Vanhan Jukon Veriruusuissa on tärkeintä estetiikka

Teatteri Vanhan Jukon Veriruusut on tyylitelty versio Valkeakosken punaisen naiskaartin kohtalosta 1918. Näytelmän väri on kuitenkin keltainen, jollaisia ovat puisen lavastuksen liikuteltavat elementit. Punaiset hihanauhat sentään näkyvät, mutta muuten on esitys tehty sellaiseen konsensus-Suomeen, jossa vastakkainasettelun painotusta vältetään, vaikka todellisuudessa vastakkainasettelu on tällä hetkellä kovinta 80 vuoteen.

Anneli Kannon romaanista tekemässään sovituksessa on teatterin taiteellinen johtaja Esa-Matti Smolander muokannut näytelmän enemmän rakkauskertomuksen suuntaan. AB Walkiakosken paperitehtaalle 15-vuotiaana apulikaksi päässyt Sigrid on saanut kiinni suuresta unelmasta, maailma on avautunut ja nuoruuden suloinen lintu on lehahtanut siniselle taivaalle. Miten elämä voikin olla näin hienoa? Nopeasti kuitenkin arki iskee päin, kun työnjohtajanketku Forsström ahdistaa Sigridin paperivarastossa kähmintänsä kohteeksi ja panee sormensa Sigridin housuihin.

Muutenkin kaikki muuttuu, kun alkaa alkaa yhteiskuntaluokkien sota. Ei sanota kansalais- eikä vapaussota, vaan nykymallin mukaan tietenkin neutraali sisällissota. Kapina ja vallankumous sentään uskalletaan Jukossa sanoa. Tottahan nämä termit ovatkin, sillä punaisten vallankumous alkoi 28.1.1918, jolloin Kansanvaltuuskunta otti vallan Helsingissä, ja 25.4.1918 työväenvalta päättyi kestettyään 89 päivää.

Valkeakosken naiskaarti perustettiin helmikuun alussa. Siihen liittyi toistasataa naista, nuorimmat 15-vuotiaita ja keski-ikäkin vain 18 vuotta. Taisteluissa, teloituksissa, Fellmaninpellon kokoomaleirillä tai Hennalan keskitysleirillä, jonne valkeakoskelaisiakin vietiin, kuolivat lähes kaikki aseellisen komppanian 55 naisesta. Sitä ennen oli Tuuloksen Syrjäntaassa kaatunut tai jäänyt saksalaisten vangeiksi 30 naista ja siellä tienoilla ammuttiin joukkoteloituksessa noin 25 naista.

Teatterin keltaisessa ohjelmalehtisessä on näytelmän nimen alla teksti ”Iloinen ja hyvä se ihmisen olla pitää”. Mutta kun ei onnistu. Kaikkein ankarimmalla tavalla ihmisten kohtaloita ei kuitenkaan tuoda esille. Verta ei näytelmän nimestä huolimatta näy, eikä kuolemakaan ole kuin pehmeä mukava humpsahdus, kun ammuttu keikahtaa näyttämön keskellä olevaan vaahtomuovialtaaseen kuin seiväshyppääjät kuuden metrin korkeudesta. Tämäkin toimii estettisesti kauniisti!

Kaikkiaan tiedetään, että valkoisen terrorin uhrina eli taistelujen ulkopuolella teloitettiin reilusti yli 10 000 ihmistä ja punaisen terrorin uhrina noin 2000. Arviot heittelevät, mutta Vanhan Jukon keltaisen sisällissodan mukaan tuntui, että teloituksiin syyllistyttiin molemmilla puolilla samalla tavalla, vaikka Sigrid ampuukin vaahtomuovijoukkohaudan reunalla seisovasta Forsströmistä ohi tahallaan; lisäksi valkoiset harrastivat raiskaamista. Lahdessa teloituksista vastasivat innokkaimmin tänne saapuneet suojeluskuntalaiset, etenkin Hyvinkäältä ja Mäntsälästä tulleet. Mustankallion hautausmaalla Lahdessa on keväällä 1918 Hennalassa teloitettujen naisten hautakivi.

