Oi kallis Suomenmaa

"Ei toista kalliimpaa voi maailmasta löytää kuin tämä köyhä kotimaa”, laulaa mieskuoro elokuvan alussa, kun kauhakuormaajayrittäjä Erik Suomies perheineen on Ruotsin-laivalla muuttamassa työn perässä pois liian kalliista kotimaasta. Risto Jarvan elokuvassa Yhden miehen sota (1973) oli koneliike hakenut kauhakuormaajan pois, koska Suomies ei ollut huonon työtilanteen takia pystynyt hoitamaan osamaksueriä suurine korkoineen. Elokuva on voimakas kannanotto pienyrittäjyyden ja työnteon puolesta. Voi ajatella, että Jarva itsekin oli ikään kuin Suomiehen asemassa, pienen Filminor Oy:n pääomistajana suurpääoman ja duunarien välissä. Työmaaparakeissa haukutaan kapitalismia ja televisiosta katsotaan kunnallisvaalien tulosiltalähetystä, jossa Rafael Paasio, Harri Holkeri, Ele Alenius ja kumppanit analysoivat prosenttilukuja.

Elokuvassa on siirrytty laivankannelta takautumiin seuraamaan asioita, joihin Suomies on jo niin kyrpiintynyt, että sanoo jättäneensä äänestämättä. Toinen mies sanoo, ettei täällä etelässä saa ilmaakaan sisäänsä – on joutunut lähtemään kotiseudultaan tänne kauas töihin. Kauhakuormaajallekaan ei sopivia töitä ole koko ajan. Pitäisi kuitenkin olla, sillä Suomies on halunnut parempaan elämään tietyömaan lapiomiehen hommista ja on pannut kaiken peliin myymällä vanhempiensa kotitilan, ottamalla pankkilainan appiukon takaamana ja ostamalla käytetyn Volvon kauhakuormaajan. Lisäksi on ostettu vanha linja-auto asunnoksi, jonka kanssa voi liikkua työmaiden mukana vaimon, 5-vuotiaan tyttären ja apumieheksi palkatun kaverin Peten kanssa.

Työmaat vaihtelevatkin, on Tvl:n tietöitä, kivilouhimoita ja 70-luvun isoja lähiöaluerakentamisia. Elämä vain ei parane. Suomies on pääurakoitsijoiden armoilla, kuten nykyisin Boltin, Voltin ja Uberin yksinyrittäjät. Sitten Volvon moottori hajoaa ja Suomies vaihtaa isompaan Allis-Chalmersiin isommalla lainalla, ja vekselikin tarvitaan.

Erik kiertää perheineen työmaita ympäri Suomea. Toisen urakoitsijan konkurssi jättää hänet vaille kuuden viikon tiliä ja hän joutuu lainaamaan veljeltään. Elokuvan katsoja tietää koko ajan, että loppu tästä tulee, koska takautumia seurataan.

Välillä äijät käsittelevät yleisempiäkin asioita, kuten EEC:tä, johon herrat ovat hinkuamassa. Siihen yksi sanoo, että ei siitä mitään kunnollista synny – jos liitytään, niin takaisin tullaan kuin tultiin Venäjältäkin. Työttömyydestä sen sijaan ei puhuta, sillä jokainen tarkastelee asioita vain omalta kohdaltaan, jokainen käy omaa "sotaansa". Eikä työttömyys Suomessa tuolloin iso ongelma ollutkaan, 2-3 %, toisin kuin nyt yli 10 %. Vaalivalvojaiset tv-ruudussa ovat vuodelta 1972, jolloin SDP sai äänistä 27 %, Kokoomus 18 %, Keskusta 18 % ja SKDL 17 %. Veikko Vennamon ensimmäisen kerran hajonnut SMP sai 5 %. Tällainen jakauma olisi parempi nytkin.

Erik Suomiestä esittää lammilainen amatöörinäyttelijä Eero Rinne (otsikkokuvassa oik.), omalta ammatiltaan bussinkuljettaja ja maanviljelijä. Hänet Jarva oli löytänyt varmaankin tämän veljen Matti Rinteen kautta, sillä Matti oli Ilta-Sanomien kulttuuritoimittaja. Suomiehen roolissa Eero Rinne on täydellisen onnistunut, ja olisi kyllä Jussi-palkinnon ansainnut, mutta sen sai Aimo Saukko, joka oli vastaavanlainen Rauni Mollbergin amatöörilöytö elokuvaan Maa on syntinen laulu. Jarvan elokuvan teatteriensiesitys oli Lammilla helmikuussa 1973. Eero Rinnettä käytti Jarva tämän jälkeen myös elokuvissaan Mies, joka ei osannut sanoa ei, Loma ja Jäniksen vuosi.

