Kuvassa on Viipurin tutkintovankilan nykyinen pääportti. Sata vuotta sitten se
oli hieman toisenlainen, kun vankila toimi Viipurin lääninvankilana. Tuolloin
27.-28.4.1918 tässä Suomen suurimmassa lääninvankilassa tapahtui yksi kansalaissodan erikoisimpia veritöitä,
kun punaiset toteuttivat siellä 30 ihmisen joukkomurhan. Nyt on ilmestynyt uusi
kirja, jossa noita tapahtumia käydään läpi aikaisemmin tutkimattomien arkistotietojen
perusteella. Kirjoittaja on itsekin Viipurissa syntynyt Seppo Marttinen, joka on siirtynyt eläkkeelle Hämeenlinnan
vankiloiden johtajan tehtävistä. Marttinen on päässyt myös tutustumaan Viipurin
vankilan tiloihin, mikä on mahdollistanut tarkemman käsityksen luomisen
tapahtumien kulusta huhtikuussa 1918.
Vankilaan tunkeutunut punakaartilaisten joukko murhasi illan ja yön aikana 21
poliittista vankia, kaksi rikollisvankia, kuusi henkilökuntaan kuulunutta ja
yhden pakolaisen. Tappamiseen käytettiin sekä pyssyjä että käsikranaatteja.
Tilanne oli Viipurissa kova ja sekava. Samana yönä vankilatapahtumien kanssa
valkoiset valtasivat Viipurin kaakonpuoleiset kaupunginosat Kolikkoinmäen ja
Patterinmäen, ja seuraavana päivä valtaus jatkui.
”Tilanne oli sekasortoinen, epätoivoinen ja hallitsematon”, kirjoittaa
Marttinen. ”Punaisten puolustus oli luhistumassa. Osa punaisten johtajista oli
paennut laivoilla Pietariin. Kuri joukoissa oli höllentynyt ja monet
kaartilaisryhmät toimivat omin päin. Kaupunkiin oli viimeisinä päivinä tullut
joukoittain muualta paenneita punakaartilaisia, jotka olivat osallistuneet
taisteluihin ja väkivallantekoihin muualla ja joilla oli myös tiedossa
valkoisten tekemät väkivallanteot. Julmuuksia oli tehty puolin ja toisin.”
Tähän ryhmään kuului myös joutsenolainen Hjalmar
Kaipiainen, joka oli lääninvankilan murhenäytelmän keskeinen henkilö. Punaisten
rintamakomentaja Viktor Ripatti oli
nimennyt Kaipiaisen Taipalsaaren rintaman päälliköksi. Sodan loppuvaiheissa
Kaipiainen pakeni ensin Lappeenrantaan sieltä junalla 24.4. Viipuriin, jossa
hän joukkoineen majoittui Turistihotelli Suomeen (Lallukankatu 2). Siitä on
lyhyt matka vankila-alueelle, joka on Papulassa heti rautatiesillan jälkeen oikealla
Loikkasenkadun varrella.
Kaipiainen sai lisää vahvuutta, kun hänet 26.4. Viipurin linnassa pidetyssä
kokouksessa nimitettiin Viipurin itäisen rintaman päälliköksi. Miksi Kaipiainen
sitten lähti lääninvankilaan. Marttinen:
”Kaipiainen oli keskittynyt juopotteluun Suomi-hotellissa eikä omien sanojensa
mukaan juurikaan osallistunut punaisten puolustuksen johtamiseen.
Kuulustelupöytäkirjan mukaan hän oli lauantaina 27.4. kaupungilla ja nähnyt
tulipalon vankilan suunnalla. Hän päätti lähteä tarkistamaan asiaa. Selitys ei
kuitenkaan poista epäilyä siitä, että lääninvankilaan lähtöä oli suunniteltu.
Mukaansa hän oli ottanut miehiä vankilan vieressä olleelta Papulan kasarmilta.”
Yksi syy oli ehkä sekin, että väite naisvankien lähettämästä kirjeestä Kaipiaiselle
pitää paikkansa, kirjeessä naiset olivat pyytäneet Kaipiaista tulemaan
vapauttamaan heidät. Marttinen myös kirjoittaa Kaipiaisen viinanhuuruisessa mielessä
olleen tietoisuus siitä, että loppu oli lähellä. Sota oli hävitty ja oma
hengenmenetys lähes varmaa, eikä enää ollut muuta tehtävissä kuin kostaa, sekä
henkilökunnalle että poliittisille vangeille. Kaipiainen itse oli ollut useita
kertoja pikkurötöksistä Viipurin lääninvankilassa ja pahamaineisessa Turun
kuritushuoneessa.
MURHAT klo 18.30 – 06.30
Avukseen Kaipiainen sai punaisten kansanvaltuuskunnan määräyksellä vankilasta 8.3.1918
vapautetun Emil Ihalaisen, joka heti
oli liittynyt punakaartiin. Hän asui Tiiliruukissa. Hän oli kaupungilla
kysellyt lääninvankilan pastorin Juho
Frimanin osoitetta. Kun joku oli kysynyt, mihin hän osoitetta tarvitsi,
niin Ihalainen oli vastannut, että hän ”menee ja ampuu sen, ei ihmishenki nyt
paljoa maksa”. Pastoria ei kuitenkaan löytynyt, mutta Kaipiainen löytyi.
