tiistai 30. huhtikuuta 2024

Helposti ihminen muuttuu pedoksi


Gordon lähti kolmena kappaleena, sinkkiarkussa, suu täynnä kysymyksiä”, lauloi Kalle Holmberg 1966 Matti Rossin ja Kaj Chydeniuksen Vietnam-laulussa.


Valkovenäläisen
Svetlana Aleksijevitshin näytelmässä Sinkkipojat voivat Gordonin tilalla olla Boris, Jevgeni, Vjatsheslav ja muut. Näytelmä perustuu tämän Nobel-kirjailijan samannimiseen dokumenttiromaaniin (1989), joka kertoo satojen haastattelujen perusteella Neuvostoliiton järjettömästä sodasta Afganistanissa. Näytelmää esittävät teatteriryhmät Helsinki 98 ja Jari Juutisen sadsongkomplex:fi Vuosaaren entisen lukion tiloissa Itä-Helsingissä.

Näytelmä on tavallaan jatkoa syksyllä 2023 samassa paikassa esitetylle Aleksijevitshin dokumenttiromaaninäytelmälle Neuvostoihmisen loppu, joka kertoi, miten sotaan päädyttiin, ja nyt kerrotaan, mitä sota on. Trilogia saa päätöksensä lokakuussa ensi-iltaan tulevassa satiirinäytelmässä Äiti ja täysimittainen sota, jonka on kirjoittanut ukrainalainen näytelmäkirjailija ja ohjaaja Sasha Denisova.

Sinkkipojat
alkaa, kun neljä näyttelijää tulevat esiin kantaen kasvojensa edessä ikoneita. Koti, uskonto, isänmaa. Sitten isänmaa kutsuu, ikonit lyödään kirveillä palasiksi, jotka naulataan uusiksi esineiksi, AK-47-rynnäkkökivääreiksi. Tämän jälkeen ihminen muuttuu pedoksi, joita kenraali- ja luutnanttipedot komentavat. Eikä ihmisellä enää ole mitään arvoa. Kuolleita sotilaita markkeeraavat pienet tinasotilaat, jotka veriseltä lattialta siivoja lakaisee roskaämpäriin.

On lähdettävä siitä, että me ollaan petoja, ja että meidän petomaisuuden pinnalla on ohuen ohut kerros kulttuuria”, sanoo jalkaväen sotilas. Suurimmat pedot ovat kuitenkin siellä, missä on valta. Joskus sitä valtaa voi pitää vaikka vain yksi ihminen.

Eikä vallan käskyjä kyseenalaisteta. Niistä ei neuvotella. Afganistaniinkin mentiin, koska piti lähteä valvomaan synnyinmaan rajoja ja viedä apua ystäväkansalle. Yli puoli miljoonaa neuvostosotilasta lähti, osa palasi äitiensä, vaimojensa ja lapsiensa luo sinkkiarkuissa, afganistanialaisia kuoli 1,3 miljoonaa ja kuusi miljoonaa joutui pakolaisiksi.

Näytelmän alussa rynnäkkökiväärien tultua valmiiksi siirrytään kohtaukseen, jossa kotiin palannut sotilas on edelleen peto. Hän on joutunut vankilaan murhasta.
Kirjassa yksi sotilas sanoo, ettei ihminen muutu vielä sodassa, vaan vasta sodan jälkeen. Viime viikolla oli Helsingin Sanomissa uutinen, jonka mukaan Ukrainan rintamalta palanneiden sotaveteraanien rikosten seurauksena yli sata siviiliä on kuollut. Sotaveteraanien traumaongelma oli valtava Suomessakin talvi- ja jatkosotien jälkeen.

Sotaanlähtö on kuitenkin kunnia-asia. Yksikin äiti sanoo, että hän kuolisi häpeästä, jos hänen poikansa ei menisi kunnolla sotimaan, vaan jäisi johonkin korvikepalveluun tyhjentelemään vanhusten yöastioita tai muuten selviämään ns. siviilipalvelulla.

Yksi Afganistanin sodan sankarimuistomerkki
on Odessassa (tai onkohan enää, en tiedä).

Tappaminen sodasssa on kunniallinen velvollisuus. Ei ole oikeutta olla tappamatta, olla opettelematta tappamista. Sitä ei ole kirjattu yhteen
kään perustuslakiin.

Näytelmä on raju.
Kun Svetlana Aleksijevitsh joutui kirjansa takia Minskin kansantuomioistuimeen rangaistavaksi, ei Vuosaareen näytelmän ohjannut venäläinen teatterintekijä halua nimeään julkisuuteen. Näin oli myös Neuvostoihmisen lopun kanssa. Näyttelijöinä sen sijaan ovat suomalaiset Sami Lanki, Emilia Neuvonen, Elli Närjä ja Maksim Pavlenko. Näyttämön takaseinänä olevan ikkunaseinän takana pyörivät dokumenttifilmit Afganistanista ja Tuomas Kantelisen näytelmään säveltämä musiikki täydentää surullisen ankeaa tunnelmaa.