Yhden miehen sodassa harrastajanäyttelijä on myös Suomiehen apukuski Tauno Hautaniemi, joka omasta elämästäänkin tiesi, millaista on tällaisen kiertotyöläisen homma. Suomiehen vaimoa esittänyt Tuula Nyman sai parhaan naisnäyttelijän Jussin. Ison urakoitsijan edustajana työmaalla on aina vakuuttava Martti Pennanen (kuvassa vas.) ja ohimenevissä nimettömissä rooleissa vilahtavat myös Risto Jarva ja kuvaaja Antti Peippo.

Pitkin elokuvaa kuuluu vaimeana pätkiä Heikki Klemetin mieskuorolaulusta, johon elokuva myös päättyy. Klemetti sovitti vanhasta tutusta melodiasta laulun kansalaissodan jälkeen puolustusvoimien pääkapellimestarin Aleksei Apostolin tilauksesta valkoiselle armeijalle, ja valkoisten vapaussodan jälkeen sen ottivat vakio-ohjelmistoonsa suojeluskuntien mieskuorot.

Oi Suomi synnyinmaa
Sulle tahdomme
Suoda kaikkemme
Puolestas' seistä saakka kuolohon.
[osa on kuitenkin lähtenyt Ruotsiin]

kari.naskinen@gmail.com

Thomas ei tullut Lahteen

Lahden kaupunginorkesteri aloitti keväällä 2025 Einojuhani Rautavaaran sinfonioiden kokonaislevytyksen. Viime viikolla oli vuorossa 6. sinfonia Vincentiana, joka kuultiin torstain konsertissa Sibeliustalossa. Jo aikaisemmin Osmo Vänskän aikana levytettiin sinfoniat 7 ja 8 sekä viulukonsertto, mutta kokonaisprojekti jäi kesken Vänskän siirryttyä Minnesotan orkesterin pääkapellimestariksi. Nyt Hannu Linnun johtamana levytetään kaikki sinfoniat sekä parikymmentä minuuttia pitkät orkesteriteokset Cantus Arcticus ja Angels and Visitations. Levyt tuottaa orkesterin vanha tuttu ruotsalainen BIS.

Nyt kuitenkin muuta aihetta Einojuhani Rautavaaraan (1928 - 2016) liittyen, koska löytyy toisenlaisiakin yhtymäkohtia Lahteen. Rautavaara ryhtyi 80-luvun alussa suunnittelemaan oopperaa Suomessa 1200-luvulla eläneestä Tuomas-piispasta. Tuomas eli Thomas oli ensimmäinen Suomen piispa, joka mainitaan asiakirjassa nimeltä, ja hän oli täällä piispana ehkä 25 vuotta. Thomas oli syntyisin Englannista ja oli ennen piispaksi tulemistaan toiminut kaniikkina Uppsalassa. Rautavaara ajattteli tästä Thomas-oopperasta tulevan kolmas osa hänen Kalevala-trilogiaansa, jota ennen olivat syntyneet ”mysteerinäytelmä” Marjatta matala neiti (1975) ja mieskuoroteos Sammon ryöstö (1982). Rautavaara oli neuvotellut uudesta oopperasta Lahden urkuviikkojen perustajan Aimo Känkäsen kanssa – vanhat tutut: uuden Ristinkirkon vihkiäistilaisuudessa 1979 kuultiin Rautavaaran säveltämä kantaatti ja myöhemmin Rautavaara oli raadissa arvioimassa urkuviikon sävellyskilpailujen palkintojärjestystä.

Jostain syystä oopperahanke ei kuitenkaan edennyt. Mahtoiko syynä olla, että oopperassa Ristinkirkossa olisi tarvittu Lahden kaupunginorkesteria, jota noihin aikoihin johti Rautavaaran kanssa huonoissa väleissä ollut Ulf Söderblom? Kantaesitys oli lopulta Joensuun laulujuhlilla 1985. Nimiroolin lauloi Jorma Hynninen, joka myöhemmin oli Rautavaaran oopperoissa myös Vincent van Gogh ja Aleksis Kivi.

Lokakuussa 1985 Rautavaaralta paloi pinna, kun Kalevalaseura ei Vanhan Kalevalan juhlavuonna (150) Kekrinpäivän tunnustuspalkintoja jakaessaan noteerannut mitenkään hänen Kalevala-sävellystyötään. Kymmenen palkitun joukossa oli yksi muusikkokin, iskelmäntekijä Toivo Kärki, ja tämä oli Rautavaaralle häväistys. Kalevalaseuran jäsenyydestä erotessaan Rautavaara kirjoitti seuran johtokunnalle:

”Koska huonon maun, alakulttuurin ja kaupallisen tyylin hyväksyminen, edistäminen ja julkinen palkitseminen tulkitaan Kalevalaseuran tehtäväksi, olen sen pyrkimyksistä erehtynyt, enkä sovi seuran jäseneksi.”