Vanhan Jukon näyttelijät ovat aina vaativan tehtävän edessä, koska porukkaa on vähän. Lauri Maijalan ohjaamassa Veriruusujen kantaesityksessä oli 20 henkilöroolia, joita esitti kymmenen näyttelijää, mutta Jukossa pitää selvitä kuudella näyttelijällä. Tätäkin hurjempi muokkaus oli pari vuotta sitten tehty Tuntemattomasta sotilaasta, jossa näyttelijöitä oli vain neljä (Edvin Laineen elokuvassa noin 60).

Sigridin pääroolin vetää sataprosenttisella tunteella Suvi Blick ja muut muuntelevat roolejaan sujuvasti: Ola Blick, Annika Hartikka, Minja Koski, Maria Nissi, Matti Pajulahti. Näyttelijöiden osalta esitys on täydellisen onnistunut. Minja Koski on tehnyt näytelmään kolme laulua ja kuullaan siellä myös pätkä valkoisten virrestä Totuuden hengestä sekä muutama säe Kaj Chydeniuksen tutusta punikkilaulusta:

Kuljemme työväen taistelun teitä
ja taistelukentillä meillä on häät

kari.naskinen@gmail.com

Ollako hauska vai eikö olla?

Gestapon joku kapitulantti kysyy pikkupojalta, mitä pojan isä tykkää Hitleristä. ”Isä sanoi, että Napoleonista tehtiin konjakki, Bismarckista silli ja Hitleristä kai tulee juustonpala.” Tämä on alkuverryttelyä Ernst Lubitschin elokuvassa Ollako vai eikö olla? (1942). Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Saksan miehittämään Puolaan, ensi-iltansa elokuva sai 1942, mutta natsien asevelimaassa Suomessa vasta 1950 ja Länsi-Saksassakin vasta 1960.

Komedia osui aikanaan arkaan kohtaan. Amerikassakin oli Hitlerille naurettu Charles Chaplinin Diktaattorin (1940) yhteydessä, mutta kun Lubitschin elokuva tuli, oli Pearl Harboriin jo hyökätty ja USA oli liittynyt sotaan Natsi-Saksaa vastaan. Vitsit olivat vähissä. Kuinka iso riski oli tuossa vaiheessa tehdä pilaa Saksan diktaattorista?

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Lubitsch oli tarttunut tällaiseen aiheeseen. Poliittinen satiiri Ninotchka valmistui 1939 ja sen piikittely kohdistui Josif Staliniin. Suomessa pelkokerroin oli talvisodan jälkeen niin suuri, että elokuva oli meillä kielletty 1940-41, mutta se vapautettiin elokuvateattereihin 1942, kun alkoi näyttää siltä, että jatkosodassa hoidetaan Karjala takaisin ja otetaan reippaasti lisämaatakin Laatokan yläpuolelta.

Jatkosodan jälkeen tilanne taas muuttui, sensuuritarkastuksia järjestettiin useita, mutta ulkopolitiikka ei mahdollistanut Ninotchkan palauttamista esityksiin. Vasta 1981 opetusministeri Kalevi Kivistö (SKDL) vapautti elokuvan yhden elokuvatarkastamossa tehdyn leikkauksen jälkeen.

Nämä elokuvansa Lubitsch teki Hollywoodissa, jonne Berliinissä 1892 syntynyt ohjaaja oli lähtenyt, kun Mary Pickford oli palkannut hänet ohjaamaan elokuvansa Rosita (1923, toisena ohjaajana Raoul Walsh). Suuren uran Lubitsch Hollywoodissa tekikin, ja oli jopa Paramountin tuotantopäällikkönä 30-luvun jälkipuoliskolla.

Ollako vai eikö olla -elokuvassakin tilanteet vaihtelevat ja asenteita pitää muuttaa kulloinkin sopiviksi. Saksa ei vielä ollut hyökännyt Puolaan, kun varsovalainen teatteriseurue elokuvassa harjoittelee Gestaposta kertovaa näytelmää. Koska poliittinen tilanne on kuitenkin syttymisherkkä, määrää Puolan hallitus pilailunäytelmän peruttavaksi. Pakko totella ja näyttelijät alkavat keskittyä toiseen tekeillä olevaan näytelmäänsä Hamletiin. Sitten kuitenkin tulee uutinen Saksan joukkojen rynnimisestä Puolan rajan yli. Taas asiat muuttuvat ja teatteriseurue vaihtaa aktiviteettinsa vastarintatoimintaan.