Kaksi ja puoli tuntia kestävä esitys on jopa pelottava. Kuinka ohuissa kantimissa elämä ja rauha ovat? Tai kuinka ohut on sivistyksen ja barbarian raja? Entä sotaan lähetettävät ihmiset, joista osa ottaa asian täydellisesti hyväksyen?
Sinne mennään urotekoja tekemään, mutta palataan raunioina, unohdettuina, hyljättyinä, vammautuneina. Eivätkä kaikki Moskovan tai Magnitogorskin kaduilla edes tiedä asiasta, kuten kirjailija kuvailee: ”Vuonna 1983 palasin Moskovaan. Siellä elettiin kuin sotaa ei olisi ollutkaan. Metrossa suudeltiin ja naurettiin… Kyselin ihmisiltä, tiedättekö montako vuotta Afganistanin sota on jatkunut. - En, en tiedä… Jaa, ehkä kaksi… Ai onko jossain sota? Todellako…?”

Sota Afganistanissa kesti 1979-89. Sen jälkeen alkoivat sisällissodat ja 2000-luvulla Afganistaniin hyökkäsi
vät Yhdysvaltain johtaman läntisen liittouman joukot.

Näytelmän väliajan jälkeen on erityisen hienosti toteutettu jakso kahdesta oikeudenkäynnistä Minskin keskuspiirin kansanoikeudessa
1992 ja 1993, joista Svetlana Aleksijevitsh kertoo kirjansa toisessa laitoksessa 2013. Häntä syytettiin asioiden vääristelystä. Muodollisesti kirjailijaa syyttivät muutamat sotilaat ja heidän lähiomaisensa, jotka kiistivät puheensa ainakin siinä muodossa, jossa ne kirjassa oli julkaistu. Virallinen syyte koski neuvostoarmeijan häpäisemistä. Kirjailija antaa ymmärtää, että "kanteen takana olleiden sotilaiden äitien selän takaa pilkottivat kenraalien olkalaatat".

Näytelmässä on tässä kohtaa roolihenkilönä myös Svetlana Aleksijevitsh, jonka puolustuspuheet ovat vakavan pasifistisia. Joitakin tuomioita kirjailija sai, vuonna 2000 hän muutti ulkomaille, palasi 2013 Valko-Venäjälle, mutta on taas vuodesta 2020 lähtien asunut maanpaossa Berliinissä. Nobelin kirjallisuuspalkinnon Svetlana Aleksijevitsh sai 2016 ”hänen moniäänisistä kirjoituksistaan, jotka ovat muistomerkki aikamme kärsimykselle ja rohkeudelle”. Svetlana Aleksijevitsh syntyi 1948, isä valkovenäläinen, äiti ukrainalainen.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 27. huhtikuuta 2024

Kalenteriin kirjoittaminen loppui


Kirjahyllyssäni on rivi vanhoja Työväen kalentereita. Jäivät perinnöksi toiselta mummoltani. Pysäyttävin mummon oma muistiinpano on huhtikuulta 1918, silloin 27-vuotiaana: ”Juho Naskinen ammuttiin tutkimatta Hanhijoella huhtikuun 27 p 1918 25 v 10 kk 25 p vanhana.” Tämän jälkeen kalenterissa ei ole enempää muistiinpanoja. Jos valkoiset eivät olisi teloittaneet Juho Naskista, hänestä olisi tullut isoisäni, sillä oma isäni oli jo syntynyt, oli vuoden ja 10 kuukauden ikäinen.


He asuivat Viipurin maalaiskunnassa
lähellä Juustilanjokea, matkaa Juustilan kanavalle oli 2,5 km. Juho oli käynyt töissä Juustilan sahalla. Valkoiset kävivät hakemassa teloitettaviksi Juhon ja hänen seitsemän vuotta nuoremman veljensä Edvardin. Heidät vietiin kahden hevosen välissä raahaten ja pistimillä selkään tökkien Hanhijoen kylään tapettaviksi.

Työväen kalenteri oli sosiaalidemokraattisen puoluetoimikunnan julkaisema, varsinainen kalenteriosa oli painettu Weilin & Göörin kirjapainossa ja muu osa Työväen kirjapainossa Helsingissä. Sivuja on yhteensä 290 ja ne käsittävät monenlaisia asia-artikkeleita ja viimeisillä sivuilla mainoksia.

