Tein taas hienon dvd-löydön: noin seitsemän tuntia kestävä elokuvatrilogia Auringon polttama on venäläisen
elokuvan yksi suurimpia. Ohjaaja on Nikita
Mihalkov (s. 1945), joka pääsee tässä isossa teoksessaan lähelle
tolstoilaista epiikkaa, ja kun mukana on myös tshehovilaista venäläisyyden
kuvausta, ovat ainekset hyvin kasassa.
Trilogian ensimmäinen osa sai 1994 Cannesin juryn palkinnon ja seuraavana vuonna parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin. Kaksi myöhempää osaa valmistuivat kuitenkin vasta 2010 ja 2011. Elokuvasarjan suomalainen nimi ei ole aivan oikea, sillä sen venäläinen nimi on Auringon uuvuttamat (Утомлённое солнце, Utomlyonnoye solntse), mikä puolestaan tulee puolalaisen säveltäjän Jerzy Petersburskin sennimisestä tangosta (1935), jota ensimmäisessä elokuvassa kuunnellaan levyltä. Samaa tangoa on kuultu myös Andrei Mihalkov-Kontshalovskin Siperiadassa (1979), Steven Spielbergin Schindlerin listassa (1993) ja Krzysztof Kieslowskin Kolme väriä: Valkoisessa (1994).
Trilogia on suuri kertomus sodasta ja rauhasta. Päähenkilö on kenraali Sergei Kotov, joka joutuu Stalinin epäsuosioon ja menehtyy kuolemanleirillä jossain kaukana 1936. Trilogian jälkimmäiset osat eivät kuitenkaan perustu enää tähän todelliseen henkilöhistoriaan. Ensimmäisessä osassa ei näytetä Kotovin kuolemaa, ja Mihalkov onkin ratkaissut jatkon niin, että Kotov on säilynyt hengissä ja joutunut toiseen maailmansotaan ns. rangaistuspataljoonassa, minkä sotatoimet ovat aina niitä kaikkein kurjimpia.
Sodan ja rauhan kanssa rinnan kulkee koko ajan suuri rakkaus. Mihalkovin kertomuksessa rakkaus kohdistuu sekä ihmisiin että Äiti Venäjään. Kenraali Kotovin suhde rakkaaseen Nadia-tyttäreen on niin suurta ja kaunista, että se on yksi liikuttavimpia, mitä koskaan olen elokuvissa nähnyt. Isä ja pieni Nadia veneessä, joka hiljaa lipuu joella, aurinko paistaa, luonto kauneimmillaan – ”Isä, sinun kanssasi on aina niin hyvä olla”, sanoo Nadia.
Tuon tilanteen lämmintä kuvausta varmaan auttoi se, että kenraali Kotovia esittää Mihalkov itse (kuvassa) ja Nadiaa hänen oma tyttärensä Nadezha Mihalkova (s. 1986). Hän esiintyy Kotovin tyttärenä trilogian jokaisessa osassa. Kolmannessa osassa näyttelee myös Mihalkovin vanhempi tytär Anna Mihalkova (s. 1974).
Tuo kaunis kohtaus joella on ensimmäisestä elokuvasta, mutta takaumana siihen palataan myös kahdessa jälkimmäisessä elokuvassa. Ensimmäinen elokuva tapahtuu datshalla keskellä kesää, ja elämänmeno tuo mieleen Anton Tshehovin näytelmät. Sitten onnellisuus kuitenkin romahtaa. Jossain lähettyvillä nostetaan kuumailmapallon avulla Stalinin iso kuva taivaalle…
Suoraan Tshehovin näytelmistä Mihalkov on tehnyt elokuvan Keskeneräinen sävelmä mekaaniselle pianolle (1977), joka perustuu Tshehovin varhaiseen näytelmään Platonov.
Nikita Mihalkovin vanhempi veli on Andrei Mihalkov-Kontshalovski (s. 1937), jonka elokuvissa Nikita on niin ikään esiintynyt näyttelijänä. Nikitan isä oli runoilija Sergei Mihalkov (1913 - 2009), joka teki sanat Neuvostoliiton kansallishymniin ja oli Neuvostoliiton kirjailijaliiton puheenjohtaja.
Tällaiset taustat antavat ymmärrystä sillekin, miksi Nikita Mihalkovin elokuvat ovat niin perivenäläisiä. Mitä on venäläisyys, tuntuu Mihalkov kysyvän koko ajan. Ei hän kysymykseen osaa mitään tyhjentävää vastausta antaa, mutta se kuitenkin tulee selväksi, että isänmaanrakkaus on suurta. Se on iso osa venäläistä sielua.