Thomasin kuuntelin radiosta, mutta sen hyvän kokemuksen jälkeen näin Vincentin 1990 Kansallisoopperassa ja Aleksis Kiven uusintaensi-illassa 2009 uuden oopperatalon Alminsalissa, jossa sain nimikirjoituksenkin takarivissä istuneelta säveltäjältä.

VEITSELLÄ SELKÄÄN

Vincentin kanssa oli iso hässäkkä Savonlinnassa. Oopperajuhlat oli kutsunut sävellyskilpailuun Rautavaaran, Kalevi Ahon ja Paavo Heinisen. Voitto oli kuitenkin pedattu Sibelius-akatemian pitkäaikaiselle professorille, Suómen Leijonan Pro Finlandia -mitalinkin saaneelle Heiniselle ja niin myös tehtiin kesken kilpailun sääntöjäkin muuttelemalla. Tuomaristossa olivat Walton Grönroos, Aulis Sallinen, Ralf Långbacka ja Ulf Söderblom.

Samuli Tiikkajan hyvässä elämäkertakirjassa Rautavaara kertoo tapahtumista perusteellisesti (Tulisaarna, 2014). Kun tulosten julkistamistilaisuus talvella 1988 järjestettiin, Rautavaara tiesi jo Heinisen voittavan, eikä mennyt tilaisuuteen, eikä myöskään Veitsi-oopperan ensi-iltaan kesällä 1989. Minä menin ensi-iltaan, mutta esitys oli karmea pettymys varsinkin, kun sitä myöhemmin vertasi Vincentiin.

Tiikkajan kirjan nimi on ilmeisen hyvä. Rautavaara osasi tulisuuden ja saarnaamisen. Kun Tiikkaja oli kertonut kirjan nimestä, joka oli sama kuin Rautavaaran toisen pianosonaatin nimi, Rautavaara nyökkäsi hyväksyvästi, sillä sonaatin lopussa on hurjan klusterin sisällä kirkas D-duurisointu.

Kovan klusterin muodostivat myös ne 43 taiteilijaa, jotka 1990 lähettivät Helsingin Sanomille julkilausumansa musiikkiarvostelija Seppo Heikinheimon kykenemättömyydestä arvioimaan asiallisesti musiikkia ja sen esittämistä. Allekirjoittajina olivat Rautavaaran ja Vänskän lisäksi mm. Ralf Gothóni, Seppo Kimanen, Magnus Lindberg, Karita Mattila, Jorma Panula, Kaija Saariaho, Esa-Pekka Salonen, Leif Segerstam ja Olli Mustonen, joka protestiksi lopetti konsertoimisen Helsingissä moneksi vuodeksi.

Panin tämän jutun otsikkokuvaksi Thomas-levyn kannen, jossa on Jorma Hynninen. Tämän oopperan jälkeen jossain vaiheessa oli Hynninen näyttänyt lentokentällä Rautavaaralle valokuvaa itsestään ja sanonut: ”Enkös näytäkin Vincent van Goghilta?” Aleksis Kivi -ooppera taas sai alkunsa, kun Hynninen oli näyttänyt taas kuvaansa säveltäjälle: ”Enkös näytäkin Aleksis Kiveltä?”

Levy-yhtiö Toccata Classicsin johtajan Martin Andersonin blogista löysin myös van Gogh -oopperaan liittyvän tarinan. Rautavaara oli jotenkin jumissa oopperan viimeisen näytöksen kanssa. Hynninen tiesi tämän ja ollessaan Metropolitanissa laulamassa Wagneria hän kirjoitti Rautavaaralle Metropolitan-museossa olevasta van Gogh -näyttelystä, jossa oli esillä van Goghin viimeisiä maalauksia. ”Jos tulet tänne, löydät viimeisen näytöksesi”, kirjoitti Hynninen.

”Niinpä vaimoni ja minä menimme heti New Yorkiin. Olimme siellä vain muutaman päivän, mutta näimme näyttelyn monta kertaa. Ja se oli ratkaisevaa. Museossa ratkaisin viimeisen näytöksen ongelman”, sanoi Rautavaara Andersonille.

Oopperansa loppukohtauksen Rautavaara sijoitti sairaalaan, jossa Vincent näyttää viimeisen maalauksensa lääkärille. Lopuksi Vincent lausuu monologin, jossa hän liikkuu pettymyksestä rakkauteen elämän kauneutta ja luontoa kohtaan, ylistäen aurinkoa ja kesää.