Ensimmäinen asiajuttu on O.W. Kuusisen kirjoittama otsikolla ”Karl Marx saksalais-ranskalaisen sodan arvostelijana”. Seuraava juttu koskee Venäjän vallankumousta, ja on myös kuvia mm. Forssan, Orimattilan ja Padasjoen vappujuhlista 1917.

Työväen kalenteri oli sisällöltään laaja-alainen, aiheina esimerkiksi sveitsiläinen taidemaalari
Ferdinand Hodler, miehen ja naisen sukupuoliset eroavaisuudet lääketieteellisesti, matkakertomus Muurmannista, selvitys osakeyhtiöstä ja osakepääomasta, nälkävuodet 1867-68, Pönttövuoren tunnelin rakentaminen, kulkutaudit ja aakkosellinen lainopillinen hakemisto.

Sukupuolieroista ko. selvitys sanoo, että henkisessä kyvykkyydessä on eroja: ”Näyttää siltä kuin nainen nopeammin käsittäisi asian ja nopeammin vastaisi hermokosketukseen - - - ehkä naisen nopeampi käsityskyky tekee hänet taipuvaisemmaksi viekasteluun.”

Työväen kalenterin kustantamisessa auttoivat mainokset, joissa huomio kiinnittyy nyt siihen, että eniten ja isoimmin mainostivat kalenterissa tupakkatehtaat. P.C. Rettig & Co mainosti Elegantia, Klubia, Maltaa sekä useita sikarimerkkejä, Itämainen Paperossitehdas O.Y. mainosti Herkku-, Leijona-, Oiva- ja Waltti-savukkeita paperi- ja puuimukkeella. Tupakkatehtaiden kanssa yhtä iso
t mainokset olivat Apteekkarien Kivennäisvesitehtaalla, Elannolla, Kansallis-Osake-Pankilla, Singer-ompelukoneella, SOK:lla ja Suomi-vakuutusyhtiöllä.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 25. huhtikuuta 2024

Lahdessa ei päätöksentekoon tarvita muita kuin SDP


Lahti Energia Oy:n myyntiaikeista vielä kerran, kun kaupunginhallituksen sitä koskeneen kokouksen (8.4.2024) pöytäkirja on nyt sanasta sanaan luettavissa. Kokous päättyi äänestykseen kh:n jäsenen Timo Putulan (Kok) esitykseen kaupungin talouden tasapainotusohjelman palauttamisesta uuteen valmisteluun. Tämän esityksen Putula teki siksi, että sos.dem. kunnallisjärjestön edustajisto oli edellispäivänä ottanut kielteisen kannan energiayhtiön myymiseen edes osittain. Julkisuudessa on ollut tieto, että kaupunginhallitus oli asian palauttamisen kannalla yksimielisesti. Todellisuudessa Putulan esitystä kannatti kymmenestä kokousedustajasta seitsemän ja tyhjää äänesti kolme sosiaalidemokraattia.


Tosin kh:n puheenjohtaja
Sirkku Hilden (SDP) oli tehnyt oman palautusesityksensä hieman toisin sanoin kuin Putula ja ennen lopullista äänestystä oli ensin äänestetty, kumpiko esityksistä menee tähän loppuäänestykseen.

Tämä kokoustekniikka oli pilkunviilausta. Todellinen iso asia oli, että kaupunginhallitus nosti kädet pystyyn, koska 16 kaupunginvaltuutetun takana oleva demarien kunnallisjärjestö vastusti Lahti Energian myymistä. Näiden 16:n lisäksi kaupunginvaltuustossa on 43 muiden ryhmien edustajaa. Tästä voi nyt tehdä sellaisen johtopäätöksen, että päätöksentekoon Lahdessa tarvitaan vain sosiaalidemokraatit.

Kun tätä mieltä ovat myös porvarit, voi ensi vuoden kunnallisvaalit järjestää niin, että ehdokkaina on vain demareita, joista sitten äänestetään 16 valtuutettua. Enempää ei tarvita, joten tasapainotussäästöäkin syntyy.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 23. huhtikuuta 2024

Peter O´Toole ja Nicole Kidman Kaksoisvirranmaassa


Brittiupseeri
Thomas Edward Lawrence tunnetaan hyvin elokuvasta Arabian Lawrence (1962), jossa hänellä on merkittävä osa Osmanien valtakuntaa vastaan nousseessa arabikapinassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Elokuvassa tätä sankariroolia esittää Peter O´Toole. Nyt katsoin kuitenkin elokuvan Aavikon kuningatar (2015), joka kertoo Gertrude Bellin vaikutuksesta samaan aikaan modernin Lähi-idän muotoutumisessa. Molemmat elokuvat perustuvat tositapahtumiin, ja mielenkiintoista oli havaita, että Nicole Kidmanin esittämä Gertrude Bell kohtaa omassa tarinassaan myös T.E. Lawrencen.


