Syyskuussa 2025 ilmestyi englanninkielinen kuvakirja Hannusta ja Kertusta. Jacob ja Wilhelm Grimmin yli sata vuotta vanhan sadun panivat uusiksi Stephen King (teksti) ja Maurice Sendak (kuvitus). Kingin romaaneja tuntien voi arvata, että Kingin versio on synkempi, pelottavampi ja painajaismaisempi. Tämähän sopii hyvin tyyliin, sillä saksan kielen grimm-sana tarkoittaa raivoisaa, vihan vimmoissa olevaa ja sentapaisia. Nämä sananselitykset ovat Günter Grassin viimeisessä kirjassa Grimmin sanat (2010). Yhdessä hurskaassa virressä Älä sure, sielu parka on myös säe ”uz eime grimmen herzen”. Kuvitus on peräisin Maurice Sendakin 1997 suunnitelmista Engelbert Humperdinckin oopperan lavastus- ja pukuratkaisuihin, ja ne ovat tyyliltään maalauksellisia ja goottisia sopien hyvin Kingin synkkään tyyliin.
Kansallisoopperassa tällä syyskaudella mennyt Hannu ja Kerttu ei ollut näin hurjaa tasoa, päinvastoin tarinaltaan leppoisampi kuin alkuperäinen. Isä ja äiti eivät tietoisesti hylänneet lapsia metsään, vaan seikkailu käynnistyi, kun äiti pyysi heitä keräämään astian täyteen mansikoita. Lisäksi puunhakkaajasta luutakauppiaaksi muutetulla isällä oli ollut hyvä myyntipäivä markkinoilla. Perusjatus silti oli, että perhe kärsi nälästä ja puutteesta, eikä rikkaiden pöydiltä tipppunut silloinkaan ylimääräistä ruokaa vähäosaisten avuksi.
Hannu ja Kerttu eksyivät metsään, nukahtivat ja näkivät nälissään unta piparkakkutalosta, johon menivät ja siellähän vasta pöydät herkuista notkuivatkin. En ollut oopperaa aikaisemmin nähnyt, ja se ihmetytti, että piparkakkutalossa ei ollutkaan sopraanoääninen noita-akka, vaan noitaukko Dan Karlström, tenori. Jos oikein muistan, niin ennen saduissa tämä pahis oli aina nainen. Vanhat rooliluettelot kuitenkin osoittivat, että Kansallisoopperassa tämä Pulla Mällinen on aina ollut mies, vuodesta 1921 alkaen. Karlström poikkeaa perusnoidasta siinäkin, että se ei ole yhtä paha kuin Grimmin veljesten kirjassa, vaan enemmänkin komediallinen.
Hyvinhän siinä tietysti kävi. Kauhu-unet pyyhittiin silmistä ja kotitiekin löytyi. Hannu oli Poliva Liiv ja Kerttu Suvi Väyrynen. Kotona odottivat isä Tommi Hakala ja äiti Tuija Knihtilä. Ooppera esitettiin suomeksi ja orkesteria johti Harri Karri, joka on toistakymmentä vuotta toiminut Kansallisoopperan kuoromestarina, apulaiskapellimestarina ja harjoituspianistina. Hänen kapellimestaritöistään ovat jääneet mieleen Albert Herring, Peter Grimes ja Kaukainen rakkaus.
Hannun ja Kertun musiikki on helpon melodista. Engelbert Humperdinck oli 30 vuotta vanhemman Richard Wagnerin avustajana 1880-81 Bayreuthissa, jossa suuri mestari ohjasi Parsifaliaan. Varmaan Humperdinckin musiikkikorvaan jäi jälkiä Wagnerin musiikista, joka tuohon aikaan oli saksalaisen musiikin ehdotonta ykköslaatua, joskin kahtiajako kulttuuripiireissä oli jo alkanut. Tämä jälki näkyy ehkä selvimmin alku- ja välisoitoissa sekä puhaltimien wagnerimaisessa käytössä. Hannu ja Kerttu valmistui 1893.
Esitys oli alunperin Chicagon Lyric Operan tuotantoa, jossa sielläkin noita-akka oli akka. Stephen Kingin versiossa noita kuuluu olevan räikeästi ilkeämpi kuin Grimmeillä.
kari.naskinen@gmail.com
%20in%20Ultras%20Levski%20blue.jpg)