Näin päästään varsinaiseen komediatouhuun. Alkaa vakoilun ja salaisen toiminnan vaihe, jossa naamioitumisen ammattilaiset ovat tietenkin mestareita. Nyt Gestapolla on jo toimistonsa Varsovassa ja sinne on kauniin näyttelijättären Marian (Carole Lombard) helppo päästä, sillä ei natsinkaan sydän ole tuohesta tehty. Vitsitkin lentävät, valepukuinen ”keskitysleiri-Erhardkin” (Jack Benny) lohkaisee, että hommat kyllä hoituvat, kun ”me keskitymme ja puolalaiset leiriytyvät” - keskitysleirihuumoria 1942!

Nykykatsoja kiinnittää huomion myös yhteen hyvin tuttuun näyttelijään: lentäjäluutnantti Sobinskia esittää Robert Stack, Lahjomattomien vanha kunnon Eliot Ness.

Lubitsch sai Amerikan lehdistössä satikutia liian huumoripitoisesta suhtautumisesta vakavaan ja vaaralliseen asiaan. Lubitschin koettiin osoittavan huonoa makua vaarantamalla Yhdysvaltojen sotaponnisteluja suhtautumalla natsien uhkaan liian kevyesti. Ymmärrettävä kanta, mutta kun asiat lopulta lutviutuivat, sai Lubitsch kunnia-Oscarin elämäntyöstään; Lubitsch ohjasi 76 elokuvaa, joista melkein puolet Hollywoodissa.

Vuonna 1983 Lubitschin aiheesta tehtiin uusi versio samalla nimellä, miespääosassa Mel Brooks, ohjaajana Alan Johnson. Uusille sukupolville hulvattomampi ja vauhdikkaampi, mutta alkuperäinen on aina alkuperäinen. Brooks sai parhaan käsikirjoituksen Oscarin elokuvasta Kevät koittaa Hitlerille (1968), joten samalla aihealueella ollaan.

kari.naskinen@gmail.com

Häpeää teatterin puolesta

KOM-teatterin syyskauden esitys on islantilainen Seitsemän tarinaa häpeästä. Tunnetusti ei kovaankaan vitutukseen voi kuolla, eikä häpeäänkään, mutta molemmat ottavat joskus koville. KOMin esitys on sellainen, että se hävettää teatterin puolesta. Ensimmäinen puoli tuntia on eräänlaista alustusta, jossa vuorosanat on ohjattu pelkkäksi huudoksi, kurkku suorana, poikkeuksena pahasti maneerista puhetapaansa taas toistava Juho Milonoff. Tämän jälkeen siirrytään ensimmäiseen varsinaiseen tarinaan, jossa aviopari masturboi sohvalla. Mies ja vaimo vetävät muovipussit päihinsä ja alkavat runkata, kunnes mies kuolee ilmeisesti tukehtumiseen ja nainen sydänhalvaukseen.

Kohtaus on kuin tyypillisestä kaksimielisiä juttuja viljelevästä kesäteatterinäytelmästä lisättynä räävittömyydellä. Mies vetää sepaluksestaan 40 senttiä pitkän muovisen kyrvän ja nainen oli ostanut seksikaupasta jalkoväliinsä ruman pillun. Siten vain hinkkaamaan.

Koska tulkitsin, että olin nyt nähnyt näytelmän taiteellisen kohokohdan, lähdin kotiin.

Harmi, että vakava asia pannaan tällä tavalla päreiksi. Kotimatkalla tuli mieleen Ingmar Bergmanin elokuva Häpeä (1968), jossa häpeä tulee uniin asti ja aiheuttaa Liv Ullmannille lisää häpeäntunnetta. Kommunistiteatterissa häpeästä tehdään pilaa. Myötähäpeästä onneksi selviää aika pian luultavasti. Bergman ei tehnyt aiheesta räkäfarssia.

kari.naskinen@gmail.com

Yksi kuitenkin vastusti rauhaa

Päivälleen 80 vuotta sitten Suomen rauhanvaltuuskunta majaili Moskovassa. Se oli saapunut sinne jo 7.9.1944, mutta isännät nöyryyttivät suomalaisia vielä sen verran, että kutsu saapua Kremliin neuvotteluihin Neuvostoliiton ja liittoutuneiden kanssa tuli vasta illalla 14.9. Siitä muutama päivä lisää ja suomalaiset tapasivat ulkoministeri Vjatsheslav Molotovin 18.9. ja rauhansopimus allekirjoitettiin Kremlin suuressa kokoussalissa klo 12 molempien valtuuskuntien jäsenten ja muutamien lehtikuvaajien läsnäollessa. Kaikki Suomen valtuuskunnan jäsenet panivat nimensä sopimukseen, mutta Neuvostoliitto katsoi kysymyksessä olleen sen verran pieni rajakahakka, että riitti kun kenraalieversti Andrei Zdanov pani nimensä paperiin.