Molemmat elokuvat ovat erinomaisia. Arabian Lawrence sai parhaan elokuvan Oscarin, David Lean parhaan ohjaajan Oscarin ja tuli viisi muutakin Oscaria. Werner Herzogin Aavikon kuningatar ei palkintoja saanut, vaikka olisi ansainnut siinä missä tuo toinenkin, mutta Herzogin ote ei ollut yhtä viihteellinen ja seikkailullinen kuin Leanin elokuvassa. Jonkinlaisen kuvan noista maailmanpolitiikan tapahtumista Kaksoisvirranmaassa ennen Irakin itsenäistymistä nämä elokuvat joka tapauksessa antavat. Kun elokuva lisäksi pani lukemaan Gertrude Bellin elämäkertakirjan, niin tuli sellaiseen johtopäätökseen, että Bell oli lopulta suurempi tekijä Mesopotamiassa kuin Lawrence. Tätä tukee myös dokumenttielokuva Kirjeitä Bagdadista (2016), jota en ole nähnyt, mutta perehdyin runsaasti siitä kirjoitettuun juttuihin.

Molemmat kylläkin olivat merkittävästi mukana arabikapinassa. Tästä kertoo
myös otsikkokuva, joka on ko. dokumenttielokuvasta: Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaista ja merentakaisista alueista vastannut ministeri Winston Churchill (2. vasemmalta) ratsasti kamelilla Gizan pyramidien luona 1921 vieressään Gertrude Bell ja tämän toisella puolellaan Lawrence. Tuolloin pidettiin Kairossa konferenssi, jossa sovittiin Irakin muuttamisesta kuningaskunnaksi. Elämään on jäänyt sellainenkin tieto, että Gertrude Bell piirsi Churchillille Irakin rajat hiekkaan. Britannian kuninkaallisen maantieteellisen seuran entinen puheenjohtaja David Hogarth puolestaan kertoi, että Lawrence oli erityisesti hyödyntänyt arabikampanjoissaan Bellin raportteja. On myös sanottu, että Bell oli ”aivot Arabian Lawrencen taustalla”.

Elokuvassa tulee esille sellainenkin, että Lawrence yritti iskeä Gertrudea, mutta sai rukkaset.
Yhdessä beduiinikylässä Lawrence oli kehuskellut naisjutuillaan, mutta Gertrudesta hän sanoi, ettei kelpuuttanut tätä vaimokseen, koska Gertrude oli liian tavallisen näköinen.

Näin internetin aikana on kätevää, ettei tarvitse tällaista juttua paisuttaa erilaisilla perustiedoilla. Jos joku haluaa enemmän tietoa käsillä olevista jutuista, niitä tietoja löytyy hetkessä netistä. Sen verran näistä kahdesta tutkimusmatkailijasta ja brittien tiedustelupalvelun avustajasta
kuitenkin, että he olivat lähtöisin kovin erilaisista oloista: Gertrude Bell oli vauraan englantilaisen hienostoperheen lapsi ja Lawrence alempaan keskiluokkaan kuuluva au-lapsi. Kohti Bagdadia omia reittejään edetessään he olivat kuitenkin yhteydessä toisiinsa ja antoivat tietoja toisilleen.

MIESTEN MAAILMA

He tapasivat toisensa ensimmäisen kerran jo 1911, kun Bell kohtasi Karkemishissa kaksi aloittelevaa arkeologia. Bell tervehti 20 vuotta itseään nuorempaa Lawrencea sanomalla ”poika kulta”.

Janet Wallachin kirjoittaman Aavikon kuningatar -kirjan (1996) yksi luku on nimeltään ”Miesten maailma”. Niin se oli sata vuotta sitten mitä suurimmassa määrin. Isoissa hommissa mies oli aina mies, joten oli vaiheita, joissa Bell joutui kirjoituspöytätehtäviin, kun samaan aikaan Lawrence pääsi reissaamaan tärkeille tehtäville. Sankari Lawrencesta tuli varsinaisesti 1917, kun arabiarmeija valtasi brittilaivaston avulla Al Wajhin sataman ja sen jälkeen voittivat Agabassa.

Gertrude Bell itä veti puoleensa ja 1890-luvun alusta lähtien hän teki tutkimusmatkoja Lähi- ja Keski-idässä. Tietojen keruu johti luontevasti siihen, että maailmansodan sytyttyä Bellin tietämykselle oli käyttöä brittitiedustelun parissa. Lopulta hän kohosi hierarkiassa korkealle ja myös englantilaisten johdolla valtaan nostetun kuningas Feisalin lähipiiriin.