Tätä suurta rakkautta on paljon koeteltu. Vanha Venäjä oli vaikea luokkayhteiskunta, sitten tuli tilannetta korjaamaan vallankumous, mutta sekin jätti venäläiseen sieluun omat rosonsa. Osa niistä rosoista silittyi, ja sitten oli edessä toisenlainen mullistus, kun Neuvostoliitto loppui ja tilalle tuli äärikapitalistinen Venäjä. Mihalkov rakastaa näitä kaikenlaisia.
Sodat ovat Venäjällä aina olleet lähellä, milloin kuumina, milloin kylminä. Kun Mihalkov opiskeli elokuvakorkeakoulussa legendaarisen Mihail Rommin (1901 - 1971) johdolla, hän teki lopputyönään puoli tuntia pitkän elokuvan Rauhallinen päivä sodan lopulla (1971). Jo siinä hän tarkasteli sitä tilannetta, mikä muodostuu taiteen ja sodan ristiriidasta. Mihalkovin ensimmäinen pitkä elokuva, Mosfilmissä valmistunut Toverit (1974) jatkoi samaa teemaa. Se sijoittui vallankumouksen jälkimaininkeihin, samoin kuin seuraava elokuva Rakkauden orja (1975).
Uuden Venäjän alkuvaiheissa Gorbatshovin ja Jeltsinin aikoina venäläiset näkivät, että demokratia Venäjällä merkitsi hajaannusta, sekasortoa, työttömyyttä, rikollisuutta, köyhyyttä ja kurjuutta. Siksi kansan ylivoimainen enemmistö oli tyytyväinen, kun Putin lähti toisenlaiselle linjalle. Tähän enemmistöön lukeutuu myös Nikita Mihalkov, jonka tiedetään kuuluvan presidentin lähipiiriin, mitä taiteilijoihin tulee.
- - - - -
Kun Andrei Mihalkov-Kontshalovski 2008 kävi Sodankylässä, hän siteerasi Ingmar Bergmania: ”Bergman sanoi, että elokuvan ei tule iskeä katsojan aivoihin, vaan mennä hänen sydämeensä ja munaskuihinsa, saada hänet tuntemaan, ja kun katsoja saa vahvan kokemuksen, hän menee kotiin ja ajattelee.”
Tällaisia elokuvia veljekset ovat tehneet.
kari.naskinengmail.com
Trilogian ensimmäinen osa sai 1994 Cannesin juryn palkinnon ja seuraavana vuonna parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin. Kaksi myöhempää osaa valmistuivat kuitenkin vasta 2010 ja 2011. Elokuvasarjan suomalainen nimi ei ole aivan oikea, sillä sen venäläinen nimi on Auringon uuvuttamat (Утомлённое солнце, Utomlyonnoye solntse), mikä puolestaan tulee puolalaisen säveltäjän Jerzy Petersburskin sennimisestä tangosta (1935), jota ensimmäisessä elokuvassa kuunnellaan levyltä. Samaa tangoa on kuultu myös Andrei Mihalkov-Kontshalovskin Siperiadassa (1979), Steven Spielbergin Schindlerin listassa (1993) ja Krzysztof Kieslowskin Kolme väriä: Valkoisessa (1994).
Trilogia on suuri kertomus sodasta ja rauhasta. Päähenkilö on kenraali Sergei Kotov, joka joutuu Stalinin epäsuosioon ja menehtyy kuolemanleirillä jossain kaukana 1936. Trilogian jälkimmäiset osat eivät kuitenkaan perustu enää tähän todelliseen henkilöhistoriaan. Ensimmäisessä osassa ei näytetä Kotovin kuolemaa, ja Mihalkov onkin ratkaissut jatkon niin, että Kotov on säilynyt hengissä ja joutunut toiseen maailmansotaan ns. rangaistuspataljoonassa, minkä sotatoimet ovat aina niitä kaikkein kurjimpia.
Sodan ja rauhan kanssa rinnan kulkee koko ajan suuri rakkaus. Mihalkovin kertomuksessa rakkaus kohdistuu sekä ihmisiin että Äiti Venäjään. Kenraali Kotovin suhde rakkaaseen Nadia-tyttäreen on niin suurta ja kaunista, että se on yksi liikuttavimpia, mitä koskaan olen elokuvissa nähnyt. Isä ja pieni Nadia veneessä, joka hiljaa lipuu joella, aurinko paistaa, luonto kauneimmillaan – ”Isä, sinun kanssasi on aina niin hyvä olla”, sanoo Nadia.
