Pojat – Mikko Niskanen ja Vesa-Matti Loiri itkivät yhdessä

Toisena pääsiäispäivänä tulee televisiosta Mikko Niskasen ensimmäinen pitkä elokuva Pojat (1962). Oli se myös Vesa-Matti Loirin ensimmäinen elokuva. Niskanen oli etsinyt kymmeneen poikarooliin esittäjiä lehti-ilmoituksella, jonka perusteella ehdokkaita ilmaantui lähes 700. Koekuvausten jälkeen Niskanen kiinnitti erityistä huomiota helsinkiläiseen Matti Loiriin, josta Niskanen kertoo kirjassaan Vaikea rooli (Kirjayhtymä, 1971): ”Jo tuossa iässä (17) hänessä oli havaittavissa omalaatuista persoonallista viehätysvoimaa, joka on vuosien mittaan vain vahvistunut. Hänen ilmaisutapansa oli aktiivinen ja herkkä ja hän heittäytyi vilpittömästi tehtäväänsä.”

Kun ohjaajana sitten oli Niskanen, siinä oli todella kaksi herkkää. Mikko Niskanen oli kymmenvuotias, kun hänen isänsä joutui sotaan. Niskanen osasi samaistua helposti elokuvan Jaken rooliin ja johdatteli siihen myös Vesa-Matti Loirin.

”Ne yksinäisyyden kyyneleet, jotka Jake vieritti, olivat minulle hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Tilanteen tragiikka, pojan epätoivo äitinsä perään oli ilmaistava aidosti, pateettisuus suodatettava vaistosiivilän lävitse. Minä elin Vesa-Matin kanssa kohtauksen, me itkimme yhdessä.”

Loirille tämä elokuva oli ratkaiseva: ”En usko, että ilman tätä kokemusta olisin tullut pyrkineeksi Teatterikouluun. Olin vahvasti kääntymässä musiikin alueelle.”

Elokuvan loppukohtaus on kova. Jake juoksee Oulun rautatieasemalle, josta saksalaisjuna on juuri lähdössä mukanaan Fritzujen huoraksi heittäytynyt Jaken äiti, joka lähtee saksalaisihastuksensa kanssa ja hylkää Jaken. Äitiä huutaen Jake tarttuu kiinni liikkuvasta junasta ja raahautuu sen mukana jonkin matkaa jalat ratapölkkyihin iskeytyen. Kaleva-lehdessä Loiri muisteli, että kohtauksen tekeminen oli pelottanut. Se piti vielä kuvatakin kahteen kertaan - ”Siinä vaiheessa olin niin shokissa, ettei se haitannut”, Loiri sanoi. (Kaleva 1.5.2005)

Niskanen oli vaatinut Veskua kysymään vanhemmiltaan luvan näytellä tuossa kohtauksessa.

”Äiti vastasi puhelimeen, ja panin aina luurin kiinni, kunnes neljännellä kerralla sain isän langan päähän. Tiesin, että hän suostuisi. Isä sanoi vain, että itsepähän tiedän mitä teen. Olinhan ollut maalivahtinakin ja osasin kaatua. Ja tässä ollaan edelleen”, muisteli Loiri.

Hänen lisäkseen elokuvan pojista löysi näyttelijänuran Markku Söderström, joka Ylioppilasteatterin ja Ryhmäteatterin jälkeen muutti Kuopioon ja jäi kaupunginteatterista eläkkeelle 2011.

Myös 11-vuotiaalle Matti Pellonpäälle tämä oli ensimmäinen elokuva, mutta hän ei kuulunut roolinimen saaneisiin poikiin, mutta oli siellä joukon jatkona.

KÄSIKIRJOITUS
SYNTYI MOSKOVASSA

Vuosina 1958-60 Niskanen opiskeli Elokuvakorkeakoulussa Moskovassa opettajinaan mm. Sergei Bondartshuk, Ivan Pyrjev ja Grigori Tshuhrai. Diplomityönä siellä valmistui Poikien käsikirjoitus, sovitus Paavo Rintalan sennimisestä romaanista (Otava, 1958). Rintalan omaelämäkerrallinen romaani on alaotsikkonsa mukaisesti "kuvaus Oulun poikain suhteesta aikakauden suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin". 

Mikko Niskasen tuotantoon perusteellisesti perehtynyt Sakari Toiviainen kirjoittaa Niskasen elokuvia käsittelevässä kirjassaan, että kirjan ja elokuvan episodit kuvittavat kasautuvalla teholla sodan vaikutuksia kotirintamalla, ristiriitaa saksalaisihailun, militaristisen isänmaallisen fraseologian sekä pienistä yksilökohtaloista ja arjen tapahtumista hahmottuvan tragedian välillä. (Tuska ja hurmio, SKS 1999)

Saksalaissotilaat olivat tulleet Ouluun kesällä 1941, kun alkoi Suur-Suomen rakentaminen ja hyökkäyssota Neuvostoliittoa vastaan. Tämä Suomen kannalta tuhoisa seikkailu päättyi 1944, jolloin saksalaiset lähtivät karkuun myös Oulusta. Jälkeen jäi itkeviä naisia, rikottuja perheitä ja aviottomia lapsia.

Pojat on kuvaus suomalaisesta lähihistoriasta, sota-ajasta yhden ikäpolven silmien läpi suodattuneena. Niskanen kuvittaa niitä tuntemuksia ja ahdistuksia, jotka ovat olemassa yhtä hyvin rauhan kuin sodankin aikana.  Kun draama ja tragedia huipentuvat Jaken jäädessä makaamaan kiskoille, katsoja ymmärtää, että vaikka sota on päättynyt, se on nostanut pintaan asioita, jotka seuraavat elokuvan henkilöitä heidän loppuelämänsä ajan.

Elokuvan loppukohtaus on sydäntäsärkevimpiä koko suomalaisessa elokuvassa. Rintalan romaanissa tätä kohtausta ei ole, vaan siinä Jake ampuu itsensä.

Elokuvan ensi-ilta oli provosoivasti talvisodan syttymispäivää muistellen 30.11.1962. Yllättävästi kriittisimmän arvostelun kirjoitti Kansan Uutisten Martti Savo: "Lavastuksista, puvuista, kuvauksesta ja ohjauksestakin huomaa kyllä, että ponnistettu on, mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että jälleen on syntynyt filmi, joka on vain pohjana olleen teoksen heikko kuvitus, eikä Rintalan Poikiin pohjautuva itsenäinen elokuvateos."

Elokuvan todellinen heikkous on aikuisnäyttelijöiden henkilöohjaus. Roolihenkilöt ovat liian karrikoituja, ja tämä sama ongelma toistuu monissa muissa Niskasen elokuvissa. Parhaimmillaan Niskanen oli aina amatöörinäyttelijöiden kanssa, mistä esimerkkinä on hänen paras elokuvansa Kahdeksan surmanluotia (1972).

Koomista on myös, kun saksalaisten rooleissa ovat Kauko Helovirta, Paavo Hukkinen ja Matti Tapio. Koska kuvauksiin oli varaa tuoda runsaasti saksalaista sotakalustoa, niin olisi myös pitänyt tuoda 3-4 saksalaista näyttelijää.

kari.naskinen@gmail.com