Ihalainen myös aloitti ne tapahtumat, jotka sitten johtivat
joukkomurhaan. Varhain lauantaiaamuna 27.4. hän meni lääninvankilan portille
joukkonsa kanssa ja pääsi sisään. Vahtimestari Alfred Mannermaalle Ihalainen sanoi, että henkilökunnan pistoolit
on pyydetty viemään esikunnan herroille, koska näiden on helpompi ratsastaessa
pitää pistooleja kuin kiväärejä. Ihalainen sai viisi pistoolia.
Klo 16 vankilan alueella syttyy tulipalo puukasassa. Se ilmeisesti aiheutti
jotain sekavuutta ja vankilan takaportti jäi/jätettiin auki, josta Kaipiainen
joukkoineen pääsi sisään klo 18.
Klo 18.30 kaikki vangit määrättiin ensimmäisen kerroksen käytävälle ja yksi ”nikottelija”
ammuttiin heti. Sen jälkeen poliittiset vangit siirrettiin yhteishuoneeseen.
Kaipiainen sanoi, että heidät tapetaan 25 minuutin päästä.
Klo 19 vahtimestari Magnus Ahlgren löydettiin
naisvankien neuvojen mukaan kellarikerroksesta, ammuttiin.
Klo 19.15. ammuttiin neljä miestä, joukossa Pietisen puusepäntehtaan omistaja Matti Pietinen, joka oli myös entinen porvaripuolueen
kansanedustaja. Pietisen tehdas Karjalankatu 5:ssä muistetaan siitä, että
siellä tapahtui kansalaissodan ensimmäinen kahakka 19.1. punaisten ja
valkoisten kesken. Toinenkin kansanedustaja Leander Ikonen ammuttiin.
Klo 19.30 kännissä ollut Kaipiainen sai vankina olleen Taavi Siltasen ampumana osuman olkavarteen ja hänet kannettiin
hoidettavaksi Suomi-hotelliin. Päällikkyyden Kaipiainen antoi Albin Piskoselle.
Näin tämä surmaaminen jatkui sunnuntaiaamuun asti. Viimeiset ammuttiin klo 6.30.
Klo 7.30 Ihalainen palasi lääninvankilaan. Ensin hän miehineen murtautui
kassakaappiin ja veivät sieltä kaiken arvokkaan. Sitten keskustelujen ja
selvitysten jälkeen haavoittuneet ja muut vietiin hoidettaviksi hotelli Andreaan
Piispankadulle ja sieltä keskuskasarmille, josta heidät vapautettiin.
Seuraavana päivänä 29.4. valkoiset valtasivat Viipurin.
Surmansa saaneiden yhteinen siunaus- ja muistotilaisuus pidettiin 11.5. tuomiokirkossa.
Piskosen valkoiset ampuivat 15.5. Kaipiainen jäi valkoisten vangiksi Myllymäen
koulussa toimineessa kenttäsairaalassa, jonka pihalla hänet teloitettiin 23.5.
Ihalainen sai elinkautisen kuritushuonetuomion, josta hän vapautui
1920-luvulla.
PUNAISIA JA VALKOISIA
VANKILOITA
Marttisen kirjan nimi on Viipurin lääninvankila 1917 - 1918 ja siinä käsitellään vankilaa muutenkin. Se valmistui 1884 ja oli iso investointi valtiolta, 480 000 markkaa. Vertailuksi käy, että 1893 valmistunut tuomiokirkko maksoi 449 000 markkaa. Suurimmillaan vankilassa oli sellejä miesvangeille 161 ja naisvangeille 35.
Kansalaissodan sytyttyä jäi punaisten alueelle 8 vankilaa ja valkoisten alueelle 7. Hallinnollisesti tilanne oli punaisten puolella hankala, kun osa henkilökunnasta oli vallankumousta vastaan, osa puolesta. Viipurin lääninvankilassa suhtauduttiin tapahtumiin jonkinlaisella varauksella, mutta päätettiin joka tapauksessa noudattaa kansanvaltuuskunnan määräyksiä.
Seppo Marttinen kirjoittaa, että "kaikesta päätelleen Viipurin lääninvankila toimi lähes normaalisti koko sisällissodan ajan lukuun ottamatta sodan viimeisiä päiviä. Poliittiset vangit ovat antaneet vapautumisensa jälkeen myönteisiä lausuntoja kohtelustaan vankilassa."
Ennen joukkomurhaa oli ollut sellainenkin episodi, että Suojeluskunnan Papulan ryhmä oli saanut tehtäväksi vapauttaa vankilassa olleet valkoiset vangit yöllä 24.4. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Poliittisena vankina ollut tullivirkailija Karl Karila on muistemissaan todennut, että Papulan ryhmä ei käskyn epätarkkuuden ja siihen liittyen rohkeuden puutteen takia noudattaneet käskyä. Vangit olivat pettyneitä."
kari.naskinen@gmail.com