Rautavaaran seuraava ooppera oli Auringon talo (1991) ja siinä lauloi Eleanorin roolin Lahdessa 1957 syntynyt Sini Rautavaara (o.s. Koivisto) joka oli mukana New Yorkin -matkallakin.

kari.naskinen@gmail.com

Aurinko laskee

Kauppakeskuksen läpi kulkiessani poikkesin tutun yrittäjän luona, jolta kyselin kauppakeskukseen tulossa olevista muutoksista. Seuraava on, että Suomalainen kirja- ja paperikauppa muuttaa ensi kuussa kaupungin pääkadulta kauppakeskukseen. Yrittäjätuttavani sanoi, että kirjakauppa ei enää tarvitse yhtä isoja tiloja - ”on auringonlaskun ala.”

Jossain Kalle Päätalon kuvaaman Iijoen rannalla on auringonlasku jo niin lähellä, että Pudasjärven valtuusto päätti myydä kirjastoautonsa (kuvassa), joka kymmenen vuotta sitten oli valittu maan parhaaksi lajissaan. Auton osti vähän etelämpänä oleva Sotkamo, jossa sivistyneistöä on enemmän, päätellen siitäkin, että siellä on Suomen kaikkien aikojen paras pesäpalloseura (yksinkertaisemmista jääkiekosta ja jalkapallosta ei tietoakaan).

Kauppakeskuksen tapauksessa kirjakauppa tulee hyötymään siitä, että vuoden kuluttua samaan kompleksiin muuttaa iso yksityinen terveyskeskus. Sen asiakkaat ovat tietenkin voittopuolisesti kaikenlaisista krempoista kärsiviä ikäihmisiä, jotka myös ovat painettujen kirjojen suurin kuluttajaryhmä.

Tänä vuonna tulee äänikirjojen myynti jo ylittämään paperikirjojen myynnin. Tämä kehitys tarkoittaa, että kirjakauppojen myynti vähenee. Erilaisen tilpehöörin myynti tietysti korvaa tätä vähennystä, ja terveysasemalla käyvät ihmiset poikkeavat ostamassa myös suruadresseja.

Kävelin kauppakeskuksen läpi tullessani kirjastosta, seuraavana kohteena torilla oleva liha- ja kaalipiirakoidenmyyjä. Kirjastossa ja lehtilukusalissa käy edelleen kova vilske, vaikka kirjastotkin ovat jo muuttuneet osittain halpakauppa Rustaa muistuttaviksi tavaravarastoiksi. Kirjastoista lainataan nykyisin kirjojen lisäksi myös kävelysauvoja, pilkkikairoja, haravoita, verenpainemittareita, lätkäjoukkueiden kausikortteja ym.

Eikä ihme, sillä oikeiden kirjojen lukeminen on vähentynyt. Kirjahyllyt on kotona enää niillä, jotka käyvät terveysasemalla. Eikä persukokoomuksen hallitus ainakaan helpota asiaa nostamalla kirjojen arvonlisäveroa niin, että Suomi on nyt Euroopassa eniten kirjoja verottava maa. Nollaverotuksessa kirjat ovat ainakin Irlannissa, Tanskassa ja Tshekissä.

Meillä Lahdessa oli muistikuvani mukaan vielä 1900-luvun lopulla kolme muutakin kirjakauppaa Suomalaisen lisäksi, Akateeminen Rautatienkadun ja Vuorikadun kulmassa, Miettisen Info Sokoksen ja Aleksin Pubin välissä sekä Simolan kirjakauppa Torikadulla. Tänä vuonna loppui myös ainoa kunnollinen kirja-antikvariaatti Aleksis K. Rautatienkadulla siirtyessään pelkästään verkkokauppatoimintaan.

Tämä osaltaan kertoo, että kirjallisuuden lukijakunta tulee yhä pienenemään. Leena Krohn pohtii esseekirjassaan, ”kuka enää lukee varsinkaan vanhempaa kaunokirjallisuutta, vaikkapa Jane Austenia tai Jack Londonia, saa ihailla lauserytmiä, ajatuksen selkeyttä, rikkautta ja kantavuutta. Harvoin niin tapahtuu uudempien kirjailijoiden kohdalla. Lauseet ovat lyhentyneet, sivulauseet ja lauseenvastikkeet karsiutuneet, ajatuksen logiikka pilkkoutunut, sen kantavuus laskenut ja jänne lyhentynyt.” (3 sokeaa miestä ja 1 näkevä, WSOY 2003).

Ironisesti Leena Krohn kirjoittaa, että ei hätää – kun lukijat hupenevat, se myös valikoituu entistä valistuneemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi. Sotkamon jälkeen toiseksi eniten pesäpallomestaruuksia on Lahden Mailaveikoilla, mutta viimeisestä mestaruudesta on jo yli 70 vuotta; silloin LMV:n parhaat älypelaajat olivat Leo Hannula, Pertti Ahonen, Taisto Lehto, Antti Elomaa ja Jarmo Suokas.