Gertrude Bell (1868 - 1926) oli tutkija, kirjailija, arkeologi ja siirtomaadiplomaatti, joka todisti ja tallensi geopoliittisesti merkittäviä tapahtumia koko elämänsä ajan. Hänen roolinsa näissä tapahtumissa ja hänen kokemuksensa matkustamisesta Euroopassa, Itä-Aasiassa ja Lähi-idässä 1900-luvun alussa on dokumentoitu hänen Newcastlen yliopistossa pidetyssä laajassa arkistossa. Gertrude Bell oli kova mimmi; ”Jokainen on vihollinen, kunnes tiedät, että hän on ystävä”, sanoi Bell autiomaan säännöstä.

Tiedustelu-upseeri Thomas Edward Lawrence (1888 - 1935) taisteli arabisissijoukkojen rinnalla Lähi-idässä ensimmäisen maailmansodan aikana. Vuonna 1914 hänet lähetettiin osana Britannian tiedustelupalvelua Kairoon tulkiksi ja kartantekijäksi. Egypti oli brittiläinen protektoraatti ja oli etulinjassa Ottomaanien valtakuntaa vastaan puhjenneessa sodassa. Arabit kapinoivat turkkilaisia miehittäjiä vastaan, jotka silloin hallitsivat Lähi-itää. Lawrencesta tuli lopulta yhteysupseeri brittien ja arabien välille ja toimi prinssi Feisalin neuvonantajana. Lawrence auttoi Feisalia järjestämään arabiheimot tehokkaaksi sissitaistelujoukoksi. Hänen johtamansa joukot voittivat lopulta turkkilaiset ja toivat suurimman osan Aqaban eteläpuolisesta alueesta arabi-brittiläisten hallintaan.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Lahden Pallo-Miehet 90 vuotta


Otsikko on sillä tavalla oikein, että FC Lahden kahdesta alkujuuresta toinen oli Lahden Pallo-Miehet ja toinen Viipurin Reipas.
Muutaman päivän sisällä tulee kuluneeksi 90 vuotta siitä, kun LPM perustettiin Häme-kahvilassa 24.4.1934. Parin mutkan kautta LPM muuttui Kuusysiksi, ja lopulta velkataakan alle vajonneet Kuusysi ja Reipas yhdistyivät 1996 edustusjoukkueidensa osalta FC Lahdeksi.


L
PM sisältää paljon lahtelaista urheiluhistoriaa, johon heti perustavassa kokouksessa merkittiin seuran jäseninä 87 nimeä. Ensimmäisen johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin herra Erik Tuuha, rahastonhoitajaksi herra I. Smeds, sihteeriksi herra T. Kuusela, jäsenkirjuriksi ja mainonnanhoitajaksi herra Eetu Seppälä sekä muiksi jäseniksi herra E.J. Leskinen ja varajäseniksi G. Berger, U. Hurme ja V. Silvonen. Heti perustamisvuoden heinäkuussa pelattiin Lahden urheilukentällä Radiomäellä ensimmäinen ottelu, joka päättyi Heinolan Iskun kanssa 0-0, yleisöä yli 500 henkeä. Otsikkokuvassa molempien joukkueiden pelaajat.

Jo 1938 LPM voitti Suomensarjan karsinnat ja nousi tähän sarjaportaaseen. LPM:n historiikkitekstistä, jonka kirjoittajan nimeä ei A-nelosnivaskassa ole, kerrotaan sotien tulleen kuitenkin toiminnan esteeksi, kuten koko maassa, ja yksi ylimääräinenkin tappiokin koettiin seuran arkiston osittain kadotessa sodan melskeisissä oloissa.
Uusi nousu alkoi sitten sotien jälkeen, jolloin uutta ponnistuspohjaa lahtelainen jalkapallo sai siitä, kun Palloliiton Lahden piiri perustettiin 1946.

Rahan kanssa oli kuitenkin vaikeaa, ja taloudellinen ahdinko pakotti poistamaan jääpallon seuran ohjelmasta 1957. Sen tilalle otettiin 1961 jääkiekko, joka oli alkanut nousta suosioon Suomessa. Toimintakertomuksessa mainittiin myös, että ”päätettiin antaa junioripojillemme tällä tavalla toimintaa myös talviajaksi”.