Heti seuraavana aamuna klo 6 eduskunta aloitti salaisen kokouksen. Kiire oli, sillä Neuvostoliitto edellytti Suomen presidentin C.G.E. Mannerheimin tai hallituksen antavan lopullisen vastauksensa sopimuksen hyväksymisestä 19.9. klo 12:een mennessä. Puolen tunnin aikana vt. pääministeri Ernst von Born (Rkp) luki kansanedustajille ehdotuksen välirauhansopimukseksi. Pääministeri Antti Hackzell (Kok) oli Moskovassa, jossa oli saanut aivohalvauksen ja menettänyt puhekykynsä. Suomesta Moskovaan häntä lähti valtuuskunnan johtajana tuuraamaan ulkoministeri Carl Enckell (am.)

Moskovasta saapunut sähke, jonka von Born luki, päättyi lauseeseen: ”Vastaus välttämätön heti ja viimeistään huomenna klo 12 päivällä mennessä.” Von Born sanoi, että ”huomenna” tarkoittaa tätä päivää, sillä sähke oli lähetetty edellisenä iltana. Puhemiesneuvosto ehdotti asian panemista pöydälle eduskunnan seuraavaan täysistuntoon. Ehdotus hyväksyttiin, kokous päättyi klo 6.37 ja seuraava kiireellinen täysistunto päätettiin aloittaa klo 7. Puhemies Väinö Hakkila (SDP) avasi tämän uuden istunnon. Paikalla oli 141 edustajaa, jotka käyttivät kymmenen puheenvuoroa. Äänestää ei asiasta tarvinnut, sillä sopimusta vastusti vain yksi kansanedustaja, mutta hänkään ei tehnyt esitystä sen hylkäämisestä. Tämä yksi oli Vaasa-lehden (Kok) päätoimittaja Jaakko Ikola (Kok), joka tunnettiin varsinkin Vaasa-lehden Vaasan Jaakkoo -murrepakinoistaan.

Ikola kävi pöntössä lyhyesti sanomassa: ”Minä pyydän vain omalta kohdaltani ilmoittaa, että en voi hyväksyä hallituksen suosittelemia välirauhanehtoja.” (Lisää rautaa rajalle ja häjyt ja puukkojunkkarit remmiin.)

Kovat olivat ehdot, mutta pakkoraossa oltiin. Paavo Virkkunen (Kok) sanoi sen ytimekkäästi: ”Esitetyt välirauhan ehdot ovat kaikkien mielestä mahdottomia, mutta niihin on pakkotilanteen edessä alistuttava.” Samaa mieltä olivat muutkin puhujat Ikolaa lukuunottamatta. Juho Niukkanen (Maalaisliitto) haukkui lisäksi sotavuosien hallitukset, joiden kohtalokkaat virheet olivat meidät tähän pakkotilanteeseen ajaneet.

Kello 6 alkaneessa kokouksessa oli jo luettu Enckellin Moskovasta lähettämä sähke, jossa Enckell sanoi, ettei Molotov antanut tilaisuutta esittää vastaväitteitä. Tiedettiin Enckellin myös kuulleen Molotovin sanoneen, että jos sopimustekstiä kaikkine karvoineen ei hyväksytä, Neuvostoliitto miehittää Suomen kokonaan - ”viemme sen läpi armoa tuntematta ja tulemme Helsinkiin.”

Eduskunta siis hyväksyi sopimuksen sen jälkeen, kun von Born oli lisäksi lukenut Enckellin sähkeen, jonka mukaan Molotov ja varaulkoministeri Vladimir Dekanozov olivat uhanneet Suomea neuvostojoukkojen miehityksellä, ellei rauhanehtoja hyväksyttäisi. Suomen valtuuskunta palasi Moskovasta kotiin kaksi päivää välirauhansopimuksen hyväksymisen jälkeen.

