Nauvon saaristossa sijaitseva Seilin saari on viime vuosina tullut tutuksi, kun sen nimi on ollut esillä muutamissa romaaneissa ja lauluissa sekä ainakin yhdessä näytelmässä. Nyt näytelmiä on kaksi, kun Teatteri Vanhassa Jukossa sai viime viikolla kantaesityksensä Suvi Blickin kirjoittama Olen yhä täällä. Hän myös esittää näytelmänsä, lähes täyden monologin, joka kertoo Seilin saarella toimineesta houruinhuoneesta. Suvi Blick esittää Kansallisteatterissa 1920-luvulla pahasti epäonnistunutta ja siitä masentunutta näyttelijää Sylviä, jonka samassa teatterissa työskentelevä puoliso lähettää Seilin saarelle tervehtymään kroonisesta melankoliasta. Syy Sylvin saarelle passittamiseen on myös se, että puoliso haluaa vaimonsa pois näkyviltä haittaamasta omaa uraansa, joka on hyvässä nosteessa. Muina potilaina Selin laitoksessa on vajaaälyisiä, kuuroja, sokeita, muita vaivaisia, kriminaaleja ja kaikkia sellaisia, joita ei varsinaisesti tainnut olla tarkoituskaan parantaa, mutta olivathan pois oikeiden ihmisten silmistä.
Alunperin laitos oli
1600-1700-luvuilla toiminut spitaalisten karkotuspaikkana, jossa
saivat katua Jumalan rangaistuksena saamastaan sairaudesta.
Mielisairaalana Seilin hospitaali lopetettiin 1962, jonka jälkeen
siellä aloitti toimintansa Turun yliopiston Saaristomeren
tutkimuslaitos.
”Täydessä
seilissä” on tuttu sanonta. Se on syntynyt siitä, että
spitaaliset saivat saarella eristyksissä olessaan jatkaa syntistä
elämäänsä pontikkaa keittämällä ja muodon vuoksi Jumalan sanaa
kuulemalla. Eikä siinä juuri selvää päivää nähty, vaan meno
oli jatkuvasti täyttä kännäämistä. Näytelmässä ei tätä
suomalaiskansallista huumorinaihetta edes sivuta, vaan Suvi Blick
puhuu ja painottaa sitä vakavaa teemaa, että vaikka heikoimpien tai
syrjäytyneiden ihmisten asema ei enää ole yhtä surkea kuin sata
vuotta sitten, niin edelleen
he ovat voimattomuuden kierteessä, eikä apua ole aina ollenkaan
helppo saada.
Potilaana myös oleva Valma sanoo Sylville, että ”ihmiset eivät kestä nähdä heikkoutta itsessään ja siksi lähettävät meidät tänne”. Suvi Blick puolestaan kirjoittaa ohjelmalehtisessä: ”Olen kuluttanut elämästäni paljon aikaa pärjäämiseen ja suorittamiseen. Viimein olen tajunnut haluavani elää maailmassa, jossa jokainen voisi rauhassa olla heikko. Sellainen maailma on vahva. Maailma, jolla on toivoa.”
MIKÄ SE IHMINEN ON?
Vanha Juko on järkännyt lämpiönsä kuva- ja valokuvataiteilijoille näyttelytilaksi. Ideana on rakentaa taiteidenvälisyyttä ja avata teatterin aulatiloja sekä hyötykäyttöön taiteilijoille että kaupunkilaisille helposti lähestyttäväksi taiteentäyteiseksi olohuoneeksi. Nyt siellä on veistoksia, jotka Virpi Kanto ja Tapani Kokko ovat tehneet betonista ja puusta Orimattilan maaseudulla.
Tapani Kokko kysyy: “Ihmisenkuva? Mikä se ihminen on? Miksi ollaan täällä? Onko jokin tehtävä? Minulla on. Olen riippuvainen tekemisestä. Minun pitää tehdä kuvia joka päivä. Se on palaamista leikkiin uudelleen ja uudelleen. Ihmisenkuva on loputon aihe ja puu hieno materiaali: lämmin, pehmyt, tuoksuu hyvälle ja lohkeilee kuin iho. Ihmisenkuva.” Lauantaina 18.3. klo 14 Virpi Kanto ja Tapani Kokko ovat tavattavissa Vanhassa Jukossa (vapaa pääsy).
Näytelmän Sylvi ei ole todellinen ihmisenkuva Kansallisteatterin historiasta. Sen sijaan Suvi ja Ola ovat jo tutustuneet Kansallisteatterin näyttämöön, sillä Suvi näytteli siellä Teatterikorkeakoulun lopputyönään Kristian Smedsin railakkaassa Karpolla on asiaa -näytelmässä ja Ola oli mukana Hamletissa. Molempien teatterihistoria alkoi Lahdesta, kuten nuorten näyttelijöiden urakehityksiä tarkkaan tunteva Tarmo Virtanen blogissaan kirjoitti: Ola Blick oli ensin Lahden nuorisoteatterissa, opiskeli myöhemmin Lahden kansanopiston teatterilinjalla ja valmistuu Teatterikorkeakoulusta tänä keväänä. Myös Suvi opiskeli kansanopiston teatterilinjalla, jossa samalla tutustui Olaan. Viime syksynä Suvi Blick liittyi Vanhan Jukon näyttelijäkuntaan.
kari.naskinen@gmail.com