Erik Tuuhan jälkeen toimivat puheenjohtajina Eetu Seppälä, Armas Raukola, Toivo Hokkanen, Heikki Aho, Lars Lampi, Unto Nurmi ja Harry Ottela, ennen kuin tuli uudenlainen ratkaisu. Seuran talous oli edelleen kovilla, mutta sitten Upon teollisuusneuvos Arvi Tammivuori teki aloitteen toisenlaisesta järjestelystä: vuosikokouksessa 1963 päätettiin LPM:n nimi muuttaa Upon Palloksi ja Tammivuoren johdolla ryhdyttiin välittömästi suunnittelemaan tulevaa toimintaa, asetettiin tavoitteet ja luotiin organisaatio asioiden hoitamiseksi. Upon Pallon puheenjohtajaksi valittiin tietenkin Tammivuori ja muiksi johtokunnan jäseniksi dipl.ins. Unto Nurmi, insinööri Pentti Virtanen, merkonomit Antti Muinonen ja Raimo Valtonen, kamreeri Elo Maajärvi, toimittaja Antero Laine, laborantti Aaro Vesanen ja tohtori Jorma Airaksinen. Lisää tuttuja nimiä: seuran päätoimiseksi urheilutoiminnanjohtajaksi kutsuttiin voimistelunopettaja Seppo Oikarinen ja nuorisojaoston puheenjohtajaksi osastopäällikkö Björn Wetzell.

Kovia nimiä oli myös kentällä, kun Upon Pallo nousi Suomensarjan itälohkon ylivoimaisena voittajana mestaruussarjaan:
Markku Vilkki 19 maalia, Rauno Kestilä 17, Jorma Jokinen 11, Markku Kumpulampi 6, Timo Mäkinen 5, Kalervo Sutinen 3, Eero Kolehmainen 3, Raimo Saviomaa 3, Pekka Sippo 2, Risto Viljanen 2, Veijo Kanon 2, Raimo Sippo 1, Aimo Karvanen 1, Erkki Salminen 1, Harri Kurki, Raimo Selin, Rauno Uronen, Raimo Jalava, Pertti Halme, Stig Wetzell. Valmentaja oli Suomen maajoukkuetta aiemmin valmentanut saksalainen Kurt Weinreich.

Jääkiekossa Upon Pallo nousi mestaruussarjaan 1967, jossa pelattiin kaksi kautta pääasiassa ”ostomiehillä”. Parhaat pistepörssipelaajat mestaruussarjassa olivat Raimo Ranta, Esa Peltonen, Matti Harju, Juhani Aaltonen ja Pertti Nurmi. Valmentajina olivat Seppo Liitsola ja Aulis Hirvonen.


Seuraava merkkipaalu oli seuran yleiskokouksen päätös 1969, että Upon Pallo muuttuu Lahti-69 ry:ksi. Tätä olivat edeltäneet yhdistymisneuvottelut Lahden Reippaan johtokunnan kanssa, mutta niistä tuloksena oli vain, että LPM:n sisarseura Lahden Pallo -
64 siirtyi Reippaan hoteisiin. Vuonna 1974 Lahti-69 muutti nimensä virallisestikin Kuusysiksi.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 18. huhtikuuta 2024

Pentti Saarikoski, Alexander Ironman Stubb ja muut urheilumiehet


Juuri ilmestyneessä Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 2/2024 kerrotaan tasavallan presidenteistä, joiden yhteydessä urheilu on ollut yksi osa presidentintekijyyttä. Jutun kirjoittanut urheilutietokirjailija
Kalle Virtapohja aloittaa tunnetuimmasta esimerkistä Urho Kekkosesta, mutta löytää urheiluyhteyksiä melkein kaikkien presidenttien taustalta. Parnasson numerossa 2/2024 puolestaan käydään läpi Pentti Saarikosken päiväkirjoja, joissa myös urheilijat ovat hyvin esillä.


Presidenteistä valtaosa on ollut yksilöurheilun ystäviä, poikkeuksina va
in lentopallomies Mauno Koivisto ja koripallomies Martti Ahtisaari. Tietyllä tapaa myös Alexander Stubb on joukkuelajien ystävä, koska hän henkilöityy jääkiekkoon isänsä kautta: Göran Stubb on Jääkiekkoliiton entinen toimitusjohtaja ja HIFK:n jääkiekkojaoston entinen puheenjohtaja. Jo pienenä poikana Alex nähtiin Helsingfors IFK:n edustusjoukkueen harjoituksissa Nordenskiöldinkadun hallissa pian sen jälkeen, kun hän oppi kävelemään. Vähän myöhemmin hän pelasi itsekin HIFK:n junioreissa. Nykyisin hänen leipälajinsa on kuitenkin triathlon.