Lapin sota saksalaisten kyöräämiseksi pois maasta vielä oli edessä, mutta muuten alkoi vähitellen rakentua yhteishenkinen rinnakkaiselo Neuvostoliiton kanssa. Tämän seurauksena yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs laati Mannerheimin käskystä kevättalvella 1945 luonnoksen maidenvälisestä yhteistyöstä Suomenlahden rannikon puolustuksesta. Tämä luonnos oli esiaste 1948 solmitulle Yya-sopimukselle, joka vakautti maiden suhteet pitkäksi aikaa.

kari.naskinen@gmail.com

Täysin turhaa olisi Lahti Energian myynti ollut

Lahden kaupungin taloustuloksen piti tänä vuonna olla niin huono, että ainoa selviytymiskeino olisi kaupungin oman energiayhtiön myyminen. Nyt kuitenkin näyttää, että ne puheet olivat pehmoisia. Kaupungin tämän vuoden tappion jää niin minimaalisen pieneksi, että valtuuston paras kuntatalouden asiantuntija Juha Tapiola (Rkp) pitää täysin mahdollisena ennustetun alijäämän vaihtuvan ylijäämäksi.

Tämän hyvän kehityksen ansiosta voidaan taas rellestää niin kuin ennenkin. Tuore uutinen on, että Lahti ilmoittautuu 100 000 euron osallistumismaksulla kansainväliseen arkkitehtuurikilpailuun. Tällä sadalla tonnilla ei vielä saa mitään, mutta jos voittaa kilpailun, saa pokaalin, jonka käyvät Madridista tai Roomasta noutamassa kaupunginjohtaja ja poliitikkodelegaatio.

Kilpailu tullaan järjestämään ja kustantamaan urheilukeskuksen suunnittelemisesta, mikä sinänsä on hyvä asia, koska me kaikki veronmaksajat näemme, että urheilukeskushan on täysin keskeneräinen rumilus pilaamassa Lahden mainetta.

Sieltä puuttuu esimerkiksi rullasuksirata, jota ilman urheilukeskusta on vaikea kutsua urheilukeskukseksi. Sellainen nyt tehdään. Kesäsään keinolumilatu sentään saadaan joka syksy, mutta senkin tekeminen tulee kaksi kertaa suunniteltua kalliimmaksi.

Rahankylväminen on viime kuukausina ollut muutenkin sellaista, että mihinkähän ne energiayhtiöstä saadut sadat miljoonat olisi pantu, kun niitä varsinaisesti ei tarvita. Luultavasti kokouspalkkioita olisi korotettu roimasti enemmän kuin viime viikolla päätettiin. Muita mukavia löysänrahan hankkeita ovat:

- Kaupungintalon kauniin puiston kehittäminen kauniiksi.
- Meluntorjuntaseinien rakentaminen, että ihmiset eivät kokisi asuvansa kaupungin äänien keskellä.
- Metsän istuttaminen Lanunaukiolle.
- Kevyenliikenteen väylien asvaltin vaihtaminen punaiseksi asvaltiksi.
- Kaupunginhallituksen jaosto oleskelemaan Wieniin 30 000 eurolla tutustumaan puurakentamiseen.
- Vanhan raviradan suunnittelu joksikin.

kari.naskinen@gmail.com

Populisminkin naamiot on riisuttu

Venäjän aloitettua sotilaallisen erikoisoperaationsa Ukrainassa sanoi Sauli Niinistö, että ”nyt Venäjän naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät”. Nyt yhteiskuntatieteiden tohtori Markku Koski on riisunut populismilta haamunnaamarit kirjassaan Populismin aave (Oppian, 2024). Todellisuudessa tämä ilmiö ei enää aave olekaan, mutta kirjan julkistamisen hetkellä esimerkiksi Perussuomalaiset-puolueen aavenaamari oli vielä päällä. Sen jälkeen valtion talousarvion valmistelu puheenjohtaja Riikka Purran johdolla ja Kokoomuksen hymistellessä osoittautui vähävaraisimman väestönosan nylkemiseksi ja nyt viimeksi puolue käytännössä julistautui rasistipuolueeksi.