Tuon tilanteen lämmintä kuvausta varmaan auttoi se, että kenraali Kotovia esittää Mihalkov itse (kuvassa) ja Nadiaa hänen oma tyttärensä Nadezha Mihalkova (s. 1986). Hän esiintyy Kotovin tyttärenä trilogian jokaisessa osassa. Kolmannessa osassa näyttelee myös Mihalkovin vanhempi tytär Anna Mihalkova (s. 1974).
Tuo kaunis kohtaus joella on ensimmäisestä elokuvasta, mutta takaumana siihen palataan myös kahdessa jälkimmäisessä elokuvassa. Ensimmäinen elokuva tapahtuu datshalla keskellä kesää, ja elämänmeno tuo mieleen Anton Tshehovin näytelmät. Sitten onnellisuus kuitenkin romahtaa. Jossain lähettyvillä nostetaan kuumailmapallon avulla Stalinin iso kuva taivaalle…
Suoraan Tshehovin näytelmistä Mihalkov on tehnyt elokuvan Keskeneräinen sävelmä mekaaniselle pianolle (1977), joka perustuu Tshehovin varhaiseen näytelmään Platonov.
Nikita Mihalkovin vanhempi veli on Andrei Mihalkov-Kontshalovski (s. 1937), jonka elokuvissa Nikita on niin ikään esiintynyt näyttelijänä. Nikitan isä oli runoilija Sergei Mihalkov (1913 - 2009), joka teki sanat Neuvostoliiton kansallishymniin ja oli Neuvostoliiton kirjailijaliiton puheenjohtaja.
Tällaiset taustat antavat ymmärrystä sillekin, miksi Nikita Mihalkovin elokuvat ovat niin perivenäläisiä. Mitä on venäläisyys, tuntuu Mihalkov kysyvän koko ajan. Ei hän kysymykseen osaa mitään tyhjentävää vastausta antaa, mutta se kuitenkin tulee selväksi, että isänmaanrakkaus on suurta. Se on iso osa venäläistä sielua.
Tätä suurta rakkautta on paljon koeteltu. Vanha Venäjä oli vaikea luokkayhteiskunta, sitten tuli tilannetta korjaamaan vallankumous, mutta sekin jätti venäläiseen sieluun omat rosonsa. Osa niistä rosoista silittyi, ja sitten oli edessä toisenlainen mullistus, kun Neuvostoliitto loppui ja tilalle tuli äärikapitalistinen Venäjä. Mihalkov rakastaa näitä kaikenlaisia.
Sodat ovat Venäjällä aina olleet lähellä, milloin kuumina, milloin kylminä. Kun Mihalkov opiskeli elokuvakorkeakoulussa legendaarisen Mihail Rommin (1901 - 1971) johdolla, hän teki lopputyönään puoli tuntia pitkän elokuvan Rauhallinen päivä sodan lopulla (1971). Jo siinä hän tarkasteli sitä tilannetta, mikä muodostuu taiteen ja sodan ristiriidasta. Mihalkovin ensimmäinen pitkä elokuva, Mosfilmissä valmistunut Toverit (1974) jatkoi samaa teemaa. Se sijoittui vallankumouksen jälkimaininkeihin, samoin kuin seuraava elokuva Rakkauden orja (1975).
Uuden Venäjän alkuvaiheissa Gorbatshovin ja Jeltsinin aikoina venäläiset näkivät, että demokratia Venäjällä merkitsi hajaannusta, sekasortoa, työttömyyttä, rikollisuutta, köyhyyttä ja kurjuutta. Siksi kansan ylivoimainen enemmistö oli tyytyväinen, kun Putin lähti toisenlaiselle linjalle. Tähän enemmistöön lukeutuu myös Nikita Mihalkov, jonka tiedetään kuuluvan presidentin lähipiiriin, mitä taiteilijoihin tulee.
- - - - -
Kun Andrei Mihalkov-Kontshalovski 2008 kävi Sodankylässä, hän siteerasi Ingmar Bergmania: ”Bergman sanoi, että elokuvan ei tule iskeä katsojan aivoihin, vaan mennä hänen sydämeensä ja munaskuihinsa, saada hänet tuntemaan, ja kun katsoja saa vahvan kokemuksen, hän menee kotiin ja ajattelee.”
Tällaisia elokuvia veljekset ovat tehneet.
kari.naskinengmail.com
