löydetty seinäkirjoituksia, joissa mainostettiin esim. viinitupia ja poliittiisia ehdokkaita. Painokoneen keksiminen 1400-luvulla mahdollisti nykymuotoisen mainostamisen ja ainakin Englannissa alettiin painaa lentolehtisiä kirjojen, lääkkeiden ja teatteriesitysten mainostamiseksi.

Teatterista tuli mieleen, että Lahden kaupunginteatterissa kokeiltiin kerran 80-luvulla sponsoroitua tuotesijoittelua. Näytelmän nimeä en muista, mutta se oli jokin hassu Lahti-aiheinen juttu, jossa lavastetussa kaupunkikuvassa näkyi täkäläisten firmojen mainoksia, mieleeni jäi vain Helmisen Autoliike Oy.

kari.naskinen@gmail.com

Mitä aiot tehdä? On aika.

Olen aina sanonut, että oma kaupunkini Lahti on jokseenkin täydellinen. Tämä on juuri sopivan kokoinen, täällä on kaikki oleellinen, mutta jos jotain ei ole, se yleensä löytyy Helsingistä vain tunnin matkan päästä. Taas tuli tällainen matka, kun netistä näin nigerialaisen taiteilijan Otobong Nkangan kuvakudoksen. Se piti nähdä, sillä se on esillä Helsingin kolmannessa kuvataidebiennaalessa. Samalla kävin kirjakaupassa ja tutustumassa Suomen komeimpaan elokuvateatteriin. Kolme kärpästä yhdellä ajolla.

Nettikuvasta ei kuvakudoksesta tarpeeksi selvyyttä saanut, mutta näytti heti erikoisemmalta kuin lapsuudenkodin seinällä ollut itämainen Neidon ryöstö -gobeliinimatto ja evakkomummon luona ollut ryijy Karjalan vaakunasta. Nyt tutkin tätä Otobong Nkangan teosta (3,5 x 6,5 m) sekä aivan läheltä että kaukaa, ja aivan käsittämättömän hienoa työtä se on. Suurennuslasi olisi pitänyt olla mukana. Vaikka olikin tehty kangaspuilla, kuitenkin tekstiililaboratoriossa Belgiassa, niin ei se ollenkaan kangaspuilla, loimitukilla, sukkuloilla ja niillä kaikilla aikaansaadulta näyttänyt. Kun tarkkaan katsoi, siinä oli vain muutaman sentinkin pituisia lankoja. Lankoja oli erivärisiä 140.

Ensin yleissilmäyksellä kaukaa katsoen näytti kuin kudos olisi esittänyt jotenkin kalevalaista aihepiiriä, varsinkin veteen liittyvää, vaikka ei siinä vesihiisiä, vetehisiä, Ahtia eikä Vellamoa olekaan. Perimmiltään kysymys ei ole Kalevalan tavoin maailman syntymisestä, jolloin aikojen alussa oli vain vettä ja ilmaa. Nkangan aiheena on päinvastoin maailman loppuminen, joka uhkaa, jos vesi loppuu tai pilaantuu.

Maapallon selviytyminen on riippuvainen vedestä. Ilman hyvää vettä ihminen ei selviydy. Perusväriltään sinisessä taideteoksessa Tied to the other Side taiteilija kysyy, miten suhtaudumme maan ja veden elementteihin – ja varsinkin ”mitä aiot tehdä. On aika.” EU:n ilmastopolitiikassa puhaltavat nyt uudet tuulet, kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa tänään todetaan: ”Euroopan komissio harkitsee ehdottavansa lakia, jolla se höllentäisi unionin vuoden 2040 ilmastotavoitteen kriteereitä.” Suomen hallitus on samoilla linjoilla: ilmastolaissa vaadittuun 2035 hiilineutraaliustavoitteeseen pääsemistä ei halutakaan ja on mm. loivennettu biopolttoaineiden lisäämismäärää moottoripolttoaineisiin, mikä kasvattaa liikenteen päästöjä. (HS 30.6.2025)

Meriä uhkaa lisääntyvässä määrässä mineraalien etsintä. Syvänmeren pohjasta tulee globaalien suuryritysten maastoja arvokkaiden malmien, kuten koboltin, kuparin ja nikkelin louhimiseen. Nkangan teos herättää kysymyksiä luonnonvarojen omistajuudesta. Mitä aiotte tehdä? Trump ei tietenkään mitään, mutta entä Xi Jinping, Antonio Costa, von der Leyen, Macron, Merz, Starmer…?

Mahtava teos sekä sanomaltaan että visuaalisesti. Toisenkinlaista nähtävää biennaalissa on. Mukana on 37 taiteilijaa ja taiteilijakollektiivia 30:stä eri kulttuurista. Suomalaiset ovat kollektiivit Band of Weeds ja Nabbteeri sekä yksittäiset taiteilijat Sara Bjarland, Gunzi Holmström, Kristiina Koskentola, Jenni Laiti, Hans Rosenström, Raimo Saarinen, Pia Sirén ja Kalle Hamm, joka valmistui lopetetusta Lahden taideinstituuista 1994 ja on siksi tuttu monesta näyttelystä Galleria Uudesta Kipinästä.

Pekka Ryynänen (s. 1949): Väritila 12

HAM:n isoissa näyttelytiloissa Tennispalatsissa on muutakin näyttelyä kuin biennaale, esimerkiksi Vapaan Taidekoulun (1935) käyneiden töitä. Hyvä ottaa tämä yksityinen oppilaitoskin esille nyt, kun maan hallitus lopetti siltäkin taloudellisen tuen. Taidekoulu perustettiin Maire Gullichsenin aloitteesta, ja siellä opiskelleita taidemaalareita ovat esimerkiksi Carolus ja Torger Enckell, Tove Jansson, Unto Pusa, Eija-Liisa Ahtila ja konkretismiakin harjoittanut Pekka Ryynänen, joka toimi monipuolisesti myös kuvataiteen järjestöpuolella, Valtion näyttelyvaliokunnan puheenjohtajanakin.

kari.naskinen@gmail.com