Televisiosta viime viikolla tulleessa Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä (2002) Annikki Tähti laulaa pienestä sydämestä, jossa on myös ”alhaista mieltä ja kylmyyttä sieltä”. Oikeistopopulismi on juuri tätä, kuten Koski kirjoittaa: ”aatteena ohut, epävakaa ja kelluva. Se on kuin energinen tyhjiö, joka täyttyy tilanteen tullen uusilla muodoilla ja sisällöillä.” Vaikka populismin pohjavire Suomessakin alkoi Veikko Vennamon aloittamalla pienten ihmisten taistelulla herroja vastaan, ovat Pientalonpoikien puolue, SMP ja persut koko ajan itse tukeutuneet herraskaiseen, pohjimmiltaan sivistyneeseen johtoon: Vennamo lakitieteen lisensiaatti, Timo Soini valtiotieteiden maisteri, Jussi Halla-aho filosofian tohtori ja Riikka Purra valtiotieteiden maisteri.

Välillä on äänestäjiä kuitenkin pehmitetty herrojen teennäisellä junttimaisuudella ja onhan rivissä olleet myös sellaiset merkkihenkilöt kuin Eino Poutiainen, Urpo Leppänen, Tony Halme, Teuvo Hakkarainen ja edelleen Laura Huhtasaari. Lahdessa kansanedustaja Mikko Vainio houkutteli Sleepy Sleepersin ”Mato” Valtosen kunnallisvaaleihin ja läpi menikin, mutta ei parin ensimmäisen kokouksen jälkeen enää paikalle tullut. Myöhemmin veijarit olivat mukana myös Kaurismäen elokuvassa Calamari Union (1985).

Vaikka puheenjohtaja on nyt nainen, puolue on silti edelleen äijäpuolue, jonka vaalimenestys perustuu bensanhintaan, keskioluen saatavuuteen, kulttuurielämän halveksuntaan ja tärkeimpänä aina maahanmuuton jyrkän rasistinen vastustaminen.

Naisistuminen on tullut esille Riikka Purran puheenjohtajuuden myötä, mutta tässä tapauksessa naiseus ei ole naisellisuutta eikä pehmeämpien arvojen korostumista. Kirjassakin yhden esseen nimi on Rautarouva, ja käsittelyssä ovat Riikka Purra ja Margaret Thatcher, joka sanoi: ”Myötätunto? Se ei ole sana, jota minä käytän.” Ei käytä Purrakaan, joka mieluummin leikkaa saksilla poikki edut köyhemmiltä.

Kosken kirja on hyvä katsaus populismin juuriin ja nykypäivään. Muutostakin on näkynyt, kuten se, että elintason Suomessa kehittyessä on tapahtunut persujen keskiluokkaistuminen. Purrakin puhuu vielä politiikanteosta unohdetun kansan puolesta, mutta nyt se kansa ei enää tarkoita maaseudun pieneläjiä, vaan puun ja kuoren välissä tuskailevaa keskiluokkaa. Lisäksi Koski panee merkille, että Soinin rehevä huumori on puolueesta kadonnut, samoin halla-aholaisten alkuaikoinaan kehittelemät herjat ja provot, joita viljeli vielä musiikkivideoissaan Juho Eerola, mutta tämäkin hauskuus loppui, kun Eerola nousi hillotolppaa haistelemaan eduskunnan varapuhelmieheksi.

Markku Koski on ennenkin käsitellyt politiikan ja populaarikulttuurin ilmiöitä. Nytkin skaala on laaja ja tyyli populismintutkijalle sopivasti populaarinen, helppo luettava. Rinnastuksia ja muita viitteitä löytyy Machiavellin Ruhtinaasta Eisensteinin Panssarilaiva Potemkiniin. Vaikka Koski ei kirjansa nimen "etymologiaa" selitä, niin tottahan se tulee osaksi Jean-Luc Godardin Keskipäivän aaveesta (1963), onhan Koski Filmihullun toimituskunnan jäsen.