Tähän yhteyteen sopii hyvin mainita, että ensimmäinen kuuntelemani äänikirja oli Orvokki Aution Pesärikko-trilogian ensimmäinen romaani Viistotaival (1980), jonka lainasin kirjastosta ja kuuntelin auton c-kasettisoittimesta, vaikka olinkin matkalla Vaasaan katsomaan VPS:n ja Reippaan jalkapallopeliä. Toisen kerran tutustuin asiaan viime vuonna netin kautta: Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, kaksi ensimmäistä osaa (1913). Molemmat nämä kokemukset olivat kuitenkin niin mitättömiä luettaviin kirjoihin verrattuna, että auringonlaskuun asti luen nyt oikeita kirjoja.

kari.naskinen@gmail.com

In memoriam Timo Vikström 1929 - 2025

Kun Timo Vikström syntyi 1929, oli isä Eino Vikström juuri muuttanut kuusi vuotta aiemmin yhdessä Matti Metson kanssa perustamansa puusepänverstaan Lahden Puukalusto Oy:ksi. Se toimi Eino Vikströmin apen Juho Nikkilän puutalon kellarissa, jossa perheen esikoinenkin paljon viihtyi höylänlastujen keskellä. Tällä viikolla saimme lukea uutisen, että vuorineuvos Timo Vikström on kuollut 96-vuotiaana 13.9.2025.

Timo Vikström oli niitä suuria yritysjohtajia, jotka eivät julkisuudessa juurikaan esiintyneet. Elinkeinoelämän luottamustoimissakaan hän ei paljon ollut. Oman yrityksen asiat hän tunsi sitä tarkemmin. Isänsä lailla hän harrasti metsästystä, filateliaa ja numismatiikkaa. Toimittajan ominaisuudessa tutustuin muutaman kerran Timo Vikströmiin, ja muistan elävästi esimerkiksi sen tilanteen, kun hän oli kierrellen ja kaarrellen lupautunut haastatteluun, jossa ei puhuttaisi niinkään Iskusta kuin hänestä itsestään. Aloitin keskustelun Viktrömin Jaguarista, koska automies olen, eikä huono ratkaisu ollutkaan. Tämä tapahtui joskus 90-luvun alussa, mutta enpä enää löytänyt tekemääni juttua arkistostani. Enkä Jaguaristakaan muista kuin että se oli varmaankin 70-luvulta, kun Vikström ei tarkan markan miehenä autoja vaihtanut muodin mukaan.

Vuorineuvokset Eino Vikström (oik.) ja Timo Vikström

Ylioppilaaksi Timo Vikström tuli Lyseosta 1949 ja valmistui ekonomiksi Kauppakorkeakoulusta 1953. Pian tämän jälkeen hän siirtyi töihin yksin Vikströmien perheen omistamaan yritykseen ja lähestyi liiketoimintaa uudesta näkökulmasta. Hän kiinnitti huomiota uusiin tekniikoihin, kalusteiden muotoiluun, toimivuuteen ja laatuun. Myös Isku-brändi alkoi syntyä 50-luvulla, kun Iskukaluste Oy:n myymäläverkosto perustettiin. Vuonna 1957 uutta tuotantolaitosta alettiin rakentaa Mukkulankadun varteen, jossa Iskun kaikki tuotanto on edelleen.

Timo Vikström kehitti puusepäntehtaasta Suomen suurimman huonekaluyrityksen. Iskun strategian ydin on ollut laadukkaiden kalusteiden valmistaminen tavallisille suomalaisille pitkinä sarjoina ja koko ketjun pitäminen hallussa "kannolta asiakkaalle". Lahdessa on toiminut kymmeniä huonekalutehtaita ja on vaikea selittää, miksi juuri Isku Oy on pysynyt. Sen vaiheissa ei ole paljon mitään häikäisevää - ehkä vakaus onkin ollut menestyksen salaisuus.

Timo Vikströmistä on julkaistu kovin vähän elämäkertatietoja. Nyt tähän muistokirjoitukseen löysin kuitenkin Jyrki Vesikansan hänestä kirjoittaman jutun internetissä olevasta Suomen kansallisbiografiasta (SKS). Siitä otan nyt lyhennettyjä lainauksia:

Tultuaan vastavalmistuneena ekonomina perheyritykseen Timo Vikström alkoi kehittää etenkin sen markkinointia. Sitä tuki osamaksukauppa – ja kinkun tarjoaminen kylkiäisenä. Otettiin käyttöön myös tuotemerkki Isku, josta tuli 1962 koko yrityksen nimi. Oma myymäläverkkokin muodostettiin, ja tärkeä aluevaltaus olivat modernit koulukalusteet. Myös muotoilua kehitettiin. Varmistaakseen tuotantonsa Isku perusti oman sahan sekä vaneri- ja lastulevytehtaan. Toimintaa laajennettiin myös Ruotsiin, missä Isku menestyi lähinnä koulukalusteilla. Neuvostoliiton-kauppa oli sittemmin tärkeää yritykselle.