Yksilöurheilusta presidenttien mielilajeina Virtapohja luettelee:
K.J. Ståhlberg purjehti, P.E. Svinhufvud ampui ja metsästi, Kyösti Kallio oli hiihtänyt, Risto Ryti harrasti kävelypalavereita, C.G.E. Mannerheim ratsasti ja metsästi ja J.K. Paasikivi oli oman ilmoituksensa mukaan ollut innokas voimistelija ja urheilija. Viimeinen yksilölajien harrastaja Urho Kekkonen oli kovin: oli Suomen paras korkeushyppääjä, teki maailmanennätyksenkin vauhdittomassa kolmiloikassa, oli Suomen Urheiluliiton kova puheenjohtaja ja hiihti presidenttivuosinaan jopa tuhat kilometriä talvessa. Jos kalastamisenkin laskee urheiluksi, niin sen lajin presidentti oli Lauri Kristian Relander.

Pipolätkää ja rullaluistelua harrastava
Sauli Niinistö on pelannut jääkiekkoa Vladimir Putinin kanssa. Tarja Halosen suosikki oli naisvoimmistelu ja muutenkin voimistelu, sillä hän toimi lajiliiton hallituksessakin. Eli jokainen on mukana.

Kaikki viittaa edelleen siihen, että urheilun merkitys säily
y jatkossakin varsin suurena presidentinvaaleja ajatellen. Virtapohja kirjoittaa, että ”tasaisissa vaalikamppailuissa urheilu ja toiminta urheilun parissa voi tuoda ratkaisevan kilpailuedun, kun tiedetään, miten vahvoja siteitä urheilun parissa syntyy”.

OLYMPIAMITALISTI
VOIMISTELUNOPETTAJANA


Pentti Saarikosken tapauksessa voi aloittaa siitä, että hänen voimistelunopettajanaan oli olympiavoimistelija Esa Seeste, joka saavutti Berliinissä 1936 pronssia joukkuekilpailussa. Kerran Pentillä tuli jotain skismaa opettajan kanssa ja Pentti löi opettajaa, seurauksena viikon pituinen ”hermojen toipumisloma”.

Arto Köykän Parnasso-jutussa sanotaan, että julkaistuissa runoissaan Saarikoski mainitsi huippu-urheilun kokoelmassa Katselen Stalinin pään yli ulos – päiväkirjamainen merkintä:


”Huomenna
Pertti Pousi hyppää pituutta,
ylihuomenna kolmiloikkaa.
Saa nähdä tuleeko maailmanennätys.”

Proosassa on enemmän urheilusankareita. Vuoden 1964 olumpiakisoja Saarikoski seurasi tarkasti ja myöhemmin romaanissa
Ovat muistojemme lehdet kuolleet sai kahden kultamitalin Eero Mäntyranta runsaasti huomiota. Samoista kisoista näytti Saarikoskea kiinnostaneen Arto Tiainen, mutta kultamitalisti Veikko Kankkonen sai vain lyhyen maininnan. Huomiota saivat myös Juha Mieto ja Ragnar Persson. Vanhemmista tekijöistä ei Veikko Hakulista näkynyt lainkaan Saarikosken teoksissa, mutta Sixten Jernberg oli lyhyesti esillä, samoin Benjamin Vanninen.

Kekkosen urheulusaavutukset Saarikoski luonnollisesti tunsi ja muista yleisurheilijoista hän otti päiväkirjoissaan tai muissa kirjoissaan esille seuraavat:
Mikko Ala-Leppilampi
Bob Beamon
Wayne Collett
Seppo Hovinen
Jorma Jaakola
Pentti Kahma
Tapio Kantanen
Ossi Karttunen
Jorma Kinnunen
Hannes Kolehmainen
Markku Kukkoaho
Carlos Lopes
Vincent Matthews
Miklos Nemeth

Pentti Nikula
Paavo Nurmi
Jesse Owens
Mona-Lisa Pursiainen
Pekka Päivärinta
Ville Ritola
Hannu Siitonen
Pekka Vasala
Lasse Viren
Juha Väätäinen
Emil Zatopek

Virenin olympiavoitosta Münchenissä oli Saarikoski niin innoissaan, että tarjoutui rahapulassaan kirjoittamaan Virenista kirjan. WSOY:n Hannu Tarmio kommentoi: ”Olitkohan ihan tosissasi?” Kirjat Virenistä tekivät Pentti Vuorio ja Mauno Saari.

Muitakin lajeja
penkkiurheilija Saarikoski seurasi niin aktiivisesti, että mainintoja saivat monet:

Moottoriurheilusta
Rauno Aaltonen, Hannu Mikkola, Timo Mäkinen, Jarno Saarinen.

Jääkiekosta Veli-Pekka Ketola, Vaclav Nedomansky.

Nyrkkeilystä
Cassius Clay, Jorma Ojaharju.

Pesäpallosta
Pentti Katainen.

Tenniksestä
Björn Borg.

Jalkapallosta Torbjörn Nilsson.

Urheiluselostajista Saarikoski luetteli
Paavo Noposen, Adolf Turakaisen ja Anssi Kukkosen.