Kosken kirjan keskipäivän aaveita kulttuurin ja pop-viihteen alueelta on paljon, Chaplinista Brechtiin, Shakespearesta Vexi Salmeen ja Irwin Goodmaniin, joka 1989 lauloi mutakuonoista ja lakupelleistä halveksien, koska tämä maa on suomalaisten Ryynästen ja Horttanaisten. Jo kirjassaan Sydän hihassa (Bookwell, 2011) Koski rinnasti Vexin ja Irwinin SMP:hen: ”He olivat eräänlaisia köyhän miehen antropologeja tai sosiologeja, jotka kuuntelivat korvat höröllä kadun miesten huulia ja herjoja, lainasivat niitä ja keskivät uusia.”

Tähän samaan liittyy se populismin yksi keskeinen idea, että lyödään löylyä somessa. Koski: ”Saksalainen filosofi Walter Benjamin kiinnitti jo 30-luvulla huomiota siihen, miten fasististen liikkeiden menestyksen yksi salaisuus piili siinä, että ne antoivat ihmisjoukoille mahdollisuuden ilmaista itseään. Juuri sellaisen mielipiteiden ja kannanottojen vyöryn voi nyt löytää internetin keskustelusivuilta.”

Jos Perussuomalaiset-puolue ja sen salarakas Kokoomus vielä saisivat valtion Yleisradion hiljaiseksi, niille avautuisi tämä julkisuuskenttä täydellisesti.

kari.naskinen@gmail.com

Poltettu oranssi, tietenkin Hämeenlinnassa

Opera Box esitti Helsingin Juhlaviikkojen aikana Tauno Marttisen Poltetun oranssin kolme kertaa Aleksanterin teatterissa. Eilisillaksi se oli saatu myös Hämeenlinnaan, joka Marttisen kotikaupunki olikin. Siellä hän toimi sotien jälkeen kaupunginorkesterin kapellimestarina, myöhemmin Hämeenlinnan taideyhdistyksen puheenjohtajana, Sibelius-seuran hallituksen jäsenenä, Hämeen läänin taidetoimikunnan jäsenenä ja Hämeen Sanomien musiikiarvostelijanakin. Puoliso Ilmi Marttinen oli perustamansa liikunta- ja balettikoulun johtajana. Ne olivat aikoja, jolloin Hämenlinnan kulttuurielämä oli vilkasta. Tauno Marttista sanottiin Hämeenlinnan shamaaniksi, ja toinen vahva persoona oli taidemaalari ja taidemuseon pitkäaikainen johtaja Taisto Ahtola, molemmat näkyviä hahmoja kaupungissa.

Poltettu oranssi – balladi sanan ja veren ansoista (1968) on Eeva-Liisa Mannerin näytelmä, jonka Marttinen sävelsi oopperaksi hämmästyttävän nopeasti. Olin Tampereella opiskelemassa ja näin näytelmän kantaesitysversion tuoreeltaan 1969 TTT:n Kellariteatterissa, ja Marttisen ooppera oli tuolloin jo sävelletty, kantaesitys 1971, jolloin se voitti Salzburgin kamarioopperakilpailun ensimmäisen palkinnon. Kansallisoopperassa se nähtiin vuonna 1975. Poltettu oranssi on psykoanalyyttinen kuvaus varakkaan tehtailijan ja kauppaneuvoksettaren perhehelvetistä, jossa kärsijänä on tytär Marina.

Marina näkee unissaan itsensä ja enkeleitä. Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, on pimeä korpi ja kivinen tie, vaan ihana enkeli vieressä käy. Marinan tie vie kuitenkin psykiatrin vastaanotolle, jossa äiti kertoo, että tytön puheesta ei saa enää mitään selvää. Marina on kehittänyt itselleen suojamuuriksi oman sekasotkukielen, jota vanhemmat eivätkä muutkaan ymmärrä. Tämä on Marinan ainoa ratkaisu väkivaltaisessa alkoholiperheessä, eikä varmuutta katsojille jää siitäkään, onko insestiäkin tapahtunut. Enkelikin sutataan tussilla mustaksi näyttämön takaseinältä. Eikä sitten muuta kuin tyttö Hattelmalaan, koska Hämeenlinnassa ollaan.

Psykiatrin nimi on Erik Fromm. Tämä viittaa suoraan saksalaiseen psykoanalyysin kehittäjään Erich Frommiin, jonka pääteos oli yhteiskunnallinen ja filosofinen Terve yhteiskunta (1955). Yhteiskunnat eivät kuitenkaan ole terveitä, eivät toimi kunnolla minkään ideologian perusteella. Kuten Erik Fromm sanoo, ”eivät kaikki tule omia aikojaan hulluksi, jotkut tehdään hulluiksi”, ja perhetasolla: ”hirviöiden lapset tapaavat usein myös olla hirviöitä.”