Toimitusjohtajuuden Timo Vikström otti vastaan isänsä kuoltua 1966. Vahva kasvu synnytti vero-ongelmia, joiden keventämiseksi Isku rakennutti 70-luvulla säiliölaivan. Sen valmistuessa öljykriisi oli kuitenkin mullistanut alan markkinat ja tankkeri myytiin tappiolla. Tässä vaiheessa Vikström lunasti sisartensa osuudet perheyrityksestä ja varmisti näin sen isännyyden. Hän itse siirtyi hallituksen puheenjohtajaksi, mutta osallistui vielä kauan päivittäiseenkin toimintaan.

Pääkilpailija Askon ajauduttua vaikeuksiin nousi Isku 80-luvulla Suomen suurimmaksi huonekaluyritykseksi. Sen jälkeen 90-luvun alkuvuosien lama pakotti myös Iskun säästötoimiin. Laman taituttua yritys hankki enemmistön Puhoksen lastulevytehtaasta.

Isännyys Iskussa siirtyi 2000-luvulla Timo Vikströmin pojalle Seppo Vikströmille. Myös tyttäret Kirsi Ohlson ja Nea Vikström ovat toimineet konsernissa, edellinen Ruotsin-toiminnoissa ja jälkimmäinen muotoilijana. Vikströmin keskeinen avustaja oli 1970-luvun lopulta alkaen suvun ulkopuolinen toimitusjohtaja, teollisuusneuvos Hannu Roine. Nyt Isku-yhtymän hallituksen puheenjohtaja on Timo Vikströmin pojanpoika Roope Vikström.

Timo Vikström sai vuorineuvoksen arvon 1982. Vuoden yrittäjäksi Lahdessa hänet palkittiin 1978 ja Lahti-mitalin hän sai 1985.

Henkilövalokuvan löytämisessä vuorineuvos Vikströmistä oli myös vaikeuksia tätä kirjoitusta varten. Sellainen kuitenkin löytyi Päijät-Hämeen yrittäjät ry:n tietohakemistokirjasta Eturivi (1986).

kari.naskinen@gmail.com

生き甲斐

Ikigai on japanilainen käsite, joka tarkoittaa onnellisuutta tuottavia elementtejä ihmisen elämässä. Ikigain löytäminen liittyy tasapainoiseen ja merkitykselliseen elämään, toisille se voi olla ura, toisille harrastus, perhe tai pienet päivittäiset ilot. Okinawan saarella, joka tunnetaan pitkäikäisistä asukkaistaan, ikigain uskotaan olevan syy terveeseen ja onnelliseen elämään. Wim Wendersin Japanissa tekemässä elokuvassa Perfect Days (2023) yksin asuva mies Hirayama on löytänyt täydellisen ikigain. Hän työskentelee Tokion julkisten käymälöiden siivoojana, kuuntelee c-kaseteilta musiikkia yhtenä suosikkinaan Lou Reedin Perfect Day, ottaa ruokatunneilla kuvia puiston puista pienellä taskukamerallaan, kasvattaa kotona luonnosta keräämiään taimia ja lukee. Hirayama on onnellinen.

Elokuva on kunnianosoitus Yasujiro Ozulle, jonka viimeisessä elokuvassa Syksyisessä iltapäivässä (1962) päähenkilö on Shuhei Hirayama. Viimeisessä kohtauksessa Hirayama tulee baarista kotiin, on humalassa ja laulaa; viimeiseksi sanaksi elokuvassa mies sanoo: ”Yksinkö?” Myös Wendersin elokuvan Hirayama ottaa välillä yhden naukun, tulee kotiin ja lukee William Faulknerin Villipalmuja (1939), jossa aiheena on yksinäisyydestä, rutiineista ja hiljaisen elämän hyväksynnästä. Kirjoja Hirayama käy ostamassa pienen kirjakaupan alennushyllystä, josta löytyy myös Patricia Highsmithin Eleven (1970); tuttu kirja myös Wendersille, joka teki Highsmithin Tom Ripley -romaanista elokuvan Amerikkalainen ystävä (1977).