Naisten urheilu ei Saarikoskea kiinnostanut, Mona-Lisa Pursiaisen lisäksi hänen näkökenttäänsä jäivät vain
hiihtäjät Marjatta Kajosmaa ja Hilkka Kuntola.

Suurimmat kiinnostuksenkohteet hiihto ja yleisurheilu olivatkin. Asiaa tai ei -kirjassaan hän pohti: ”On satanut lunta, niin että maa taas on valkoinen, sataisi vielä sen verran että pääsisi hiihtämään, se olisi paras lääke masennukseen.”

Jutun Parnassoon kirjoitti
rovasti ja teologian tohtori Arto Köykkä, joka väitteli tohtoriksi Saarikosken tuotannon uskonnollisesta kielestä. Väitöskirjan nimi on ”Sakeinta sumua käskettiin sanoa Jumalaksi”.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 17. huhtikuuta 2024

Elinkeinoelämä vastustaa ay-liikettä Loimaan kassaankin vedoten


Suomikin kuuluu YK:n alaiseen Kansainväliseen työjärjestö
ön (ILO), josta nyt tuli kirje työministeri Arto Satoselle (Kok). ILO:n mukana Suomen valtio on sitoutunut niihin sopimuksiin, joilla tunnustetaan oikeus työtaisteluihin. Kirjeessä todetaan, että Petteri Orpon hallituksen esitys lakko-oikeuden rajoittamisesta ei ole ILO:n sopimusten mukainen.

Hallituksen tukena on koko elinkeinoelämä, näkyvimpinä tahoina Elinkeinoelämän keskusliitto, Elinkeinoelämän valtuuskunta ja Keskuskauppakamari, jonka toimitusjohtaja
Juho Romakkaniemi on ottanut manaukseensa mukaan myös Yleisen työttömyyskassan YTK:n eli ns. Loimaan kassan. Romakkaniemi kehotti SAK:n jäseniä eroamaan ja liittymään YTK:n jäseneksi ja neuvoi kaikkia yrityksiä hakemaan työntekijöitä YTK:n jäsenistä.

Tilanne on hyvin erikoinen, kuten Sixten Korkmankin eilen kirjoitti Helsingin Sanomissa:Suomessa hallitus näyttäytyy nykyisessä työmarkkinaselkkauksessa työnantajapuolen esitaistelijana ammattiyhdistysliikettä vastaan.”

EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies tietenkin on lakkojen kieltämisen kannalla, varsinkin poliittisten lakkojen. Voi kuitenkin sanoa, että nyt ei ole lakkoiltu erityisesti poliittisesti, koska protestin kohteena on ollut hallitus nimenomaan siksi, että se on muuttanut itsensä työmarkkinaosapuoleksi.

Poliittiset työtaistelut Suomessa eivät ole edes usein toistuvia. Edellisen kerran sellaisia oli 2018, kun poliittisilla lakoilla vastustettiin Juha Sipilän (Kesk) hallituksen aikeita heikentää työntekijäpuolen asemaa lakiteitse. Nyt työrauhalainsäädännön uudistamista koskevassa hallituksen omassa lakiesityksessäkin sanotaan, että ”muina vuosina poliittisten työtaisteluiden vuoksi menetettyjen työpäivien määrä on ollut vähäinen” ja että ”2000-luvulla toteutuneet poliittiset lakot ovat olleet pääasiassa alle vuorokauden mittaisia”. Miksi siis nyt?

Uuden talousajattelun keskuksen (ajatuspaja UTAK) nettisivulla on
havaittu, että hallituksen perustelut muistuttavat kehäpäätelmää: ”Hallitus rajoittaa lainsäädännöllä poliittisia lakkoja, mitä vastustetaan poliittisilla lakoilla, joten poliittisia lakkoja pitää rajoittaa, jotta poliittisia lakkoja ei olisi.”

(Olen ollut kaksi kertaa lakossa, ja kyllä niissä molemmissa politiikkaa oli mukana, vaikka ne eivät olleetkaan nykytermin mukaisia poliittisia lakkoja.)

Ajatushautomo UTAKin pyrkimyksenä on keynesiläisen hyvinvointivaltion päivittäminen 2020-luvulle. UTAKin yhteiskunnallisia tavoitteita ovat demokratia, täystyöllisyys, tasa-arvo, kestävä kehitys sekä pienet varallisuus- ja tuloerot. UTAKin toiminnanjohtaja valtiot. tri Lauri Holappa, jonka kanssa toimistolla työskentelee myös valtiot. maist. Antti Alaja. UTAKin hallituksen puheenjohtaja on Juha Leppänen ja varapuheenjohtaja Tuulia Pitkänen.

kari.naskinen@gmail.com