Opera Boxin esityksen ohjannut Ville Saukkonen on kummallisesti valinnut osittaiseksi tyylilajiksi komedian. Muistan vallan hyvin, että näytelmä oli umpivakava, toi mieleen Ingmar Bergmanin hurjat perhetragediat, mutta Saukkosen ohjauksessa Marinan vanhemmat ja psykiatri on muokattu lähes farssimaisiksi henkilöiksi. Tämä kyllä korostaa asetelmaa hyvän ja pahan välillä, hassulta vain tuntuu, että näiden kolmen ihmisen varsinkin liikkuminen muistuttaa vanhoista mykkäelokuvista tuttua karrikointia. Jossakin vaiheessa tulikin mieleen, että tässä on psykodraama muuttumassa psykofarssiksi.

Mutta hyvät ja pahat - niin ikään alkoholisti tohtorikin käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kiksauttaa kaunista Marinaa vastaanottohuoneen lattialla.

Marttisen tuotannossa Poltettu oranssi ei sisällöltään ole mitenkään harvinainen, sillä ”shamaanin” oooperoita ovat myös myöhemmät Psykiatri, Meedio sekä myistiset Noitarumpu ja Noidan kirous. Nimensä Eeva-Liisa Mannerin näytelmä sai Marinan unissaan näkemästä oranssista hevosesta, joka lopulta muuttuu tulen punaiseksi Marinan sytyttämän tulipalon takia.

Kahdeksanjäsenisen kamariorkesterin kapellimestarina on virolainen Jaan Ots, joka Suomessa jo tunnetaan, on vieraillut johtamassa mm. Lahden ja Oulun kaupunginorkestereita, toiminut pari vuotta RSO:n apulaiskapellimestarina ja osallistunut useille mestarikursseille, opettajinaan Jukka-Pekka Saraste, Neeme Järvi ja Paavo Järvi. Marttisen sävellys edustaa tyypillistä 70-luvun suomalaista nykyoopperaa, vaikka ei tyylillisesti lukeudu Joonas Kokkosen ja Aulis Sallisen ”karvalakkioopperoiksi” alkuun haukuttujen teosten luokkaan. Mielleyhtymä on enemmän Paavo Heiniseen, Einojuhani Rautavaaraan, Kalevi Ahoon ja Olli Kortekankaaseen, jonka uusin ooppera Isfåglarna saa kantaesityksensä Kokkolassa lokakuussa ja tulee Alminsaliin marraskuussa.

Tauno Marttinen
(1912 - 2008)

Marttisen musiikkia vain orkesterin soittamana olisi mielellään kuullut Verkatehtaalla enemmänkin, mutta puolitoista tuntia kestävässä oopperassa eivät alku- ja välisoitot ole kovin pitkiä. Poltetun oranssin solistit olivat suomalaisen solistikunnan nuorta kaartia ja tekivät hyvät rooli. Elli Vallinoja Marina Kleinina ja Rolf Broman tohtorina olivat vakuuttavia, samoin pienemmissä laulurooleissa Maria Turunen äitinä, Ville Salonen isänä ja Eeva Semerdjiev sairaanhoitajana.

LEHDETKIN TULKITSEVAT
TAITEEN LUKSUKSEKSI


Kun Tauno Marttinen kirjoitti konserttiarvosteluja Hämeen Sanomiin, olin töissä naapurikorttelissa Hämeen Kansassa, jossa musiikkiavustajana oli säveltäjä Jarmo Sermilä. Enää eivät maakuntalehdet tällaista luksusta lukijoille tarjoa. Eikä kysymys ole mistään paperi- ja digilehden keskinäisestä problematiikasta, vaan lehdissä on tehty sellainen peruspäätös, että taidemusiikin arvostelujen tarjoaminen lukijoille on turhaa luksusta, ja muutenkin taide-elämän juttuja on saksittu pois pop-viihteen tieltä.

Ensimmäinen kerta Verkatehtaan Vanaja-salissa: akustiikka hyvä, katsomo nousee riittävän jyrkästi.

kari.naskinen@gmail.com