Tärkein on kuitenkin Yasujiro Ozun perintö. Kun Wenders vieraili Sodankylässä 1998, esitti Peter von Bagh myös Wendersille tutun kysymyksensä siitä, minkä elokuvan tämä ottaisi mukaan autiolle saarelle. Wenders vastasi: ”Pisimmän tuntemani elokuvan… Oikeastaan Ozun 50 elokuvaa ovat kuin yhtä ainoaa elokuvaa. Olen nähnyt ne kaikki monta kertaa, mutta vieläkin ne menevät minulta sekaisin, koska ne kaikki kertovat samaa tarinaa.”

Perfect Days on tätä samaa jatkumoa. Hiljainen, kaunis elokuva, jota katsoisi pitempäänkin kuin sen kaksi tuntia. Hirayaman elämä on tasapainoista, Hirayama on itsensä kanssa täydellisessä tasapainossa omassa rauhalisuudessaan, mutta ei kuitenkaan eristäytyneenä. Lähibaarissa hän tapaa tuttuja, samoin itsepalvelupesulassa ja kylpylässä, jossa käy pesulla aina työpäivän jälkeen. Risririitoja ei ole, joskin Hirayama joka aamu pienellä Daihatsu-pakettiautolla työalueelleen ajaessaan katsoo ihmetellen ylös Tokion yli 600 metriä korkeaan Sukaitsuri-televisiotorniin – itsellään hänellä ei televisiota ole.

Kauneus on osa Hirayaman ikigaita. Hirayaman ottamat mustavalkoiset kuvat puiston puista ja niiden lehvästön yläpuolella olevista pilvistä Wenders muokkaa myös omaksi kuvataiteekseen tehden niistä elävää kuvaa, joihin liittää esimerkiksi modernin arkkitehtuurin ja ajoradoilla olevien suoraviivaisten maalausten minimalistista estetiikkaa.

Kuvaajana Wendersillä oli Franz Lustig, joka oli tullut tehtävään Wendersin vanhemman kuvaajan Robby Müllerin kuoltua 2018. Myös Müller oli Sodankylässä, jossa kertoi Wendersin vähäeleisestä, intiimein sävyin tapahtuvasta kerronnasta - ”pitää vain antaa tunteiden näyttää tietä.” Tästä tuntuu olevan kysymys myös Perfect Dayssa.

Elokuvan kuvasuhde on vanhanaikainen 4:3. Nostalgiaa ja vanhemman, paremman ajan kaipuuta? Nostalgia liittyy c-kaseteista alkaen analogiseen teknologiaan, joka on digiteknologiaa aidompaa. Analogiassa ollaan tekemisissä todellisten asioiden kanssa, digitaalisessa vain kuviteltujen. Hirayaman rannekellossakin on viisarit, eikä digitaalisia numeroita. Internettiä hän ei luultavasti koskaan ole vilkaissut, ja yhdessä keskustelussa hän luulee, että Spotify on musiikkikauppa jollakin kadulla.

Pieni ristiriidanpoikanenkin tulee lopussa, kun Hirayman siskontytär Niko ilmestyy yllättäen hänen ovelleen. Kotona on tullut jotain riitaa äidin kanssa ja enon luota löytyy nyt turvapaikka. Ei Hirayama itse mitään ristiriitaa tai ongelmaa kehitä, vaan asiat hoituvat luontevasti, mutta kun Nikon äiti tulee kuljettajan ajamalla limusiinilla hakemaan tyttöä, kohdataan kuilu: ”Onko totta, että sinä oikeasti siivoat vessoja”, kysyy äiti. Hän ei voi ymmärtää, että onnea on muutakin kuin rahalla ostettuna. Pääasia kuitenkin, että Hiryamalla kaikki on hyvin. Koska näin on, ei elokuvakaan ole kriittinen mihinkään suuntaan yhteiskunnassa eikä maailmassa. Tärkeintä on vain ikigai 生き甲斐. Yksi jäi kuitenkin auki: mikä on Hiryaman terveystilanne, pitääkö olla huolissaan verenpaineesta tai kolesterolista tms.?

Hirayaman roolissa Koji Yakusho on täydellinen malli ikigaille. Cannesin festivaaleilla hänet palkittiin parhaasta miespääosasta, ja muitakin palkintoja hän ja elokuva ovat saaneet runsaasti, ei kuitenkaan Oscareita, vaikka elokuva Japanin edustajana kilpailussa olikin.

kari.naskinen@gmail.com

Liberalismista ei enää Erkkikään ota selvää

Helsingin Sanomissa oli eilen selvitys siitä uudesta oikeistoajattelusta, jossa keskeinen vihollinen on liberalismi. Tämän ajattelun tunnetuimmiksi edustajiksi valtiollisella tasolla mainittiin Donald Trump ja Viktor Orban. Näiden johtajien mukaan liberalismi tuhoaa hyvän elämän perusteet, koska se korottaa ihmisoikeuksia ja demokraattisen oikeusvaltion periaatteita. Mitähän Trump, Orban ja kaverinsa liberalismilla tarkoittavat, kun vakiintuneiden määritelmien mukaan se vastustaa valtion liian tiukkaa puuttumista yksilön elämään ja taloudelliseen toimintaan? Ajattelevat ilmeisesti, että heidän johtamansa valtiot ovat kuitenkin tärkeitä, koska ne voivat varmistaa hyvät toimintamahdollisuudet yksilöiden omistamille yrityksille. Näin Trump, Orban ja meillä Petteri Orpo pyrkivät noudattamaan tähän perustuvaa politiikkaa, jonka tunnetuimmat edustajat viime vuosikymmeninä ovat olleet Ronald Reagan ja Margaret Thatcher.

Liberalismilla ei tällä ole mitään tekemistä. Eikä uusliberalismi-termikään ole hyvä, koska se vain sekoittaa asiaa. Uusliberalistinen ideologia nimittäin vähät välittää niistä varsinaisista vapauksista, joita varsinainen liberalismi tarkoittaa. Parempi termi uusliberalismille on George Sorosin keksimä markkinafundamentalismi, koska Trumpin ja Orbanin hengenheimolaisten usko vapaiden markkinoiden ylivertaisuuteen muistuttaa lähinnä uskonnollista vakaumusta.

Kauppatieteiden tohtori Christer Lindholm Åbo Akademista sanoo kirjassaan tämän lajin fundamentalismista, että sen esittäminen todellisena yhteiskunnallisena vaihtoehtona on törkeä rikkomus demokratian kaikkein pyhimpiä perusperiaatteita vastaan. Tästä huolimatta Britannian ”uudessa työväenpuolueessakin” Tony Blairin pääministerikaudella otettiin Thatcherin ideologia hyvin vastaan. Tuolloin oli sellainen tilanne, että Berliinin muurin kaatumisen ja Neuvostoliiton alamäen alettua vasemmistopuolueet rypivät krapulassa, eivätkä kyenneet tarjoamaan markkinafundamentalismille uskottavaa vaihtoehtoa. (Totuudenjälkeinen talouspolitiikka Thatcherista Trumpiin, 2019).

Tähän kohtaan Lindholm lainaa August Strindbergin määritelmää taloustieteestä: ”Se on tiede, jonka yläluokka on keksinyt päästäkseen käsiksi alaluokan tekemän työn hedelmiin.”

Helsingin Sanomien juttu oli otsikoitu ”Miehet, jotka vihaavat liberaaleja”. Miehet ovat Orbanin lisäksi amerikkalaisia: Trumpin lisäksi Tucker Carlson, Patrick Deneen, Matt Goodwin, Kevin Roberts, J.D. Vance ja Adrian Vermeule. Heidän hyväksyntänsä oikean liberialismin periaatteista on vain omaisuus, joka hankitaan täysin rajoittamattomalla elinkeinotoiminnalla ja sen mahdollistavilla vapailla markkinoilla. Verotuksen lopettamista nämä fundamentalistit eivät vielä ole aivan vakavissaan ehdottaneet, mutta sen säätämistä markkinafundamentalismin etuja ajavaksi tehdään jo Suomessakin. Petteri Orpo ja Riikka Purra ovat rakentaneet verouudistusta, josta hyötyvät vain kaikkein rikkaimmat, ja tämä siksi, että nämä rikkaat ovat yrityselämän takana ja heidän etunsa ovat ensisijaisia.

Suomen yrittäjien puheenjohtaja Mikael Pentikäinenkin on sanonut, että Purran talous- ja työmarkkinapolitiikassa on samoja elementtejä kuin oli Thathcherilla. Onpa tietenkin. Myös Purran aikana työttömien määrä on valtavasti lisääntynyt, eriarvoisuus ja köyhyys kasvaneet.

Mutta ei hätää, luokkataisteluun ei enää lähdetä, koska syrjäytetyillekin riittävät hyvänolon saamiseksi Applen kännykkä ja Niken lenkkarit sekä vähän paremmassa jamassa oleville työläisille Slavoj Zizekin mukaan hyvät kodinkoneet, viihde-elektroniikka ja lomamatkat.

Liberalismin kanssa ei autoritääriä piirteitä sisältävällä uusliberalismilla ole mitään tekemistä, parempi olisi puhua suoraan äärioikeistosta ja siihen liittyvistä ideologisista tavoitteista. Markkinafundamentalismi kuvaa tätä samaa, mutta on liian hankala termi laajemmassa käytössä. 

Ai ettei Erkkikään ota selvää, no kyllä kai Liikanen ja Tuomioja kuitenkin?

kari.naskinen@gmail.com